Part 27

Kerran Iuppiter ja Mercurius tulevat matkallaan sellaiselle seudulle Frygiassa, jossa kansa on häijyä ja epäystävällistä. Vain vanhuspari Philemon ja Baukis ottaa muukalaiset vieraanvaraisesti vastaan halvassa majassaan. Baukis pyytää heitä istuutumaan.

Lieden tuhkaa, luo kun viel' oli lämpimäks jäänyt, penkoen hän pian sai tulen eilisen kuivihin lehtiin; henkäyksin iän-heikentämin niin sytti hän liekin. Myös vajast' oksia hankki hän, kuivia loi sälepuita, jotka hän taitteli, työnsi ne pienen kattilan alle. Ukkopa tarhastaan oli kimpun kaalia tuonut. Baukis perkasi sen; nokiorsill' otti hän sitten kaksterä-hangollaan alas sauhutetun sianseljän, soukan viipalehen sipas kauan säilytetystä herkustaan, vetehen sen kypsenemään pani kuumaan. Myöskin haastellen ratostutti he ootteluaikaa. Pöytähän käydään. Eukko hän touhuissaan kolus, kantain ruokia pöytään; yksi sen jalka tok' ol' lyhyt liian, mut vian korjasi hän pian: toi kiven alle, ja kantta, saatua kohdalleen, hän vihrein hankasi mintuin. Tuodaan täplikkäät nyt marjat kainon Athenen[131], luodaan syksyiset myös säilykekirsikat, tuodaan juurikkaat, salatit, jopa juustokin juoksutusmaidon, tuodaan myös munat, paistetut lievästi hehkussa tuhkan. Astiat on saviset; jaloainett' on samanlaista myös sekomalja ja sen korupiirrokset; pikarit ne pyökist' on, vahatut helokeltaisiks' sisäpuolta. Kohta jo keitonkin saa valmiiks leiskuva liesi; viiniä tarjotahan, jota liiaks ei ikä paina. Syrjään pannaan nuo, kevyemmät tuodahan ruoat: pähkinät, uurteiset sälyviikunat, taatelit kuivat, luumut, myös omenat hyväluoksuiset, korintäydet; joudutetaan rypäleet, punaterttujen antamat äsken; valkea keskell' on mesikakku. He ystävän katsein kaikkea tarjoavat, karuudetta, siekaelutta.

Kun vieraat ovat kiittäneet kestityksestä, he ilmaisevat, keitä ovat, ja lupaavat, että heidän hurskas isäntäväkensä on säästyvä rangaistukselta, joka on nyt kohtaava syntisiä naapureita. »Jättäkää vain asuntonne ja seuratkaa meitä vuorelle!» he sanovat.

Tuumasta toimeen. Kun he saapuvat ylös vuorelle, näkevät he koko seudun veden hukuttamaksi. Heidän vanha majansa on vain jäljellä.

Tuota kun ihmehtii he ja itkee naapurejansa, temppeliks muuttuukin maja vanhusten, perin pieni kahdellenkin. Nyt sen päätyä patsahat kantaa, oljet kullaksi saa, maalattian marmori peittää, kiiltää kaiverretut ovet, kultaa välkkyvi katto.

Tämän jälkeen vanhukset saavat toivoa, mitä vain haluavat. Heidän toiveensa on saada temppelin pappina ja papittarena palvella Iuppiteria ja viimein saada kerran yhtä aikaa erota elämästä.

Ruuhiinkin rukous: elon loppuun saakka he saivat templiä hoitaa. Kerta, kun vuosistaan väsyneinä seisoi he portaitten pyhien taas eessä ja haastoi kummaa kohtaloaan, Philemon-ukon huomasi Baukis vihreäks muuttunehen; samaten Philemon näki Baukiin. Kasvot kummankin pian kattoi kasvava laiva. Viestin viimeisen yhtäaikaa ehti he vaihtaa hellästi: »Puoliso, terveeks jää!» suun sulkivat lehvät lempeät kasvullaan. Talonpoika nyt frygialainen näyttää vieläkin voi puunrungot, joiksi he muuttui. Mulle on vanhukset todenhaastajat näin tarinoineet; miksi he valhett' ois puhuneet? Näin puut ma ja niistä riippuvat seppelehet; panin uuden joukkohon, virkkain: »Huoltavat hurskaitaan jumalat, saa palvojat palkan.»

