Part 21

Paljon vaikeammassa tehtävässä kuin maailmanvaltakunnan järjestysmuodon uusimisessa ja maailmankaupungin kaunistamisessa Augustus myöskin koet teli voimiansa: hän tahtoi perin pohjin uudistaa myöskin kansansa sekä ruumiillisesti että henkisesti. _Vanhan roomalaishengen uudestiluominen_ on, voi sanoa, koko hänen nelikymmennelivuotisen hallituskautensa kannattava aate. Tällaisen sisäisen uudistumisen avulla Rooman kansan piti tulla kyllin arvokkaaksi säilyttämään maailmaahallitseva asemansa ja tekemään se kirouksen sijasta siunaukseksi toisille kansoille. Sen ajan suurimmat runoilijat ja proosakirjailijat, kuten Vergilius, Horatius ja Livius, ovat ihastunein sanoin ilmaisseet tämän ajatuksen.

Augustus koetti ratkaista suurisuuntaisen tehtävänsä palauttamalla entiselleen kaiken terveen yhteiskuntaelämän perustan: perhe-elämän ja kodin. Roomalainen perheenäiti ei ollut enää kodin vahva turva. Aikana, joka oli rikas uusista vaikutelmista, hän tunsi kodin pikku maailman liian ahtaaksi. Hän tahtoi ulos, hän tahtoi huvitella ja häntä alkoi kiinnostaa kaunokirjallisuus ja taide. Eikähän siinä pahaa olekaan; mutta harvoin vain hänen huvin- ja itsensä viljelyn-tarpeensa kykeni pysähtymään terveen parahultaiseen. Yhtyvä loisto ja nautinnonhimo olivat turmelleet naiset kuten miehetkin. Tosin roomalainen vallasnainen liikkuessaan ulkona seuraelämässä tuli iloisemmaksi ja hänen kanssaan oli hauskempi seurustella; hänen vanhanaikainen töykeytensä alkoi hänestä hävitä. Mutta samalla kuin hän alkoi tinkiä peritystä ylpeydestään, kunniallisuus liiankin usein seurasi mukana. Vielä voimakkaammin kuin roomalaisten kirjailijain valitukset kansalaistensa kevytmielisestä elämästä kuolevan tasavallan aikoina, todistaa sitä se, että esimerkit muinaisesta aviollisesta uskollisuudesta, kuten Brutuksen puoliso Porcia, Augustuksen sisar Octavia, ja hänen vaimonsa Livia, mainitaan _harvinaisuuksina_.

Propertius kysyy eräässä runossaan,

Miksikö lemmestään tytöt vaativat niin hyvän hinnan? Perheet itkevät: voi, rakkaushan varat vie! Tuikipa selvä on syy, miks tuhlaillaan varat moiseen: loistohon, turhuuteen tie kovin auki nyt on. Intian kaivokset nepä kultaa tuottavat koolta, Persianlahti se taas simpukanhelmiä suo, Tyros, Kadmoksen[94] koti purppuratansa, araabi ryytejä kauppaa tässä, öljyä tuoksuavaa. Neidot kaunoimmatkin taivutat näill' asehilla, Penelopeiankin saisi ne horjumahan. Laillinen vaimokin vain korut tuhlarin ottavi vastaan, voitonmerkkejä hän kantavi pöyhkänä pää. Hinnan-pyytäjä ynnä sen maksaja yht' ovat julkeet; kulta kun vain kilisee, taipuvi empijäkin.

Kun näkee tällaista, runoilija arvelee, myötätunto herää sitä itämaista tapaa kohtaan, että lesket kilvan koettavat saada seurata kuollutta miestänsä roviolle.

Ensiksi ehtivi ken, rovioon hän heittäytyypi, huulin raukenevin miestään suutelemaan. Täällä sä vaimoos et voi luottaa, ei ole täällä Euadneit', ole ei Penelopeiojakaan. Kuullos, syntymämaa — josp' oisin tietäjä väärä! —: Rooma on rikkauteen kaatuva, korskeuteen. Totta ma haastan, mut mua uskota ei. Kuka uskoi Kassandraankaan: 'eess' on tuho Ilionin'? Sille hän yksistään ties Pariksen luottavan turman, Troiaa raastamahan hiipivän puuhevosen.

