Part 25

Täällä hänellä oli vain maamiehiä ja luonnollisia ihmisiä seuranaan, ja täällä hän sai olla rauhassa tungettelevilta onnenonkijoilta, joita pääkaupunki oli täynnä. Muutamassa hauskimmista satiireistaan Horatius kuvailee, kuinka tällainen iilimato tarrautui häneen kiinni, kun hän eräänä kauniina päivänä on kävelemässä Via sacralla. Mies kuului epäonnistuneitten runoilijain luokkaan, joka siihen aikaan oli hyvin runsaslukuinen, ja hän oli saanut päähänsä päästä Horatiuksen avulla Mæcenaan seurapiiriin. Näin runoilijamme alkaa maalailevan kuvauksensa vaivoistaan:

Pääkadull' astuksin minä taas tapahain sekä haudoin mietteissäin jotakin, mitä ollut lie mitätöntä, kun minut kiinni sai eräs, mulle vain nimituttu. Tarttui hän kätehein: »Mitäs kuuluu, ystävä kulta?» — »Laatuun käy», tokaisin, »sitä myöskin toivotan sulle.» Kun yhä saatteli hän, minä virkoin: »Terveheks!» Hänpä: »Et mua tunne; ma oon mies oppinut.» — »Arvosi nousee siit' yhä silmissäin.» Hänest' uurastaa ko'in irti: kulkua joudutin, seisahduin toviks' taas, sekä orjan korvaan kuiskaelin asioitani; juoks hiki aina kantahan asti. — »Kuink' ylen onnekas oot, äkäpäinen Bolanus!» Näin vait nimesin, kun soitti hän suutaan, kiitteli korttelien komeuksia. Kun ma en hälle vastannut, sanoi hän: »Näen, mielelläs minun toivot lähtevän; turhaan vain: minä en sua niin vähin laske, vaan sua määrääs saakka ma saatan.» — »Suottapa vallan sun samoella on näin; menen sairaan luo, jot' et tunne, kauas Tiberin taa, luo Cæsarin uusien puistoin.» — »Joutilas oon nyt, enk' ole laiska; ma siis sua seuraan.» Korvani tuppaan löin, kuten yrmeä aasi, min selkään kantamus köytetähän kovin suuri. Nyt vasta hän alkoi: »Ellen erhety, niin ohi Viscukses[120], Variukses[120] ystäväks ottaisit minut: ken nopeampahan laittais värssyjä, vuolaammin? Kuka tanssia vois sulavammin? Oon minä laulaja myös, kateuttaja Hermogeneenkin[121].» Sain sananvuoron: »Viel' eloss' ompiko äitisi, taikka heimostas tuen saatko?» — »Ei ketäkään ole mulla, kaikk' olen haudannut.» — »Hyvä heidän; mut minä jäin vain. Surmani suo pian! On kova kohtani; lasnapa mulle lausui tietäjätär, täristyttäen arpomisuurnaa: 'Ei sinun kuoloas tuo tuhomyrkky ja taistajan miekka, rinnan riutumus ei, kipu keuhkojen, ei hidas leini, vaan sinut kerran on lorusuu joku tappava; siispä karttaos haasteliaita, kun mieheks kerta sa kasvat'?»

Runoilijamme onkin vähällä heittää henkensä, kun pelastus viimeinkin saapuu hänen muutaman riitajuttunsa vastapuolen hahmossa:

»Sika, oikeudestakos karkaat?» Vierasmieheks hän mua pyysi, ja kohta ma suostuin mielissään. Käräjiin hänet laahattiin, melu, touhu, tuoksina nous. Kas näin minut pälkääst' autti Apollo.»

* * * * *

Augustus oli hyvin ihastunut Horatiukseen. Paitsi runoilijan persoonallista rakastettavuutta, hänen hyväntahtoista sukkeluuttaan ja hienoa, ymmärtävää hymyään oli hänen mielipiteillään ja Augustuksen politiikalla erinäisiä yhtymäkohtia. Idyllikko Horatius inhosi kaikkea politikoimista ja rakasti lepoa ja rauhaa. Hänen kauhunsa tasavallan ajan alituista levottomuutta ja verenvuodatusta kohtaan oli täysin keisarin mielen mukaista. Muut syyttivät Augustusta siitä, että hän oli riistänyt roomalaisilta vapauden — Horatius päinvastoin arveli, että Augustus oli lahjoittanut sen heille vapauttamalla heidät poliittisista huolista ja rettelöistä ja antamalla heille sen sijaan levon ja rauhan järjestää elämänsä niinkuin itsekutakin halutti. Augustuksen pyrkimys palauttaa roomalaiset yksinkertaisempiin ja terveempiin elämäntapoihin sai myöskin osakseen runoilijan myötätunnon, runoilijan, josta oli tullut maalaiselämän ja vaatimattomuuden apostoli.

