Part 19

Antoniuksen irstaileva nautintoelämä ei voinut olla herättämättä hänelle epäedullisia vertailuja Roomassa, missä hänen vastakohtanaan esiintyi se velvollisuudentunto ja viisas harkitsevaisuus, mitä Octavianus osoitti, hoitaessaan tehtäväänsä maailmanvaltakunnan läntisen osan hallitsijana. Ensi kerran Cæsarin kuoleman perästä tuntui siltä, että Rooman valtakuntaa todellakin _hallittiin_, että valtakunnassa pidettiin voimassa järjestystä. Nuoren sotapäällikön kansansuosio kasvoi jokaisesta viljalastista, joka saapui Roomaan meren yli, jonka hän oli jälleen tehnyt vapaaksi. Antoniusta hallitsi sitävastoin pieni, vallanhimoinen Kleopatra, vieläpä siinä määrin, että hän antoi tämän houkutella roomalaisen alueen Aasiassa toisensa jälkeen itselleen ja lapsilleen, Cæsarionille ja kolmelle Antoniuksen kanssa saamallensa lapselle. Antonius oli ilmeisesti unohtanut olevansa roomalainen!

Hänen eronsa Octaviasta vaikutti samalla tavoin triumvirien välisiin suhteisiin kuin muinoin Iulian kuolema Cæsarin ja Pompeiuksen väleihin. Ja Crassuksen äkillistä kuolemaa ensimmäisen triumviraatin ajoilta vastasi nyt se seikka, että Lepidus-nolla erotettiin triumviraatista. Hän ei ollut varsinaisesti koskaan kelvannut muuhun kuin kääntämään purjeensa tuulen mukaan. Octavianus ajoi hänet pois pitemmittä puheitta, kun havaittiin, että hän Sextus Pompeiusta vastaan käydyn sodan aikana oli pettänyt liittoveljensä ja pitänyt salaisia neuvotteluja vihollisen kanssa aikoen itse päästä Sisilian herraksi. Octavianuksen onnistui kuitenkin tällä kertaa päättäväisellä esiintymisellään välttää uusi sisällissota. Olosuhteita taitavasti hyväkseen käyttäen hän pakotti Lepiduksen legioonat hylkäämään heikon ja huonossa huudossa olevan päällikkönsä ja menemään Cæsarin ottopojan puolelle. Sotilaathan kyllä huomasivatkin, että tämä oli varmin tapa päästä taistelemasta omia maanmiehiään vastaan.

Lepiduksen poistuttua pelistä Octavianus ja Antonius olivat sovittamattomina vastakohtina vastakkain, kuten Cæsar ja Pompeius seitsemäntoista vuotta aikaisemmin. Triumviraatin molemmat päämiehetkään eivät olleet koskaan olleet ihastuneita toisiinsa, vaan ainoastaan perinpohjaisten laskelmien pakottamina joutuneet liittolaisiksi.

»Miksi minä jakaisinkaan vallan veltostuneen laiskurin kanssa», Octavianus ajatteli. Ja toiselta puolen vallanhimoinen Kleopatra kiihoitti Antoniusta koettamaan tehdä itsensä maailmanvaltakunnan herraksi ja Aleksandreian hallituskaupungiksi Rooman asemesta. Oli vain ajan kysymys, milloin Lännen ja Idän kunnianhimoisista hallitsijoista tulisi veriviholliset.

Viimein roomalaisten suuttumus Antoniusta ja Kleopatraa kohtaan oli tullut niin suureksi, että Octavianus vuonna 31 e.Kr. sai senaatin julistamaan sodan kuningatarta vastaan sekä erottamaan Antoniuksen hänen viroistaan ja arvoistaan, »koska hän oli luovuttanut hänelle uskotun vallan naiselle.» Octavianus sai sen käsityksen yleiseksi, että hänen entinen lankonsa oli tehnyt tekonsa syyntakeettomassa tilassa: egyptiläinen noita oli antanut hänelle taikomiaan rakkausjuomia.