Perhe-elämän perusta oli järkytetty. Roomatar jätti taloustoimet orjattarilleen ja lasten kasvatuksen orjien huoleksi. Kun kodista oli näin tullut todellisen kodin irvikuva, ei ole ihmettelemistä, että yhä harvemmilla oli rohkeutta antautua avioliiton tällaisissa olosuhteissa sangen tarkoituksettomaan vankeuteen. Kuinka paljon ihanampaa olikaan olla huoletonna kaikista taloushuolista, täydellisesti määrätä itsestään ja olla kaikin tavoin perillisiksi haluavien sukulaisten ja ystävien kunnioittamana ja hemmoittelemana! Aviollisia siteitä alettiin yhä enemmän pitää tilapäisinä suhteina, jotka yhtä kevytmielisesti purettiin kuin solmituinkin. Tulipa avioero oikeaksi urheiluksi roomalaisille. Sulla ja Pompeius olivat esim. viisi kertaa naimisissa, Iulius Cæsar ja Antonius neljä kertaa. Augustuksen aikana puhuttiin muutamasta naisesta, joka viiden vuoden aikana oli ollut kahdeksan kertaa naimisissa ja eräästä toisesta, joka ennätti olla 23 kertaa avioliitossa ja oli viimeisen miehensä 21:nen vaimo. Ja tuskin miespolvea myöhemmin Seneca sanoo, että muutamat naiset eivät laskeneet vuosilukuja kuten ennen Rooman konsulien, vaan miestensä mukaan.

* * * * *

Puhuimme äsken sukulaisten ja tuttujen häärimisestä, jotka toivoivat saavansa periä varakkaita poikamiehiä. Perinnönmetsästys oli silloiselle Roomalle luonteenomainen ilmiö. Siitä kehittyi oikea taide, jota harjoitettiin sääntöjen mukaan täysin järjestelmällisesti. Horatius on kohdistanut muutaman murhaavimmista satiireistaan erikoisesti tätä pahetta kohtaan. Runo on ivamukailu Odysseuksen käynnistä manalassa kysymässä neuvoa tietäjä Teiresiaalta kotimatkallaan rakkaaseen Ithakaan. Runoilija keksii hänen suuhunsa hullunkurisen hauskan tiedustelun: »Mutta kun nyt tulen kotiin köyhänä ja typötyhjänä, kuinka minun tulisi silloin käyttäytyä päästäkseni jälleen elämisen alkuun? Itsehän parhaiten tiedät, kuinka asiat siellä kotona nyt ovat:

Oi todenhaastaja, maalleni saapuin köyhä ja tyhjä mä oon, kuten ennustit; kosijathan aitat on ryöstänehet sekä karjan. Köyhä ken ompi, synty ja kuntokin sen mitätöntä on kuin meriheinä.

Teiresias lohduttaa häntä neuvoen: »Rupea perinnönmetsästäjäksi!» Hän selvittelee kehoitustaan tarkemmin näin:

Puutteen-kammosi kun teit tiettäväkö peittelemättä, niin nyt kuullos, kuin tulet rikkaaks'. Paistetut rastaat tai hyvät herkkusi muut ukon luokse lennätä, joll' on kultaa kiiltelevää, pane oivia myöt' omenoita tai niitä tuottanut vain maakartanos lie parahinta; haltijat syrjäyttäin esiuhriks hälle ne anna! Vaikka hän ois valapatto ja alhaissynty ja konna, veljensä surmannut tahi karkuriorja, sä mielin käyskele vain ukon kanssa, jos seuraks hän sua pyytää. Niin, tämä neuvoni on: ovelasti vain ukot saata sulle säätämähän tavaransa! Muutamat näistä koukkusi jos älyäiskin, vain tä'yn puhtahaks söisi, niin älä harmistuin jätä toivoas, onkeas hylkää! Juttu jos käymäss' on käräjiss', iso taikkapa pieni, jos rikas, lapseton äijä on röyhkeyttään tekosyystä haastanut oikeuteen etevämpäns', auta sa häntä, vaikka hän vääräss' ois, vaikk' arvokkaamp' olis toinen. Jos pohatalla on vain yks laillinen poika, ja tää on sairaalloinen, niin epäluulojen välttämiseksi ällös häärikö kuin perehettömän kärkkyjät, vaan sa hiipiös suosiohon varovasti! Näin varamieheks pääset säädökseen: pojan tuoni jos kaatavi kesken, niin perit puolestaan; ylen harvoin toivo se pettää.

