Part 20

Augustuksen alkuperäiskirjoitus on hävinnyt, mutta teksti tunnetaan melkein täydellisesti sen jäljennöksen huomattavan katkelman perusteella, joka piirrettiin suhteellisen hyvin säilyneen Ancyran temppelin seinille. Myöhemmin on muutamissa muissakin Vähän-Aasian temppeleissä löydetty vähäisempiä, täydentäviä ja selventäviä katkelmia jäljennöksistä. Mommsen, jolla on suunnattoman suuri ansio tämän asiakirjan tulkitsemisessa, sanoo siitä: »Enemmän kuin kaikki muut roomalaiset piirtokirjoitukset yhteensä, painaa tämä piirtokirjoitusten kuningatar.» Arvokkaan kirjoitustapansa ja perin asiallisen sisältönsä vuoksi, jossa ei ole vähäisintäkään teennäisyyttä ja jossa ei ole ollenkaan käytetty superlatiiveja, tämä pääpiirteittäinen selostus rauhankeisarin pitkän hallitusajan teoista ja toimista on monumentaalinen sanan parhaimmassa merkityksessä. Siinä ei ole sanaakaan liikaa. Kieli on usein lakonisen lyhyeksi keskitettyä.»

Mutta asioista perillä oleva voi rivien välistä lukea muutakin, kuin mitä on kirjoitettu. Mitä on esimerkiksi mainittu Augustuksen nuoruuden aikaisesta henkipattojulistuksista? Ei sanaakaan. Vastoinkäymisistä ja tappioista puhutaan yhtä vähän.[88] Mutta epäonnistuneita yrityksiä ei kaunistellakaan, kuten useimmiten on laita kunnioittavaksi muistoksi laadituissa piirtokirjoituksissa. Augustus ei ollut kauniiden puheenparsien ystävä. Hän käytti niistä nimeä, joka muistuttaa vanhaa sananpartta omasta kiitoksesta: hän nimitti tällaisia tyylikukkasia »löyhkäksi».

Augustuksen Rooman valtiolle antamasta valtiosäännöstä Mommsen on käyttänyt nimitystä _prinsipaatti_. Rooman valtion hallitsija on _princeps civium_: ensimmäinen kansalainen, aivan kuten Perikles attikalaisessa valtiossa; hän on myöskin _princeps senatus_: ensimmäinen senaatissa. Augustus sanookin äsken mainitussa kirjoittamassaan elämäkerrassaan: »Tämän perästä minä olin ensimmäinen mies Roomassa, mutta minulla ei ollut enemmän valtaa kuin kenelläkään muullakaan kansalaisella, jotka kulloinkin olivat virassa yhdessä minun kanssani.» Princeps on siis kunnioitetumpi kuin muut kansalaiset, mutta hän ei ole yksinvaltias, sillä kuten kaikki muutkin roomalaiset hän on valtion lakien alainen. Muiden kansalaisten tavoin Augustus äänesti siinä tribuksessa, missä asui. Princeps oli saanut valtansa kansalta samalla tavoin kuin muutkin valtion virkamiehet: konsulit, preetorit, maaherrat j.n.e., erotuksena vain, että hänen käsiinsä oli keskitetty useampia valtuuksia, kuin konsanaan aikaisemmin oli uskottu yhdelle ja samalla henkilölle.

Sanaa »princeps» — josta meidän »prinssi» sanamme johtuu — ei käytetty varsinaisena hallitsijan arvonimenä. Sen sijasta käytettiin sellaisena nimeä Cæsar, meidän »keisari». Augustus ja hänen lähimmät seuraajansa kuuluivat nimittäin lapseksioton perusteella Cæsarin sukuun, ja heillä oli sen takia kaikilla nimenä Cæsar. Vähitellen tämä nimi muuttui sitten arvonimeksi.

Augustuksen valta perustui kuitenkin oleellisimmin siihen, että hänellä oli armeijan ylin päällikkyys sekä siitä johtuva _valta päättää sodasta_ ja _rauhasta_. Hänen vaikutuksensa _sisäiseen_ hallintoon riippui pääasiallisesti siitä, että hän annatti itselleen eliniäkseen _kansantribuunin_ vallan ja oikeudet. Niinpä hän voikin tehdä tehottomaksi senaatin ja kansan kokouksen päätöksen, ja hänen persoonansa oli pyhä ja loukkaamaton. »Tyranninmurhasta» ei voinut olla enää puhettakaan. »Tribuunin valta oli», Kromayer sanoo, »se demokraattinen öljypisara, joka sekoitettiin imperaattoriuteen.»