* * * * *

Se päivä, jolloin Ovidiuksen täytyi äkisti jättää rakas Roomansa, tuntui hänestä kuin »hautajaispäivältä». Ja Mustameri oli ja pysyi hänelle aina »Epäystävällisenä merenä.»[132] Villien skyyttalaiskansojen ympäröimänä kaukana aution aron reunassa oli Tomi, pieni roomalainen siirtokunta. Ainoat tuotteet, joita skyyttalaisten maa lähetti muuanne, olivat — kuten runoilija pilaillen kirjoitti ystävilleen — ne nuolet, joilla he tuon tuostakin ampuivat kaupungin uudisasukkaita. Ja alkuperäiset olosuhteet kaupungin muurienkin sisällä olivat liian jyrkkänä vastakohtana Rooman ylellisyydelle ja upeudelle. Ankarat talvet, jolloin pohjoismyrskyt tupruttivat maahan suunnattomasti lunta, olivat eteläisempien seutujen[133] veltostuneesta pojasta hirvittäviä. Hän sairastui sekä ruumiillisesti että henkisesti, ja koko hänen loppuikänsä oli ainaista vaikerrusta. Runoilijan iloinen laulanta oli loppunut äkisti juuri silloin, kun hänen runollinen luomisvoimansa oli huipussaan.

Hän koetti turhaan taivuttaa lukemattomilla valitusvirsillä Augustusta sallimaan hänen tulla takaisin Italiaan tai ainakin suostumaan siihen, että hän saisi oleskella likempänä Italiaa. Ei edes hänen tomunsa saanut levätä kotimaan mullassa. Kymmenvuotisen maanpaon jälkeen valmistettiin muinoin elämäniloiselle laulajalle viimeinen lepopaikka Mustanmeren epäystävälliselle rannalle.

Kirjallisuutta, paitsi ennen mainittuja suuria kirjallisuushistorioita:

Wilhelm Vollbrecht, Mäcenas.

Clovis Lamarre, Histoire de la litterature latine au temps d'Auguste: 4 nid.

Frédéric Plessis, La poésie latine.

Otto Ribbeck, Geschichte der römischen Dichtung: 3 nid.

W.Y. Sellar, The roman poets of the Augustan age: 2 nid.

Virgilii Bucolica och Georgica, öfversatta af Gudrun Jöran Adlerbeth.

Virgilius, Sagan om Aeneas. Svensk tolkning av J. Bergman.

Gaston Boissier. Nouvelles promenades archéologiques: Horace et Virgile.

André Bellesort, Virgile.

Alfred Biese, Die Entwicklung des Naturgefühls bei den Griechen und Römern: 2 nid. (Laajoine kirjallisuusviitteineen).

Richard Heinze, Virgils epische Technik.

C.A. Saint-Beuve, Étude sur Virgile.

Franz Skutsch, Aus Vergils Frühzeit: 2 osaa.

Eduard Norden, Die Geburt des Kindes. Geschichte einer religiösen Idee.

Wilhelm Weber, Der Prophet und sein Gott. Eine Studie zur vierten Ekloge Vergils.

Domenico Comparetti, Virgilio nel medio evo: 2 osaa.

Paul Schwieger, Der Zauberer Virgil.

Quintus Horatius Flaccus, Oodeja ja epoodeja, suomentanut Eero Kivikari.

Quintus Horatius Flaccus, öfversatt af Joh. Gust. Ek.

Horatii Oden och Epoder, öfversatta af G. Adlerbeth.

