Part 26

Kun lukee näitä sydämestä lähteneitä lämpimiä sanoja, yhtyy mielellään erään englantilaisen kirjallisuudenhistorioitsijan mielipiteeseen, että Propertius on näissä säkeissään ilmaissut »melkein kristillistä hellyyttä».

TIBULLUS,

Propertiuksen aikalainen, kuoli myöskin nuorena, hieman Vergiliuksen jälkeen. Hänkin oli rakkauden laulaja, mutta sävellajiltaan vienompi, rauhallisemman, mutta myöskin syvemmän, vähemmän itsekkään tunteen tulkki. Rakkaus ei ole hänelle vain aistihuumausta kuten Catullukselle ja Propertiukselle, vaan ennen kaikkea sisäistä ja pyhää. Tällaisessa tunteessa on enemmän kaihoa kuin riehuvaa intohimoa. Johan Henrik Kellgren on luonnehtinut Tibulluksen ja Propertiuksen eron sanoessaan jälkimmäisestä. »Hän ei huokaile, ei itke; hänen rakkautensa riehuu ja heittäytyy epätoivoon.» Tibullus sitävastoin valittaa, kun rakastettu on tullut hänelle uskottomaksi:

Viinein vaimentaa koetan suruain monet kerrat; tuskapa sen mehun taas kyyneliks loihtia ties. Armastin useaa, mut nauttimahan ma kun mielin, Venus loi etehein sun kuvas, pois paeten.

Hän ei kykene muuhun kuin alistumaan suruunsa. Kun kaunotar pettää hänet, hänen kirouksensa eivät kohdistu tähän, vaan parittajaan, joka on houkutellut hänet rikkaammalle ihailijalle:

Atriat syököön hän veriset, verisuisna hän juomaa särpiköhön kamalaa, min seass' sappea on! Haamut vainajien hänet saartakohot valitellen, hyypiö pitkät yöt yllään kirkukohon! Itse hän nälkään nääntyen kootkoon hautausmailta ruohoja, luita, jos niit' ois sudet jättänehet! Paljain uumin hän kujavieriä juoskohon ulvoin, koirat parvina hänt' eellehen ahdistakoon!

Niistä rohkaisevista säkeistä päättäen, jotka Horatius on kirjoittanut Tibullukselle, hiljainen raskasmielisyys näyttää olleen hänen luonteensa pääpiirteenä. Tibulluksen runoissa vanhuuden ja katoavaisuuden ajatukset vaimentavat ilon:

»Lemmessä yhtykähämme, kun kohtalo vielä sen sallii! Kuolema kohta jo saa, otsa on peitossa yön. Hiipivi vanhuus veltto, mi lemmen kieltävi meillä, mairehin haastaa ei harmajahapsisen suo.»

Puhtaassa, herttaisessa viehättäväisyydessään Tibulluksen runotuotanto kuuluu siihen runouden lajiin, jota ei voi käsittää muuten kuin sydämellä. Usein se muistuttaa nuoren Vergiliuksen Georgicaa. Kuinka paljon puhuvatkaan runoilijan mieltymyksestä maalaiselämään pari seuraavanlaista säettä:

»Vuonan pienoisen sylihin minä mielisin ottaa, Luot' emon eksynehen, viedä sen taas kotihin.».

Hellä sydän, hyvä paimen! Tällaisissa pikku idylleissä rakastettava laulaja viivähtää mielellään. Maalaiselämän hiljaisella kodikkuudella on huomattavan suuri sija hänen runoudessaan, ja naista hän ei ylistä rakastajattarena, vaan lempeänä ja uskollisena puolisona kotilieden ääressä. Antiikkisessa runoudessa ei ole monta säkeistöä, jotka puhuvat niin hellää kieltä kuin ne rivit, jotka hän kerran kirjoittaa rakastetulleen sairasvuoteeltaan kaukaa vieraalta maalta, Korfun saarelta. Tuskiensa ja kuolemanajatuksiensa keskellä runoilija eläytyy täydellisesti kuvaukseensa, kuinka hän jonakin iltana on tuleva ja hämmästyttävä tätä, kun hän istuu värttinänsä ääressä rauhallisessa kodissaan:

»Luoksesi saavun nyt yht'äkkiä, vartoamattas, jotta sa luulisit mun pilvistä ilmestyneen. Silloin oitis käy sylihin, oi Delia, vaikka jalkasi paljaat lie, hiuksesi irrallaan. Näin anon: Koitar, valjakkos rusohohtava tuokoon luoksemme kiiruhtain päilyvän päivyen tuon!»

Tibulluksen säe juoksee soinnukkaan hyväilevänä, ja hänen runouttaan ei koskaan häiritse runsassanainen oppineisuus tai muu konstikkaisuus. Hän ei ole saanutkaan esikuviaan aleksandreialaisesta koulusta. Jos ylipäänsä voi puhua hänen kreikkalaisista esikuvistaan, niin sellaisena on pidettävä joonialaista lyriikkaa.

OVIDIUS.

Ovidius syntyi pienessä kaupungissa Abruzzon vuoristossa vuonna 43 e.Kr. Päinvastoin kuin Vergiliuksella ja Horatiuksella hänellä oli varakas ja arvossa pidetty isä, joka määräsi pojan virkamiesuralle ja lähetti hänet siinä tarkoituksessa reetorikouluun Roomaan. Mutta nuoren Ovidiuksen lahjakkuus ei viitannut sille taholle. Tulevalle roomalaiselle virkamiehelle ei ollut suinkaan erikoiseksi ansioksi, että hänen proosansa melkein itsestään muuttui niin kevyesti juokseviksi ja kaunissointuisiksi säkeiksi, että niiden veroisia oli tuskin koskaan kuultu. Hänen vakava isänsä koettikin vieroittaa häntä tästä epäkäytännöllisestä tavasta. Mutta mitäpä se auttoi! Luonto otti osansa. Ovidius itse nautti runoilijalahjoistaan, nautti tuumiskelematta kuten leikkisä lapsi. Hänelle ei näytä koskaan johtuneen mieleenkään, että runon värihohtoisten saippuakuplien puhaltamisesta voisi seurata minkäänmoista edesvastuuta. Hän maalasi vain siksi, että maalaaminen _huvitti_ häntä. Ja olihan hänellä kylliksi rahoja voidakseen tehdä, mikä häntä huvitti. Häntä ei haluttanut ollenkaan seurata kunniakkaiden esi-isien jälkiä, »Miksikä minä», hän sanoo, »havittelisin sotaista kunniaa tahi pänttäisin päähäni pitkäpiimäisiä lakipykäliä tahi halventaisin ääneni epäkiitollisella Forumilla? Kaikki sellainen on katoavaista työtä. Minä tavoittelen kuolematonta mainetta.» Ja sen hän saavuttikin.

Hänen runottarensa oli keveähköä lajia. Se kuiskaili hänelle rakkausrunoja, mutta niiden eroottiset aiheet eivät vaikuta runoilijan itsensä elämiltä, ja hänen runoissaan ei ole sitä intohimon hehkua, joka oli Catulluksen ja Propertiuksen runouden voima. Ovidiukselle rakkaus on mielenkiintoinen _psykologinen tutkimusaihe_, kun sitävastoin Catullus ja Propertius _elävät koko olemuksellaan_ tässä tunteessa. Erotiikka on hänestä vain vallatonta lemmenleikkiä eikä kuten Catulluksella ja Propertiuksella voimakkaan aistillisen luonteen purkausta. »Uskokaa pois», hän itsekin sanoo, »minun tapani ovat hyvin paljon erilaiset kuin minun runoni. Elämäni on ollut kunnioitettava, vaikka runottareni onkin ollut kevytmielinen.» Hän oli, eroten Augustuksen ajan muista suurista kirjailijoista, naimisissa ja hyvissä varoissa oleva kansalainen ja voi vakuuttamalla vakuuttaa: »Ei kukaan perheenisä, joka epäilee lapsiensa aviollista syntyperää, voi syyttää _minua_.» Mutta toiselta puolen hänellä oli, kuten hän itsekin sanoo, nuoruudessaan »hellä sydän, joka leimahti tuleen pienimmästäkin kipinästä.» Hän ei haaveksinut kuitenkaan kenestäkään erikoisesta — hän hehkui rakkautta kaikkia nuoria tyttöjä kohtaan. »Minun sydämeni», hän sanoo, »ei voi kiintyä yhdenlajiseen kaunottareen — minulla on aina tuhansia syitä palvoa heitä kaikkia.»

