Part 23

M. Rostovzeff, The social and economic history of the Roman empire.

M.P. Charlesworth, Trade-routes and commerce of the roman empire.

Albert Herrmann, Die alten Seidenstrassen zwischen China und Syrien I.

H. Nissen, Der Verkehr zwischen China und dem Römischen Reiche (Bonner Jahrbücher 1894).

Tetsutaro Yoshida, Entwickelung des Seidenhandels und der Seidenindustrie vom Alterthum bis Ausgang des Mittelalters.

Josef Wolontis, Människans hushållning genom tiderna.

Ludwig Friedlaender und Georg Wissowa, Darstellungen aus der Sittengeschichte Roms: 4 nid.

Gaston Boissier, Tacite.

F. Gustafsson, Tacitus som häfdatecknare (Kirjallisuusviittein).

Otto Wackermann, Der Geschichtsschreiber P. Cornelius Tacitus

Sture Bolin, Romare och germaner. En orientering (Kirjallisuusviittein).

Alfons Dopsch, Wirtschaftliche und soziale Grundlagen der europäischen Kulturentwicklung von Cæsar bis auf Karl den Grossen: 2 osaa (Laajoin kirjallisuusviittein).

Rudolf Goette, Kulturgeschichte der Urzeit Genuaniens, des Frankreiches und Deutschlands im frühen Mittelalter.

Karl Müllenhoff, Deutsche Alterthumskunde: 5 nid.

Ludwig Schmidt, Geschichte der germanischen Frühzeit (Laajoin kirjallisuusluetteloin).

Georg Steinhausen, Geschichte der deutschen Kultur: 2 nid.

Hans Delbrück, Geschichte der Kriegskunst II (Kirjallisuusviittein).

Guglielmo Ferrero, Romerska kejsarinnor. Ruotsintanut italiasta Ernst Lundquist.

Adolf Stahr, Römische Kaiserfrauen.

LATINALAISEN RUNOUDEN KULTA-AIKA.

Latinalaisen proosan kulta-aika oli Cæsarin ja Ciceron aikoina; runous sitävastoin kohosi korkeimmilleen vasta Augustuksen ajalla sellaisten runoilijain kuin Vergiliuksen, Horatiuksen, Propertiuksen, Tibulluksen ja Ovidiuksen teoksissa. Heidän taidokkaissa käsissään muovautui roomalaiskieli niin kaunissointuiseksi ja ilmaisutavoiltaan niin rikkaaksi, ettei se ole koskaan, ei aiemmin eikä myöhemmin, ollut sellaista. Se, että nämä runoilijat voivat kokonaan antautua runoiluunsa, on suureksi osaksi Augustuksen ansiota. Sillä samoinkuin hän kauniilla taideteoksilla ja monumentaalisilla rakennuksilla teki Roomasta taiteen pääkaupungin, samoin hän rohkaisi ja innostutti runoilijoitakin levittääkseen heidän teostensa välityksellä loistetta hallituksellensa ja vaikuttaaksensa heidän kauttansa kansan mielialaan monarkistisessa hengessä. Tässä tarkoituksessa hän keräsi runoilijoita hoviinsa, seurusteli heidän kanssansa ystävällisesti ja kohotti tällä tavoin heidän yhteiskunnallista asemaansa. Hän kuunteli elävällä mielenkiinnolla heidän uusien teostensa lukemista, iloitsi heidän edistyksestään ja palkitsi ansioituneet huolettomalla toimeentulolla. Tällaisissa sivistystehtävissä Augustuksella oli parhaana auttajana rikas ja ylhäinen ystävänsä _Mæcénās_. Kerta kaikkiaan Augustuksen aikakausi on sivistyksellisen loiston ympäröimä, joka sille historiassa suo paikan Perikleen onnellisen ajan rinnalla.

»SIDE LAULUJEN SEPPELEESSÄ.»