Horatii Satyrer och Skalde-bref, öfversatta af G. Adlerbeth.

Horatius' Satirer och epistlar i urval, tolkade av Bernhard Risberg.

Horatius' Oden, öfversättning av S.L. Sjöblom och A. Bokelund.

Horatius' valda sånger i svensk öfversättning af Bernbard Risberg.

Elias Janzon, Q. Horatius Flaccus.

Friedrich Aly, Horaz, sein Leben und seine Werke.

H. Andersson, Om Horatius' oden såsom efterbildningar från grekiskan. (Pedagogisk tidskrift 1897.)

A. Cartault, Étude sur les satires d'Horace.

W.A. Dello, Horaz und seine Zeit.

Lucian Müller, Quintus Horatius Flaccus.

Theodor Plüsz, Das Jahrenbuch des Horaz.

Charles Walckenaer, Histoire de la vie et des poèsies d'Horace: 2 nid.

W.E. Weber, Quintus Horatius Flakkus als Mensch und Dichter.

Sexti Propertii Elegiae, Relegit et svecice convertit

Elias Janzon. (Göteborgs högskolans årsskrift 1904, 1908, 1911 och 1915.)

Sextus Propertius, Cynthia, Kärleksdikter öfversatta af Bernhard Risberg.

Frédéric Plessis, Études critiques sur Properce.

Albii Tibulli Elegier, öfversatta af P. Joh. Peterson.

Ovidius, Konsten att älska, från latinet översatt af Elias Janzon.

Ovidii Metamorphoser, öfversatta af G. Adlerbelh.

Ovidius, Metamorfoser. Urval och tolkning av Erik Bökman.

Gaston Boissier, L'opposition sous les Césars.

M. Heiller, Ovids Verbannung.

P.J. Österberg, Ovidii förvisning.

V.A. Koskenniemi, Roomalaisia runoilijoita.

TIBERIUS.

Tiberius — vielä tänäkään päivänä ei tätä nimeä voi mainita sen herättämättä kauhuntunnelmaa!

Kun Augustus kuoli, Tiberius oli 56 vuoden vanha.[134] Hän ei ollut oikeastaan koskaan ollut nuori. Jo nuorukaisena hän sai haukkumanimen »ukko». Augustus piti arvossa hänen velvollisuudentuntoaan ja kelvollisuuttaan sotapäällikkönä, mutta henkilökohtaisesti hän ei koskaan oikein sopeutunut häneen. Kerrotaan, että kun keisarilla oli kuolinvuoteellaan ollut viimeinen keskustelu hänen kanssaan, kamaripalvelija kuuli keisarin sanovan itsekseen: »Rooman kansa parka, joka joutuu noiden leukaparien välissä jauhettavaksi!»

Kun Augustus oli kuollut, Reinillä olevat legioonat eivät tahtoneet kuullakaan ankarasta Tiberiuksesta, vaan tarjosivat keisarinarvoa kansan suosiossa olevalle _Germanicukselle_, jonka isä oli Tiberiuksen veli, Drusus, ja äiti kaunis, kaikin puolin miellyttävä Antonia, joka taas oli Antoniuksen tytär hänen avioliitostaan Octavian kanssa. Mutta Germanicus ei suostunut kapinahankkeisiin, ja hänen onnistui saada salaliittolaiset järkiinsä. Sen sijaan hän keskitti voimansa kostaakseen Teutoburginmetsän tappion ja valloittaakseen Germanian takaisin Rooman valtakunnalle. Hän saavuttikin osittaista menestystä, mutta hän oli nuori ja kokematon, ja Arminius osoittautui olevan ajan oloon liian kovapintainen vastustaja. Keisari käski siksi veljensä pojan vetää joukkonsa takaisin Reinille ja jättää germaanit selvittelemään sisäisiä riitojaan, joiden johdosta he joka tapauksessa tulisivat olemaan Roomalle vaarattomia.