Augustus ylisti itseään siitä, että hän oli herättänyt Rooman tasavallan jälleen eloon. Itse asiassa prinsipaatti oli naamioitu monarkia. Koko valtiokoneisto riippui princepsin henkilökohtaisesta kunnosta. Augustus oli ollut vain kylliksi valtioviisas omaksuakseen kauniin harhakuvan, siksi että se oli vielä monelle rakas, harhakuvan tasavallan olemassaolosta.[89] Norjalainen antiikinhistorioitsija Weisse vertaa tasavaltalaisia muotoja »keisarin uusiin vaatteisiin.» − Prinsipaattia on myöskin sattuvasti verrattu Ianuksen-päähän. Yhdet kasvonsa — julkiset — se kääntää kohti katselijoita, toiset — todellisuutta kohti. Mestarillisesti on Viktor Rydberg luonnehtinut Augustuksen tunteita tasavaltaa kohtaan sanoen, että hän »ihaili sitä, koska ei kukaan tahtonut sitä panna uudelleen voimaan, rakasti tasavallan muistoja, koska ne olivat niin kaukaisia, tuolla puolen kansalaissodan ja diktatuurin kauhujen. Siis platonista rakkautta, ihailua matkan päästä. Mutta se on kaikista tunteista teeskentelemättömin. Se joutuu vähimmin ristiriitaan itsekkäiden pyyteittemme kanssa.»

Teoriassa kesti vielä vuosisatoja, ennenkuin käsitys tasavallan olemassaolosta oli kokonaan hävinnyt. Sanat ovat tosiasioita pitkäikäisemmät. Virallisesti keisari oli vain tasavallan valittu presidentti. Hän oli tasavallan _korkein virkamies_, joka _tribuunin_ valtansa nojalla oli loukkaamaton, ja jolla _armeijan komentajana_ oli tarpeellinen ponsi tahdolleen.

Kun Augustusta tervehdittiin »isänmaan isänä», hän itki ilosta; mutta kun kansa kerran ihastuskuumeensa puuskassa tahtoi pakottaa hänet ottamaan »diktaattorin» arvonimen ja diktaattorin arvon symbolit, 24 vitsakimppua, hän heittäytyi polvilleen, repi togan päältänsä ja rukoili paljain rinnoin, että hänet säästettäisiin arvosta, johon liittyi niin paljon väkivallan muistoja. Birt huomauttaa hienon ironisesti, että »tämä tapaus oli ainoa intohimoinen kohtaus koko hänen elämässään.»

Augustuksen elämäntavat olivat myöskin yksinkertaisen kansalaisen tapoja. Hänen asunnossaan ei ollut loistosta jälkeäkään, hänen ateriansa olivat sekä ruokaan että juomaan nähden äärimmäisen kohtuulliset. Hän nautti mieluimmin muutamia palasia karkeaa leipää juuston kanssa, vähän kalaa ja rypäleitä tai vihreitä viikunoita, jotka hän mielellään itse poimi puista. Hän oli ylpeä vaatteistaan, jotka hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat kutoneet ja ommelleet. Hän oli säyseä kaikkia kohtaan. Kun kerran muuan mies hyvin kauhistunein ilmein jätti hänelle anomuskirjelmän, kansanomainen keisari rohkaisi häntä ystävällisesti hymyillen sanoen: »Sinähän ojennat minulle anomuksesi, niinkuin sinun pitäisi antaa jotakin elefantille.» Iulius Cæsar oli ärsyttänyt senaattoreja vaatimalla, että näiden tuli nousta seisomaan, kun hän astui kuuriaan. Augustus pakotti heidät jäämään rauhallisesti istumaan, tulipa hän tai poistui kuuriasta. Cæsaria oli moitittu siitä, että hän istui ja hajamielisen näköisenä luki hallitusasiapapereita antaessaan kansalle näytäntöjä. Augustus taas väsytti itsensä tyytyväisin ilmein katselemalla kansan huveja ja iloitsi mielenosoituksellisesti, kun italialaiset voimailijat voittivat kreikkalaiset, sen sijaan, että Antonius oli herättänyt närkästystä suosimalla kreikkalaisia.[90]

