Part 24

Rooma on siis Troian tytärkaupunki. Troialainen Æneas, Augustuksen kantaisä, on Rooman varsinainen perustaja. Ja Juliusten suku juontaa juurensa Æneaan pojasta Iuluksesta.

Runoelman alkaessa on seitsemän vuotta kulunut Troian hävityksestä. Koko tämän ajan Æneas on harhaillut ympäri merta. Se on Iunon syytä.

»Viel' ei nää vihan syyt sekä muinaiset rajut tuskat olleet häipynehet; sydämessään piikkinä piili tuomio Pariksen, hänen kauneuttansa mi herjas.»

Siksi hän vihaa koko Pariksen sukua.

Nyt Æneas lähestyy Afrikan rannikkoa. Iunon onnistuu tällöin suostutella Æolus[114], tuulien isä, laskemaan irti myrskyn troialaisten aluksien kimppuun.

»Köysien ulvontaan nyt miesten hukkuvat huudot, pilvihin synkeisiin pian peittyy päivä ja taivas teukrien[115] katseilt', yö ulapalle synkkänä laskee. Pilvien pielet soi, tuliliekein eetteri leimuu, kolkko jo kuolema on, niin näyttää, urhojen eessä.»

Viisi Æneaan laivoista painuu pohjaan miehineen päivineen, ja kuusi muuta laivaa ajaa karille.

Mutta Neptunus, Æneaan suojelija, ilmestyy nyt paikalle. Hän pudistelee vihan vimmassa kolmikärkeänsä ja käskee tuulien heti paikalla painua matkoihinsa ja aaltojen asettua. Tyyntyneen meren yli Æneas jäljellä olevine aluksineen suuntaa kulkunsa kohti Libyan rannikkoa ja löytää siellä turvallisen sataman. Paikalla, jonne hän on joutunut, hallitsee kaunis kuningatar Dido, joka on tullut sinne Tyroksesta vallanhimoista veljeään pakoon. Kuningatar on parhaillaan Karthagon kaupungin perustamispuuhissa.

Æneas, jonka kuningatar ottaa vieraanvaraisesti vastaan, kertoo hänelle monista urotöistään ja seikkailuistaan. — Tunnemme tutun aiheen »Odysseus phaiaakkien kuninkaan luona». Runoilija kerrotuttaa sankarillaan ensiksi Troian häviöstä. Nämä tapaukset, joihin asti Ilias ei ehtinyt, Vergilius kertoo dramaattisella voimalla, joka tempaa lukijan vastustamattomasti mukaansa ja vielä tänä päivänäkin herättää hänessä myötätuntoa. Vaikuttavimpia kohtauksia on se, jolloin käärmeet tulevat kiemurrellen Laokoonia kohti:

»Äkkiä, kas, Tenedon[116] ulapalta, mi tyynenä päilyy, nousevi — kertoakin kamalaa — kaks hirveän suurta käärmehen-kehrää; ui nämä rinnan pyrkien rantaan. Jäykkinä kaulat, päät, joiss' on verenhohtava harja, kuohujen alt' ylenee, mut ruumiit jää veden peittoon, siintävät valtaiset vain selkäin kaartehet sieltä. Vaahdoten suolainen kohisee vesi. Ehti ne rantaan. Silmät kuopissaan säkenöi verin leimuavissa, kielet värjyillen sähysuiden pieliä nuolee. Kauhuun kalvistuin pakenimme. Ne rientävät suoraan Laokoonin luokse ja ensin kumpahinenkin kiemurtautuvat tään pojan kahden ympäri pienen, kohta jo raatelevat nuo koidot hampahan iskuin. Sitten ne syöksähtää isän kimppuun, kun kera keihään tää avuks ennättää, hänet kietovat vyötähiseltä kahtehen kertaan, niin myös kaulast' ankarin renkain; hirviökaulat, päät jää häilymähän hänen ylleen.»

Kuvaus Troian viimeisestä kamppailusta, joka riehuu Priamoksen linnan ympärillä, on niitä runokuvia, jotka ovat Vergiliuksen vahvin puoli, muuan niitä kuvia, jotka syövyttävällä voimalla pureutuvat kiinni lukijan mieleen. Se on verivihollisen silmillä nähty kuva Akhilleuksen pojasta Pyrrhoksesta:

»Pyrrhos kynnyksell' esihuoneen pöyhkänä seisoo, yllään loistelias asu vaskinen, kantaen peistä. Nähdä hän on kuni kyy, tuhoyrttien syöjä[117], mi talven nukkunut alla on maan keräks kohmettuin; kevähin se, nahkan luonut kun on ja saanut taas siron uuden, kiemurtaa valohon, maha maassa, mut kilvekäs selkä kiilteleväisenä; kieli se haarakas välkkyvi suusta.»