Augustus piti siis Horatiusta suuressa arvossa ja tarjosi tälle yksityissihteerinsä virkaa. Mutta runoilija torjui kiitollisena kultaiset kahleet. Suunnattomasti paljon suuriarvoisempana hän piti vapautta saada itse järjestää elämänsä. Ja Augustus ymmärsi häntä ja piti hänestä yhtä paljon kieltäytymisestä huolimatta. Pilaillen hän kirjoitti vapautta rakastavalle runoilijalle: »Vaikka sinä oletkin niin ylpeä, että väheksyt ystävyyttäni, en minä kuitenkaan maksa sinulle samalla mitalla.»

Näin runoilija sai levossa ja rauhassa jatkaa runoiluaan ja lesboslaisen laulajakoulun esikuvien mukaan laulaa luonnosta, sen vaihtelevista muodoista, ylistää kohtuudella nautittuja viinipikarin riemuja, runoilla rakkaudesta ja ystävyydestä, laulaa Augustuksen, hänen itsensä ja Rooman hyväntekijän kiitosta sekä pilailla ihmisten heikkouksia.

Hänen juomalauluilleen ominaisia ovat seuraavanlaiset säkeet:

Tapella sarkoin riemuhan säädetyin on thrakilaista. Barbarijankutus jo jättäkää ja säysy Bakkhos säästäkähät verimelskehiltä!

Yöjuomingeissa miekkoja huidotte kuin mediläiset meiskarit. Hillitkää tuo hornanmoinen huuto, veikot, laskeukaa käsitaipehelle!

Eräs hänen somimpia rakkausrunojaan on suomalaisessa asussa seuraavanlainen:

Tieltäin miks pakenet laill' aran kaurihin, vuorell' eksynehen, etsivän äitiään? Turhaan tuulta se säikkyy, metsän varjoja vauhkoutuu;

lehdet jos vipajaa vuoks kevätviimojen, karhunvattua jos vihreän-vilskavat liikauttaa sisiliskot, värjyy sen sydän, polvet jo.

Syödäkseni hetikään en sua ahdista, julmain tiikerien lailla ja leijonain. Äitis jättäös vihdoin! Oothan suuri jo sulholle!

Melkeinpä jokaisessa satiirisessa runossaan Horatius antaa uusia todisteita hienosta inhimillisyydestään ja lempeästä, ihmisheikkouksia ymmärtävästä huumoristaan, jonka hän omaksui vuosien vieriessä ja joka kehittyi seurustellessa sellaisten miesten kuin Vergiliuksen ja Mæcenaan kanssa.

Luonteeltaan eloisa Horatius oli ihminen, jolla oli kyky tuntea oikeata _viihtymystä_. Sen tunnemme sellaisista runoista kuin se talvitunnelma, johon hän on vinjetiksi piirtänyt Roomasta etelään päin olevan lumipeitteisen Soracten vuoren uljaan kuvan. Muutoin tämä ihastuttava runo, kuten monet muutkin, on pääasiallisesti Alkaioskäännöstä; ja Horatius oli itse ylpeä tehtävästään saattaa hänet ja muita kreikkalaisia runoilijoita roomalaistenkin kesken yleisesti tunnetuiksi ja kunnioitetuiksi. Osittain siis Horatius tyytyi samaan tehtävään kuin Terentiuskin. Pitävätpä muutamat kirjallisuudentutkijat ja filologit varmana, että kaikki Horatiuksen kauneimmat runot ovat kreikkalaisen runouden[122] jäljennöksiä tai käännöksiä. Mutta minkälaisia _mestariteoksia_ käännöksiksikin! Yhtä täydellisiä kuin alkuperäisetkin! Horatiuksen persoonassa ovat kreikkalainen ja roomalainen henki sulautuneet yhdeksi. Häntä onkin sanottu »kreikkalaiseksi roomalaisten keskuudessa». Hyvin luultavaa muutoin onkin, että hänen suonissaan virtasi kreikkalaista verta. Hänen syntyperänsä johtuminen muinoisesta Suur-Kreikasta tekee sen uskottavaksi. _Roomalaista_ on Horatiuksessa hänen selväpiirteinen todellisuustajunsa, _kreikkalaista_ sitävastoin hänen kohtuuden, sopusoinnun ja muotokauneuden tajuntansa. Hän oli elämänohjeekseen valinnut delphoilaisen sananparren, johon sisältyy koko elämänviisaus: »Kohtuus kaikessa». Hän suosittelee kaikille »kultaista keskitietä» ylimielisyyden ja arkuuden, mielenhuuman ja tylsyyden, ylellisyyden ja puutteen välillä. Ja esteettisen koulutuksen ansiosta, jonka hänen helleenisen sivistyksen opintonsa olivat hänelle antaneet, hänen psyykensä vähitellen vapautui yhä enemmän roomalaisesta karuudesta ja kovuudesta. Hänen parhaimmat runotuotteensa ovat mainio hedelmä roomalaisen miehuuden ja kreikkalaisen sulon yhtymästä.