* * * * *

Octavianuksen politiikan menestyksellisyyttä ei kuitenkaan riitä selittämään yksinomaan hänen maltillisuutensa: tosiasia on myöskin, että itse olosuhteet olivat nyt toiset kuin Cæsarin aikoina. Roomalainen historioitsija Tacitus tuo sen ilmi sanoen: »Tuskin oli enää olemassa ainoatakaan roomalaista, joka oli nähnyt tasavallan.» Se sukupolvi, jota Cæsar oli tahtonut hallita, oli sitävastoin syntynyt ja kasvanut tasavallan ikuiseen olemassaoloon uskoen; ja tätä uskonvakaumusta vastaan Cæsarin nero teki haaksirikon. »Aktionin taistelun jälkeen», Boissier sanoo, »ei enää ollut olemassa niitä, jotka olivat esiintyneet vapauden näyttämöllä ja nähneet tasavallan. Kaksikymmenvuotinen tuhoava sisällissota oli niellyt heidät kaikki sukupuuttoon. Uusi sukupolvi oli syntynyt vasta Cæsarin aikoihin. Ensimmäiset heidän korviinsa kantautuvat äänet olivat Pharsaloksen, Thapsuksen ja Mundan voittojen johdosta kohotettuja riemuhuutoja; ja heidän silmiensä ensimmäisenä näkynä olivat henkipattojulistukset. Tämä sukupolvi oli kasvanut ryöstöjen ja verilöylyjen keskellä ja vavissut kahdenkymmenen vuoden ajan alituisesti henkensä ja omaisuutensa menetyksen pelosta. Se kaipasi rauhaa ja turvallisia oloja ja oli valmis uhraamaan kaikkensa saadakseen olla rauhassa. Ei mikään kiinnittänyt sen mieltä menneeseen aikaan, kuten oli ollut Cæsarin aikalaisten laita.»

IANUKSEN TEMPPELI SULJETAAN.

Augustuksen ajasta tuli roomalaisille oikea kulta-aika, jolloin rauha vallitsi maan päällä. Kun hän palasi kotiin voitettuansa Antoniuksen ja Kleopatran, voitiin Ianuksen temppeli ensimmäisen kerran kahteen vuosisataan sulkea merkiksi siitä, että rauha vallitsi maailmassa roomalaisten aseiden turvin. Rauhan siunatun ajan kaipauksen, jota raadeltu ja uupunut sukukunta tunsi, runoilija Vergilius ilmensi säkeissään:

Taistelut jää tarinaksi ja muistoks vain verovuodet. Luottamus harmajapää, Remus, Romulus myös, sekä Vesta oikeutt' istuvat; rautainen sodan portti, mi auk' on vuossadat ollut, kiinni jo jää; sodan peikko se siellä kilven, kalvan yllä nyt kahlehdittuna istuu, ulvovi voimattuuttaan vain, verivaahtoa sylkee.

Koko maailma hengitti jälleen keveämmin vapauduttuaan kauhun painajaisesta, ja joka taholta tulvaili kiitoskirjelmiä sille miehelle, joka oli antanut ihmisille ikäänkuin uuden elämän. Näyttääkin aivan kuin vertauskuvalliselta, että nyt syntyi sen uskonnon perustaja, joka julistaa kaikkien ihmisten veljeyttä säädystä, kansallisuudesta ja rodusta huolimatta.

* * * * *

Mutta kuinka oli mahdollista yhtenäisenä valtiona pitää koossa monen monia maakuntia, joilla kullakin oli oma erikoisleimansa?