Voimakkailla kirveen iskuilla Pyrrhos murtaa kuninkaanpalatsin kuparipäällysteisen oven:

»Ilmi nyt aukeevat sisähuoneetkin, salisarjat, aukeevat Priamon, esitaattojen ruhtinassuojat, seisovan kynnyksillä jo hengenvartijat nähdään. Taaemmistapa soi polot huokaukset, valitukset; naiset juoksevat siell’ ees, taa, kaikk' kaikuvat huoneet heidän huudoistaan, kohoaapi se tähtihin asti. Äidit värjyillen myös harhailee avaroissa huoneiss', suutelevat ovipieliä, käy sylin niihin.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäävät viholliset ovat oven sisäpuolella.

Æneaan kertomukset seikkailuistaan ovat osittain samanlaatuisia kuin Odysseuksen elämykset. Me tapaamme Æneis runoelmassakin tunnetut Polyphemoksen, Skyllan ja Kharybdiin hahmot. Suurin osa Æneaan seikkailuja on kuitenkin Vergiliuksen omintakeisesti sepittämiä.

* * * * *

Dido on yhä enenevällä ihastuksella kuunnellut ihmeellisen vieraansa kertomuksia, ja hänen ihailunsa on pian muuttunut hehkuvaksi rakkaudeksi. Kuningattaren tunteet herättävät vastakaiun Æneaassa. Suuren metsästyksen aikana, johon koko hovi ottaa osaa, tapahtuu, että molemmat rakastavaiset sattumalta etsivät samassa luolassa suojaa äkisti puhjenneelta rajuilmalta.

»Dido ja Æneas, pää Troian urhojen, sattuu luolaan nyt samahan. Emo-Maa sekä kaasona Juno tervehtii salamoin; häävierasna eetteri säikkyy, nymfien riemukkaat soi huudot pilvien yltä.»

Sitten seuraa pitkän aikaa katkeamattomia juhlallisuuksia, joiden aikana Æneas ja Dido unohtavat rakkaudenonnessaan kaiken muun. Æneas on unohtamaisillaan elämäntehtävänsä perustaa Italian maaperälle valtakunta, joka on kerran hallitseva maailmaa.

Silloin Æneas saa jumalien kuninkaalta käskyn lähteä matkalle ja seurata elämänuraansa. Æneaan täytyy totella. Mutta jo ennenkuin hän on tästä maininnut sanaakaan rakastetulleen, tämä on rakkauden ihmeellisellä vaistolla aavistanut, miten tulee käymään. Hän koettaa turhaan saada Æneaan jäämään luokseen. Silloin hänen rakkautensa muuttuu vihaksi. Mutta hän ei tahdo elää rakkaudentarinaansa kauemmin. Kun Æneas päivän sarastaessa ohjaa laivansa ulapalle Karthagon satamasta, valaisee hänen matkaansa sen rovion loiste, jolla onneton Dido polttaa itsensä. Mutta kuolinpaikaltaan Dido sinkoaa kirouksen uskottomalle rakastajalleen sekä koko hänen kansalleen ja ennustaa voimallisesta karthagolaisesta, josta oli kerran tuleva Rooman vaarallisin vihollinen ja joka oli kostava hänen loukatun kunniansa.

»Mut tepä, tyyrit, hälle ja heimolleen vihass' olkaa ainaisesti. Mun tuhkalleni tämä uhri se suokaa! Älkööt milloinkaan nämä kansat mieltykö rauhaan! Nouskohon tuhkasi ain myös kerran kostaja suuri heimoa dardanien[118] tulin vainoamaan sekä miekoin. Nyt sekä milloin vain ajat sallivat sen, sodass' olkoot rannat rantoja vastaan, aaltoja vastahan aallot, miekat miekkoja, itse te, niinkuin lapsien-lapset.»