Ratkaiseva taistelu suoritettiin merellä Epeiroksen eteläisimmän niemen _Aktionin_ luona. Antoniuksen roomalaiset ystävät olivat turhaan koettaneet taivuttaa häntä lähettämään pois Kleopatran: roomalaiselle ei ollut sopivaa, että hänellä oli nainen mukana taistelun johdossa. Mutta oli mahdotonta saada häntä menemään matkoihinsa. Kleopatra pelkäsi, että hänen horjuvainen rakastajansa sopisi silloin Octavianuksen kanssa ja hän itse joutuisi pulaan. Hänen kannattajansa selittivät myöskin, että egyptiläinen miehistö taistelisi paljon halukkaammin, jos heidän kuningattarensa olisi mukana.

Antoniuksen heikkous kauniiseen naiseen oli saava ankaran rangaistuksen. Keskellä taistelua nähdään äkkiä purppuralipun kohoavan kuningattaren amiraalilaivan mastoon. Se on merkki Egyptin laivastolle, joka ei ole vielä ryhtynyt taisteluun, purjehtia kotiin. Tuuli on nimittäin kääntynyt kotimatkalle suotuisaksi, ja tiukasti sulkeutuneena eskaaderina kuningattaren laivat ohjaavat kulkunsa etelää kohti. Hämmästyneinä taistelijat katselivat tätä selittämätöntä manööveriä. Oliko se vain oikukkaan naisen vehkeitä, kun hän huomasi taistelun käyvän hänelle uhkaavaksi? Oliko hän kauhistuneena pitänyt kaikkea menetettynä ja ajatellut vain itsensä ja aarteittensa pelastamista?

»Kuin lehmä, jonka paarmat hullaannuttaa»

hän läksi tiehensä — käyttääksemme Shakespearin räikeää kuvakieltä.

Ei kuitenkaan tahtoisi oikein uskoa, että tarmokas ja toimintakykyinen Kleopatra olisi niin täydellisesti menettänyt harkintansa, hän, joka oli niin monta kertaa katsonut vaaraa silmästä silmään. Kentiespä hän oli, kuten Mahaffy arvelee, tullut siihen käsitykseen, että Antoniuksen asia oli menetetty, niin ettei hänellä ollut muuta ajatusta kuin välttää joutumasta Octavianuksen käsiin. Sillä silloin hänellä itsellään oli odotettavissa sama nöyryytys, mikä hänen sisarensa Arsinoën oli täytynyt kärsiä Cæsarin triumfissa.[77]

Antonius ei voinut ajatellakaan, että koko Egyptin laivasto olisi Kleopatran käskystä pettänyt hänet. Hän epäili ilmenneen kapinaa ja kavallusta kuningatarta vastaan hänen laivastossaan ja läksi itse pakolaisten jälkeen. Mutta vielä sittenkin, kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että Kleopatra oli itse mukana, hän jatkoi matkaansa poistuen sotanäyttämöltä ja nousi kuningattaren alukseen. Mutta tämä kieltäytyi häntä näkemästä ja puhumasta hänen kanssaan. Antonius asettui vaieten keulaan pää käsiin kätkettynä, täynnä häpeää ja itsehalveksumista. Tänä hetkenä hän vihasi Kleopatraa, joka oli paollaan aiheuttanut tappion — ja kuitenkin hän nyt istui hänen aluksessaan, ikäänkuin hänen taikavoimansa naulitsemana. Vihoviimeiseen asti hän tarrautui kiinni tuohon naiseen, josta oli tullut hänen kaikkensa, ja kuten hukkuva hän oli vetävä hänet kanssansa syvyyteen.

Hänen käytöksensä on vielä vaikeammin selitettävissä kuin Kleopatran. »Kuten rakastunut urosankka hän lentää räpytteli tiehensä», Shakespeare sanoo. On kuitenkin vaikeata kuvitella, että hänen rakkautensa olisi ollut siihen määrään sokea, että hän sen vuoksi olisi uhrannut koko asemansa, maineensa ja kunniansa. Mutta vaikeata on keksiä muutakaan selitystä. Hänen täytyi mihin hintaan hyvänsä olla jumaloimansa naisen luona, hänen täytyi nähdä tämä nainen vielä kerta, joskin vain kuollakseen hänen kanssansa, ja hän ei varmaankaan itsekään ollut selvillä siitä, mitä teki. Ilmeisesti Antonius ei ollut enää oma itsensä. Irstaileva elämä oli kuluttanut loppuun hänen miehuusvoimansa. Hänestä oli tullut intohimojensa tahdoton orja.