Lopulta Arminius kaatui murhaajan käden kautta omien sukulaistensa toimesta, jotka epäilivät hänen tahtovan päästä suuren germaanilaisvaltakunnan kuninkaaksi. Sitkeällä roomalais-vastarinnallaan hän on saanut maailmanhistoriallisen maineen germaanien vapauden pelastajana. Jos tämä kansa silloisella alhaisella kehitysasteellaan olisi sortunut roomalaisten vallan alle, niin olisi se kelttien tavoin roomalaistunut, ja koko maailmankehitys olisi kääntynyt vallan toisille urille kuin niille, joille sen germaanien kansainvaellus johti. Miten asiaa arvostelee, riippuu siitä, katseleeko kehitystä germaanisesta vai roomaanisesta näkökulmasta. Meidän päiviemme germaanien mielestä tämä kansa niin aikaisin roomalaistamalla olisi menettänyt luonnontuoreutensa, sen perusvoimansa, joka neljä vuosisataa myöhemmin kykeni antamaan maailmalle uuden muodon. Mutta toiselta puolenhan esimerkiksi Duruy valittaa, »ettei roomalaishenki ajoissa saanut vaikuttaa germaaneihin, joten he aina nykyhetkiin saakka ovat säilyttäneet synnynnäisen karkeutensa, joka niin oleellisesti eroaa latinalaisten rotujen sivistyksestä.»

* * * * *

Roomalaisten ja germaanien väliseksi rajaksi jäivät siis Rein ja Tonava, ja sodan ja rajakahakoiden sijasta syntyi vilkas liikenneyhteys molempien kansojen välillä. Vaihtokaupan välityksellä roomalaiset tuotteet ja sivistys vaikutteet kulkeutuivat toiselta germaanikansalta toiselle aina Skandinaviaan saakka, ja germaanilaisia vapaajoukkoja astui Rooman sotapalvelukseen. Rooman armeija muuttui yhä enemmän ja enemmän germaanilaiseksi sotajoukoksi. Rooman valtakunta oli muuttumassa roomalaisen ja germaanilaisen välimuodoksi, josta sitten lopulta suurten kansainvaellusten vaikutuksesta muodostui joukko germaanilaisia valtioita.

* * * * *

Vastenmielisesti Germanicus jätti urotekojansa näyttämön muuttaakseen uudelle, vähemmän sotaiselle toiminta-alueelle Rooman valtakunnan itäiselle rajalle. Siellä häntä kohtasi pian äkillinen kuolema. Koko Rooman kansa suri hänen kuolemataan suurena valtiota kohdanneena onnettomuutena. Kun hänen leskensä, Agrippina, astui Brundisiumissa Italian maaperälle, oli koko satama mustanaan osaaottavia kansanjoukkoja, ja muurit ja katotkin vilisivät täynnä ihmisiä. Kun Agrippina astui maihin kahden lapsensa kanssa kantaen sylissään uurnaa, jossa oli Germanicuksen tuhka, ja silmät surun vuoksi maahan luotuina, kuului ensiksi vain yksi ainoa huokaus näistä tuhansista surevista rinnoista. Mutta heti sen perästä kaikki puhkesivat sydäntä vihlovaan itkuun ja valitushuutoihin. Ja suurissa hautajaisjuhlallisuuksissa Roomassa kansanjoukkojen tuska kiihtyi taivaaseen kantautuvaksi monituhatääniseksi parkunaksi. Epätoivoisina väänneltiin käsiä ja valitettiin, että Rooman valtakunnan loppu oli tullut.