Cantabriassa eli villi ja vapauttaan rakastava kansa luoksepääsemättömien vuoriensa keskellä. Antiokhiassa ja Epheksoksessa taas asukkaat olivat veltostuneita, tyrannivaltaan tottuneita helleenejä, ja näiden rajain välimailla oli kaikilla kehitysasteilla olevia kansoja, alkuperäisellä raakalaisasteella olevista hienostuneimman sivistyksen omaaviin asti. Apenniinien niemimaallakin oli kansoja, jotka olivat tuskin kohonneet villin kehityskantaa korkeammalle. Niinpä Poseidonios, tasavallan loppuaikoina elänyt maantieteilijä, antaakin seuraavan kuvauksen ligurialaisista, niemimaan luoteisosassa asuneesta kansasta: »He asuvat villissä ja karussa maassa. Maaperä on niin kivinen, ettei voi ottaa pois turvepalasta tapaamatta kiveä. Raskas työ ja puute tekevät ligurialaisten elämän kurjaksi ja vaikeaksi ja heidän ruumiinsa suonikkaiksi ja laihoiksi. Naiset saavat raataa yhtä kovasti kuin miehetkin. On sattunut, että nainen on synnyttänyt lapsen pellolle, peittänyt sen lehdillä ja heti palannut työhönsä, jottei menettäisi päiväpalkkaansa. Leipäviljan puutteen tämä kansa korvaa metsästyksellä. He kapuavat vuorilla kuin vuohet. Ne, jotka asuvat ylhäällä vuorilla, käyttävät ravintoon ainoastaan lihaa ja villejä yrttejä, sillä siellä ei kasva vilja eikä viini. Rannikolla saadaan viiniä vähäsen, mutta se on katkeraa ja maistuu tervalle. Ligurialaiset asuvat kurjissa puu- ja ruokomajoissa, mutta useimmiten luonnon muodostamissa luolissa. Naiset ovat vahvoja ja ovelia kuin miehet, miehet kuin villejä eläimiä.»

Vaikeutta pitää koossa joukkoa kansoja, jotka olivat perin erilaatuisilla kehityskannoilla, lisäsivät vielä monet eri kielet. Jos kreikka olikin hallitseva kieli valtakunnan itäosassa, niin latina sai kuitenkin ainoastaan vähitellen jalansijaa lännessä. Mutta keisarikunnan onnistui saada mitä erilaatuisimmat ainekset harrastamaan valtakunnan etua. Se johtui siitä, että se seurasi sitä valtiota hyödyttävää politiikkaa, jonka Cæsar oli aloittanut. Maakuntain kiusanhenget ja veren imijät asetettiin tarkastuksen alaisiksi.[91] Matkustelemalla usein eri maanääriin Augustus hankki itselleen henkilökohtaisen käsityksen niiden erilaatuisista tarpeista, jakoi verot ja rasitukset oikeudenmukaisemmin sekä valvoi, että välttämättömät uudistukset pantiin toimeen ja että virkamiehet käyttäytyivät kuten heidän pitikin. Keisarin edessä kaikki maailmanvaltakunnan asukkaat olivat tuona aikana yhtä oikeutetussa asemassa olevia alamaisia.

Kaikkein korkeimmalta taholta tulevan huolenpidon vaikutukset olivat silminnähtäviä. Provinsseista kehittyi kukoistavia sivistysmaita, joita elähdytti työnhalu ja yritteliäisyys. »Köyhille, loppuunimetyille provinssin asukkaille oli», kuten muuan englantilainen historioitsija sanoo, »tällainen muutos kuin pääsy pois helvetistä.»

Ainoan poikkeuksen teki Kreikka; jonka kansa oli niin perin uupunut kaikesta, mitä se oli saanut kokea, että se ei pitkään aikaan kyennyt voimistumaan noustakseen alennustilastaan.

Mutta _kreikkalainen sivistys_ valtasi joka päivä yhä uusia alueita Rooman valtakunnan rajojen sisällä ja vaikutti yhä voimakkaammin roomalaisten elämänkatsomukseen ja tapoihin, heidän kirjallisuuteensa ja taiteeseensa. »Voitettu Kreikka voitti raa'an voittajan ja vei taiteen mestariteokset sivistymättömään Latiumiin», jäljentääksemme Horatiusta, tai, Mommsenin sanoja käyttääksemme: »Aphroditeen viehätys alkoi vaikuttaa vasta sitten, kun hänen keihäänsä oli pirstottu ja kilpensä ja kypäränsä pantu syrjään.» Rooman voitto Hellaasta oli aivan toista laatua kuin sen Karthagosta ja Galliasta saamat voitot.

* * * * *

Keisariajan suurtyö on, että se vuosisatoja on johtanut yleisen kreikkalais-roomalaisen sivistyksen luomista ja siten laskenut pohjan koko meidän eurooppalaiselle sivistyksellemme. Sille, joka haluaa syventyä tämän luomistyön yksityiskohtiin, on Mommsenin Rooman historian viides nide korvaamattoman rikas aineistolähde. Suuren tutkijan tie kulkee tässä teoksessa provinssista provinssiin kautta koko silloisen Välimerenmaailman.