Mutta palatkaamme nyt itseensä kysymyksessä olevaan runoon!

»Näät kuinka valkein hohtavi harjantein Soracte vuori, kuin lumitaakastaan puut metsän tuskastuin jo taipuu, kuin kova pakkanen kahli virrat.

Pois häädä kylmä, lietehes puita tuo taas aimo taakka, anteliaammasti suo, Thaliarkhos, kiertää maljan, min nelivuotias viini täyttää.

Muut kaikki huoleks heittäös taivahan! Kun tuulten taiston kerta se aavalla on viihtänyt, niin vait on kuuset, eik' ikisaarnien lehvät liiku.

Min huomispäivä luo, älä tiedusta, vaan voitoks laske päivä, min milloin sait, ja nuorramiessä ällös vältä leikkejä, tanhuja armaan lemmen,

kun viel' on vanhuus yrmeä kaukana sun kukkeudestasi Nyt kisakentille on aika käydä, lemmenkuiskein tyttösi kohdata illansuussa,

tai kuulla, kuinka neitosen, kaukaiseen mi soppeen piili, pyrskäys ilmaisee, ja pantti riistää rantehesta, tai vikuroitsevan sormus viedä.»

Ja lopultakin pakenee talven kylmyys lännen lauhkeita henkäyksiä:

»Tukkahas tuoksua vaan puno lehviä vihreöitä myrtin Ja kukkasia kirrettömän mullan;

kalpea kuolema kolkuttaa yhä yhtäläisnä köyhän kuin kuninkaankin usta. Kaukotoiveet, Sestius onnekas, meilt' on kieltänyt lyhyt elonaika.»

Mutta kevät on lyhyt, ihmiselämässä kuten luonnossakin:

»Me kaikki paikkaan yhtehen päädymme, ja uurnass' arpaa kaikkien puistellaan; se lankee aikanaan ja meidät ainahis-maanpaon purteen määrää.»

* * * * *

Monilla Horatiuksen runoilla, erittäinkin hänen satiireillaan, on suuri sivistyshistoriallinen arvo. Runoilijan harvinaisen huomiokyvyn ansiosta nämä runot ovat yhtä korvaamatonta aineistoa Augustuksen ajan elämän tuntemiselle, kuin Ciceron kirjeet ovat vallankumousajalle. Me voimme myöskin lukea hänen lauluistaan hänen oman elämänsä kuten päiväkirjasta. Hänen kertomataitonsa mestarinäyte on Roomasta Brundisiumiin tehdyn matkan kuvaus, jonka matkan hän suoritti yhdessä runoilijoiden Vergiliuksen ja Varuksen kanssa Mæcenaan seurassa. Mainioita ovat runoilijan sisäkuvaukset siivottomista, pienistä italialaisista majataloista. Milloin vieraat ovat tukehtumaisillaan märistä, lehtisistä oksista lähtevään savuun, milloin isäntä on pistämäisillään koko talon tuleen käännellessään laihoja rastaita paistinvartaassaan. Muutamassa paikassa on niin suuri puute juomavedestä, että siitä saa maksaa joka kulauksesta, toisessa taas leipä on täynnä pieniä kiviä. Huvittavaa ei ole myöskään kehnoilla, sateen liottamilla teillä matkustaminen; mutta vaivat ovat tuskin vähäisempiä sillä jokialuksella, jolle täytyy osaksi matkaa uskaltautua. Aluksella matkustajat häiriintyvät kiivasta riidasta laivanomistajan ja matkustavien talonpoikain välillä. Ja kärsivällisyyttä kysytään myöskin pitkän odotuksen aikana, kun laivaa vetävää muulia koetetaan saada liikkeelle. Silloin on jo kumminkin ehtinyt tulla yö.