* * * * *

Augustuksen parannuskeinoja voitollepääsevää nautinnonhalua ja siitä johtuvaa yhteiskunnallista hajoamistilaa vastaan olivat etusijassa loiston ja ylellisyyden kiellot sekä erikoiset avioliittolait. Hän tahtoi tehdä yläluokasta rotubiologisesti valioyhteiskuntaluokan, joka voisi hoitaa valtion korkeimpia virkoja. Estääkseen tämän yhteiskuntaluokan kuolemasta poikamiesten suhteettomasti suurenevan luvun takia, hän määräsi annettavaksi avioliittopalkintoja erikoisesti lapsirikkaille perheille. Mutta vanhoja poikamiehiä ja ikäneitoja hän kohteli tylysti. Heitä ei kutsuttu valtion järjestämiin juhliin ja näytäntöihin. Tämä oli varmasti hyvin kova rangaistus silloiselle roomalaiselle. Mutta ken oli siinä määrin itsekäs, ettei tahtonut kokea mitään harmia valtion edun vuoksi, häntä ei tarvinnut valtionkaan huvittaa, lainsäätäjä arveli. — Sen lisäksi Augustus rajoitti naimattomien perintöoikeutta ja antoi naineille jonkinlaisen etuoikeuden valtion virkojen saamiseen.

Pelastaaksensa yläluokan sopimattoman rotusekoituksen taholta uhkaavalta rappeutumiselta hän kielsi yhä yleisemmiksi tulleet avioliitot kevytmielisten orjattarien kanssa, jotka oli vapautettu siksi, että voitiin mennä heidän kanssansa naimisiin. Kielto koski kuitenkin ainoastaan senaattoreja ja heidän jälkeläisiään. »Ei kukaan niistä miehistä», Ferrero sanoo, »joiden tuli senaatissa edustaa Rooman valtaa tahi joiden tuli hallita maakuntia tai olla legioonain päällikkönä, kukaan heistä ei saanut olla kevytkenkäisen syyrialaisen tanssijattaren tai kauniin juutalaisen orjattaren jälkeläinen. Heidän äitiensä piti olla aitoja roomalaisia perheenäitejä, vapaasukuisia ja latinalaista heimoa, jotta latinalaiset perinnäistavat näissä suvuissa säilyisivät puhtaina.»

Mutta kokeet lainsäädännöllä parantaa moraalia eivät saaneet suuriakaan aikaan; ne olivat kansalle erittäin vastenmielisiä. Niin hyvin kansankokous kuin teatterien ja sirkuksen väkijoukot ahdistivat Augustusta niin voimakkaasti, että hänen täytyi lieventää määräyksiä kerta kerran perästä. Hänen ei onnistunut estää vanhoja, ylhäisiä sukuja kuolemasta sukupuuttoon. Ne tulivat sen sijaan korvatuiksi provinsseista alituisesti virtaavalla uudella verellä. Rooman elämä pysyi pääpiirteissään entisellään huolimatta Augustuksen yhteiskuntaa uudistavista laeista. Viktor Rydberg sanoo: »Luissaan ja ytimissään hän ja hänen ympäristönsä vakavat miehet lienevät tunteneet Horatiuksen ennustuksen todenperäisyyden:

»Tuo aikain virta turmion saastaa vain; ja vanhemmat, jo polvea huonompaa, loi meidät vielä kurjemmiksi, synnyttäjiks suvun paheisemman.»

Keisarin tapainpuhdistusinnosta puuttui suunnattoman paljon tärkeämpi tekijä kuin kaikki lait: valtaistuimella olevan osoittama hyvä esimerkki. »Me emme tarvitse niinkään paljon», Plinius nuorempi sanoo, »hallitsijan _käskyjä_ kuin hänen _esimerkkiään_». Mutta Augustus ei ollut suinkaan mallikelpoinen aviomies. Pääkaupungin häväistysjutuilla oli paljon kertomista hänen eroottisista hairahduksistaan.