Ovidiuksen eroottinen runoilu on, useimmiten kreikkalaisten esikuvien mukaan, mielikuvituksen oikukasta leikkiä laadultaan vaihtelevin aihein. Useinkin ne ovat tympäisevän säädyttömiä.

Myöhemmin Ovidius julkaisi oikean oppikirjan »rakastamisen taidossa». Ensiksi hän selvittää melkein tieteellisellä johdonmukaisuudella, kuinka nuori mies voi saada itselleen rakastajattaren ja pitää hänet, ja sitten hän antaa vastaavanlaisia neuvoja toiselle sukupuolelle. »Rakastamisen taito» on Amorin palveluksessa käytettävä sotaviekkauden ohjesääntö. Kysymys ei ole uskollisuudesta rakkaudessa, mutta vain siitä, ettei toinen puoli pääsisi selville siitä, että toinen on uskoton,

»Niin raju ei ole ees vihapäissään hallava karju, koiria konsa se lyö hampahin välkkyävin, ei ole leijonatar, imeväisien pentujen hoiva, kyy ei, kulkija min tallasi taitamaton, kuin on nainen, konsa hän kilpailijattaren keksi vuoteeltaan; viha lyö lieskana silmistä tuon.»

Ajatelkaa Medeiaa!

Mutta yhtä paljon kuin rakastajan tulee varoa, ettei häntä yllätetä tilanteessa, joka voi aiheuttaa tuollaisia mielenpurkauksia, yhtä epäviisasta on välittää naisen hairahduksista. Sillä miksi hän ei saisi nauttia lyhyestä ajasta, jonka nuoruus ja kauneus kestävät! Aikanaan kyllä joutuu päivä, jolloin hän

»yksin vuoteessaan akkana värjyä saa. Äkkiä huomaat pääsi jo peittävän hapsien talven, suotta sa vannoa saat: harmahat ain' oli nuo.»

Mutta miehen rakkauden voittamiseen ei naiselle riitä, että hän on nuori ja kaunis — hänen täytyy oppia myöskin »käyttäytymisen» taito. Esim. kun hän nauraa:

»Suutaan aukaiskoon vähän — puhjetkoot hymykuopat, hampaisiin alahuul' lievänä koskekohon! Älköön ehtimiseen hän nauraa pyrskikö liioin, vaan kevyt, naisellinen olkohon naurunsa vain. Muutamat väänneksii hohotellessaan kovin suutaan, toisten on hymy kuin ilkun väännettä ois; Toiset nauruun taas rämähtää, kovin korvihin käyvään, aasi se hirnuvi niin myllyä kiertäessään.

Ei ylenkatsoa sun sovi käynninkään suloutta; miehiä outoja tuo kiehtovi, torjuvi myös. Toinen liikuttaa soreasti lantehiansa, helmoja hulmuttaa, ylvähin askelin käy, toinen taasen, kuin pisamainen Umbrian akka, sääret lengollaan hölkkävi, harppaelee.»