»Tunnin vei venemaksujen kanto ja muulein valjastus. Unen taas vei hyttyset, sammakot suomaan, myös koti-armaalleen serenaadia hihkuen kilpaa venhemies, sikunasta mi vilkastui, sekä muuan matkaajista. Nyt mies, joka muulia ohjasi, uupui nukkumahan, venemies myös laiskistui, sitas muulin syömään kallion luo, kävi seljällensä ja kuorsas. Aamun koitti jo koi, ja me näimme: on hievahtamatta venhe. Maallepa nyt eräs matkaajist' äkäpäissään hyppäsi peittoamaan pajusauvoin sääriä, niskaa muulin ja sen ajajan. Oli neljä jo kello, kun noustiin maihin.»

* * * * *

Vuonna 8 e.Kr. Horatius menetti uskollisen ystävänsä Mæcenaan. Useita vuosia kestäneet kovat kärsimykset päättyivät silloin. Vainaja oli testamentissaan määrännyt Augustuksen yleisperillisekseen, mutta laskenut hänen sydämelleen nämä sanat: »Muista Horatius Flaccusta, samoinkuin olet minua muistanut!»

Tämä kehoitus oli monesta syystä tarpeeton. Vain muutamia viikkoja myöhemmin Horatius seurasi hyväntekijäänsä kuolemaan. Näin täyttyi vanha lupaus, jonka runoilija oli kerran antanut laulaessaan:

Jos oottamatta sun, osan sieluain, veis kuolo, niin myös miks minä viipyisin, ma rikkonainen puoli, inho itseni vain? Sama päivä meidät

molemmat sortaa. Kerta ma vannoinhan, ja väärin en: »Jos kunne sa kulkenet, sua seuraan.» Viimeistaipaleelle kumppaninas olen valmis käymään.

Horatius pääsi kokemasta kiusallista kuihtumista. Nopeasti hän sai mennä. Kuten hän oli kehoittanut toisia, siten hän itse erosi elämästä, samalla lailla kuin kylläinen ja tyytyväinen pöytävieras lähtee pidoista.

Runoilija haudattiin ystävänsä viereen Esquilinus kukkulalle. Hänen oman elämänsä loppuakordina kaikuu horatiuslainen säkeistö, jolla vielä tänä päivänäkin kaunista elämäntyötä usein kunnioitetaan:

»Integer vitae scelerisque purus, non eget Mauris iaculis neque arcu nec venenalis gravida sagittis, Fusce, pharetra.[123]

Jäljellä on muisto lämminsydämisestä, miellyttävästä ihmisestä ja laulajasta, jolla ei ollut vain synnynnäisen runoilijan kykyä muuttaa kieli sulavaksi musiikiksi, vaan joka oli saanut myöskin lahjan levittää iloa kanssaihmistensä keskuuteen, siksi että hän itse oli kohtaloonsa tyytyväinen ja kiitollisena vastaanotti suuret ja pienet ilon aiheet, joita elämä antoi, sekä säilytti ne kiitollisessa muistossa. Siitä todistavatkin liikuttavalla tavalla hänen omat sanansa:

Se onnekas on mies, oma herransa, ken aina virkkaa päätteheks päivänsä: »Elänyt oon!» Jos huomiseksi Zeus laen peittävi mustiin pilviin,

tai kirkastaa — edes hän kumotuks' ei saa tapahtunutta, ei peräyttää voi, ei muuksi muuttaa, minkä kerran haihtuva hetki on vienyt myötään.

Runoilijan julistama elämänfilosofia on kultaisen huolettomuuden filosofiaa. Se ei ole syvämietteistä, mutta se tyydytti hyvin häntä itseään.

Horatius ei ole suinkaan taivaita ahdisteleva titaani. Hänen lyriikassaan ei ole Catulluksen hehkuvaa intohimoa ja valtavaa voimaa, mutta hänellä on paljon useampia kieliä lyyrassaan ja sen sointupohja on sopusointu. Horatius oli onnellisen tasapainoinen luonne, Catullus onneton, rikkirevitty sielu.

