Part 22

Sekä päälliköiden että kansan yläpuolella oli laki, ja sen alle oli sekä kuningas että kansa alistettu, kun sitävastoin antiikin kansoille kuninkuus aina oli merkinnyt samaa kuin yksinvalta. Voi siis sanoa, että germaanit olivat ensiksi ottaneet käytäntöön _perustuslaillisen kuningasvallan_, periaatteen vallan jaosta kuninkaan ja kansan kesken. Tämä johtuu germaanien voimakkaasti kehittyneestä _yksilöllisyydestä_ ja _itsetunnosta_. Kansassa kokonaisuutena katsoen se ilmeni hurjana vapaudenrakkautena ja pakkoon taipumattomuutena, mikä muistuttaa kelttien ja kreikkalaisten vapaudenrakkautta. Tämä alistumattomuus voi joskus saada koomillisenkin muodon, kuten silloin, kun joku mielellään tuli pari kolme päivää liian myöhään kansankokoukseen vain osoittaakseen, ettei kukaan voinut häntä komennella.

Tällaisia taipumuksia omaavan kansan keskuudessa ei tietysti voinut kehittyä roomalaista valtiotunnetta eikä roomalaisten tai sparttalaisten raudanlujaa kuria. Sitävastoin pienemmissä kansan osissa, suvuissa ja kyläkunnissa, oli olemassa sitkeää, luonnostaan kehittynyttä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Näissä pikku yhteiskunnissa olivat kaikki tottuneet yhteistoimintaan ja vaaran hetkellä luottamaan toisiinsa, kuten saman elimistön jäsenet. Siksipä ei kuullakaan koskaan puhuttavan, että germaanisoturit olisivat joutuneet pakokauhun valtaan, ei edes silloin, kun kaikki näytti toivottomalta. Tämä pienemmissä piireissä vallitseva, koskaan pettämätön yhteenkuuluvaisuuden tunne teki germaanit hyvin pelätyiksi vihollisiksi. Roomalaisen ja germaanilaisen sotataidon oleellinen erotus on se, että roomalainen kohortti tai manippeli oli taidon tuote, germaanilainen aseissa oleva suku taas luonnon luoma. Mutta kyvyssä yhdistää eri sotajoukon osastot toisiinsa germaanit eivät sitävastoin kyenneet kilpailemaan roomalaisten kanssa. Tämä puutteellisuus korvautui kuitenkin suureksi osaksi sen kautta, että karu germaanilainen maasto syvine metsineen, kallioineen ja rämeineen teki mahdottomaksi suurempien joukko-osastojen kiinteän yhteyden ja aiheutti täten valtaajille monia vaikeuksia. Sellainen maasto oli erinomaisen sopiva sissisotaan, väijytyksille, ja kaikki piilopaikat tuntevien asukkaiden hyökkäyksille sopivan hetken tullen. Roomalaisten sodankäyntiä vaikeutti lisäksi se, että Germaaniassa ei, kuten Galliassa, ollut lujia kaupunkeja, joiden valloittamisella roomalaiset olisivat voineet aiheuttaa asukkaille ratkaisevia tappioita ja sitten niistä käsin pitää heitä kurissa.[98] Poltettu kylä ei ollut omistajalle korvaamaton tappio. Harvasti asutussa, vähän viljellyssä maassa, missä teitä oli vähän, aiheutti muonituskin tietysti roomalaisille suuria vaikeuksia.

* * * * *

Roomalaisten ja germaanien välinen taistelu, joka puhkesi Augustuksen hallituskautena, alkoi roomalaisille hämmästyttävän menestyksellisesti. He tunkeutuivat yhä syvemmälle Germaaniaan, ja heidän onnistui siirtää valtakuntansa itäraja aina Elbeen asti. Tämä raja oli tietysti paljon edullisempi kuin mutkikas linja Rein−Tonava.