Kaikesta henkevyydestään huolimatta kirja on vastenmielinen ennen kaikkea siksi, että rakkaus on Ovidiukselle alhainen, aistillinen nautinto. »Rakastamisen taito» on itse asiassa toisen puolen pettämisen taitoa ja olemattomien tunteiden teeskentelemistä. Tällä rivolla kirjalla on kuitenkin arvonsa kauhistavana kulttuurikuvana syvälle vajonneelta aikakaudelta. Muuten olisi tuskin voinut kuvitellakaan, että se oli _niin_ syvälle vajonnut. Kirjan ainoa sovittava puoli oli se, että monet toki loukkaantuivat Ovidiuksen kyynelisestä teoksesta. Ovidius itse on sen tehnyt meille tiettäväksi.

* * * * *

»Rakastamisen taito» ilmaisee kauhistavan selvästi, kuinka täydellisesti Augustuksen ja hänen ystäviensä kokeet saada aikaan siveellinen uudestisyntyminen tai ainakin yleinen säädyllisyys, olivat epäonnistuneet. Runoudenlaji, joka polki jalkainsa alle eetillisen ihanteen, oli nyt yhtä suosittu kuin aikoinaan Vergiliuksen ihanteelliset unelmat.

Augustus näkikin Ovidiuksessa nuorison viettelijän. Tämän kirja rakastamisen taidosta ilmestyi juuri samana vuonna, jolloin keisarin täytyi ajaa Iulia maanpakoon. Isänä hän kenties olisi voinut antaa tyttärelleen anteeksi, mutta hallitsijana hänen täytyi asettaa varoittava esimerkki rankaisemalla sitä, joka niin avoimesti oli rikkonut hänen lakimääräyksiään vastaan.

Mutta mitä hänen oli ajateltava runoilijasta, joka suorastaan järjestelmöi sen kevytmielisen elämän, jonka ehkäisemisen maan isä oli ottanut tehtäväkseen? Kaikkein arveluttavintahan oli se, että yleisö otti rivot runot vastaan suosiollisesti. Runoilijan syntimitta tuli kukkuralleen, kun uusi häväistysjuttu sattui muutama vuosi myöhemmin keisarillisessa perheessä. Tämä huomiota herättävä tapaus antoi Augustukselle mieluisan aiheen tehdä vahingottomaksi rivon runoilijan, joka aivan kuin pilkkasi hänen omaa ylvästä ajatustaan: roomalaishengen uudestisyntymistä. Eräänä aamuna tiesi huhu kertoa, että yleisesti suosittu runoilija Ovidius oli äkkiä karkoitettu maanpakoon.

Huhu oli oikeassa. Osattiin heti asettaa tämä huomiota herättävä tapaus keisarihuoneen uuden häväistysjutun yhteyteen. Tällä kertaa täytyi nuoremman Iulian, Augustuksen tyttärentyttären, jättää Rooma, kun oli lähtenyt kevytmielisen äitinsä jäljille. Ovidius näyttää sekaantuneen jollakin tavoin Iulian ja hänen rakastajansa välisiin rakkaudenkauppoihin. Syvästi loukatun perheenisän kosto kohtasi siksi myöskin häntä, ja 50-vuotiaan runoilijan täytyi lähteä maanpakoon Tomiin (nykyinen Constanza) keskellä Mustanmeren länsirannikkoa. Hänen kirjaansa rakastamisen taidosta lienee kirjakauppoja kielletty myymästä.

Silloin kuin tämä rangaistus kohtasi Ovidiusta, hänellä oli valmistumaisillaan kokonaan toisen arvoinen teos kuin edelliset, nimittäin hänen kuuluisat »Metamorfoosinsa», suuri kreikkalais-roomalainen satukirja. »Metamorfoosi» merkitsee _muodonvaihdos_. Runoilija käsittelee nimittäin enimmän sellaisia taruja, jotka päättyvät siten, että ihmiset muuttuvat eläimiksi, puiksi, kiviksi j.n.e. Noin 250 tällaista satua hän on kertonut »Metamorfoosien» viidessätoista kirjassa. Tämän kirjan ansiota on, että me tunnemme joukon kreikkalaisia taruja, jotka olisivat muuten joutuneet unohduksiin.