Eräässä satiirissaan Horatius kertoo meille jäljittelemättömän hauskalla tavallaan ensimmäisestä kohtauksestaan Mæcenaan kanssa:

Tiellesi sattunut en, vaan Vergilius, veli parhain, sitten myös Varius[107] sinun tietää soi, mikä oon ma. Astuissain etehes sain vain vähän änkytetyksi, niin ujoks vallan jäin kuin juuttunut kieleni oisi. Kertoa voinut en näät, ett' on isä korkea mulla, että Apulian maill' oman maatilan kiertelen ratsain. Kerroin vain, kuka oon; sanan muutaman vastasit mulle, kuin tapas on. Menin, mut minut yhdeksäntenä kuuna kutsuit tuttunas taas. Luen suureks suosios, sillä kehnouden erotat sekä kunnon; päässyt en piiriis syntyni vuoks, vaan kosk' elo, mieli on tahraton mulla.

Mæcenas lahjoitti Horatiukselle maatilan, missä runoilija sai levon ja työrauhan.

Mæcenas kuului Augustuksen uskottujen piiriin. Samoinkuin Agrippa oli keisarin oikea käsi sotilaallisissa ja teknillisissä kysymyksissä, samoin Mæcenas oli hänen parhain auttajansa, kun oli kysymys vaikeista diplomaattisista toimista ja muista samanlaisista tehtävistä. Milloin oli tarpeen olla tekemisissä ihmisten kanssa, silloin hänen joustavuutensa ja notkea käsittelytapansa viettivät oikeita juhlahetkiä. Jonkinlaisesta synnynnäisestä mukavuudesta ja epikurolaiseen nautintoelämään taipuvaisuudesta huolimatta Mæcenas oli aina valmis ja teki aina parhaansa, kun vain Augustus tarvitsi hänen apuansa. Siksipä hän saavuttikin keisarin rajattoman luottamuksen ja voi sanoa korkealle ystävälleen suorasukaisia totuuden sanoja, jollaisia ei kukaan toinen olisi uskaltanut päästää suustansa. Kerran, kun Augustus eräässä oikeusjutussa tuomitsi toisen syytetyn toisensa perästä kuolemaan, se Mæcenaan mielestä meni jo liian pitkälle. Hän ei voinut kuitenkaan huomiota herättämättä astua korkean tuomarin eteen. Hän kirjoitti senvuoksi muutamia sanoja kirjoituslaatalleen ja heitti sen huomaamattomasti keisarille. Augustus katsahti siihen ja luki: »Mutta lopetahan jo, pyöveli!» Hän muutti mieltänsä ja laskeutui heti alas tuomarinistuimelta.

Myöhemmin näiden kahden miehen ystävyys joutui kuitenkin liian kovalle koetukselle Augustuksen suhteen takia nuoreen ja kauniiseen naiseen, jonka kanssa Mæcenas vanhoilla päivillään oli mennyt naimisiin. Juttu oli jo yleisenä puheenaiheena kaupungissa. Loukkaantuneena Mæcenas silloin vetäytyi takaisin yksityiselämään nauttiakseen ruhtinaallisista rikkauksistaan loisteliaassa, runsain taideteoksin koristetussa palatsissaan Esquilinus kukkulalla. Ympärillä olevista ihanista puutarhoista oli hurmaava näköala yli Rooman ja Campagnan. Täällä tuntui elämä Mæcenaasta niin suloiselta, että hän eräässä runossaan huudahti:

Vaikk' kädet kuin vapisis, jalat ontuis, lonkkakin pettäis, kyttyrä seljäss' ois, iho paiseinen, mädät hampaat, en suris, jos elohon vain jäisin. Suo elo mulle, vaikka se tuskaakin tois mullen taukoamatta!