Mutta muukalaisherruutta seuraa aina luonnon pakosta vastaisku. Kuten gallialaisilla oli ollut Vercingetorixinsa, samoin germaanit saivat vapaussankarikseen nuoren ruhtinaanpojan _Arminiuksen_[99], joka oli roomalaisten veroinen vastustaja, tulisielu — sen voi, kuten muuan roomalainen kirjailija sanoo, nähdä jo hänen katseestaan. Hän oli erinomaisen ansiokkaasti palvellut Rooman sotajoukoissa, oli tullut Rooman kansalaiseksi ja saavuttanut roomalaisen maaherran, _Varuksen_ luottamuksen. Varus oli tyypillinen, itsepäinen, sekä henkisesti että ruumiillisesti raskasliikkeinen keskitason mies. Hän oli ollut aikaisemmin Syyrian maaherrana ja hoitanut virkaansa totunnaiseen tapaan, niin että hänestä sanottiin: »Hän tuli köyhänä rikkaaseen maahan — rikkaana hän jätti köyhän maan.» Hänet Augustus lähetti Germaaniaan tekemään maan Rooman maakunnaksi. Varus esiintyi, niinkuin Germaania jo olisi ollut provinssi. Hän ei harjoittanut lainkäyttöä germaanien omien lakien, vaan roomalaisen oikeuden mukaan, joka pohjautui näille täydellisesti outoon oikeuskäsitykseen. Hän loukkasi germaaneja erikoisesti monilla kuolemaantuomioillaan. Germaanilaisen oikeuden mukaan nimittäin vain roistontyöt ja muut kunniattomat rikokset rangaistiin kuolemalla. Varus uskalsi myöskin periä veroja ja harjoitti kiristystä, mihin oli tottunut Syyriassa. Mutta mitä kärsivälliset ja sorretut aasialaiset olivat sietäneet, se ei menestynyt hurjien germaanien keskuudessa. Tosin kaikki näytti rauhalliselta, mutta se oli vain pinnallista. Hiljaisuudessa kuohahti germaanien itsetunto, ja useat eri heimojen päälliköt tekivät Arminiuksen johdolla salaliiton.

Kun Varus tunkeutui armeijansa suurimman osan, 30 000 miehen kanssa Weseristä länteen Teutoburginmetsän karuihin vuoriseutuihin ja suomaihin kurittaakseen erästä kapinallista heimoa, varoitti häntä muuan germaanilaisruhtinas, kaiken lisäksi Arminiuksen appi — johon arvoon kysymyksessä oleva ruhtinas oli kuitenkin joutunut vastoin tahtoaan. Arminius oli nimittäin ryöstänyt morsiamensa, jota isä oli tahtonut pakottaa menemään naimisiin toisen ruhtinaan kanssa.

Varoituksien, joita Varus sai, olisi pitänyt saada hänet luopumaan huolettomuudestaan. Mutta hän piti kaikkea vain appiukon kateutena eteenpäinpyrkivää Arminiusta kohtaan. Seuraavana päivänä turmio kuitenkin kohtasi hänet. Arminius jätti äkkiä hänen leirinsä, asettui vapautta rakastavien heimolaistensa etunenään ja hyökkäsi taisteluun valmistautumattomien roomalaisten kimppuun. Varus, jolla ei ollut sotapäällikön kykyä, piti heti kaikkea menetettynä. Tämän johdosta höltyivät sotakurin siteet. Kaikki meni hajalle, ja kaksi tai kolme päivää kestäneen toivottoman taistelun aikana, lopuksi rankkasateessa ja myrskyssä, joka paiskasi joukoittain puita taistelevien päälle, hakattiin roomalaiset legioonat maahan melkein viimeiseen mieheen asti vuonna 9 j.Kr. Varus itse, joka oli haavoittunut, lävisti itsensä miekallaan. Germaanit uhrasivat vangitut upseerit Wotanille.[100] Roomaan saapui kauhunviesti: »Varus on lyöty! Koko Reinin armeija lepää tuhottuna Teutoburgin metsän rämeissä ja rotkoissa!»