Kromayer selittää asian kuitenkin aivan toisin. Hänen mielestään Egyptin laivaston poispurjehtiminen johtui yleisestä yrityksestä murtautua Octavianuksen saartolinjojen läpi. Läpimurtoyritys onnistui vain puolittain, sillä Antoniuksen oma laivasto pakotettiin takaisin ja tuhottiin, mutta Kleopatra 60 laivansa ja sotarahaston kanssa pääsi onnellisesti läpi. »Kertomus Kleopatran kavalluksesta ja Antoniuksen päättömästä paosta on satua», Kromayer sanoo.[78]

Kun Antoniuksen sotavoimat nyt olivat jääneet johdotta, Agrippa tunnetulla taitavuudellaan käytti tilannetta hyväkseen ja saavutti Aktionin luona Octavianukselle ratkaisevan voiton.

* * * * *

Kun Kleopatra lähestyi Aleksandreian satamaa, koristutti hän aluksensa keulat laakereilla. Soittokunta viritti voittolaulun, ja väestön riemuitessa alukset lipuivat satamaan. Sitten hän kutsutti valtion rikkaimmat ja arvokkaimmat miehet voittojuhlaan. Ja jottei heidän mielialansa voisi muuttua, kun he kerran saisivat tietää, kuinka »voiton» laita itse asiassa oli, hän surmautti heidät kaikki. Muutenhan heille olisi voinut johtua mieleen nousta kapinaan. Tämän jälkeen hän suurenmoisella tarmolla suunnitteli valtakuntansa saattamista puolustuskuntoon, ja Antoniuskin ryhdistäytyi hieman häntä auttamaan. Mutta pian molemmat taas syöksyivät hillittömään nautintojen pyörteeseen, niinkuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen.

Samalla kertaa he neuvottelivat Octavianuksen kanssa, mutta eivät lyöneet laimin samalla koettaa jos mahdollista vapautua hänestä salamurhalla. Kun Octavianus näyttäytyi olevan liian viisas ansaan mennäksensä, heidän neuvottelijansa sai tehtäväkseen esittää, kuinka suunnattomat aarteet Kleopatra omisti, ja tarjota niitä voittajalle, jos tämä ei tekisi Kleopatralle mitään pahaa. Syvimmässä salaisuudessa Kleopatra tarjoutui kaiken lisäksi uhraamaan Antoniuksen. Eihän sovi ihmetellä, että hän ei enää voinut rakastaa ja luottaa mieheen, joka oli luhistunut entisen minänsä raunioiksi — jos hän nyt oli tosissaan häntä koskaan rakastanutkaan ja tämä rakkaustarina siis ollutkaan muuta kuin valtiollinen laskelma. Sellaiseen kuin Kleopatran sydämeen oli tie avoinna ainoastaan miehelle, jolla oli miehuullista voimaa ja päättäväisyyttä — jos hänellä ollenkaan oli sydäntä, tuolla kissamaisen leikittelevällä ja julmalla pienellä naisella, tuolla hallitsijasuvun vesalla, »jonka naiset olivat tottuneet leikkimään rakkaudella ja ihmiselämällä kuten pelimarkoilla», Mahaffy sanoo.

Octavianus antoi Kleopatran ymmärtää, ettei hänellä ollut mitään tarjousta vastaan, päinvastoin: ajan ankaran hengen mukaisesti hän ilman muuta vaati Antoniuksen kuolemaa — saman tekevää, joko hänen omansa tai jonkun muun käden kautta. Tiesihän Octavianus, että jos hän itse olisi joutunut tappiolle, hänellä ei olisi ollut odotettavissa armoa voittajaltaan.

Kleopatran välittäjän ei onnistunut houkutella voittajalta minkäänlaisia myönnytyksiä. Mutta kuinka monta kertaa naisen hurmaava silmäpari onkaan tehnyt tyhjäksi kaikki kylmät valtiolliset laskelmat! Kleopatra oli tosin näihin aikoihin ehtinyt neljänkymmenen vuoden ikään, mutta häntä pidettiin vieläkin vastustamattomana — ainakin hän itse uskoi olevansa vastustamaton. Miksipä hän ei vieläkin voisi panna roomalaisen valtiomiehen päätä pyörälle?