* * * * *

Æneas jatkaa nyt matkaansa Italiaan. Cumæssa hän kysyy neuvoa kuuluisalta sibyllalta, joka asuu siellä eräässä luolassa, ja saa tämän seurassa tehdä matkan manalaan tapaamaan vanhaa isäänsä, jonka hän on vuotta aikaisemmin haudannut. Runoilijan kuvaus siitä, mitä Æneas saa manalassa nähdä, on ihmeellisintä ja valtaavinta koko maailmankirjallisuudessa. Tämä kuvaus on, Schück sanoo, »alkuperäiskuva keskiajan kaikille helvettinäyille», ja siihen kohdistuukin siksi erinomaisen suuri uskonnollinen ja sivistyshistoriallinen mielenkiinto.

Sibyllan opastamana Æneas ensiksi saapuu Kharonin lautalle. Kolkko ja tuima katseltava on lautturi harmaine, takkuisine partoineen ja terävine, hehkuvien hiilien lailla säkenöivine silmineen. Rannalla tungeksii kuolleiden haamuja:

»Äitejä, miehiä siell' oli, haamuja harmauneiden urhojen, poikasien sekä neitojen naittamatonten, nuorien miesten, jotk' oli hautaan saattanut taatto; siellä he seisoivat, pyys joutuisaan yli päästä.»

Mutta ankara laivuri käskee useita kalpeita haamuja poistumaan. Nämä ovat sellaisia, joiden luut ovat vielä hautaamatta. He ovat tuomitut harhailemaan sata vuotta manalan virran äärillä, ennenkuin he saapuvat ikävöidylle toiselle rannalle.

Sibyllan pyynnöstä Æneas saa kuitenkin astua lauttarähjälle:

»Natis taakastansa nyt venhe rappeunut, sisähän vesi pulppusi halkeamista. Kuitenkin yli pääsivät tietäjätär sekä urho rannan liejuisen siniharmaaseen kahilistoon.

Täälläpä luolassaan makas Kerberos kolmine päineen, hirviökoira, min haukuntaa Manan mantere kaikui. Käärmeenkaulat sen uhaten nous; tietäjätärpä viskasi koht' etehen mesileivoksen, unijuomaan kastetun. Näljissään avas Kerberos kurkkua kolme, nielaisi äkkiä sen. Jopa ruumis suunnaton raukes maahan pitkäkseen, koko laajan täyttäen luolan. Vartija untunut kons' oli, Aeneas heti aukas portin, jättäen veet, joill' ei kotihin tule kenkään.

Kynnykseltä jo soi, soris äänet, suunnaton parku. Itkivät orpouttaan sylilapset, jotk' oli kuolleet ennenkuin mitäkään elon armaudesta he tiesi, rinnoill' äitien tempauneet Manan synkeän maille. Sitten ne nähtiin, jotk' oli kuoloon tuomitut syyttä. Toisenlaistapa tääll' lainkäyttö on, tuomari toinen: Minos uurnassaan tääll' arvat puistavi, kutsuu vainajat, kuulustaa, elonerheet tutkivi tarkkaan.

Täälläpä myös asuvat polot toiset, jotk' ovat syyttä itsens' surmanneet, valon maahan kyltyen varsin. Kuinka he mielellään palajaiskaan sinne nyt vaikka köyhinä raatamahan, kaikk' kestämähän elon huolet! Kohtalo estävi sen sekä virrat kaameat, kolkot; yhdeksästipä Styks näet kiertää Tuonelan tumman.

Tääll' lähimailla se myös keto valtainen levitäikse; 'Kaihojen kenttä' on sen nimi haikea. Siell' asuvaiset kuoloon hiutunehet ovat lemmenvaivojen vuoksi. Sinne vie salapolku, ja myrttien metsä sen kätkee. Heit' ei kuolemakaan ole päästänyt kaipauksestaan.»

Täällä väikkyy varjokuvana kauniin Didon haamukin. Mutta kun Æneas puhuttelee häntä, hän suuttuneena pakenee.

Jatkaessaan vaellustaan hän kohtaa useita muinaisia asetovereitaan, jotka kertovat hänelle kokemuksiaan. Hetkisen perästä hän tulee mahdottoman suuren, muurin ympäröimän linnan luo, jonka ympäri juoksee tuliaaltoinen joki. Tämä on Tartarus[119] kadotukseen tuomittujen asunto.

»Voihkina korviin soi, valitukset, raatelevaisten Ruoskien iskut, soi rämy rautojen, ketjujen kalke.»