Yleisesti uskottiin, että nuoren sankarin kuoleman suhteen ei kaikki ollut oikealla tolalla, ja salaperäiset huhut panivat sen yhteyteen sedän kateuden kanssa. Yhtä epäoikeudenmukaisia kuin nämä rumat syytökset varmastikin olivat, yhtä varmaa on, että Tiberius katkeroitui kansan epäluulosta ja vihasta, kansan, jonka rakkauden hänen veljensä ja veljensä poika niin runsain määrin olivat voittaneet. Vanha keisari tiesi liiankin hyvin, mitä kiihoittuneet kansanjoukot tarkoittivat, kun ne kerääntyivät hänen palatsinsa edustalle ja puhkesivat kiihkeisiin huutoihin: »Anna meille Germanicus takaisin!»

Ja kuitenkin oli Tiberiuksen umpimielisessä ja synkässä luonteessa paljon miellyttäviä piirteitä. »Alamaisuudenvakuutuksia», Suetonius sanoo, »hän inhosi siinä määrin, ettei hän koskaan kantotuolissaan istuessaan suonut yhdenkään senaattorin puhutella itseään. Ja kun muuan ent. konsuli, joka tahtoi esittää anteeksipyyntönsä, kerran yritti langeta polvilleen hänen eteensä, Tiberius perääntyi niin äkisti taaksepäin, että itse kaatui kumoon. Menipä hän niinkin pitkälle, että jos joku keskustelussa tai esityksessä yritti kunnioittaa häntä joillakin kohteliaisuuksilla, hän keskeytti tämän lausuen julki tyytymättömyytensä. Jos joku nimitti häntä 'herraksi’, Tiberius kielsi häntä koskaan enää puhuttelemasta 'niin loukkaavalla tavalla’. Varsinaisiin loukkauksiin, panetteluihin ja itsestään ja omaisistaan sepitettyihin häväistysrunoihin Tiberius suhtautui rauhallisesti ja kärsivällisesti lausuen, että vapaassa yhteiskunnassa täytyi sanojen ja ajatusten olla vapaita. Kerran, kun senaatti vaati tutkimusta tällaisten rikosten ja niiden alkuunpanijain ilmisaamiseksi, hän sanoi: 'Meillä ei ole niin paljon aikaa, että meidän pitäisi ottaa itsellemme lisää tehtäviä. Jos te tällaisiin toimiin ryhdytte, niin ei teille jää aikaa mihinkään muuhun. Silloin juostaan, teidän luoksenne kaiken maailman pikkujuorujen vuoksi uskotellen, että majesteettirikos on kyseessä.’» Kun senaatti alamaisessa innossaan oli päättänyt antaa vuoden yhdelle kuukaudelle Tiberiuksen nimen, kuten jo oli tehty hänen molempien edeltäjiensä nimille, hän halveksien kysyi: »Mitä te sitten teette, kun ehditte kolmanteentoista cæsariin?»

Kaikkein vähimmin hän halusi sitä, että kansa palvelisi häntä jumalana, rakentaisi hänelle temppeleitä ja pystyttäisi kuvapatsaita. Hän sanoikin tästä mielipiteenään senaatille: »Minä kutsun teidät, kokoontuneet isät, todistajiksi toivomukselleni, että jälkeentulevaisetkin muistaisivat, että minä olen kuolevainen ihminen, joka teen vain ihmistekoja, ja että minä olen tyytyväinen, jos vain voin täyttää hallitsijan velvollisuuteni tarvitsematta pelätä joutua vihatuksi. Sellaisen elämäntyön muistoa minä pidän kauneimpana ja ikuisimpana temppelinä ja kuvapatsaana teidän sydämissänne; sillä kivestä tehdyt patsaat häväistään jos jälkimaailman tuomio muuttuukin vihaksi.» Lukemattomia kertoja hän vakuutti senaatille, että hän tunsi velvollisuudekseen olla _koko yhteiskunnan palvelija_. Tämä on, kuten Delbrück esittää, sen lauseen ensimmäinen ilmentymä, jonka Fredrik Suuri on tehnyt kuuluisaksi: että ruhtinas on valtion ensimmäinen palvelija.