Hän keräsi ympärilleen toisia kirjallisia herkuttelijoita ja runoilijoita, kuten Vergiliuksen, Horatiuksen ja Propertiuksen ja suosi runsaskätisesti kaikkia kykyjä, nuoriakin. »Se, joka kerran oli otettu Mæcenaan piiriin, voi pitää uraansa taloudellisesti turvattuna, sillä Mæcenas huolehti hänen aineellisista tarpeistaan yhtä hienotunteisella kuin runsaskätisellä tavalla», Schück sanoo. Runoilijain suojelijana Mæcenas on tehnyt nimensä kuolemattomaksi. Vielä tänäkin päivänä se elää »mesenaatin» kunnianimessä.

Vanhin Augustuksen ajan suurista runoilijoista ja se, jota roomalaiset itse pitivät parhaimpana, oli

VERGILIUS.

Hän oli syntynyt vuonna 70 e.Kr. pienessä kylässä Mantuan lähellä Cisalpiinisessa Galliassa, vain muutamia peninkulmia Catulluksen kotiseudulta. Hänen isänsä oli hyvin vaatimattomissa varoissa elävä mies, mutta teki työtä ja ahkeroitsi antaakseen pojalleen hyvän tieteellisen ja kirjallisen sivistyksen.

Ensimmäisissä runoissaan, »_Bucólica_», Vergilius lauloi Theokritosta jäljitellen paimenelämän ihanuutta voimatta kuitenkaan kilpailla itsensä mestarin kanssa alkuperäisessä luonnonraikkaudessa. Vergiliuksen paimenet vaikuttavat usein, kuten Schück sanoo, »hienoilta hovimiehiltä, jotka puoliksi piloillaan ovat pukeutuneet paimenpukuun». Mutta rikkinäiselle ja ylihienostuneelle sukupolvelle Vergiliuksen »Bucolica» aukaisi luonnon ja viattomuuden maailman, missä ne, jotka olivat väsyneet suuren maailman pauhinaan, voivat hetkeksi saada rauhan. Pastoraali[108], paimenruno, on tosiaankin, kuten Bellessort on sen hienosti luonnehtinut, »liikuttavimpia tunnustuksia ihmisen kyvyttömyydestä löytää onnea sivistyksen edistymisessä ja hienostuneisuudessa. Paimenruno esittää kaupungin vastakohtana luonnon, mutta ei todellista luontoa, kovaa ja äitipuolimaista, jollainen se usein on, vaan ihanneluonnon, joka vie meidät takaisin ihmiskunnan kulta-aikaan. 'Paimenet', joita tämä runoudenlaji meille esittää, ovat ihmisiä, jotka ovat paenneet suurkaupungista, kaunosieluja, tunneherkkiä kesäisellä huviretkellä olevia ihmisiä. Jokaisen ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin hän, tietoisena siitä, ettei hän voi tulla onnelliseksi, ikävöi mennyttä viattomuuden aikaansa ja kaipaa nähdä ainakin sen kuvan. Silloin on paimenrunon hetki tullut.»

Vergilius runoili paimenidyllinsä samaan aikaan, jolloin maailmankohtalo ratkaistiin Philippoin verisissä taisteluissa, sekä lähimpinä seuraavina vuosina. Juuri ajan kammottavien olosuhteiden vastavaikutuksena hänen idyllinsä tulivat tavattoman suosituiksi. Roomalaiset huomasivatkin nyt ensimmäisen kerran ihastuksekseen, että heidän kielensä voi runoilijan taidokkaissa käsissä jalostua ja saavuttaa helleeniläisen sisarkielen kanssa kilpailevan sulavan sointuisuuden.

Näiden idylliensä enimmän ihaillussa runossa kirjailija kaihoten ennustaa kultaisesta ajasta, joka on tuleva rikkirepivien kansalaissotien rauta-ajan tilalle, ajasta, jolloin vainiot kellastuvat kylvämättömästä sadosta ja jolloin viiniköynnöksiä ei tarvitse leikata, jolloin

»Itsestään kotihin käy vuohet, maitoa uhkuin, karjojen laumat ei jalopeuroja julmia pelkää; käärme kuolevi, pois kukat myrkyin pettävät kuihtuu, tihkuelee hunajaa rosopinnat tammien rungot.»