Raivottaret siellä heiluttavat sähiseviä käärmeraippojaan kadotettujen yllä.

»Hän joka veljyttään on vainonnut elon mailla, taattoa solvannut tahi pettänyt holhoamansa, tai se, ken kultaa sai, mut hautoi vain sitä yksin, muille myöntänyt ei — luvutoin on moisien, lauma — tai joka päästään pääs vuoks huoruuden, tahi orjat ounaat, jotk' asehin omat herrans' surmata tohti; täällä he vankina on, vain tuomion hetkeä vartoo.

Syntymämannun myi tämä kultaan, saatti tyrannit valtaan; turmeli tuo oman tyttären, vierahan vaimon; tieten, taiten nuo teki väärin, sai, mitä mieli»,

Sibylla sanoo.

Mutta tie vie edelleen tästä kauhujen paikasta vehreisiin suloseutuihin, ihanaisiin Onnelan lehtoihin, ikiauvoisiin asumuksiin. Puhdas eetteri tääll' luo purppurahohtohon kaiken. paistavi tääll' oma päivä ja tähdetkin omat tuikkii. Muutamat kilpailee silonurmellansa, ja toiset hiekall' ottelevat tahi leikkiä lyö heleällä; lauluja kaiuttain kehätanhuun yhtyvät toiset.»

Täällä Æneas saa ilokseen jälleen nähdä vanhan isänsä. Mutta kun poika tahtoo kietoa käsivartensa hänen kaulaansa, varjo väistyy unikuvan lailla. Isänsä opastuksella Æneas sitten tutustuu sielunvaellusoppiin, ja vanhus näyttää hänelle pitkän jonon syntymättömiä sukuja, sieluja, jotka kerran tulevaisuudessa tulevat ruumiillistumaan. Näiden joukossa Æneas saa nähdä koko tulevan Rooman merkkimiesten joukon, aina Romuluksesta Augustukseen saakka, joka on antava jälleen maailmalle rauhan kultaisen ajan ja laajentava valtakuntansa rajat aina kaukaiseen Intiaan saakka. Hän näkee Rooman ensimmäiset kuninkaat ja vapaussankari Brutuksen, hän näkee Manliuksen ja Camilluksen, Fabriciuksen ja Caton, Gracchukset ja monta muuta. Viimeisenä rivissä hän näkee ihanan nuorukaisvartalon. Se on Augustuksen sisarenpoika, nuori Marcellus, jonka maallinen elämä oli määrätty niin lyhyeksi.

Æneaan manalassa käynti on, kuten monet muutkin Æneis runoelman kohtaukset, sepitetty homeroslaisen mallin mukaan; mutta tuntuva ero on kumminkin olemassa Vergiliuksen ja Homeroksen käsityksien välillä kuolemanvaltakunnasta. Homeroslaisen ajan käsitys kuolemanjälkeisestä olotilasta, pahoille ja hyville erotuksetta samanlaisesta varjoelämästä on väistynyt sellaisten filosofien kuin Pythagoraan ja Platonin vaikutuksesta.

Cumæssa käyntiin Æneaan harharetket viimeinkin päättyvät. Hän ryhtyy sen jälkeen pitkälliseen, monivaiheiseen taisteluun Latiumissa, joka päättyy onnelliseen miekanmittelöön. Senjälkeen Æneas voi vihdoinkin suorittaa suuren tehtävänsä ja perustaa sen yhteiskunnan, josta Rooman maailmanvaltakunta oli kerran kehittyvä.