* * * * *

Keisarikunta lahjoitti maailmalle rauhan ajanjakson, jolloin Rooman maakunnat pääsivät kukoistuksensa huipulle. Nyt poistettiin esteitä, jotka tähän asti olivat ehkäisseet liikenneyhteyttä, ja eri maissa tuotettiin vientitavaroita runsaammassa määrässä kuin koskaan ennen. Siksipä tavaranvaihto kehittyikin eri maiden välillä niin rikkaaksi, ettei sellaista kukaan muinoin ollut voinut uneksiakaan. Maailmaa hallitsevien Cæsarien valtikan alaisena Välimerestä tuli roomalainen sisämeri, ja maailman pääkaupungista Roomasta tuli samalla kansainvälisen tavaranvaihdon keskus. Rooman vilja-aitoista, Sisiliasta, Afrikasta ja Egyptistä, tulivat useimmat laivalastit Tiberin kaupunkiin. Sisilia ei tuottanut ainoastaan viljaa, vaan paljon muitakin elintarpeita, erittäinkin teuraskarjaa ja hedelmiä. Gadeen kukoistavasta kauppakaupungista saatiin haluttua pehmeää, purppuran väriseksi värjättyä espanjalaista villaa, Massiliasta silavaa ja suolattua lihaa. Itämaat varustivat pääkaupungin pidetyillä Khios- ja Lesbos-viineillä, hunajalla, kanoilla, riikinkukoilla, kurjilla ja muilla Rooman monien vatsanpalvelijain herkuilla. Paros ja Fryygia tuottivat marmoria pääkaupungin loistorakennuksiin.

»Roomassa surisi sadoittain eri kieliä, siellä kuhisi erirotuisia, erinäköisiä ja erivärisiä ihmisiä kaiken muotoisissa puvuissa. Maurilaiset orjat kuljettavat elefantteja keisarillisista eläintarhoista. Täällä joukkue keisarin henkivartioston vaaleita germaaneja ratsastaa ohi loistavissa varusteissaan, tuolla kulkee liinakauhtanoissaan egyptiläisiä päät paljaaksi ajeltuina kantaen juhlakulkueessa suurta Isis jumalatartaan.

Kreikkalaisen oppineen takana kulkee nuori nubialainen kantaen kirjakääryjä. Itämaalaisten ruhtinasten pojat korkeissa päähineissään ja laajoissa, kirjavissa vaatteissaan kulkevat seurueineen äänettöminä ja totisina väkijoukon halki, ja Britannian tatuoidut barbaarit töllistelevät suu auki ihmeitä, jotka ympäröivät heitä tässä uudessa maailmassa.» Näillä sanoilla kuuluisa saksalainen sivistyshistorioitsija Friedlaender vie meidät keskelle maailmankaupungin vilinää.

Ainoastaan Aleksandreia kykeni kauppapaikkana kilpailemaan Rooman kanssa. Egyptin ikivanha liinatuotanto oli edelleen vanhassa maineessaan. Aleksandreian kaikille väreille välähteleviä lasitavaroita pidettiin rikkaitten roomalaisten ruokapöydässä vielä suuremmassa arvossa kuin hopea- ja kultapikareita. Myöskin egyptiläisissä paperitehtaissa työskenteli suuri joukko työläisiä, ja näiden luku kasvoi, sitä mukaa kuin lukuhalu lisääntyi.

Egyptin kauppa Intian kanssa elpyi Augustuksen hallituskautena suurenmoisesti. Matka kävi Aleksandriasta pitkin Niiliä Theben seuduille. Siellä tavarat lastattiin kameelien selkään ja kuljetettiin karavaaneissa Punaisen meren rannikolle, josta satakunta alusta vuosittain purjehti Malabarin rannikolle ja vaihtoi tavaransa mausteihin ja suitsutusaineisiin, silkki- ja puuvillakankaisiin, norsunluuhun ja ebenholtsiin, Dekanin ylängön rubiineihin, safiireihin ja timantteihin sekä Ceylonin ja Persian lahden helmiin, joihin Rooman naiset olivat vielä enemmän mieltyneitä kuin jalokiviin.

* * * * *

Augustuksen maine levisi kauas Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Ancyran piirtokirjoituksessa luetaan: »Intialaisten kuningasten lähettiläitä — kuulumaton tapaus aikaisempien imperaattorien aikoina — oli usein katselemassa hoviani.» Kerran, kun Augustus oli käymässä itäisissä maakunnissaan, tuli kolme viisasta miestä intialaisen Poros nimisen kuninkaan lähetystönä »uuden Aleksanterin luo», joka varmaankin pian laskisi valtansa alle Eufratin ja Tigriksen ympärillä olevat maat ja ilmestyisi mahtavan sotajoukon etunenässä Intian rajoille. — Aikeet ryhtyä idässä valloitussotiin eivät kuitenkaan olleet pälkähtäneet Augustuksen päähänkään.