Mutta tällä kertaa hän erehtyi. Octavianus tuli Egyptiin, mutta ei antaakseen pettää itsensä, vaan ajaakseen mahtikäskyllä tahtonsa perille. Hän tiesi, mitä tahtoi. Kun Antonius vaati häntä kaksintaisteluun, hän sai vastaukseksi hyväntahtoisen selityksen: »Jos haluat kuolla, on sinulla valittavana useita muitakin tapoja.» Octavianus ei ollut mies, joka tarpeettomasti pani henkensä ja ruumiinsa vaaralle alttiiksi. Eikä hänellä ollut muutoinkaan kiirettä, sillä päivä päivältä yhä useampia Antoniuksen joukko-osastoja siirtyi vastustajan puolelle. Eräänä päivänä Antonius itse saa nähdä eräältä Aleksandreian läheiseltä kukkulalta, kuinka hänen laivastonsa kohdatessaan Octavianuksen alukset tervehtii näiden komentajaa airoilla ja vieri vieressä entisen vihollislaivaston kanssa ohjaa kulkunsa satamaan. Samassa hän näkee ratsuväkensä äkkiä nelistävän Octavianuksen linjoille, ja sen perästä hänen jalkaväkensä on helposti voitettu. Aivan suunniltaan onneton mies syöksyy kuninkaanpalatsiin sen kauhean ajatuksen valtaamana, että Kleopatra on nyt jälleen hänet kavaltanut. Mutta kuningatar on kadonnut. Hän ilmoituttaa Antoniukselle, että hän on surmannut itsensä.

Nyt elämä ei ole Antoniukselle enää minkään arvoinen. Octavianus on lähestymässä kaupunkia. On toimittava ripeästi, jottei hän elävänä joutuisi vihollisen valtaan, sillä kaikki luopuvat hänestä eikä paon mahdollisuutta ole olemassa. Hän tahtoo seurata rakastettuaan kuolemaan. Sen he ovat kerran luvanneet toisilleen. Antoniuksella on muuan uskollinen Eros niminen orja luonansa. Hän käskee tämän antamaan herralleen kuoliniskun. Orja vetää miekkansa — ja syöksee sen omaan rintaansa vaipuen kuolleena herransa jalkoihin. »Hyvin tehty, Eros», Antonius huudahtaa, »hyvin tehty! Olet osoittanut herrallesi, mitä hänen itsensä on tehtävä.» Näin sanoen hän vetää miekkansa ja pistää sen rintaansa. Ympärillä seisovat päästävät kauhun huudon. Läheisyydessä piileksivä Kleopatra kuulee tämän kirkaisun. Nähdessään kuolevan hänen naisellinen myötätuntonsa herää miestä kohtaan, jonka kanssa hän niin kauan elänyt yhdessä. Hän repii vaatteensa, lyö rintoihinsa ja koettaa lohduttaa kuolevaa. Kauniin Kirkensä käsivarsilla Antonius vetää viimeisen henkäisynsä.

* * * * *

Kleopatra on koonnut palatsiinsa suunnattomat aarteet: kultaa, hopeaa, jalokiviä, helmiä ja muita kalleuksia. Mutta siinä tapauksessa, että Octavianus käyttää väkivaltaa, hän aikoo polttaa itsensä palatsiinsa kaikkien aarteittensa kanssa. Octavianuksen on se hinnalla millä tahansa estettävä. Hän tarvitsee Egyptin rikkauksia — hän tahtoo myöskin viedä Kleopatran mukanaan Roomaan kohottaakseen triumfinsa loistoa niin arvokkaalla vangilla.

Äkkiä Octavianuksen lähetti ilmestyy Kleopatran huoneeseen. Kauhistuneena kuningatar vetää tikarinsa tahtoen surmata itsensä, mutta roomalainen riistää häneltä aseen.

Lähetti kohtelee häntä kuten kuningatarta ainakin. Hän saa pysyä palatsissaan. Mutta hän on vanki.

Kleopatra tahtoo koettaa viimeistä pelastuskeinoa. Hän pyytää kohtausta voittajan kanssa.

Octavianus tulee. »Niilin seireeni» ottaa Cæsarin ottopojan vastaan loistohuoneessa, joka on koristettu diktaattorin pysty- ja muilla kuvilla. Cæsarin ja Antoniuksen lumoojatar loikoo leposohvalla kevyesti puettuna. Kun Octavianus astuu sisään, hän kavahtaa ylös, heittäytyy hänen jalkoihinsa ja anoo häneltä vapisevin äänin armahdusta. Hänhän on voittaja: hänen tulee vain käskeä ja Kleopatra on noudattava hänen kaikkia toivomuksiaan.