* * * * *

Mitä taas tulee Augustuksen taisteluun yltyvää ylellisyyttä vastaan, voidaan ainakin _yhteen_ ylellisyystavaraan nähden todeta, että taistelu ei johtanut toivottuun tulokseen: Rooman naisten silkinkulutus ei osoita vähäisintäkään laskun oiretta, pikemmin päinvastoin. Kaikki muinaisajan yksinkertaisten tapojen kannattajat panivat jyrisevän vastalauseensa uutta, puolittain läpinäkyvää kangasta vastaan, joka salli ruumiinmuotojen esiintyä liian selvästi, vieläpä, kuten sanontatapa kuului, »soi naisille mahdollisuuden esiintyä julkisesti alastomina». Siveyssaarnaajat nimittivät sentähden silkkimuotia säädyttömäksi ja häpeälliseksi. Mutta herkullisen aistikas kangas syrjäytti kaikissa tapauksissa yhä enemmän ja enemmän säädyllisemmän, siveyttä edistävän villakankaan.

GERMAANIT.

Augustuksen hallituskausi oli pääpiirteissään rauhallista, mutta rajaseuduilla käytiin kuitenkin sotia, jotka päättyivät huomattavien maa-alueiden valloittamiseen. Tällaisia alueita olivat Keski- ja Itäalpit, nykyinen Unkari sekä pohjoisin osa Balkanin niemimaata, niin että valtakunnan raja pohjoisessa siirtyi aina Tonavaan asti. Merkityksellisin oli kuitenkin _germaaneja_ vastaan käyty sota.

Roomalainen historioitsija _Tacitus_ on kirjoittanut germaanien elämästä mielenkiintoisia kuvauksia, jotka luultavasti perustuvat osittain aikaisempiin Cæsarin ja Plinius vanhemman kansatieteellisiin kuvauksiin ja hävinneisiin Liviuksen ja monien muiden kirjailijain teoksien osiin, osaksi silminnäkijäin, kuten roomalaisten kauppiasten, soturien ja virkamiesten sekä syntyperäisten germaanilaistenkin suullisiin ja kirjallisiin kertomuksiin. Tacitus, joka oli syntynyt noin vuonna 55 j.Kr. ja kuoli noin vuonna 120, oli etevä virkamies, joka yleni konsuliksi ja Vähän-Aasian maaherraksi. Hän oli kuuluisa sekä kaunopuhujana että historioitsijana. Tacituksen tyylin voima on hänen verraton taitonsa muutamilla harvoilla, ytimekkäillä sanoilla maalata kuvia henkilöistä ja tapauksista niin havainnollisesti, etteivät ne koskaan häivy lukijan muistosta. Mutta usein esitys on niin lakonisen niukkaa, että se jää hämäräksi ja arvoitukselliseksi. »Hänen tyylinsä on», niin on sanottu, »niin keskitettyä, että siinä on melkein yhtä monta ajatusta kuin sanaakin.» Se on suoranainen vastakohta Ciceron laveudessaan miellyttävälle, deklamoivalle ilmaisutavalle.

Historioitsijana Tacitus koettaa aina päästä selville tapahtumien ketjun syy-yhteydestä. Hänen suurimmat historialliset teoksensa, joiden kanssa myöhemmin tulemme mitä kiintoisimpaan tuttavuuteen, kuvailivat Rooman historiaa Augustuksen kuolemasta vuonna 14 j.Kr., vuoteen 96. Noin kolmestakymmenestä kirjasta, joihin mainitun ajanjakson historia oli jaettu, on valitettavasti kuitenkin vain puolet säilynyt.

Tacituksen teos germaaneista on aarre, jolle ei muilla kansoilla ole vertoja, »aarre, jonka hyvä haltijatar on antanut kumminlahjaksi meidän kansanheimollemme», käyttääksemme terävän saksalaisen filologin Eduard Nordenin sanoja. Ennenkuin kuitenkaan syvennymme tähän kansankuvaukseen, meidän on ensin tarkasteltava paljon pohdittua kysymystä, mistä germaanien alkukoti on etsittävä. Tämän kysymyksen ratkaisuun nähden olemme paljon kiinteämmällä pohjalla, kuin silloin, kun oli kysymys indoeurooppalaisten kansojen kehdosta. Meitä auttaa nimittäin tässä etsinnässämme sekä kielihistoriallinen tutkimus että muinaistiede. Näiden tieteiden antamat todisteet osoittavat nykyisin sangen selvästi Elben ja Oderin välisen Saksan ja eteläisen Skandinaavian olleen germaanien alkuperäisenä kotiseutuna. Näillä tienoin he ovat vuosituhansia olleet maantieteellisten ja ilmastollisten vaikutusten alaisina ja kehittäneet itsessään vähitellen ne rotuominaisuudet, jotka erottavat heidät muista indoeurooppalaisista kansoista: kelteistä, italialaisista, kreikkalaisista, slaaveista, persialaisista ja intialaisista.