PROPERTIUS.

Propertius kuului, kuten Vergilius ja Horatiuskin, Mæcenaan seurapiiriin. Hän oli syntynyt noin vuonna 50 e.Kr. eräässä Apenniinien kauneimmista seuduista, hurmaavan ihanassa paikassa sijaitsevassa vuorikylässä Assisissa tai sen läheisyydessä. Hän sai kasvatuksensa Roomassa samoista syistä kuin Vergilius ja Horatius. Hänen äitinsä, joka joutui aikaisin leskeksi, muutti nimittäin sinne pienen poikansa kanssa, jotta poika voisi saada mahdollisimman hyvän sivistyksen. Kaikkea kaunista palavasti palvovalle pojalle tuli kreikkalainen kirjallisuus pian rakkaimmaksi luettavaksi, ja hän alkoi aikaisin ilmaista tunteitaan sävyltään voimakkaan eroottisissa runoissa. Hän laulaa palvomalleen ja kiihkeästi kaipaamalleen naiselle, nimittäen häntä _Cynthiaksi_. Nimi on muodostettu Delos saaren Cynthos vuoren mukaan. Sen tarkoituksena on muistuttaa Apollosta ja osoittaa rakastetun olevan runotarten seuralaisen. Cynthia oli raukea kaunotar, jolla oli tummat, tuliset silmät ja hipiä

»kuin ruso ruusujen, kun maidon ne pinnalla ui.»

Hän liikkui kuin jumalatar, tanssi kuin sulottaret, ja koko hänen olemuksensa säteili kauneutta ja viehkeyttä.

Propertius oli vasta seitsentoistavuotias nuorukainen, kun hän joutui Cynthian tuttavuuteen. Hehkuva rakkaus heräsi molemmissa, ja Cynthiasta tuli hänen rakastajattarensa. Cynthia ihaili Propertiuksen runoja ja oli ylpeä siitä, että tämä lauloi rakkaudestaan häneen. Vuoden kuluttua Propertius julkaisi ensimmäiset runonsa Cynthian ylistykseksi.

»Ystävät jos kyselee: 'Miks synkkä nyt?' 'Miks ilomielin?' Heille mä vastaan vain: 'Cynthian syytä se on.'

Cynthia on kääntänyt ylösalaisin koko hänen elämänsä:

Cynthia katseellaan ens' kerran kahli mun koidon, kahlinneet jota ei viel' ole pyytehet muut. Maahan taipumahan sai Amor silmäni ylväät, hänpä se kannoillaan tallasi päätänikin. Petturi tuo minut saatti jo hylkimähän hyvett' immen puhtaan, vietteli mun päättömihin tekosiin. Nyt minä hurjaillut olen vuoden umpehen, mutta riemua tuntea ei vain minun suo jumalat; tuskien öitäpä antaa Venus palvelijalleen, lemmenkahlehist' en irtoakaan ikänäin.

»Cynthian suosiota ei nautita rankaisematta», hän sanoo toisella kertaa. Hänen kanssaan seurustellessa vaihtelevat auringonpaiste ja rajusää. Mutta tämäpä juuri on hänen tenhovoimansa oleellinen osa:

Hauskapa tuo oli yö, jona riitelit loistossa lamppuin; raivosit, syydellen suustasi herjoja vain. Kiihkossa pöydän miks nurin työnsit, miks käsin hurjin maljan viiniä mun ylleni sinkautit? Mut hyvä! Jatkapa vain! Hiuksistakin hurjana raasta, kynsin kaunoisin raappios kasvonikin, uhkaa polttelevas tulisoihduin päästäni silmät, vaatteet yltäni vie, rintani paljahaks tee! Siitä mä oivallan näet: kiihkoissas mua lemmit; nainen raivoa ei, jos sydän liekitön on.

Kuvaavaa tälle rakkaussuhteelle on myöskin humoristinen runo, jossa runoilija antaa elävän kuvauksen erään iltahetken tapahtumista, jolloin hän etsii Cynthian uskottomuuden vuoksi lohdutusta kutsumalla luokseen kaksi muuta kurtisaania, Phylliksen ja Theian.