Octavianus saattaa Kleopatran takaisin leposohvalle ja istuutuu itse vieressä olevalle tuolille. Kleopatralla on niin paljon kertomista hänen suuresta kasvatti-isästään ja muistoja heidän rakkaudestaan. Että hänestä ja jumaloidun sankarin pojasta on tullut viholliset, se on kokonaan Antoniuksen syytä, joka yllytti häntä sotaan. Mutta Octavianus panee syyn kokonaan hänen niskoilleen. Silloin Kleopatra turvautuu taas kyyneliin ja rukouksiin. Voittaja ei anna kuitenkaan hellyttää itseään — hän istuu siinä rauhallisena ja liikkumatonna tuolillaan. Hän antaa Kleopatran ymmärtää, että tämä saa pitää henkensä ja että häntä tullaan kohtelemaan hyvin, mutta hän ei puhuttele häntä kuningattareksi, vaan nimittää häntä vain »naiseksi».

Sitten Octavianus pitää häntä vartioituna, ja Kleopatra näyttää mukautuvan kohtaloonsa. Mutta kun hän erään luotettavan tiedustelijan välityksellä saa tietää, että voittaja aikoo viedä hänet Roomaan, hän ymmärtää heti, mikä nöyryytys häntä siellä odottaa. Mieluummin kuolema kuin häpeä, rajaton nöyryytys joutua kultaisissa kahleissa laahatuksi halki häpäisevien kansanjoukkojen!

Muutamana päivänä hänen huomataan lepäävän kuolleena kultaisessa vuoteessaan kuningattaren diadeemi otsallaan. Kaksi orjatarta on hänen luonansa. Toinen makaa kuolleena hänen jaloissaan, toinen on vetämäisillään viimeisen henkäyksensä.

Ei kukaan voinut kertoa, kuinka murhenäytelmä oli tapahtunut. Kuningattaren ruumiissa ei ollut ulkonaisen väkivallan merkkejä. Mutta pian syntyi taru, että hän oli puretuttanut itseään kyykäärmeellä.

* * * * *

Kleopatran poika Cæsarion, joka oli nyt kahdeksantoistavuotias, joutui voittajan vangiksi. Kleopatra oli viimeksi kuluneena äärimmäisen vaarallisena aikana huudatuttanut hänet Egyptin kuninkaaksi. Siksi oli vaarallista antaa hänen jäädä maahan. Eikä häntä voinut viedä Italiaankaan. Siellä hän olisi voinut tulla yhtä vaaralliseksi, sillä näköjään hän oli ilmetty isänsä ja olisi sentähden heti vetänyt kaikkien katseet puoleensa. Nuorukaisen oli kuoltava.

Kleopatran ja Antoniuksen lasten täytyi yhdessä kuuden muun kuninkaallisen henkilön kanssa kulkea Cæsarin triumfivaunujen edellä.[79]

»Toisessa Helenassa», kuten roomalaiset nimittivät Kleopatraa, meni mananmajoille viimeinen valtiollisesti lahjakas helleeniläinen hallitsija. Kynsin hampain hän oli koettanut pelastaa Egyptinsä kohtalolta, jonka alaisiksi muut Välimeren valtiot olivat joutuneet, nimittäin sortumasta roomalaisten vallanalaisuuteen. Eikä hän ollut tyytynyt yksin tähän: hän työskenteli myöskin tarmokkaasti alueittensa laajentamiseksi — hankkiakseen itselleen kuiviin imettävikseen uusia alamaisia ja tuhlatakseen näiden hiellä ja vaivalla kootut kolikot mielettömän kalliiseen hovinpitoonsa.

Mutta ajan pitkään Kleopatrakaan ei kyennyt potkimaan tutkainta vastaan. Maailman vanhin kuningaskunta, valtio, jonka muistomerkit olivat aina sivistyksen ensi sarastuksen ajoilta, yhdistettiin Rooman maailmanvaltaan, ja faaraoitten ikivanhaa valtakuntaa hallitsi vuoden 30 e.Kr. jälkeen roomalainen maaherra hallituskaupunkinaan Aleksandreia.