Kielihistoriallisiin todistuksiin nähden on erittäin kiinnostavaa vertailla alkugermaanilaista kieltä, josta kielentutkijat ovat päässeet perille, _indoeurooppalaiseen_ kantakieleen. Tästähän puuttuvat täydellisesti ilmaukset käsitteille meri, järvi, kalastus ja yleensä kaikelle, millä on näiden kanssa yhteyttä. Germaanien alkukieli sitävastoin osoittaa epäämättömästi, että nämä ovat alkujaan eläneet meren, lähemmin määriteltynä pohjoisen meren äärellä. Kaikissa germaanilaisissa kielissä esiintyy nimittäin lukuisia ilmastosuhteiden ja eläinlajien nimityksiä, jotka kuuluvat välittömästi pohjoisiin rannikkoseutuihin, esimerkiksi valas ja hylje; siinä on ilmaukset laivalle ja laivan osille, kalalle j.n.e. Ilmenee myöskin, että germaanit perustivat ajanjakonsa luoteen ja vuoksen vaihteluun, jolla on rannikkokansalle erittäin suuri merkitys. Germaanit ovat kehittyneet aikaisin merenkävijäkansaksi, sillä aikaa kuin toiset indoeurooppalaiset kansat, kuten Italian kansat ja slaavit, vielä historiallisen aikansa alussa »pelkäsivät merta». Germaanilaisessa alkukielessä on myös nimi Pohjan- ja Itämeren senaikaiselle suurimmalle rikkaudelle, meripihkalle, kun sitä ei sitävastoin ollenkaan ole indoeurooppalaisessa kantakielessä.

Välimerenkansoilla oli kauan ollut perin hämärät käsitykset germaaneista. Ainoa, mitä he näistä tiesivät, oli se, että haluttu meripihka tuli näiden maasta. Muutoin kerrottiin mielikuvituksellisia taruja »hyperborealaisista[95] kansoista». Nämä tarut ovat luultavasti alkuisin foinikialaisilta merimiehiltä, jotka olivat länsi-Euroopan kelteiltä ostaneet Itämeren rannikon meripihkaa. Paljon selvemmän käsityksen näistä Pohjan kansoista — käsityksen, jota he eivät koskaan unohtaneet — roomalaiset saivat noin vuonna 100 e.Kr., kun germaanit alkoivat hyökkäyksensä vanhan ajan sivistysmaailmaan. Puoli vuosisataa sen jälkeen, kun kimbriläisvaara oli torjuttu, esiintyy »historian ensimmäinen germaani». Ariovistus asettuu roomalaisten tielle, mutta hänen on väistyttävä Cæsarin edestä. Cæsarin gallialaissodan jälkeen taas kului puoli vuosisataa, ennenkuin germaanit tulivat maailmaa hallitsevalle kansalle mielenkiintoisiksi.

Germaanit ovat vielä siihen aikaan luonnonihmisiä, jotka yhteisen turvallisuuden takia asuvat kylissä ja joilla ei ole sellaisia poltto- ja palamispisteitä, jollaisiksi kaupungit määrättyyn suuruuteen kasvettuaan muodostuvat. Tästä huolimatta on aivan kohtuutonta, kuten yksi ja toinen historioitsija tekee, tehdä se johtopäätös, että germaanit olivat vielä sivistysvihollisia villejä. He olivat jo eläneet kivi- ja pronssikaudet ja kehittäneet näiden ajanjaksojen kuluessa omalaatuisen sivistyksen. Heidän tämänaikaiset aseensa, työ- ja talousesineensä ja koristeensa ovat todisteina korkealle kehitetystä taidokkuudesta ja useinkin erinomaisesta mausta. Nämä sivistyksen tuotteet ylittävät suuresti ne, mitä keltit voivat esittää, ja ovat täysin samanarvoisia italialaisten kansojen tuotteiden kanssa samoilta ajanjaksoilta.