Muuan Ovidiuksen monista mestariteoksista on hänen kertomuksensa _Deukalionista_ ja _Pyrrhasta_ eli suuresta vedenpaisumuksesta, johon Iuppiter kerran hukutti ihmiset rangaistukseksi heidän pahuudestaan. Suuren mestarin siveltimen veroisella voimalla ja väririkkaudella runoilija maalaa kuvia suuresta hävityksestä. Kuvaus alkaa etelätuulen irti päästämisellä.

»Lähtevi tuul' etelän nyt lentoon kostehin siivin, kätkien synkeyteen sysimustahan kaameat kasvot. Parta on usmainen, sen karvat vuotavat vettä, pilvekäs otsa on, rinta ja siivet vihmovat vettä. Konsa se kouristaa käsin pieliä pilvien laajain, käy kohu: rankat veet alas syöksyy korkeudesta.»

Vielä pahempaa tulee, kun Neptunus kutsuu koolle kaikki jokijumalat ja käskee näiden aukaista kaikki lähteet sekä päästää joet valloilleen. Pian koko maa on muuttunut suunnattomaksi mereksi.

»Kaikk' oli merta nyt vain, ei maata, ei rantoja missään. Vuorelle on joku noussut, ruuhess' istuvi toinen, siinä nyt soudellen, miss' äsken kynti hän kenttää. Laivuri purjehtii yli peltoin, kartanon kaltoin, katsellen, jalavan kuin latvass' ui kalaparvi. Niittyyn vihreähän kyns' ankkurin iskevi kiinni, viinin rikkaita tarhoja raapaisee köli laivan; siellä, miss' äsken söi kedon ruohoa kaiskerat vuohet, siellä nyt väännehtii meren hylkeet kömpelömäiset. Veettäret ihmehtii, kun kaupungit, talot, lehdot alla he keksivät veen, delfiinit metsiä uivat, lehvihin soljahtain, tärisyttäen oksia tammen. Lampaiden seass' ui susi; keltaisen jalopeuran vie vedet, tiikerin raastaa, karjulta ukkosen voimat, hirveä aaltojen viemää sääret ei sukkelat auta. Lintu, mi kauan lentänyt eestaas, etsien rantaa tai lepopaikkaa, nyt merehen perin uupuen vaipuu. Kumpuja kattavat veet vapahasti vaahtoavaiset, laineet — outoa nähdä se! — alppien huippuja huuhtoo.»

Kaikki elävät olennot tuhoutuvat. Vain jumaliapelkääväinen Deukalion ja hänen hurskas puolisonsa Pyrrha pelastuvat veneeseen, joka tarttuu kiinni taivaankorkuisen Parnassos vuoren huipulle. Nyt tulva on tehnyt tehtävänsä, Iuppiter lakaisuttaa pohjoistuulella pois sadepilvet. Neptunus käskee jokia ja merta heti vetäytymään takaisin, ja jumalien avulla Deukalion ja Pyrrha luovat kivistä uuden ihmissuvun.