Lähetystö oli kuljettanut mukanaan pitkän matkan lahjoja ja kirjeen Porokselta, jossa kuningas tarjosi Cæsarille ystävyyttään ja 600 alaruhtinaansa apua. Samoinkuin muinoin yksi vanhemman Poroksen lähettiläistä oli Aleksanterin kunniaksi maailmanhallitsijan katsellessa noussut polttoroviolle, samoin teki saman työn Augustukselle yksi näistä intialaisista. Tämä lähetystö oli seurannut keisaria Vähästä-Aasiasta. Itämaalaiselle, joka oli kaukaa kotimaastaan kulkenut kuolemaan, pystytettiin hautakivi seuraavin kirjoituksin: »Tässä lepää intialainen Zarmanshagas Bargosesta, joka intialaisen tavan mukaan poltti itsensä.»

Intia ei kuitenkaan ollut roomalaisten rauhallisten yhteyksien äärimmäinen raja näihin aikoihin. Ne ulottuivat aina Kiinaan asti. Roomalaisten mieltymys Itämaitten kalleuksiin, ennen muuta silkkiin, oli tämän kauppayhteyden saanut aikaan. Kiinalainen silkkikangas oli sen ajan tärkeimpiä kauppatavaroita. Kaksi tähän asti melkein täydellisesti toisistaan eristettyä sivistyspiiriä, nimittäin kiinalaisen ja kreikkalais-roomalaisen, oli nimittäin naismuoti noin vuonna 100 e.Kr. saattanut kosketuksiin toistensa kanssa. Kosketuksiin joutumista aikaisemmin ei ollut estänyt niinkään paljon suunnaton välimatka kuin muuan arokansa, myöhemmin niin suuresti pelättyjen hunnien esi-isät, jotka olivat murtautuneet Kiinan rajojen sisälle ja estäneet syntymästä säännöllisen kauppayhteyden Länsimaitten kanssa. Vasta Kiinan muuri, maailman suurin rakennustyö, sai nämä ryövärilaumat estetyiksi häiritsemästä Kiinaa, ja valtakunta kykeni jälleen vahvistumaan. Kauppa elpyi pian vilkkaaksi, ja noin vuonna 110 e.Kr. uskaltautui ensimmäinen kauppakaravaani länteenpäin.[92] Sitä seurasi pian useampia karavaaneja, jokaisessa satakunta miestä sekä joukko kameeleja, ja vilkasta kauppayhteyttä pidettiin yhä Oksuksen ja Jaksarteen varsilla asuvien kansojen kanssa. Itäisen ja läntisen Aasian tavaranvaihdon keskipisteeksi tuli vanhastaan kuuluisa Baktran kaupunki, itäisen Iraanin kaupan keskuspaikka. _Parthialaiset_ veivät Baktrasta suuren osan kiinalaisten tavaroista edelleen Syyriaan ja muihin Välimerenmaihin. Ja toisekseen he itse tekivät pitkiä Kiinan matkoja.

Silkki, jota näin vietiin Kiinasta, oli pääasiassa _raakasilkkiä_. Tavara jalostettiin sitten vanhoissa foinikialaisissa rannikkokaupungeissa, pääasiallisesti _Tyroksessa_, värjättiin ja koristeltiin kultalangoilla. Täältä suurin osa tavaraa joutui _roomalaisille markkinoille_, joilla silkinkysyntä oli aina nousemassa.

Ajoittain kuitenkin hunnien laumat katkaisivat kauppasuhteet Kiinan ja läntisen Aasian välillä. Silloin vietiin tavarat Kiinasta meritse Intiaan ja sieltä edelleen meren yli Egyptiin. Tämän takia ei Roomassa huomattu kuitenkaan vähintäkään silkinkulutuksen vähenemistä, vaan pikemminkin nousua.

Muutamien syyrialaisten kauppiasten onnistui vuonna 166 e.Kr. tulla meritse aina Kiinan pääkaupunkiin. Ovelat liikemiehet olivat olevinaan keisari An-tunin, s.o. Marcus Aurelius Antoniuksen lähettiläitä.