Tämä rauhan aikakausi alkaa poikasen syntymisellä, joka on hallitseva kuten jumala onnellista maailmaa.

Kuka on sitten tämä poikanen, jonka tuloa runoilija hurmioitunein sanoin ennustaa? Hurskaat kristityt ovat olleet tässä laulussa erottavinansa sen tähden ensimmäisen tuikkeen, joka johdatti kolme Itämaiden viisasta miestä Betlehemin seimelle. Pyhän kirjan tunnetut kuvaukset laumasta ja paimenesta ja käärmeestä, joka oli tuhoutuva, tukivat heitä vakaumuksessaan, että runoilija oli puhunut Jeesuksesta.

Onko poikanen sitten neitsyen poika, josta juutalaiset profeetat olivat ennustaneet ja joka neljäkymmentä vuotta myöhemmin syntyi maailmaan? Keskiajan hurskaat uskoivat niin ja lukivat Vergiliuksen pyhien ennustajien joukkoon kuuluvaksi. Vielä meidän päivinämme on eteviä englantilaisia ja ranskalaisia kirjallisuudenhistorioitsijoita, jotka katselevat kysymystä samalla tavoin, mystikon silmin. Eikä olekaan mahdotonta, että Vergilius, joka oli syvästi uskonnollinen luonne, oli saanut kuulla puhuttavan Jesajan ennustuksista tai oli suorastaan lukenut juutalaisten profeettojen kirjoituksia kreikkalaisesta Septuaginta-käännöksestä. Tosiasia ainakin on, että Vergiliuksen useimmat runokuvat juontavat juurensa vanhimmista helleenisistä ja hellenistisistä runoilijoista, m.m. Pindaroksesta, sekä vanhoista yleisistä lauluista. Platonin ja Pythagoraan oppilaat olivat täysin vakuutetut, että tämä aika oli pian palautuva, ja oraakkelit ja sibyllat olivat sitä ennustaneet. Näillä kaikilla ennustuksilla näyttää olleen juurensa ikivanhassa Niilin sivistysmaassa, joka on niin usean salaopin äidinhelma. Niiden kauhunpäivien jälkeen, jotka Vergiliuksen sukupolven oli täytynyt elää, oli rauhallisen ajan kaipuu ja toivo sen pikaisesta koittamisesta voimakkaampi kuin koskaan ennen.

Senvuoksi onkin läheisintä olettaa, että runo — itämaalaisin vaikuttein — on kummunnut Rooman kansan vallankumousajan kauhuissa tuntemasta tuskasta ja tämän kansan kaihosta ja ikävästä saada rauha palautumaan maailmaan. Tältä pohjalta on esitetty se olettamus, että poikanen, joka oli syntyvä, olisi se lapsi, jonka Augustus näihin aikoihin odotti toisen puolisonsa lahjoittavan hänelle. Toiveet murskaantuivat kuitenkin melkein tragikoomillisella tavalla. Odotettu lapsi oli tyttö, myöhemmin niin surullisen kuuluisa Iulia.

Mutta vaikkei siis ennustus ollut toteutunutkaan, Vergiliuksen runolla on yhtä kaikki pysyvä arvonsa mielialan kuvastajana syvästi onnettomalta ajalta, jolloin ihmiskunta odotti vapahdustaan.