Näihin aikoihin oli kulunut 7 à 8 vuosisataa siitä, jolloin germaanit olivat oppineet tuntemaan _raudan. Maanviljelijöitä_ he olivat olleet jo varhaisemmalla kivikaudella. Muinaistutkijain kaivaukset ja kielitieteilijäin tutkimukset ovat todistaneet meille, että keski- ja pohjois-Euroopan maanviljelyksellä on kunnioitettava 4—5 000 vuoden ikä. Meidän ajanlaskumme alussa germaanit olivat kehittäneet tämän elinkeinon pääelinkeinokseen karjanhoidon, metsästyksen ja kalastuksen rinnalla. Mainitut tiedemiehet ovat maantieteen historian tutkijain avulla voineet todistaa, että Germaania ei suinkaan ollut ikimetsien ja rämeitten maa, kuten aiemmin oli kuviteltu Cæsarin, Pliniuksen ja Tacituksen liian yksipuolisen käsityksen ja liioitellun yleistämisen nojalla syntyneitten kuvausten perusteella. Germaaniassa oli myöskin suuria alueita viljelyskelpoista maata, joka ei ollut koskaan ollut metsää kasvavaa tahi soista ja josta senvuoksi lukuisa väestö voi elää. Muinaistieteelliset löydöt ovatkin todisteina siitä, että jo esihistoriallisella ajalla on monin paikoin ollut tiheä asutus. Vaikeampaa on arvostella, kuinka merkityksellistä _kauppa_ oli. Tiedetään vain, että germaanilaisheimot harjoittivat toistensa kanssa keskinäistä vaihtokauppaa samoinkuin myöskin kelttien ja roomalaisten kanssa, joilta germaanit luonnollisesti saivat huomattavia sivistyksellisiä vaikutuksia.

Tacitus, jonka ihanne oli vanhanaikainen, yksinkertainen, sen ajan roomalainen, jolloin Idän rikkaudet eivät olleet vielä häntä turmelleet, puhui usein mielellään voimakkaasta »turmeltumattomasta» luonnonkansasta kehoituksena ja varoituksena monessa suhteessa huonontuneille maanmiehilleen. Tämä hänen tarkoitusperäisyytensä ja hänen vanhoillinen mielenlaatunsa painavat ylipäänsä leiman hänen esitykseensä ja vaativat suhtautumaan hänen sanoihinsa jossakin määrin arvostellen[96], niin arvokkaita kuin hänen kirjoituksensa kokonaisuudessaan ovatkin.

Sekä Tacitus että toisetkin muinaisajan kirjailijat kuvailevat germaaneja tavattoman suurikasvoisiksi, vaaleiksi ja sinisilmäisiksi. Heidän riemunsa oli sota, mutta »rasituksissa ja työssä», Tacitus sanoo, »he eivät osoita samaa sitkeyttä. He kestävät kaikkein vähimmin janoa ja hellettä. Pakkasta ja nälkää kestämään on heidät maan ilmanala ja luonto sitävastoin hyvin totuttanut.»

Niitä germaanien luonteenominaisuuksia, joita Tacitus ylistää, ovat »heidän luonteensa vapaus vilpistä ja viekkaudesta vielä sellaisenakin aikana kuin meidän» sekä heidän tapojensa puhtaus. »Heidän keskuudessaan», hän sanoo, »ei kukaan hymyile siveettömyydelle, ja viettelemisestä ja vietellyksi tulemisesta ei kukaan syytä 'ajanhenkeä'. Ani harvoin tämän kansan keskuudessa sattuu aviorikoksia. Rangaistus siitä kohtaa pikaisesti. Hiukset leikattuina ja alastomana puoliso karkoittaa sukulaisten nähden rikollisen kodista, ja häntä ajetaan ruoskaniskuin läpi koko kylän. Naiselle, joka on menettänyt kunniansa, ei nimittäin ole anteeksiantoa olemassa. Ei kauneudella, nuoruudella eikä rikkaudella hän enää voi saada itselleen puolisoa.»