Voittosaalis, jonka Cæsar vei mukanaan Egyptistä Roomaan, oli niin suurenmoinen, että korko laski pääkaupungissa muutamissa päivissä kolmannekseen entisestään.[80]

Kirjallisuutta:

Henry Houssaye, Aspasie, Cléopatre, Théodora.

Arthur Weigall, Kleopatra. C.D. Josephsonin ruotsinnos englannista.

Karin von Francken, Kleopatra och hennes samtid.

ROOMAN CÆSAREITA JA HEIDÄN AIKALAISIAAN

AUGUSTUS.

PRINSIPAATTI.

Aktionin taistelu on maailmanhistorian käännekohtia. Silloin ratkaistiin pitkäksi aikaa eteenpäin Rooman maailmanvaltakunnan tulevaisuus. Se käsitettiin Roomassakin ja runoilija Horatius ilmaisi, tiedon saavuttua Kleopatran kuolemasta, kansan riemun seuraavanlaisin säkein:

Nyt viini juotava, kumppanit, nyt jalka maahan lyötävä, käydä ois nyt aika pappis-atrioilla kattamahan jumaloiden patjat.

Näät äsken vankan kellarin viinejä ei saanut noutaa, kun Capitolien ja Rooman vallan tuhkaks sortaa uhkasi valtiasvaimo hurja.

Tuo kuohilaitten hurjien kiertämä ei toivon määrää tuntenut ollenkaan, kun huiman kiihti myötä-onnen harmaus. Mut jopa vimma viihtyi,

kuin liekit laivan säästivät yhden vain ja Cæsar mieleen viinien hautomaan taas tuotti vanhan pelon tunnon: kimppuhun kiivahin soutuairoin,

kuin haukka kyyhkyyn iskevi hentohon, tai pyyntimieskin talvisen Haemonin[81] ain metsän arkalaista vainoo — hirviön kytkeä kohtalokkaan

vain koetti kahlein. Mut tämä kuolohon kun pyrki ylvään sankarin lailla vain, ei miekkakättä kammahdellut, ei pakohon hänen ollut mieli,

vaan pystypäin hän sai hovilinnahan, min pelko valtas, ankaran käärmehen hän urhomielin otti; mustan sai mujun valkea rinta juoda.

Nyt kuolo eessään uhmasi hurjemmin: ei nousta voinut vierahan soutuhun, ei tullut Rooman riemukulkuun vankina käymähän vaimo uljas.

(Paavo Nummisen suomennos.)

Näistä säkeistä puhuu viha ja ihailu. Yksinomaan vihaa henkii sitävastoin Propertiuksen[82] runoelma voiton johdosta, jonka Octavianus oli saanut »egyptiläisestä portosta»:

»Vastaan armeijaamme jo nous häpeällinen nainen, orjain kanssa mi ol' yhtynyt riettauteen; porton-palkaks pyysi hän sulholtaan katalalta Roomaa, orjikseen mieli hän valtijat sen. Oi sua, pattoinen Aleksandria, oi sua, Memfis, turmaksemme mi ain' oot verin tahraunut! Pompeiukselt' oot sa triumfia riistänyt kolme,[83] millä sä Rooman sait ainahiseen häpeään. Portto, Kanopoksen[84] pahekuulun ruhtinatar, min tautta Philippoksen heimo[85] on kunniaton, kimppuun Juppiterin toi koiranpäisen Anubiin,[86] joit' olis säikkynehet Niiliä Tiberin veet; Rooman torvet hän koki' vaientaa kalinalla,[87] lotjin peljättää sen sotalaivojakin.»

Aktionin taistelun ja Antoniuksen kuoleman jälkeen Octavianuksella oli yksinänsä käsissään koko Rooman valtakunnan sotavoimain johto. Täten hän oli myös koko valtakunnan herra, sillä armeijan mukana seurasi tosiasiallisesti myöskin valta. Tasavalta, elinvoimaisin tasavalta, mitä milloinkaan on ollut olemassa, oli kuollut. Olihan sen elinikä kestänyt lähemmä viisi vuosisataa. Mutta sen henkiinherättäminen ei ollut mahdollista. Kansalaissodat ja henkipattojulistukset olivat perin pohjin tuhonneet optimaattien johtajat. Ja Rooman kansa, sellaisena kuin se esiintyi kansankokouksessa, oli lainehtiva meri, jonka aaltoja tuulenpuuskat viskelivät sinne tänne, joukko avunnauttijoita, joiden »tahto» oli sen käsissä, joka ruokki ja huvitti. Ainoa valtiollisesti jotakin merkitsevä mahti oli, kuten sanottu, sotajoukko ja se ei enää ollut pitkään aikaan ollut tasavallan, vaan päällikkönsä käskettävissä. Lukemattomia kertoja olikin senvuoksi ilmennyt, että ellei ollut voimakasta kättä pitämässä aseellista voimaa kurissa, se heti muuttui vaaralliseksi _siviiliväestölle_, jota sen tarkoitus oli suojella. Milloin tahansa se voi hajaantua ryövärijoukkueiksi.