* * * * *

Useiden vuosien työn jälkeen seurasi »Bucolicaa» »_Georgica_», suuri maanviljelyksen oppirunoelma ja samalla kertaa yksinkertaisen, luonnollisen talonpoikaiselämän ylistyslaulu. Runon ensimmäinen laulu loppuu liikuttavaan rukoukseen Rooman suojelusjumalille, että nämä auttaisivat ja tukisivat Octavianusta kaikissa vaaroissa, jotka uhkaavat rauhaarakastavaa sankaria, joka tahtoo tehdä lopun väkivallan ja vilpin aikakaudesta ja kohottaa auran vanhaan kunniaansa. Ja koko runokokoelma loppuu ylistykseen Cæsarille:

»kun Cæsar suur sotapeistä rannoill' Eufratin syvän välkyttää, la'it lempeet suo alamaisillensa ja astuu tietä Olympon.»

Vuonna 29, jolloin nuori voittaja Aktionin taistelun jälkeen palasi Roomaan, oli runoelma valmis joko itsensä runoilijan tai hänen suosijansa Mæcenaan luettavaksi maailman hallitsijalle. Ilokseen Augustus keksi runoilijassa — vaikkapa vain itsetiedottomankin — auttajan työssänsä, yrityksessään saattaa maanviljelys suosituksi ja palauttaa Rooman köyhälistö siihen yhteiskuntaluokkaan, joka kerran oli ollut Rooman terveyden ja suuruuden lähde. Ja jollei »Georgicalla» ollutkaan mainittavaa _käytännöllistä_ merkitystä, niin »sen on kuitenkin», kuten Schück sanoo, »täytynyt vahvistavan, terästävän kylvyn tavoin vaikuttaa uuteen sukupolveen, sen lukiessa runoelmassa kestävästä suvusta, joka ei tuntenut rikkaan ylellisyyttä eikä köyhän puutetta, vaan tyytyväisenä korjasi puiden hedelmät ja maan viljan, ilman että sen mielenrauhaa häiritsivät Forumin vaalitaistelut ja oikeusriidat, kansalaiskahakat ja sodan kauhut».

Vergiliuksesta oli näin tullut Rooman Hesiodos, kuten häntä olisi aikaisemmin voitu kutsua sen Theokritokseksi. Hän sanookin itse, että hän on tahtonut »Georgicassaan» antaa maanmiehilleen roomalaisen vastineen »Työ ja päivät» teokselle.

»Georgicahan» on _opetusruno_, joka tahtoo neuvoa talonpoikaa parhaimmalla tavalla viljelemään maatansa ja hoitamaan kotieläimiänsä.[109] Mutta se ei ole koskaan kuiva eikä opettavansävyinen. Kaikki — maanviljelijän arkipäiväisimmätkin tehtävät — tulevat ihastuttavan miellyttäväksi, heti kuin runoilija koskettaa sitä taikasanallaan. Tarkastakaamme vain sellaista pientä syrjäseikkaa kuin kuvausta siitä, kuinka elonleikkaaja sammuttaa uudelleen kylvetyn peltonsa janon! Miten eloisa luonnonkuvaus:

Saava on kiitoksen se, ken siemenet, kylvetyt äsken peittävi maahan, sen savipaakut murskaten karhein, sittenpä pellolleen monihaaraiset purot johtaa: taas kun kärventää orahat kesän mielivi helle, kalliorinteelt' ilmi hän houkuttaa helolähteen, min vesi soljuilee, solisee silopaasia piikin peltoja juottamahan, jotk' uupuivat janohonsa.

Eikö tunnukin siltä, aivan kuin _hengittäisi_ vuoripuron raikasta viileyttä?

Mutta välistä viljelijä myöskin saa ajatella seisovan, pellon suomaaksi muuttavan liikaveden poisjohtamista,

»jolloin kosteuttaan hikoaa sen lämpimät kuopat.»

Usein runoilija tarvitsee vain yhden ainoan määräyssanan luodakseen oikean tunnelman, kuten silloin, kun hän puhuu kuusta sään ennustajana ja tällöin m.m. laulaa:

»Mutta jos neitseinen puna kasvoilleen kohoaapi, uhkaa myrsky; sen eelläpä puuntaa kuuttaren kullat.»