Teuteburgin onnettomuuden tieto saattoi muutoin rauhallisen ja hillityn Augustuksen epätoivoiseksi. Hän repi vaatteensa ja löi lukemattomia kertoja päätänsä seinään huutaen valittaen: »Vare, Vare, legiones redde (Varus, Varus, anna minulle takaisin legioonani)!» Roomassa elettiin uudelleen kimbriläisaikojen kauhunpäivät. Näitä kokemaan ei tosin jouduttu, sillä Arminiuksen ei onnistunut saada germaanilaisheimoja liittymään yhteen roomalaisia vastaan, mutta aina tästä asti germaanilaisvaara oli uhkaavana kummituksena Rooman valtakunnan näköpiirissä. Reinin ja Elben väliset roomalaisvalloitukset oli menetetty, ja Augustus ei yrittänytkään saada niitä jälleen haltuunsa. Hän huomasi, että se maksaisi enemmän, kuin minkä kannatti. Roomalaiset olivat pakottaneet keltit valtansa alle ja roomalaistuttaneet heidät, mutta Germaanian vapaissa metsissä Rooman hallitsijakäskyä ei enää koskaan kuultu. Tästä lähtien olivat Rein ja Tonava maailman valtakunnan pääasiallisina rajoina. Kuten Cæsar teki Reinin rajavirraksi, samoin Augustus teki Tonavan. Tässä kuten kaikessa muussakin hän oli varovainen ylipäällikkö, joka ei ryhtynyt koskaan tarpeettomiin uhkayrityksiin. Tällaisiin ryhtyvää hän vertasi mieheen, joka onkii kultakoukulla. Sota- ja valloitushalusta kai kaikkein vähimmin voidaan syyttää Augustusta. Hän ei koskaan väistänyt välttämättömiä sotia, mutta tarpeettomia sotia hän ei ole käynyt. Hän olikin nyt yli seitsemänkymmenen vuoden vanha ja halusi siis sitäkin vähemmin uskaltautua suureen sotayritykseen. Jälkeen jättämissään papereissa hän varoittaakin jälkeläisiään valloitussodista.

* * * * *

Germaaneja vastaan tehdyn sotaretken tulos todisti taaskin kerran oikeaksi viisaan Solonin sanat, ettei ketään voi ylistää onnelliseksi ennen kuolemaansa. Lisäksi vielä ne monet perhesurut, joita vanha keisari pitkän elämänsä aikana sai kokea, vahvistivat Solonin sanoja.

PERHESURUJA JA HUOLIA.

Koko elämänsä ajan Augustus sai kärsiä heikosta ja sairaalloisesta ruumiistaan. Hän ei ollut jaksanut nuoruudessaan karaista sitä ruumiinharjoituksilla ja vahvistavalla ulkoilmaelämällä. Hän tuli vuosien vieriessä senvuoksi yhä veltostuneemmaksi. Hän ei olisi koskaan suuren kaimansa tavoin uskaltanut liikkua ulkona paljain päin. Talvisin hän veti toisen paksun vaatekappaleen toisensa päälle ja kesäisin hän ei voinut antautua alttiiksi auringonpaisteelle, vaan pysytteli sisällä palatsissaan, jossa solisevat suihkukaivot viilensivät ilmaa ja orjat löyhyttelivät vilpoisuutta.[101]

Mutta Augustus oli sitkeä. Muuten hän ei olisi jaksanut kestää niitä monia perhesuruja, jotka häntä kohtasivat.

Hän oli kolme kertaa naimisissa. Toisesta avioliitostaan hänellä oli tytär, _Iulia_, jota kovin ylistettiin kauneutensa tähden. Kolmannen vaimonsa, kauniin ja hyvin lahjakkaan _Livian_ kanssa Augustuksella ei ollut lapsia, mutta Livialla oli edellisestä avioliitostaan pojat _Tiberius_ ja _Drusus_.