Täysin yhtä välttämätön oli voimakas aisoissapito _provinssien ja ulkopolitiikan_ kannalta katsoen. Vanhat tasavaltalaiset laitokset eivät soveltuneet maailmanvaltakuntaa hallittaessa. Niiden puitteissa oli kiinteä ja yhtenäinen ulkopolitiikan johto samoinkuin terve provinssien hallintokin mahdoton. Kunnianarvoisa senaatti oli, kuten Johan Bergman huomauttaa, itse asiassa vain Rooman kaupungin valtuusto, ja kansankokouksesta oli aivan yksinkertaisesti tullut yleinen raastuvanoikeus. »Rooman yhteiskunta oli kehittynyt pikkukaupungista maailmanvallaksi, mutta sillä oli vielä pikkukaupungin hallitusmuoto.» Maailmanvalta kaipasi miestä, joka ymmärsi _kokonaisuuden_ parhaan ja lopetti ylimyksellisen puoluepolitiikan, joka oli muuttanut valtiovallan etuoikeutetun yläluokan yksinoikeudeksi. Sittenkuin Rooman optimaatit olivat kadottaneet sen itsekurin, jona oikea tasavaltalaishenki heissä ilmeni tasavallan suuruusaikana, täytyi virkamiehillä olla joku, joka piti heitä kurissa.

Vanhan valtiosäännön voimaan palauttaminen olisi aiheuttanut välittömästi uuden kansalaissodan puhkeamisen. Tästä johtui, että Rooman valtakunnan koossapysymisen ehdoton edellytys oli, että _yksi_ voimakas tahto johti kaikkea. Täksi yhdeksi tahdoksi voi tuona aikana tulla ainoastaan Octavianuksen tahto.

Palattuaan Egyptistä hän ryhtyi työhön luodakseen Rooman maailmanvaltakunnalle uuden valtiosäännön. Vuonna 27 e.Kr. tämä työ oli loppuunsuoritettu. Hän luopui silloin erikoisista triumvirin valtuuksistaan »ja antoi valtion takaisin senaatille ja kansalle», palautti toisin sanoen tasavaltalaisen valtiosäännön — nimellisesti. Kiitollinen senaatti antoi hänelle silloin kunnianimen Augustus: »Ylevä», »Kunnianarvoisa». Augustuksen varovaisen ja maltillisen luonteen mukaista oli kieltäytyä yksinvallan loistosta saadakseen turvallisemman valta-aseman. »Näytelmä oli aiottu mieltä ylentäväksi, mutta olikin vain komedia», ranskalainen historianfilosofi Léon Homo sanoo. »Suuri näyttelijä esitti kuitenkin osansa suurenmoisesti.»

Selostus tästä Rooman historian tärkeästä tapahtumasta on luettavissa eräässä huomattavassa asiakirjassa, joka kautta aikojen on säilynyt eräässä temppelissä, jonka kiitolliset alamaiset Ancyrassa Vähässä-Aasiassa pystyttivät Augustukselle. Kaupungista on meidän päivinämme tullut uudestisyntyneen Turkin pääkaupunki, jonka nimi nykyjään on Ankara. Temppelikirjoitus sisältää yleiskatsauksen Augustuksen historiaan, hänen itsensä kirjoittaman vähää ennen kuolemaansa. Hän piirrätytti alkutekstin kahteen kuparitauluun, jotka tuli asettaa hänen hautaholvinsa edustalle Marskentälle. Hänellä oli kuuluisina esikuvinaan Egyptin faaraot, Assyrian kuninkaat ja Persian suurkuninkaat. Ajateltakoon esimerkiksi Dareios I:n kuuluisaa Behistunin kallion piirtokirjoitusta.