* * * * *

Ihastuttavasti on kerrottu satu _Daphnesta_. Daphne, joka on laakerin kreikkalainen nimi, on sadussa thessalialaisen jokikuninkaan tytär. Hän on ihmeellisen kaunis, mutta rakkaudessaan luoksensa päästämätön, kuten Diana. Apollonissa syttyy kiihkeä intohimo häneen, multa hän välttelee Apollonia, kuten arka metsänriista pakenee metsästäjää. Lopuksi vainottu on menehtynyt väsymyksestä. Epätoivoissaan hän silloin huutaa isäänsä avukseen:

»Auttaos, taattoni! Maa, uus muoto sa antaos mulle, turmele kauneutein, joka mulle tahtovi turmaa! Tuskin noin nimes, kun jäsenensä jo puutuvat jäykiks, niinehen kietoutuu sirot rinnat ja vyötärö sorja, lehvistöön kiharat; käsivarsiin kasvavat oksat, nopsihin jalkoihin taas juuttuu sitkeät juuret, latvapa kasvoihin; mut kauneus kiehtova säilyy. Phoibos lempivi hänt' yhä; runkoa puun hyväellen tuntevi hän, miten lyö — sydän kuoren kasvavan alla. Oksat sulkevi hän sylihinsä niinkuni neidon, suukkoja suo, mut puu ei niit' ota, karttaen väistyy. Phoibos virkkavi: 'Kun et puolisoks' antau mulle, puuni sa tok' olet, laakeripuuni, mi aina kaunistat kiharoitani, lyyraani, viintäni sorjaa. Päällikkö Latiumin triumfissaan saa sua kantaa, kun Capitoliumiin jono rientää riemua huutain. Augustuksen myös talonvartija taattu sa ollos, seiso'os uksens' eessä ja suojele lehviä tammen![125] Niinkuni kutrikkaaks' ikinuortea pääni on jäävä, niin sua sorjistaa ikilehvät saakohot myöskin!' Kun nimes Paian[126] näin, ikihennoin nyökkäsi oksin laakeri, nähtiin myös, miten taipui lehväkäs latva.»

Laadultaan haavemielinen rakkaustarina, kaikkia liikuttava rakkausrunojen perikuva, on satu _Pyramoksesta_ ja _Thisbestä_. Eikö tunnukin siltä kuin kuulisi kansanlaulun!

Pyramus sorjin, kaunein mies oli, Thisbepä taasen neidoks arvattiin ihanaisimmaks' itämailla. Kaupungiss' upeassa, min ompi Semiramis muurein tiilisin suojannut, kodit vierekkäin oli heillä. Tuttaviks' ensin nää tuli naapurit, ystäviks' sitten, sitten lempeenkin he jo syttyi; häitä he toivoi, mut isät kielsivät sen, vaikk' estää eivät he voineet lempeä kummankin niin kuumana leimuamasta. Viestinviejiä vailla he silmin haasteli, merkein; leikki se kiihtyi vain, mitä kätkömmässä se säilyi. Mut oli naapurusten väliseinään, kun sitä tehtiin joskus muinoisin, rako tullut kaita, ja yksikään ei sitä rikkoumaa ajan-aikaan keksinyt ollut. Lempijät löysivät sen — mitä rakkaus ei älyäiskään? — kautta sen haastelivat, ja nyt turvallisna ne saivat kuiskehet hiljaiset sulolemmen viestejä viedä.»

Mutta heidän huulensa eivät saa koskaan koskettaa toisiaan.

Muutamana päivänä he kuitenkin päättivät hiipiä yön tultua kotoa ja tavata erään lähteen luona kasvavan silkkiäispuun alla. Huntuunsa kietoutuneena Thisbe livahtaa ovesta ja ohjaa askelensa silkkiäispuulle.

»Rohkeaks tuon teki lempi. Mut äkkiä leijona, äsken härkään iskenyt kauttaaltaan kita peitossa hurmeen, saapuvi lähteen luo, janoansa mielien jäähtää.»

Thisbe pelastuu erääseen luolaan, mutta hukkaa kauhistuksissaan huntunsa, jonka naarasleijona repii rikki »verisellä hampaallaan».

»Pyramus myöhempään tuli sinne ja löys pedon jäljet hiekkaan painauneet, ja hän kuolonkalpeaks muuttui. Kun veren tahraaman hän hunnun keksi, hän lausui: 'Lempijän kummankin sama yö nyt surmata saakoon! Syyllinen oon minä. Sun olen kuoloon kiehtonut, raukka, öisihin vaaroihin kun kutsuin sun, ja ma itse ensin en tullutkaan.'»