Livia oli siveellisesti turmeltuneella aikakaudella aviollisen uskollisuuden ja taloudellisuuden perikuva huolimatta kaikesta, mitä hän sai kuulla miehensä uskottomuudesta. Mutta jos hän hieman ummistikin silmiänsä kysymyksen ollessa miehensä yksityiselämästä, hän sen sijaan katseli sitä avoimemmin silmin politiikkaa, etenkin perhepolitiikkaa. Ainakin näissä asioissa Augustus vanhemmalla puolen ikäänsä uskalsi häntä tuskin koskaan vastustaa — ei ainakaan julkisesti! Kaameita huhuja olikin liikkeellä siitä, että hän olisi »lietensä ääressä ja sydämellään suosinut hornanhenkeä siinä olennossa, jonka hän luuli olevan hyveellisen naisen esikuvan», Viktor Rydberg sanoo. »Kukoistava suku oli Augustuksen ympärillä, mutta salaperäinen demoninen voima oli hiipinyt hänen kynnyksensä ylitse, ja toinen toisensa jälkeen ne, joita hän rakasti, joutuivat aikaisen kuoleman tai sellaisen kohtalon uhriksi, joka teki kuoleman toivottavaksi.» Livian tarkoituksena lienee ollut raivata tie valtaistuimelle vapaaksi omille pojillensa.

Ei kukaan tiedä, kuinka paljon oli perää noissa kamalissa huhuissa. Se vain tiedetään varmasti, että Livia tuli vanhetessaan yhä vallanhimoisemmaksi ja viekkaammaksi. Hänen poikansa Tiberius häntä suorastaan pelkäsi, ja hänen pojanpoikansa poika, myöhemmin keisari Caligula nimittää häntä Odysseukseksi naisten vaatteissa[102] — hameissa, olisi sanottu, jos hän olisi elänyt nykyaikana.

Augustus oli valinnut kruununperilliseksi rakastettavan, rikaslahjaisen sisarensa pojan _Marcelluksen_, sen miehen jälkeläisen, jota oli nimitetty »Rooman miekaksi». Hän oli myöskin, Livian vastalauseista huolimatta, naittanut Marcellukselle ainoan lapsensa, kauniin 14-vuotiaan Julian. Mutta nuorukainen oli tuskin ehtinyt täyttää kaksikymmentä vuotta, kun hän jo äkkiä koko Rooman kansan suruksi kuoli. Yleisesti epäiltiin Liviaa tähän syylliseksi. Marcelluksen äitikin oli tässä luulossa, Hän vihkiytyi loppuiäkseen surulleen, johon sekautui sammumaton viha Liviaa kohtaan.[103]

Nyt oli vuorostaan lähin kruununperijäksi Augustuksen nuoruudenystävä _Agrippa_. Keisari teki hänet kanssahallitsijakseen annattamalla hänellekin tribuunin vallan ja naittamalla hänet Julian kanssa, niin pian kuin suruvuosi oli loppuun kulunut. Nuori, huvinhaluinen keisarintytär oli siis seitsentoistavuotiaana sidottu karskiin ja tuimaan mieheen, joka oli hänen isänsä ikäinen. Ettei Julia kuitenkaan ollut sellainen, joka antaa lyödä itsensä kahleisiin, sen puoliso sai pian kokea. Mutta siinä suhteessa ei voinut tehdä mitään. Agrippa sai lohdutteleida sillä, että heidän avioliittonsa »siunattiin» suurella lapsiliudalla.