* * * * *

Vähän kaikkialla huomaa Æneis runossa, kuten olemme nähneet, että Vergilius on pitänyt Odysseiaa ja Iliasta esikuvinaan. Mutta sama suuri ero on olemassa Homeroksen ja Vergiliuksen kuin runoilijamme ja Theokritoksen välillä: yhdellä puolen naiivi välittömyys, toisella tulos perinpohjaisista opinnoista. Kuinka paljon elävämmiltä, verevämmiltä ja intohimoisemmilta vaikuttavatkaan senvuoksi homeroslaiset sankarit verraten Æneaaseen, joka on tuskin muuta kuin nukke, jota jumalat tanssittavat! Häneltä puuttuu täydellisesti homeroslaisten sankarien aseiloinen mieli, hän valittaa alituisesti kovaa kohtaloaan, joka pakottaa hänet taistelemaan, ja hänen on helpompi vuodattaa kyyneleitä kuin verta. Mutta luonteena hän on Iliaan ja Odysseian sankareita korkeammalla tasolla, sillä hän uhraa persoonalliset mielihalunsa sen tehtävän takia, jonka jumalat ovat panneet hänen suoritettavakseen. Hän on _aidon roomalaisen velvollisuudentunnon ruumiillistuma_. Hänellä ei ole oikeastaan vähintäkään halua tulla kuuluisaksi sankariksi. Hän tuntee raskaaksi kuormaksi sen elämäntehtävän, joka on pantu hänen suoritettavakseen. Hän ei kärsi ja ponnistele oman kunniansa, vaan kotijumaliensa vuoksi, joille hänen täytyy valmistaa pysyväinen olinsija, ja tulevan suvun takia, jota niin kunniakas tulevaisuus odottaa. Hän ei rakasta sotaa, mutta on urhoollinen aina aseellisissa voimain mittelyissä. Hän rakastaa rauhaa, mutta hänen on pakko alituisesti kierrellä ympäriinsä ja alituisesti ryhtyä uusiin yrityksiin. Hän rakastaa Didoa, mutta hylkää hänet siksi, että korkeammat velvollisuudet vaalivat häntä niin menettelemään. Tämä on joka tapauksessa valtavaa. _Miellyttävä_ piirre on hänessä se, ettei hän koskaan kerskaile velvollisuudentunnollaan ja luonteenlujuudellaan.

Yhtä persoonattomia kuin Vergiliuksen sankarit ovat hänen jumalansakin. Heillä ei ole todellisia piirteitä, jotka antavat elämää ja väriä helleenien jumalmaailmalle. He ovat vain »voimia», jotka yhdenmukaisesti aidon roomalaisen katsantokannan kanssa elävät ja hallitsevat Æneiksessä.

Kolmas eroavaisuus on se, että Homeros iloitsee _saadessaan kertoa_ merkillisiä asioita, kun taas Vergiliuksessa huomaa läpikäyvänä piirteenä _tarkoitusperän_, nimittäin ihannoida roomalaisvaltaa ja esittää Augustus sen täydellisentäjänä.

* * * * *

Enimmän Vergilius oli oma itsensä joka tapauksessa silloin, kun hän lauloi idyllisestä maalaiselämästä luonnon helmassa ja ylisti uutteran maanviljelijän onnellista osaa niiden kohtalon vastakohtana, jotka suurkaupungissa tavoittelivat loistoa ja nautintoja. Vergilius oli ja pysyi pienviljelijän poikana, joka tunsi itsensä araksi ja hämillään olevaksi isoisten saleissa ja joka aina ikävöi maailmankaupungin vilinästä maaseudulle. Suurikasvuinen, raskasliikkeinen mies, hipiä auringonpolttamana, näyttikin talonpojalta. Mutta sen pahempi tätä ulkonäköä ei vastannut talonpojan vahva fysiikka. Runoilijan terveys ei ollut parasta laatua, ja liian aikainen kuolema katkaisikin hänen uransa vähän sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt viisikymmentä vuotta.

Se maaseutu, jonne Vergilius ikävöi, merkitsi hänelle kuitenkin suunnattomasti enemmän kuin karkealle boiotialaiselle talonpoikaisrunoilijalle, jonka seuraajana hän piti itseään: maaseutu ei ole vain viljasatojen äidinhelma — se on myöskin kauneuden maailma; eikä kukaan aikaisemmista runoilijoista, ei roomalaisista eikä kreikkalaisista, ole niin voimakkaasti vaistonnut luonnon kauneudellista puolta kuin Vergilius. Ei kukaan ole hänen laillaan nauttinut puiden varjosta kuumana kesäpäivänä, ei kukaan hänen laillaan ymmärtänyt arvioida tunnelmaa metsän huminassa, purojen porinassa ja lintujen liverryksissä. Hän on riemuinnut koko luomakunnan kauneudesta yhtä hyvin säteilevän kesäauringon valossa kuin iltahetken raukenevassa rauhassa. Hänen »Georgicaansa» täytyykin, puhtaasti runolliselta kannalta katsoen, pitää hänen onnistuneimpana teoksenaan. Vergilius oli sisimmältään lauhkea ja lempeä idyllikko.