Porttini äkkiä nyt saranoillaan kirskuvan kuulen, atriumistani soi sipsutus askelien. Kohtapa aukeevat pariukset: Cynthian nään mä, valloillaan kiharat; raivotar sorja hän on. Sormeni jäykistyi, putos permannolle jo malja, viinin herpaamat huuleni kalpenivat. Silmät naisen kiukkua kuin salamoivat; öinen valtaus kaupungin ei ole niin kamalaa. Kasvoja Phylliksen hän kynsimähän heti kärkäs, Theia hän kauhuin huus nymfejä auttamahan. Naapurit nukkunehet heräs hetkess' soihtujen loimoon, kaikk' kadut täyttyivät huutoa nyt, hälinää. Hapset pörröllänsä ja vaatteetkin repaleina tyttöni päätyivät naapuri-krouvihin yöks.»

Cynthia palaa ylpeänä voittajana, ja nyt hänen taistelunhalunsa kohdistuu miehenpuoleen, kunnes hän ei enää jaksa nostaa iskuun käsivarttansa. Kaikki loppuu kuitenkin suloiseen sovintoon.

»Viimeks vaihtoi hän joka vuoteen vaattehen; taivuin Myös mä, ja patjoillani rauha se solmiutui.»

Propertius ei voi elää Cynthiatta. Niin pian kuin hän on poissa, Propertius on menehtymäisillään mustasukkaisuuden tuskista. Hän tunnustaa itse, että hän on intohimonsa orja, mutta ei keksi mitään keinoa siitä vapautuakseen:

»Kohtalo säätänyt on minut ain' ylenkatsotuks jäämään; suo minun hulluuteen uhrata tää elämäin! Riemuin kuoloon kestivät näin monet orjina lemmen; heidän rinnalleen myös minut haudata saa. En minä maineeseen ole syntynyt, en asetöihin; Amorin vain sotilaaks kohtalo määräsi mun.»

hän kirjoittaa eräälle ystävälleen. Mutta jo seuraavana hetkenä hänen rintansa paisuu ylpeydestä sen takia, että hän on saanut voiton rikkaasta kilpailijastaan, ja hän huudahtaa:

Tähtihin ylhäisiin nyt jalkani koskea saapi: yö tai päivä jos lie, Cynthia on omanain. Ei ole kilpailijaa mun lempeni tiellä nyt yhtään; vanhuuteen elämäin voitto se säilyköhön!»

Mutta Cynthia on oikullinen ja keimaileva. Hän leikkii runoilijanuorukaisellaan kuten kissa hiirellä, ja eräänä päivänä hän pettää köyhän laulajan rikkaan ihailijan vuoksi. Halveksittu rakastaja valittaa tuskaansa metsän puille ja suhisevalle länsituulelle, lehtojen lähteille ja saloseudun kolkoille kallioille.

»Puut, tepä haastelkaa — jos puutkin tuntevat lemmen —, pyökki ja pinja, min on suosikiks ottanut Pan, siimeessänne mä kuink' olen huokaillut useasti, oon nimen kaunoiseni kuorehen piirtänyt puun.»

Mutta rakkautensa vuoksi hän on valmis orjan lailla kärsimään jumaloidun kaikkia oikkuja:

»Ollos vain mikä oot! Vain 'Cynthia' kaikuvat metsät, toistavat sun nimeäs kalliot kaikk' erämaan.»

Vielä haudassakin on häntä kalvava Cynthian kaipaus.

»Lien mikä lienenkin Manan maill', omas sielläkin oon ma; Kuoleman rantainkin valtias rakkaus on.»

Viimein valkenee kuitenkin päivä, jolloin runoilija katkoo kahleensa.

»Maitten, merien taa minut viekää sinne te, minne Nainen ykskään ei luokseni löytävä lie.»

hän pyytää ystäviään. Hän matkustaa nyt laivalla Ateenaan opintojaan jatkamaan.

»Lemmenkahlehet nyt katkova vieras on maa.»

Hän eroaa Cynthiasta kiroten häntä niistä tuskista, joita tämä on hänelle tuottanut. Vieläpä hän hillitsemättömässä vihassaan alentuu halpamielisesti muistuttamaan Cynthiaa siitä, että hänestä kerran tulee vanha, ruma ja kurttuinen ämmä. Ranskalainen kirjallisuudentutkija Plessis sanoo: »Propertiuksen runoudella on joskus metsäomenapuun hieman karvas maku, kuten hedelmillä, jotka ovat kypsyneet auringottomassa paikassa. Samoin on sydänten laita, jotka ovat rakastaneet saamatta onnen päiväpaistetta.»