Augustusta kohtasi sekin suru, että hän sai nähdä tämänkin vävynsä kuolevan. Agrippa jätti kumminkin jälkeensä kolme poikaa, ja keisari iloitsi ajatellessaan saavansa kerran yhden näistä seuraajakseen. Multa äkkiä näistä toinen järjestyksessä kuoli 19 vuoden ikäisenä, ja luonnollisesti levisi huhu, että Livia oli hänet myrkyttänyt. Vielä vakuutetummiksi tultiin hänen syyllisyydestään, kun vanhempi veli kuoli pari vuotta myöhemmin. Epäluuloja tukevia todisteita ei kuitenkaan ole olemassa.

Agrippan nuorimmasta pojasta kehittyi heittiö. Nuorukainen käyttäytyi niin sopimattomasti, että Augustuksen täytyi karkoittaa hänet ja lähettää hänet eräälle autiolle saarelle. Ja tuskin vanha keisari oli ehtinyt vetää viimeisen henkäyksensä, kun jo hänen viimeinen elossa oleva tyttärenpoikansa raivattiin tieltä hovin käskystä. Kuka oli käskyn antanut, Augustusko, Liviako vai Tiberius, siitä ei ole tietoa.

Kun Agrippan pojat olivat poissa, oli vihdoinkin tie valtaistuimelle vapaa Livian pojille. Tiberius, vanhempi pojista, oli ankara, totinen ja luonteeltaan sulkeutunut, Drusus sitävastoin iloinen, avonainen ja kaikkien rakastama. Drusus aloitti ennen mainitun Germaanian maitten valloituksen Reinin ja Elben välillä. Mutta suoritettuaan hyvin työnsä, kohtasi häntä kotimatkalla onnettomuustapaus. Hänen hevosensa kaatui, ja Drusus vahingoittui hengenvaarallisesti. Kuukauden kestäneitten kovien tuskien jälkeen kuolema saapui vapauttajana. Kaikki surivat hänen kuolemaansa.

Tiberius otti nyt päällikkyyden Germaaniassa. Hän vei aloitetut valtaukset onnelliseen lopputulokseen. Mutta sitten tuli Teutoburginmetsän onnettomuus.

Tiberius suoritti velvollisuudentuntoisesti ja tarmolla kaikki ne erilaatuiset toimet, jotka hänelle uskottiin. Erittäinkin hän osoittautui olevansa urhoollinen ja taitava sotapäällikkö. Mutta Augustus ei voinut koskaan suhtautua oikein hyvin jöröön ja luoksepääsemättömään ottopoikaansa. Ja yhtä vähän Rooman kansakaan piti Tiberiuksesta. Mutta hän oli kaikissa tapauksissa valtakunnan tulevaisuuden toivo. Saadakseen hänet lähemmin solmituksi sukuunsa Augustus taivutti hänet hylkäämään puolisonsa, johon hän oli lämpimästi kiintynyt, ja menemään naimisiin Iulian kanssa. Avioliitosta tuli onneton, ja se oli omiaan yhä enemmän synkistämään Tiberiuksen mieltä. Hillittömällä elämällään huvinhaluinen Iulia kosti sen, että isä oli uhrannut hänen onnensa poliittisten laskelmien takia. Hänen elintapansa tulivat vallan häpeämättömiksi. Augustus ummisti silmänsä mahdollisimman kauan hänen hairahduksiltaan, sillä hän oli arveluttavan heikko kauniiseen tyttäreensä nähden, ja salli tämän aivan liian helposti riisua hänet aseista taisteluvalmiilla sukkeluudellaan. Augustus tyytyi toteamaan, että hänellä oli kaksi tytärtä, joiden kanssa oli vaivalloista tulla toimeen, Rooma ja Iulia. Mutta lopulta hänen oli pakko ryhtyä tosi toimiin, ja hän karkoitti kevytmielisen tyttärensä eräälle Campanian rannikon kolkolle saarelle. Kun Tiberiuksesta tuli keisari, Iulian olo muuttui entistään pahemmaksi. Mutta hän eli enää vain vähän aikaa sen jälkeen.

»NIINPÄ PAUKUTTAKAA KÄSIÄNNE.»