Kuinka paljon runoutta onkaan tässä kuvassa, yksinpä sanoissa »neitseinen puna»!

Mutta toisinkin keinoin laulajamme elävöittää opetusrunoaan. Silloin tällöin hän kietoo kuin aitoja helmiä laulun seppeleeseen kohtauksia saduista ja taruista, kuten silloinkin, kun hän kuvailee, kuinka hätä on pakottanut ihmisen keksintöön toisensa jälkeen,

»jott' äly, harjoitus sais ilmenemään vähitellen taidot, nousemahan sais tähkän maan vakosesta, tai tulen, piilleen piiss', esihin kädet viekkahat loihtis. Virta se ensin tuns' lepät ontoiks' uurretut yllään, sitten jo oppaikseen merimies tähys, myös nimes tähdet: Seulaiset, Hyadit, Otavan, tuon Pohjolan karhun. Pauloin pyydettiin eräriistaa, lintuja tahtain, metsiä kierreltiin kera koirien vainuavaisten. Virtaa viiltämähän syväverkon muutama laski, tippuvan nuotan taas meren aavoillen veti toinen. Rautaa karkaistiin, sahakin terän sai pykäläisen; kiiloin halkaistiin näet vain puunrunkoja ennen. Syntyi laiteetkin moninaiset. Voittavi kaikki esteet uuttera työ sekä vaivaan vaativa puute.»

Jollei se olekaan sarastavan sivistyksen ylistyslaulu, samanlainen kuin Sophokleen »Antigonessa», se on kuitenkin kehityksen ilolaulu.

Hurmioitunut on runoilija silloinkin, kun hän laulaa oman rakkaan Italiansa ylistystä ennen kaikkia muita maita:

»Kaukaisimpiakin jos katselet viljelysmaita, puuns' omat kullakin on. Vain Intia tuottavi mustaa ebenholtsia, vain maa Saban suitsutuspuuta. Tuoksua tihkuva palsamipuu myös mainita sietää, marjat akanthuksen ikivihreän, pumpulipensas valkeahohtoinen Etiopian, myös eräs Kiinan puu, min lehdill' on häkylöitäväks hienoa villaa,[110] Intian lehdot, jotk' ovat rannall' Okeanoksen[111] lahden äärimmän; siell' ei voi mies väkevinkään latvain leyhyvien yli lennättää vasamaansa.

Mun' ei meedein maa, min täyttävät uhkeat metsät, loistokas Ganges, ei myös kultaa kupliva Hermos[112] verraks Italian tule, ei myös Baktria, Indus. Kumpikin viljava on, ehoviiniä suomahan vuolas, öljyä tuottava myös sekä karjaa karkelevaista; täält' aromailtapa saa sotilaammekin säihkyvät ratsut; kahdenkertaiset sadot kantavi maa sekä karja. Tiikerikään raju siell' ei näyttäy, leijona julma, kasvit myrkkyiset ei pettele poimijaparkaa, käärmeet hirveät ei mada pitkin kenttiä, oikoin varttaan suomullista ja taas sen renkahiks kiertäin.

Kuinka miellyttäviä idyllejä tämä maa tarjoaakin katseltaviksi!

Käyräll' aurallaan joka vuos vaot viiltävi maamies; uuraudestaan saa elatuksen kartano kaikki, karjakin täyteliäs sekä uljaat kyntäjäjuhdat. Taukoamattapa vuos suo hälle heelmiä taikka karjaa kartuttaa tahi nostattaa kuhilaita, vainiot kuormittaa, ylen ahtaiks täyttävi aitat. Syksy kun joutuvi, niin hän oliiveist' öljyä painaa; terhojen täyttämät röhkijät tarhaan metsästä siirtyy, marjoja täynnä on maa, puiss' uhkuu kirjavat heelmät; köynnökset kohoaa, rypäleissä jo kypsyvi viini. Lapset suudellen kädet hälle kaulahan kiertää; kartanon kaunistaa hyve. Käyristyy utaritten painoa lehmät, vaan kilit pallerot laitumell’ leikkii, syöksyin sarvet pystyssä toinen toistansa vastaan. Nurmell' oikosenaan hän itse joutoa viettää, naapuriss' seppeliset taas alttarit leimueleepi.»