Tiberius oli alamaisilleen esikuvana yksinkertaisissa elämäntavoissa. Suetonius kertoo, että hän siinä tarkoituksessa »virallisilla päivällisillä usein tarjoilutti edellisen päivän aterian tähteitä. Niinpä hän kerran tarjosi — ylhäisten roomalaisten kauhuksi — vain villisian puoliskoa ja huomautti tällöin, että puoliskosta sai aivan samanlaisia paloja kuin kokonaisestakin.»

Mutta mitäpä nämä kunnioitettavat ominaisuudet hyödyttivätkään, mitä hyötyä olikaan siitä, että hän järkkymättömän velvollisuudentuntoisesti suoritti hallitsijan tehtävänsä, että hän ahdisteli ryöväreitä ja väkivallantekijöitä ja mitä suurimmalla säästäväisyydellä käytteli valtion varoja kuitenkaan säästämättä rahaa taikka vaivoja, kun oli kysymyksessä kadon, tulipalojen tahi muiden valtiota kohdanneitten onnettomuuksien vaikutusten lieventäminen, ja että hän kaikin tavoin huolehti provinssien hyvinvoinnista! Ahneille ja nylkeville maaherroille hän esim. sanoi: »Hyvä paimen keritsee lampaansa, mutta ei nylje niitä.» Ja jos hän sallikin sellaisten hallintovirkamiesten, jotka olivat liian paljon etuansa katsovia, pitää provinssinsa, niin johtui se siitä, kuten hän tuikealla huumorilla sanoi, että

»kylläiset kärpäset eivät ime niin kiukkuisesti kuin nälkäiset».

Tiberiukselle kävi kuitenkin joka päivä yhä ilmeisemmäksi, että hän ei suinkaan saisi kiitosta osakseen huolehtivista toimenpiteistään valtion hyväksi. Hänen alamaisensa eivät nähneet karkeaa pintaa syvemmälle. He eivät voineet antaa keisarilleen anteeksi sellaisia epäroomalaisia piirteitä, kuin esim. sitä, että hän vastenmielisesti järjesti gladiaattorintaisteluja ja eläintaisteluja, ja ettei hän milloinkaan Augustuksen lailla tahtonut läsnäolollaan kohottaa tällaisten veristen kansanhuvien loistoa, kun muut niitä järjestivät. Roomastahan alkoi tulla ikävä kaupunki!

Ainoa tunne, mitä kansa ilmaisi hallitsijaansa kohtaan, oli pelko. Tiberius vastasi tähän ihmishalveksunnalla. Kuinka hän halveksikaan noita pelkurimaisia olentoja, jotka imartelivat häntä ja ryömivät hänen edessään tomussa, mutta herjasivat häntä hänen selkänsä takana! Hänellä ei ollut Augustuksen eikä Cæsarin onnellista kykyä käsitellä ihmisiä sellaisina, jollaisia he ovat. Hänen elämänkokemuksensa, etevä muinaisajantuntija Martin P:n Nilsson sanoo, »eivät opettaneet hänelle ihmistuntemusta, vaan tekivät hänet vain katkerammaksi ja vihamielisemmäksi ihmisiä kohtaan.» Hän ei voinut sovitella, ei tinkiä ajanhengen kanssa — hän oli ankara kuin itse Nemesis. Saksalainen historioitsija Peter sanoo: »Raskaana ukkospilvenä oli hänen synkkä olentonsa onnettoman Rooman yllä täyttäen kaikki tuskalla ja vavistuksella» ja kasvattaen liehittelyn ja teeskentelyn henkeä. Vain yhteen ainoaan ihmiseen Tiberius luuli voivansa luottaa. Tämän miehen nimi oli _Seianus_, ja hän oli keisarin henkikaartin, pretoriaanien prefekti, ylipäällikkö. Sattui kerran matkustettaessa Campanian halki, että keisari seurueineen levähti luolassa aterioidaksensa. Suuria kiviä vieri äkkiä katosta ja palvelijoita hautaantui kalliolohkareiden alle. Kaikki muut paitsi Seianus ajattelivat vain itsensä pelastamista. Tämä kumartui Tiberiuksen yli ja suojeli häntä omalla ruumiillaan. Tästä hetkestä asti keisari luotti vuorenvankasti Seianukseen. Koko avarassa maailmassa oli siis yksi ainoa mies — mutta vain yksi ainoa —,johon vanha maailmanhallitsija saattoi luottaa.