Augustuksen oli täytynyt eläessään kokea, että sekä lapset että lapsenlapset yksi toisensa jälkeen temmattiin pois häneltä. Kuten oksaton runko hän seisoi yksin elämänsä syksyssä.

Aika lääkitsee kuitenkin kaikki haavat, ja kun vanha keisari viisi vuotta Teutoburginmetsän onnettomuuden jälkeen tunsi loppunsa lähestyvän, hänen sanotaan kutsuneen ystävänsä kuolinvuoteensa ääreen ja sanoneen heille: »Enkö minä ole näytellyt elämäni näytelmää hyvin?» Kun hän sai myöntävän vastauksen, hän oli tyytyväinen ja sanoi, synkkää mielialaa häivyt taakseen, roomalaisten näyttelijäin tavoin: »Niinpä paukuttakaa käsiänne!» Sen jälkeen hän sanoi jäähyväiset omaisilleen ja kuoli rauhallisesti lähes 76 vuoden ikäisenä.[104] Hän ja Sulla olivat ainoat vallankumousajan johtavista miehistä, jotka eivät saaneet väkivaltaista loppua.

On mitä suurimman vääryyden tekemistä Augustuksen muistolle tulkita hänen viimeisiä sanojaan siten, että hän itse olisi tahtonut merkitä itsensä näyttelijäksi, ja etsiä näistä sanoista hänen olemuksensa avainta. Hän käytti vain tavallista vertausta, kun vertasi elämäänsä suureen näytelmään ja arveli: »Minun elämäni draama on lopussa. Oletteko minuun tyytyväisiä?» — Augustus-tuntija Gardthausen sanoo: »Ei ole tosiasiallisesti ollut montakaan ruhtinasta ja julkisuuden miestä, joka olisi Augustuksen tavoin tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä teatraalisuutta kohtaan, eikä monta, joka siinä määrin olisi halveksinut esiintymistä toisena, kuin mitä olemukseltaan oli». Suuret juhlallisuudet niihin liittyvine kunnianosoituksineen olivat hänelle kauhistus. Kun hän palasi Roomaan pitkiltä maakuntiin tekemiltänsä matkoilta, hän mieluimmin tuli aivan odottamatta, usein yölläkin, päästäkseen virallisista vastaanotoista.

Jossakin määrin täytyy jokaisen julkisuuden henkilön näytellä teatteria. Hänen on pakko näyttää loistavan iloiselta suurissa juhlissa ja vastaanotoissa, joiden hauskuus hänen mielestään kenties on hyvinkin kohtalaista; hänen täytyy alentua osoittamaan mielenkiintoa suurelle joukolle ihmisiä, joiden harrastuksiin hänellä ei mitenkään riitä myötätuntoa, ja hänen täytyy keskustella »kysymyksistä», joille hän salassa haukottelee j.n.e. Olemmehan mekin tavanneet näyttelijäeleisiä Augustuksia samanlaisissa tilaisuuksissa. Mutta se siitä.[105]

* * * * *

Kaikkina aikoina tullaan Augustusta pitämään roomalaisen keisarin voittamattomana ihanteena. Hän on yksi niitä harvoja näistä hallitsijoista, joita valta jalosti, sen sijaan, että olisi turmellut. Samana hetkenä, jolloin hän sai rajoittamattoman tilaisuuden päästää intohimonsa valloilleen, hän kohosi niiden herraksi. Kovuus ja häikäilemättömyys, jota hän osoitti triumvirinä, kun hänen täytyi taistella vallasta ja taistella henkensä puolesta, muuttui lempeydeksi, kun hän yksin pääsi maailmanvaltiaaksi.