Epätoivoissaan. Pyramos rientää silkkiäispuun luo ja sysää miekan rintaansa.

»Tummeni heelmät puun, kun hurme kuolemanhaavan niihin pirskoittui; sen juuret, juonehet verta, purppurankarvaisiksi jo muutkin muuttivat marjat.»

Nyt saapuu Thisbe luolasta — mutta saa vain kuulla rakastetun viimeisen henkäyksen. Hän repii epätoivoisena hiuksiaan. Elämä ei ole hänelle enää minkään arvoinen. Vanhemmille vain vielä viimeinen rukous:

»Niinkuin kuoloon saakka on meidät liittänyt lempi, suokaa kummankin saman kummun nukkua alla! Puu sa, mi oksillas nyt varjota saat polon ruumiin, kohtapa toisenkin olet siimeeseesi sä saava. Surman muistopa aina sä säilytä! Marjasi olkoot murheen mustaamat: tarinoios kuoloa kahden!' Tuskin ol' lausunut tään, hän miekan temposi, vielä lämpimän, hurmeisen, omahan sen rintahans' syöksi. Saapui luo jumalten sekä vanhempain rukous luo: kypsäks' ehtiessään käy mustaks mulperimarja; tuhkapa lempivien myös joutui yhtehen uurnaan.»

Ovidiuksen mielikuvitus ei ole milloinkaan kohonnut niin korkealle, kuin hänen kuvatessaan Phætonin matkaa pitkin taivaankantta isänsä auringonjumalan vaunuissa.[127] Nuorukaisen on onnistunut saada isänsä lupaamaan suostua etukäteen pyyntöön, olipa se millainen tahansa; ja auringonjumala joutuu epätoivoon, kun poika sitten pyytää saada jonakin päivänä ohjata auringonvaunujen siivellisiä hevosia.

Turhaan isä koettaa saada häntä luopumaan aikeesta, josta kukaan kuolevainen ei voi kunnialla suoriutua:

»Jyrkkänä alkavi tie; hevot aamunvirkeät tuskin kestävät nousua sen; ylähäll' ylen ompi sen keskus. Huimaa korkeus tuo muakin, hätä rintani täyttää, siellä kun silmäilen maanpiiriä, aavoja merten. Jyrkkänä laskee loppu, ja tarkkaan ohjata täytyy. Itsepä Tethyskin[128], mi mun aalloill' ottavi vastaan, pelkää syöksyvän mun päistikkaa kohtuhun merten. Viel' lisäks kierrollaan kupu taivaan kääntyeleepi; korkeat tähdetkin sen tempautuu kurimukseen. Jos sinä ohjakset nyt saisit, niin napa taivaan vinhana kieppuen sun heti syrjään sinkauttaisi. Ansoja täynnään on sekä hirviöhaamuja taival. Vaikka et eksyiskään, vaan ohjaisit osavasti, niin ohi uhkaavan Härän sarvien kulkisi tiesi, Haimon[129] Ampujan, myös ohi Leijonan ahnahan leukain, sitten Skorpionin, Kravun, joiden hirveät kynnet hirveinä kouristuu, eri suuntaan kumpikin niistä. Vielä kun kimmastuu hepos — keuhkoistaan näet leimuu polttavat liekit, joita ne suin sekä sieramin pärskyy — ohjata niitä et voi; muakaan nuo villeiksi käyneet sietävät tuskin, vaan äkäpäisinä ohjia tempoo. Toivehes mieletön heitä jo, poikani, vielä kun saatat! Silmäni näät surevat; oi, jospa sa katsoa voisit myös sydämeeni ja siell' isänhuolet keksisit raskaat!»