Ja kuitenkin hänen asteikkonsa oli niin laaja, että hän kykeni runoudessaan ilmentämään sekä puiden huminan että miekan kalskeen. Æneiksestä tulikin se teos, jota hänen maanmiehensä pitivät hänen verrattomasti korkeimpana saavutuksenaan. Runoelman monumentaalinen nousu tehosi Rooman kansaan. Olihan sillä, kuten Schück oivallisesti esittää, »maailmanhistorian sointua sävyssään; se on maan herroille käypää runoutta.» Ylpeillen roomalaiset katsahtivat ylös _omaan_ Homerokseensa, ja Vergilius oli heidän mielestään voittanutkin kreikkalaisen runouden isän. Sykkivin sydämin seurattiin runoilijan kertomusta Rooman kansan korkeista esi-isistä ja maailmanhistoriallisesta tehtävästä. Ei yksikään roomalainen voinut kansallista liikutusta tuntematta lukea niitä ylväitä sanoja, joilla Æneaan vanha isä manalassa ennusti roomalaisten tehtävästä kansojen joukossa:

»Taiturit herkemmät vain henkiväks luokohot pronssin, — luulen, että he saa elämään myös marmorikasvot —, puhtaammin puhukoot he ja taivaan tähtien liikkeet sauvoin mittailkoot sekä tietkööt, koska ne nousee, mutta sa, Rooman mies, olet kansain käskijä, muista! Tää sun taitehes on: luo rauhaa, lailla se suojaa, lyötyjä säästä, mut sotamahdein korskeat kaada!»

* * * * *

Vergilius työskenteli yksitoista vuotta Æneiksensä sommittelussa, mutta hän arveli, että sen täysin valmiiksi saattaminen vaatisi vielä kolmen vuoden ajan. Näitä vuosia ei hänelle suotu. Kuolema lopetti hänen työskentelynsä vähän sen perästä, kun hän oli täyttänyt viisikymmentä vuotta.

Vähitellen Vergiliuksesta tuli kansantietoisuudessa ennustaja ja ihmeidentekijä. Hänen kirjojaan tulkittiin vertaus- ja tunnuskuvallisesti, ponnisteltiin syvemmän, profeetallisen merkityksen esille saamiseksi kaikessa, mitä hän oli sanonut ja hänen kirjansa avattiin kuten oraakkelilta neuvoa haettaessa. Keskiajan kristityt pitivät häntä Israelin profeettojen arvoisena. Ensi sijassa hänen ennustuksensa poikasesta, joka toisi onnellisemman ajan maan päälle, teki hänestä hurskasten silmissä tietäjän.

On omituista, että Saksan suurin protestanttinen psalmirunoilija, Paul Gerhardt, on saanut inspiration erääseen kauneimmista ehtoovirsistään Æneiksen tunnelmallisesta kuvauksesta yöstä ja sen tuomasta levosta, siitä yöstä, joka kumminkaan ei tuonut onnettomalle Didolle lievitystä hänen rakkaudentuskaansa:

»Yö oli, uupunehet kaikk' antautui levon valtaan leppoisaan. Oli vait maa, metsä ja ankara aava, tähdet verkkaan vain yli kannen korkean vieri. Vainiot nukkuivat, työjuhdat, kirjavat linnut, veess' eläväiset kuin myös piilevät pensahikoissa; kaikk' oli untunehet yön helmaan vaikenevaisen, huolens' unhottain sekä päivän mennehen vaivat.»

Paul Gerhardtin ehtoovirren seuraavilla säkeillä on vastikkeensa Vergiliuksen runoudessa:

»Maa lepohon nyt vaipuu, sen piirteet yöhön haipuu, kaikk' uneen uinahtaa.

Pois päivän valo peittyy, ja öinen huntu heittyy yl' ilman avaran.

Työt tauonneet on maiset, vain lähdet loistavaiset vait yössä valvovat.»

HORATIUS.

Horatius oli viisi vuotta nuorempi Vcrgiliusta. Hän oli etelä-Italian poika; nopeammassa tahdissa kuin Lombardian tasangon talonpojan pojalla virtasi veri hänen suonissaan. Hänen isänsä oli vapautettu orja, jolla oli pieni maatalo. Liikuttavaa on lukea Horatiuksen kertomusta siitä, kuinka isä vuokrasi tilansa voidakseen itse, seurata pientä poikaansa Roomaan — sillä kuten Vergiliuksen isä, hänkin tahtoi hankkia pojalleen parhaan kasvatuksen, mitä oli saatavissa, ja opettaa pojalle:

minkä senaattorien, ritareidenkin omat poiat Oppia saavat.