Augustus on kaunis esimerkki siitä, kuinka suuret tehtävät voivat vaikuttaa ihmiseen kohottavasti ja kasvattaa häntä oikeaan inhimillisyyteen. Tässä suhteessa hän on saanut aikalaistensa ja jälkimaailman ihailun osakseen. Sitävastoin hän ei kuulu sen lajin ihmisiin, jotka kykenevät herättämään rakkautta, sillä hänen hyvyytensä ei ole välitöntä, vaan vaikuttaa saavutetulta — siinä on järjellä suurempi osuus kuin luonteella. Hänen hyvät ominaisuutensa ovat itsehillinnän ja viisauden mestarituotteita, mutta ne eivät kykene lämmittämään meidän sydämiämme — sellaisiksi ne ovat aivan liian suuressa määrin taidon saavutuksia. Niin jäykkä- ja kylmäluonteisen miehen kuin Augustuksen oli vaikeata koettaa vaikuttaa teeskentelemättömältä ja luonnolliselta. Kuinka paljon ilmeneekään jo niin pienestä pikkupiirteestä kuin siitä, että hänellä ei ollut koskaan tapana pitää puheita, vaan hän _luki_ sen, mitä hänellä oli sanottavaa! Hän oli ihmisenä suuren kaimansa vastakohta niin paljon kuin mahdollista. Häneltä puuttui kokonaan se eloisa nerokkuus, se intohimoisuus, joka Cæsarissa purkautui esille luonnonvoiman vastustamattomuudella ja tempasi heti ihmiset mukaansa vasten heidän tahtoaankin. Augustus oli sekä henkisesti että ruumiillisesti hauraampaa ainesta. Hänen oli tyytyminen niihin ominaisuuksiin, jotka Gardthausen on ilmaissut kolmella alkusointuisella adjektiivilla: »viileä, valistunut ja viisas». Mutta vaikka hänellä ei ollutkaan Cæsarin nerokkuutta, hän oli ehdottomasti tätä järkevämpi. Hän ei antautunut milloinkaan minkäänlaisten harhakuvitelmien valtaan. Hän oli laskumestari, joka arvioi etukäteen kaiken, mies, joka kyllä kykeni hallitsemaan yllättäviä tilanteita, mutta paljon mieluummin _vältti_ niihin joutumisen, mies, joka ei valinnut päämäärään vievää suorinta tietä, vaan varmimman. Hänen olemuksensa kuvastuu myöskin silminnähtävänä hänen kasvoissaan, noissa kauniissa, säännöllisissä piirteissä, joita hallitsee kylmä, samalla kertaa kauaskantava ja läpitunkeva katse, mikä tekee koko kasvot sfinksiä muistuttaviksi, melkein kaamean tutkimattomiksi.[106] Huomaa selvästi, että se mies ei koskaan ilmaissut sisimpiä ajatuksiaan; ja pieni, tiukasti yhteenpuristettu suu puhuu taipumattoman lujasta tahdosta.

Mutta joskaan Augustus ei ollut sanan varsinaisessa merkityksessä miellyttävä persoonallisuus, hän oli joka tapauksessa suuressa määrin _hyödyllinen_ kansalleen. Kultainen kohtuullisuus, jota hän aina noudatti, on senvuoksi sen maailmanhistoriassa ainutlaatuisen ilmiön edellytys ja selitys, että yhdeksäntoistavuotias nuorukainen kykenee väkivalloin anastamaan maailman herruuden ja säilyttämään sen kokonaista 57 vuotta aina kuolemaansa saakka. Ja mikä hirmuisen suuri ero onkaan hänen jälkeensä jättämän Rooman valtakunnan ja sen kaaoksen välillä, joka vallitsi silloin, kun hän aloitti valtiollisen uransa!