Seianus oli viekas ja liukas kuin käärme. Äänettömästi hän kietoutui uhrinsa ympärille. Yhä tiukemmiksi ja tiukemmiksi tulivat kierteet, mutta Tiberius ei tuntenut matelijan puristusta. Eikä hän sitä huomannutkaan, ennenkuin peto oli tullut täysin vakuutetuksi omasta voimastaan, tuo peto, joka vartosi vain hetkeä, jolloin voisi koota kaikki voimansa viimeiseen puristukseen uhrinsa ympäri ja musertaa sen. Sillä Seianuksen kunnianhimo oli rajaton.

Aluksi hän teki itsensä Tiberiukselle yhä enemmän ja enemmän välttämättömäksi. Hän ymmärsi muuttaa pretoriaanit vähitellen omiksi luotettaviksi välikappaleikseen. Ja aina sitä mukaa, kuin hänen vaikutusvaltansa keisariin ja kaartiin kasvoi, hän hankki itselleen ystäviä korkeista yhteiskuntaluokista puoltamalla heitä Tiberiukselle, kun virat ja maaherrakunnat olivat kyseessä.

Samalla kertaa kuin hän näin saattoi itsensä yhä enemmän ja enemmän suosituksi, hän työskenteli ruhtinaan ja kansan välisen kuilun laajentamiseksi lietsomalla kaikin voimin onnettoman erakon epäluuloisuutta ja ihmishalveksuntaa. Hänestä tuli Tiberiuksen paha henki. »Minä pitelen sutta korvista» — näin keisari tähän aikaan luonnehti suhteensa Rooman kansaan. Sudella on lyhyet korvat. Piti sen vuoksi pitää niistä lujasti kiinni, jottei itse joutuisi sen saaliinhimon uhriksi. Suojellakseen itseään villipedolta, hän kiihoitti sitä raatelemaan itseään. »Kun kaikki epäilevät toisiansa, tarttuu heihin kauhu, joka on tyrannin vahvin kilpi», Viktor Rydberg sanoo verrattomassa psykologisessa mestariteoksessaan »Rooman keisareita marmorihahmossa». »Majesteettirikosten ilmiantojärjestelmä on Medusanpää, jota tyranni käyttää suojanaan.» Tarvitsi vain arvostella jotakin keisarin lausuntoa tai tekoa, niin voi joutua jonkun vihamiehensä tai jonkun onnenonkijan ilmiantamaksi. Ja majesteettirikoksesta oli määrätty kuolemanrangaistus. »Seinillä on korvat» tuli sananparreksi Roomassa. Sattui niinkin, että ihmisiä syytettiin ja tuomittiin siitä syystä, että he olivat olleet niin epäkunnioittavia, että olivat vaihtaneet vaatteita Augustuksen kuvapatsaan edessä. Kuollut keisarihan oli jumalolento, ja ruumiinsa paljastaminen jumalan edessä oli rikollista. Nyt olivat toisenlaiset ajat kuin silloin, kuin Tiberius puhui niin kauniisti sanan ja ajatuksen vapaudesta vapaassa yhteiskunnassa. »Ilmiannon hirviö» — Viktor Rydberg jatkaa — »tunkeutui kaikkiin yhteiskuntakerroksiin ja kaikkiin koteihin. Jokaisia kuolevaista epäillään kuuntelijaksi, epäillään paulan piilevän joka sanassa ja ansan jokaisessa hymyilyssä. Isällä on syytä epäillä poikaansa, puolisolla puolisoansa.»