Samalta tai vähän vanhemmalta ajalta on olemassa muuan kiinalaisten luonnekuvaus, joka on julkaisemisen arvoinen siksi, että se pääpiirteissään on vielä tänä päivänäkin pätevä. »Kiinalaiset», niin siinä sanotaan, »välttävät sotaa ja taisteluja. Ollen luonteeltaan rauhallisia ja kohteliaita he haluavat elää rauhassa naapuriensa kanssa. Heidän tarpeensa ovat niin vähäiset, ettei heidän vertaisiaan siinä suhteessa ole olemassa. He eivät ole seurustelunhaluisia. Kun muukalaiset kauppiaat tulevat rajan yli hankkiakseen itselleen silkkiä, päätetään kaupat vaieten. Toinen puoli panee esille rahat, toinen tavarat, ja sanaakaan lausumatta sovitaan kaupoista. Kiinalaiset vievät ulos tuotteitaan, mutta eivät tuo maahansa mitään tavaroita — he ovat siinä määrin säästäväisiä.» Kiinalaiset nimittivät maatansa »Keskusvaltakunnaksi» tai »Kukkien maaksi». Roomalaiset sanoivat kiinalaisia »_seeriläisiksi_».

Tärkeimmät tiedot vanhasta »silkkitiestä» saa kiinalaisista valtakunnanhistoriallisista merkinnöistä noin vuosilta 200 e.Kr.—200 j.Kr., jotka sisältävät tietoja pääteistä ja asemista.

Vanhoja silkkikaupan jälkiä ovat meidän päivinämme löytäneet maantieteen ja muinaistieteen tutkimusmatkailijat Itä-Turkestanissa. Sven Hedin on tavannut Tarim syvänteessä useita rauniokaupunkeja, jotka ovat sijainneet vanhan »silkkitien» varrella ja jotka vähitellen, Tarimin muutettua juoksunsa, erämaansanta on peittänyt jättäen ne odottamaan tutkijaansa. Englantilainen Aurel Stein on myöskin samoilla seuduilla saattanut päivänvaloon huomiotaherättäviä vanhan sivistyksen jäännöksiä, jonka korkein kukoistusaika lienee ollut 3:nnella—8:nnella vuosisadoilla. Kiinalaisten ja roomalaisten välisten kauppasuhteitten jääväämättömiä todistajia ovat myöskin ne Rooman keisariajan rahat, joita on löydetty pohjois-Kiinassa. Vanhimmissa rahoissa on Tiberiuksen, Augustuksen lähimmän seuraajan kuva. Kotshinkiinassa on tavattu toisia samanlaisia rahoja toisen vuosisadan keskivaiheilta, ja eri paikoissa Etu-Intiassa on tavattu suuri joukko kultarahoja aina Augustuksen päivistä myöhemmän keisariajan aikoihin asti. Nämä löydöt, kuten runsaat roomalaisraha-aarteet, joita on keksitty Pohjolassa, ovat todisteina Rooman keisarikauden aikaisista laajalle ulottuneista kauppasuhteista.

* * * * *

Itsessään Roomassa Augustus voi rauhan turvin tehdä hyödyllistä työtä kaunistamalla pääkaupunkiansa temppeleillä, teattereilla, kirjastoilla, yleisillä kylpylöillä[93] ja rakentamalla vesijohtoja, likaviemäreitä ja muita monumentaalisia hyödyllisiä rakennuksia. Tämä hänen kaunistustyönsä oli niin perinpohjaista, että hän täydellä syyllä voi kehua, että hän »oli ottanut vastaan tiilikaupungin ja jättänyt jälkeensä marmorisen». Tässä työssä, kuten muissakin hallitustehtävissään oli Augustuksella korvaamattomana apuna käytännöllinen Agrippa, sama mies, joka oli auttanut häntä laskemaan perustuksen valtaistuimelleen. Hänen muistoaan on vielä tänäkin päivänä helppoa virkistää jonkin suihkukaivon tai lammikon äärellä, jotka hänen ajoistaan lähtien ovat satalukuisina herättäneet muukalaisten ihailua ja mitä suurimmassa määrin antaneet eloisuutta Rooman aukeille.

Rooman mahtimiehet seurasivat keisarinsa esimerkkiä ja rakennuttivat uhkeita palatseja, jotka olivat keisarillisen hallituskaupungin arvon mukaisia.

AUGUSTUKSEN YHTEISKUNTAA UUDISTAVA TOIMINTA.