Augustus oli _virkamies parasta lajia_, ja sellaisena hän on luonut ihmeteltävän lujan ja täsmällisen hallinnon. Se olikin kehitetty vankalle taloudelliselle pohjalle. Augustus oli nimittäin myöskin _taloudellinen nero_, joka ymmärsi taidon kartuttaa sekä omiaan että valtion tuloja. Kokonaisen esikunnan avulla, johon kuului koulutettuja hallinto- ja numeromiehiä, hän nosti valtiotalouden sen pohjattomasta sekasorrosta. Monipäinen tasavaltalainen hallitus vuosittain kasvavine virkamieskuntilleen oli johtanut auttamattomaan taloudelliseen kurjuuteen. Valtion tulot eivät olleet likimainkaan riittäneet välttämättömimpiinkään menoihin, ja kertyvät varat eivät olleet hallinnollisten puutteellisuuksien takia tulleet tehokkaasti käytetyiksi. Augustus sitävastoin voi kokonaan toisella tavoin kuin edelliset hallitukset pitää huolta välttämättömimmistä valtion tarpeista. On laskettu, että hän on pitkän hallituskautensa kuluessa jakanut Rooman väestölle vähintään 750 miljoonaa markkaa, suunnaton summa, joka, katsoen siihen aikaan vallitsevaan korkeaan rahan arvoon ja kullan vähyyteen, täytyy arvioida moninkertaiseksi vastatakseen nykyisiä olosuhteita. Lisäksi tulevat vielä viljanjakelut ja muut luontaisetuiset lahjat. Ei ole ihmettelemistä, ettei Rooman kansa olisi tahtonut luopua keisaristaan, josta oli niin kouraantuntuvaa hyötyä jokaiselle alamaiselle. Se seikka, että Rooman keisarikunta, huolimatta kaikesta paheellisuudesta, jolla valtaistuin oli tahrattu, kykeni pysymään pystyssä neljä vuosisataa, johtuu siitä, että Augustus loi valtion hallinnolle lujan järjestysmuodon.

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Eduard Meyer. Kaiser Augustus (Kleine Schriften I).

M. Beulé. Auguste, sa famille et ses amis.

Johannes Kromayer, Die rechtliche Begründung des Principats.

Lewin Blomgren, Th. Mommsens teori om romerska principatet.

Axel Dahlman, Agrippa.

Paul Jörs, Die Ehegesetze des Augustus.

Julius Österberg, Kejsar Augustus äktenskapslagstiftning.

Tacitus' mindre skrifter i svensk översättning av Per Persson.

Theodor Birt, Die Germanen. Über Bedeutung und Herkunft des Völkernamens.

A. Geffroy, Rome et les barbares. Etude sur la Germanie de Tacite.

T.E. Karsten, Die Germanen.

Gustav Kossinna. Die Herkunft der Germanen.

Gustav Kossinna, Deutsche Vorgeschichte.

Oscar Montelius, Germanernas hem.

Eduard Norden, Die germanische Urgeschichte in Tacitus Germania.

K.H. Wels, Die germanische Vorzeit.

Otto Kemmer, Arminius. Auf Grund der Quellen dargestellt.

Eduard Meyer, Untersuchungen über die Schlacht im Teutoburgenwalde.

O. Henke und Bernhard. Lehmann, Die neueren Forschungen üher die Varusschlacht.

Erich Pernice und Franz Winter, Der Hildesheimer Silberfund.

Hugo Willrich, Livia.

Martin P:n Nilsson, Den ekonomiska grundvalen för Augustus principat (Eranos, acta philologica sueana, 1912).

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen, paitsi edellä mainittuja teoksia Rooman ja Rooman keisariajan historiasta:

Cajus Vellejus Paterculus, Römische Geschichte, übersetzt von Wilhelm Götte.

G. Bloch, L'empire romain.

Hermann Dessau, Geschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.

Ludwig Hahn, Das Kaisertum.

G.F. Hertzberg, Geschichte des römischen Kaiserreiches.

Martin P:n Nilsson. Den romerska kejsartiden: 2 nid.

Otto Th. Schulz, Das Wesen des römischen Kaisertums der ersten zwei Jahrhunderte (Kirjallisuusluetteloineen).

M. Rostovzew, Studien zur Geschichte des römischen Kolonats.