* * * * *

Kuta varmemmaksi Seianus tunsi asemansa keskellä loihtimaansa kauhuntunnelmaa, sitä enemmän hänen ylimielisyytensä yltyi. Mikäpä estäisi häntä, joka itsessään Rooman valtakunnan sydämessä komensi 10 000 legioonalaista, tulemasta koko tämän valtakunnan hallitsijaksikin? Multa keisarin poika Drusus oli hänen tiellänsä. Kruununperillisen oli helppo lukea kunnianhimoisen kaartinprefektin sisimmät ajatukset. Hän vihasi tuota isänsä levotonilmeistä, kylmäkatseista suosikkia. Muutamana päivänä hänen vastenmielisyytensä pääsi purkautumaan. Se alkoi sanakiistalla ja loppui siten, että Drusus antoi röyhkeälle pretoriaanille nyrkiniskun kasvoihin.

Tästä hetkestä asti Seianus ei kavahtanut mitään keinoja vihaamansa kruununperillisen pään menoksi. Ollen suuri naishurmaaja hänen onnistui luikerrella Drusuksen puolison suosioon; ja kun tämä oli menettänyt kunniansa, hän ei enää epäröinyt ottaa seuraavaa askelta. Hän valmistutti henkilääkärillään myrkkyjuoman, millä puoliso raivattiin pois tieltä.[135]

Drusuksen murhan jälkeen Germanicuksen kolme poikaa oli Seianuksen korkealle tähtäävien suunnitelmien esteenä. Heidän äitinsä, Iulian tytär, kopea ja kunnianhimoinen Agrippina, epäili myöskin, kuten yleisesti, keisaria siitä, että tämä oli murhauttanut hänen miehensä; ja ollen luonteeltaan hillitsemätön hän ei yrittänytkään salata ajatuksiaan. Tätä Seianus käytti pirullisella oveluudella hyväkseen. Hän kiihoitti intohimoista naista varomattomuuteen toisensa jälkeen ja hieroskeli tyytyväisenä käsiään nähdessään, kuinka Tiberiuksen epäluuloisuus häntä kohtaan joka kerta lisääntyi. Pian hän oli voittanut pelin. Hänen onnistuikin saada sekä Agrippina että hänen kaksi vanhinta poikaansa syytetyiksi valtiopetoksesta ja senaatin tuomitsemaan heidät joko karkoitettaviksi tai vankeuteen. Kaikki kolme kuolivat sitten nälkään pitkällisen pahoinpitelyn jälkeen.

Mutta tämän jälkeen keisarin kaikkivaltias suosikki alkoi käyttäytyä niin, että Tiberius rupesi epäilemään ja pelkäämään häntäkin. Jonkin ajan kuluttua keisarilla olikin sitten todisteet siitä, että Seianus aikoi kukistaa hänetkin. Kauheaksi tuli valtionkavaltajan kohtalo. Vanha keisari ei uskaltanut antaa loppuromahduksen tapahtua yhdellä kertaa — sehän olisi voinut aiheuttaa pretoriaanien kapinan. Ei, vähitellen vain oli kaikkivaltiaan asema miinoitettava hänen itsensä oikein tietämättä, millä puolen hänen korkea suojelijansa oikeastaan oli. Mutta sekä senaatin että kansan tuli sitävastoin alkaa ymmärtää, että Seianus ei enää ollut niin mahtava kuin ennen. Tiberius tuhlasi hänelle ylenmäärin uusia kunnianosoituksia, mutta moitti samalla kertaa tavantakaa hänen toimenpiteitään. Kaikkivaltias keisarin suosikki alkoi menettää varmuutensa; ja ne, jotka vielä äsken olivat ryömineet hänen edessään, uskalsivat nyt melkein katsoa häneen yli olkansa. Tätä juuri Tiberius oli toivonut: hän tiesi nyt, että kansa oli hänen puolellansa. Kauan valmisteltu surmaniskun antamisen aika oli tullut.