Koskaan Italia ei ole kuitenkaan niin suloinen kuin keväällä:

»Paisuvi maa kevähin, elonsiemenen pyytäen saada, Eetteri, kaikkeuden isä-valtias, suo sadekuurot hehkeän morsiamen, maan helmaan; kun ikivoimat yhtyvät näin, elohon pian kasvu jo elpyvi uusi. Lehdot lehväkkäät sulolintujen laulua helkkyy, Venust' aikanahan käy palvomahan kedon karja. Kasvaa maa, avauu sen kukkaset henkäelyille lämpimän tuulen, täynnä mi on suven tuoksua herkkää. Ruoho se turvassa kasvaen korkeemmaks kohoaapi päiviä uusia päin; ei köynnökset eteläisen polttoa pelkää, ei myös pohjoisen sadesäitä, vaan auk' umppuja luo ne ja lehvänsä myös leveälle.»

Nyt alkaa maamiehen työ viinitarhassa. Otettakoon muutamia säkeitä lukemattomien toisten joukosta vain näytteeksi siitä, kuinka runoilija kykenee värittämään ja elävöittämään maanviljelysopetuksiaan. Viiniköynnös on yhtä aikaa sekä arka että vallaton kasvi. Se ei tarvitse ainoastaan suojaa, vaan myöskin kuria. Aluksi sen tulee tapahtua sävyisän kasvattajan lempein ottein. Mutta myöhemmin, kun runko voimistuu, täytyy inhimillisyyteen yhtyä roomalaista lujuutta. Nuoren tulee antaa kehittää hyviä taipumuksiaan; mutta päivä joutuu, jolloin sitä tulee pitää kurissa ja opettaa sille järjestystä:

»Nuorehen köynnökseen kun lehtiä puhjeta alkaa, säästäös hentoa! Konsa se mielissään vesojansa työntävi ilmaan, kaikki jo ohjat päästäen irti, sirpein vielä sit' ei tule haavoittaa; nypi vainen sormin koukkuisin jokin lehdyt, missä on syytä! Mut se kun voimakkain käsivarsin on jalavaan jo kiivennyt, keri sen kiharat, kädet leikkele myöskin! Rautaa peljänneet ne oi' ennen; nyt kovin kourin saat sitä vallita, pois vesat liiat karsia kaikki.

Aidat myös puno'os, joit' ei elikot liki pääse, vallankin kun vielä se hento on, vaivojen-arka. Ei sitä uhkaa näet vain pakkaset tai kesähelle, vaan härät villit myös; sekä vuohet, ain' omapäiset ahmatit, hiehotkin sekä kaikkea jyrsivät lampaat.»

Mutta runoilijallamme on monia, eri lailla soivia kieliä lyyrassaan. Suloisesta idyllistä hän tempaa meidät olemassaolon hurjaan taisteluun. Millä voimalla hän kuvaakaan kiimaisten sonnien voimainmittelyä!