Sitä enemmän pidettiin arvossa kunniallista naista. »Germaanit uskovat muun muassa», Tacitus sanoo, »että nainen on jollakin lailla pyhä ja että hänellä on ennustuskyky, ja he eivät pidä halveksittavana kysyä hänen neuvoaan eivätkä pidä hänen sanojaan ala-arvoisina.» Naiset seurasivat mukana sodassa rohkaistakseen taistelevia, ruokkiakseen heitä ja sitoakseen haavoittuneita. Mutta toiselta puolen naiset ja orjat saivat kotona suorittaa kaikki raskaammat maanviljelystyöt, sillä aikaa kuin miehet käyttivät aikansa pääasiallisesti metsästykseen.

Miellyttävä piirre oli germaanien uskollisuus ja vieraanvaraisuus. »Kieltää kanssaihmiseltänsä, olipa hän kuka tahansa, katto pään päältä, on heistä suuri synti» Tacitus sanoo. »Kykyjensä ja varojensa mukaan kukin kestitsee vierastansa parhaalla, mitä talo voi tarjota.»

Hopeasta ja kullasta tämä turmeltumaton kansa ei välittänyt. Poikkeuksen tässä suhteessa tekivät kuitenkin ne heimot, jotka olivat Rooman valtakuntaa lähimpänä. Germaanit olivat sitävastoin hyvin heikkoja viinille ja simalle, ja heidän juominkinsa päättyivät usein haavoihin ja tappoihin. Noppapeliin heillä oli suoranainen intohimo. He voivat menettää pelissä kaiken, mitä omistivat, ja lopuksi panna oman vapautensa peliin. Tacituksen kertomuksia tästä germaanien taipumuksesta vahvistavat muinaisgermaanilaisten lautapelien hämmästyttävän lukuisat löydöt.

Kelttien tavoin germaanit palvelivat jumaliaan pyhissä lehdoissa. He panivat suuren arvon ennustuksiin ja ennemerkkeihin. Erikoisesti heille ominainen oli tapa tehdä ennehuomioita valkoisista hevosista, jotka saivat vapaasti kuljeksia pyhissä lehdoissa. Näiden hirnumisille ja korskumisille annettiin suurempi merkitys kuin millekään muille enteille.[97]

* * * * *

Historian piiriin germaanit eivät astu _yhtenä_ kansana, vaan he ovat hajallaan monina heimoina, jotka kukin muodostavat valtionsa päällikön tai ruhtinaan johdolla, joka näyttää samalla olleen korkein tuomari ja sodan johtaja. Kuten kaikilla muillakin indoeurooppalaisilla kansoilla germaaneillakin yhteiskunta oli kauan _sukuyhteiskunta_. Vielä historiallisella ajalla maaomaisuus oli suvun yhteistä omaisuutta. Sodassa kukin suku sinänsä muodosti osaston. Sukulaisuussiteestä johtui myöskin _verikostolaki_. Jos joku henkilö oli surmattu, haavoitettu tai häntä muuten loukattu, niin hänen sukulaisensa olivat velvolliset kostamaan hänen puolestaan, ja jollei kostoa voitu kohdistaa itseensä väkivallantekijään, se ulotettiin hänen johonkin sukulaiseensa. Tästä aiheutui loputtomia sukukahakoita. Vähitellen valtiovalta ryhtyi ehkäisemään tätä veristä tapaa. Surmatun perillisille jätettiin nimittäin valittavaksi joko käyttää itsekosto-oikeutta tai kansankokouksessa, n.s. _käräjissä_, tehdä sovinto ja ottaa vastaan sakot. Mutta vasta kristinusko kykeni perin juurin lopettamaan itsekoston käytön.

* * * * *

Niiden heimojen keskuudessa, joilla ei ollut kuningasta, oli valtiovalta kansankokouksen eli käräjien käsissä, jotka kokoontuivat johonkin keskeiseen paikkaan, missä oli tapana pitää silloin myöskin markkinat. Kansankäräjillä päätettiin sodasta ja rauhasta sekä ratkaistiin muitakin yhteisiä tärkeitä asioita. Niissä valittiin kuningas, jos heimolla oli yksinvaltainen hallitusmuoto. Niissä langetettiin myöskin tuomioita laintuntevien miesten johdolla. Päätöksen tekoon otti osaa koko kansa, joka »aseitaan kalistellen ja meluten» ilmoitti ajatuksensa tehdyistä esityksistä.