Runoilija jatkaa:

Jos joku ihmisien vilinäss' ois katsellut mua, kun menin kouluun, hän puvust' ynnä saattajaorjist' ois minut luullut rikkahan lapseks'. Taattoni lahjomatonnapa vartijanain minut saattoi luo opinantajien. Miks kertoa kaikkea? Kasvoin vaatimatonna — se nuorten on kaunistus —, pahan teille koskaan joutunut en, jopa moittimatonnakin säilyin.

»En koskaan», runoilija vakuuttaa, »minä olisi tahtonut vaihtaa isääni kehenkään toiseen, olisipa tällä ollut vaikka kuinka monen esi-isän loisto tahansa.»

Tämä uhrautuva isä teroitti sekä sanoin että teoin pojalleen vaatimattomuuden vaikeaa, mutta onnea tuottavaa taitoa. Siksipä runoilija voikin täysikasvuisena ylistää itseään onnelliseksi sellaisestakin syystä, ettei hänen tarvinnut matkustaa suuren ja kalliin seurueen kanssa. Vähän haukattavaa repussaan hän voi nousta takkuisen muulin selkään ja iloisena hölkytellä tietänsä aina Tarentumiin saakka tarvitsematta pelätä, että häntä moitittaisiin saituudesta. Roomassa hän sai maleksia mielensä mukaan, ilman että hänellä oli yhtään orjaa seurassaan, ja mieluisasti vietetyn päivän jälkeen hän voi iltaisin tyytyväisenä palata kotiin purjolaukka-, papu- ja ohukaisvadin ääreen.»

Näin eleleepi hän, jota vaivaa ei himo kunnian houkkiomainen. Onnekkaampi olen näin kuin jos isä, myös isotaatto ollut kvestori ois, setä saanut myös saman arvon.

hän sanoo; ja toisessa laulussa:

Paljon tarpeen ei ole onneen. Pöydän köyhän kaunistaa oma suolakuppi; Nopsaan nukkuu, kun pure mielt' ei pelko, Ahneus inha.

Satiirikkona Horatiuksella oli erikoinen kyky »sanoa hymyillen ihmisille totuus». Hän oli yhtä puolueeton leppoisassa huumorissaan ja tyynessä ironiassaan, olipa kysymyksessä omat tai toisten mielettömyydet. Hän ivaili mieltymystään hyvään ruokapöytään ja jonkinlaiseen epikurolailaiseen elämäntapaan ylipäänsäkin ja rakastettavalla suorasukaisuudella hän laski pilaa muistakin heikkouksistaan ja vioistaan. Taistelukentällä hän oli esiintynyt vain kerran — Philippoissa. Siellä hänellä oli päällikön asema — vieläpä hämmästyttävän korkea-arvoinenkin — Brutuksen armeijassa. Hän ei ollut suinkaan sankari, mutta hänellä oli rohkeutta jälkeenpäin _laskea leikkiä_ tästä tuskin kunniakkaasta elämänsä vaiheesta. Hän kertoo avomielisesti, kuinka hän heitti kilpensä ja pötki pakoon, kun näki, minnepäin asiat olivat menossa. Myöhemmin hän ihastuneena käytti hyväkseen armahdusta, jonka voittaja hänelle myönsi.

* * * * *

Horatiuksesta kehittyä tyytyväinen ja onnellinen ihminen. Ollen pieni ja pyöreä hän nimittää kerran itseään »hyvinruokituksi porsaaksi Epikuroksen laumasta». Onnellinen hän oli maatilallaan, ylhäällä Sabiinilaisvuoristossa, Tivolin tienoilla, jonka Mæcenas hänelle lahjoitti. Tänne hän pakeni, kun ilma Roomassa kävi painostavaksi ja helteisen kuumaksi. Täällä hän kuuli vain puiden latvojen huminaa ja joen pauhinaa alhaalta laaksosta. Täällä hänen useimmat runonsa syntyivät. Näistä me tunnemme hänen rakkaan maatilansa melkein yhtä hyvin, kuin jos olisimme olleet siellä vieraina.