* * * * *

Kun Propertius palaa jälleen Roomaan, Cynthia on kuollut onnettomuuksien ennen aikojaan murtamana, ja nuoruudenrakastettu on nyt Propertiukselle vain kaihomielinen muisto. Hän tunnustaa epäsuorasti eräässä elegiassaan, että hän itse ei ollut syytön heidän rakkaussuhteensa katkeamiseen, ja Cynthia kuiskaa haudan toiselta puolen hänelle:

»Muut sua nyt pitäkööt vähän aikaa; mun olet kohta, Tuhkani haudass' sun tuhkahas yhtyvä on.»

Intohimoinen nuorukainen on kehittynyt mieheksi ja täysiveriseksi roomalaiseksi. Hän aikoo nyt antautua kynällään ylistämään myöskin Rooman suuria muistoja. Mutta tietysti Mæcenaskin — tai oikeammin sanoen Augustus — on tämän aikeen virittäjänä kuten Vergiliuksella ja Horatiuksellakin; ja huomaa, että Propertius ikäänkuin empien seuraa ystävänsä ja suosijansa toivomusta, kun hän ryhtyy eepilliseen runoiluun. Eräässä runossaan hän sanoo Mæcenaalle:

»Paikallas elelet onnehes tyytyen vain, mut mua miks sinä ain' ajat kirjailun ulapalle? Suuria purjeit' ei kannata purteni tää. Saa häpeää, ylivoimaisen ken on ottanut kuorman: polvin horjuvin hän työntäytyy pakohon. Rauhan toimikin tuo on syntynyt, tää sotilaaksi, luonnonlaatuahan kaikki he kuuntelevat. En minä purrellain merenaavoja halkoa aio; virtapa pienoinen mulle jo riittävä on.»

Mutta tästä huolimatta hänen rakkausrunoilunsa alkaa jäädä taka-alalle toisenlaisen runoilun tieltä. Hän laulaa Octavianuksen voitosta Aktionin luona, hän runoilee milloin ylväistä, milloin liikuttavista Rooman muinaisista ja sen ajan muistoista. Mutta Propertiuksen täydellinen ymmärtäminen ei ole vaivatonta. Hänen tyyliänsä raskauttavat oppineet, jumalaistarulliset viittaukset. Huomaa, että hän on saanut koulutuksensa oppineisuudessaan pedanttiselta aleksandreialaiselta koululta.

Hänen uusi runoilu-uransa ei ollut pitkä. Cynthian kalpea rakastaja oli palanut loppuun ennen aikojaan[124], ja jo muutamia vuosia yli kolmenkymmenen vanhana hän kuoli. Erään kauneimmista runoistaan — viimeisen, jonka hän julkaisi — hän on omistanut haudalle. Runoa on nimitetty »Elegiain kuningattareksi». Se on nuorena kuolleen Cornelian, Augustuksen toisen puolison edellisestä avioliitosta syntyneen tyttären surulaulu. Vainaja puhuu miehelleen Æmilius Paulukselle:

Paulus, kyynelin miks mua haudassain yhä kiusaat? kuoleman usta ei saa heltymähän rukous. Jonk' alamaisekseen on kerran vihkinyt Hades, salpa sen vankkumaton sulkevi mailt' elämän. Vaikka sun pyyntöihis Manan mahtaja taipua voiskin, Tuonelan rannalle vain kyyneles tyhjihin vuos.

Vainajan suurin lohdutus on tietoisuus siitä, että hän on viettänyt nuhteetonta elämää ja jättänyt jälkeensä kukoistavan lapsilauman.

Tää on voittona, tää sulopalkkana naisen on: hälle kilvaten kiitostaan hautahan-saattajat suo. Huostaas, puoliso, nyt jätän lemmenpanttimme: lapset; vaikka ma tuhkana oon, heit' yhä kaihoelen. Äitinä olkosi heille, ja niinkuin hoivasin heitä helmassain, samaten heitä sä holhoa myös! Konsa he kyyneltyy, suo äidin-suukkoni heille! Kartanon huolet kaikk' ompi sun ylläsi nyt. Jos suru valtaa sun, sitä ällös näyttäkö heille! Käyköhöt suutelemaan kuivia poskias vain!