»Möyryten syöksähtää ne nyt sarvet sarvia vasten. Kaikuvat metsät, maat ja Olymponkin ikihuiput, kun yhä vuoroiltain jykevästi ne iskevät yhteen; kylkiä huuhtoilee veri tummana pulppuavainen. Yhteen ei sovi nyt sotasulhot, vaan häviölle jäänyt pyrkivi pois sivuseutuun maanpakolaisiin. Huokailee kovin hän häpeäänsä ja haavoja, joita korskea voittaja soi, sekä lemmentappiotansa; taakseen katsellen sukuvaltiusmaansa hän jättää. Huomion kääntävi nyt hän harjoituksehen voimain. Itseäns' ärsyttää hän, kiukkuun sama kiihtää, puskien runkoa puun sekä tuulta, mi vastahan viuhuu, multaa viskovi myös, näin valmistautuen taistoon. Mut kun uusiuneet ovat voimat, into, hän syöksyy taas sotatoimiin, päin vihamiestään huoleti syövää, niinkuni veen ulapall' alotaikse vaahdokas aalto, kasvavi korkeemmaks vaon luoden, nytpä jo vyöryy rantoja päin, kivihin kohisee kovin, vuorena nousee valtaiseksi, ja veet meren myllertää kurimukseen pohjia myöten, jolla jo sinkoelee mudat mustat.

Kaikki mi maass' elänee, niin ihmiset kuin pedot taikka karjat, veen asujat sekä linnut kirjavat syöksyy liekkiin riehuvahan; sama kaikiss' on näet lempi. Silloin julmin on jalopeuratar myös, joka pennut unhottaen samoaa eräseutuja; kömpelöt karhut silloin ahdistaa enin, raadellen mitä ehtii, silloin uskaliain on karju ja tiikeri tuimin; henkeäs peljätä saat, jos Libyan hiekkoja harhaat. Nähnyt lienet myös, miten orhitkin vavahtaapi kauttaaltaan, kun vain hajun tuttavan tuuli on tuonut. Ei niit' ohjaksin voi miehet hillitä, ruoskin, jyrkät kalliotkaan ei, rotkot, vuolahat virrat, jotk' ovat vuoriakin repineet sekä myötä ne vieneet. Syöksyvi hampaitaan hiomaan saloseutujen karju, multaa kuopaisten sekä kyljin kolhien puita, karkaisten tapojaan torahampaan keihästelyille.»

Tunteellisella vakaumuksella, melkein lapsellisen hurskaasti luonnon ihmeitä ihaillen, runoilija lopuksi kuvailee mehiläisten elämää yhteiskunnissaan, joissa

»työ käy kuumana, tuoksuelee mesi, myös ajuruoho.»

Näin runoilija, suuresta rakkaudesta aiheeseensa, on kietonut maanmiehen työlään ammatin, sen suuret ja pienet tehtävät runouden hohteeseen. Ja tämä hohde ei ole kirjallisen teennäisyyden, vaan aiheen perinpohjaiseen tuntemukseen pohjaavan innoituksen tulos. »Georgien» on kauttaaltaan _täysipitoinen_ teos. Siitä johtuu ensi sijassa teoksen harvinainen viehättäväisyys, sillä _totuus_ kuitenkin kauimmin pitää lukijan sielun lumoissaan. Runoilija on tässä teoksessaan vedonnut jokaisen sisimmässä asuvaan kiitollisuudentunteeseen miestä kohtaan, joka kyntää ja kylvää ja tekee työtä antaakseen meille tärkeimmän elämän tarpeista. Meillä kaikilla on, kuten Bellessort sen niin kauniisti lausuu, voimakas tunne siitä, että »jos ne pienet valot, jotka iltahetkenä vilkkuvat maanviljelyskylän tuvista, ainiaaksi sammutettaisiin, se merkitsisi meille paljon enemmän, kuin jos taivaan tähdet sammuisivat.»

* * * * *

Saatuaan valmiiksi »Georgicansa» Vergilius ryhtyi yrittämään toteuttaa Augustuksen lempiajatusta antaa roomalaisille kansalliseepos Enniuksen jäykän ja vanhentuneen runoelman sijaan. Näin syntyi Vergiliuksen kuuluisin teos »_Æneis_», joka luo hohdetta Rooman historiaan johtamalla sen alkuperän Æneaasta[113] kuningas Priamoksen sukulaisesta. Æneas oli Hektorin jälkeen urhoollisin troialaisista sankareista, mutta samalla hän oli myöskin tunnettu erinomaisesta hurskaudestaan.