Mutta järjettömän nuorukaisen tulee kaikin mokomin saada tahtonsa perille, ja epätoivo sydämessään isän täytyy antaa hänen nousta loistaviin, kultaisiin vaunuihin, joissa pyörien puolat ovat hopeasta ja silavaljaat koristetut krysoliiteillä ja timanteilla, joissa auringon säteet taittuvat.

Tuliset hevoset huomaavat heti, että vaunut ovat tavattoman kepeät. Ne kimpoilevat ja kallistelevat kuten painolastiton laiva. Pian valjakko on täydessä karussa pitkin tuntemattomia teitä.

Mut laelt' ilmain kun Phaethon nyt katsovi maita, jotk' yhä aukeavat avarammiks vain hänen allaan, kalpeaks kauhistuu hän, polvet loukkua lyövät, silmätkin pimenee, ne kun häikäisee valotulva. Kunpa hän konsana ei isän vaunuja ottanut oisi! Nyt mikä neuvoks? Jo kantta hän laivaan viljalti vieri, viel' osa suurin on eessä. Hän aavoja mittovi miettein, länteen hän tähyää, niihin ei hänen kohtalo salli saapua milloinkaan, itähän katsovi joskus; mut joka puolella värjyvän eessä on ilmojen kauhut, nousevat valtaiset pedonhaamut, kaameat nähdä.

Nuorukainen aivan herpaantuu kauhusta ja päästää ohjat höllälleen. Hevoset karkaavat yhä huimemmin:

Milloin taivasta päin nuo pyrkivät, taas alas milloin Syöksyvät valtoinaan, radan vihdoin viistäissa maata.

Nyt auringon vaunut ovat tulleet niin lähelle maata, että auringon kuumuus polttaa kaiken.

Kukkulat korkeat kaikki nyt leimahtaa tulenliekkiin, halkee, lohkeilee lovikin, mehut kuivuvat kaikki. Niityt harmenevat, puut lehtevät lieskana huimiin, ruokkivi kuolemanliekkejä pellon kuivunut vilja. Mut se ei riitä; jo syö tuli kaupungit komeatkin muureinensa ja kiiltää tuhkaksi maat sekä kansat; metsät ja vuoristot kulovalkea riehuva valtaa. Skythian maata ei nyt lumet aula; jo Kaukasos loimuu, Ossa[130] ja Pindos[130], ja niitäkin ylvempiotsa Olympos[130], valtavat Alpit, myös Apenniinit, yltävät pilviin. Huomaa nyt Phaethon maanpiiriä liekkien syövän, eikä hän itsekään voi kestää huokua kuumaa; niinkuin hornan pätsistä hohkaa polle sen vastaan, hän sitä hengittää, tulenhehkuviks tuntevi vaunut.

Silloin Äiti Maa rukoilee Iuppiteria tekemään lopun vaivasta. Ja salamansinkooja huomaa, että jollei hän puutu asiaan, koko maailma tuhoutuu.

»Otsalleen käden vei hän, lens salamat jylinöiden orhienohjaajaan, joka henkensä heittäen kohta singahti vaunuistaan; palon polttivat pois ukonnuolet. Pillastui hevoset, sivupuoleen karkasi, puisti niskoiltaan ikehet, palat ohjien rentoina riippui. Tuoss' ovat suitset nyt, tuoss' aisoist' irtauneena akseli, tuossapa taas eri haaralla pyörien puolat; lennähtäneet lavealle on jätteet murskatun vaunun. Mut Phaethon, hius kultainen min liekkinä leimus, kaaress' sinkoutui päistikkaa ilmojen halki, niinkuni lentävi joskus kannelta selkeän taivaan lähti ja sammuu, vaikka se näyttävi syöksyvän maahan.»

Yksinkertaisella, mutta liikuttavalla kertomuksella _Philemonista_ ja _Baukiksesta_ on jotakin yhtäläisyyttä »Deukalionin ja Pyrrhan» kanssa.