Part 18

Lucretius on näin taiteilijan innoituksella antanut siivet Epikuroksen ajatukselle. Hän on, kuten Masson sanoo, »luovan mielikuvituksensa voimalla rakentanut ihanan palatsin oppi-isänsä tiilikivistä», ja lukiessaan hänen ylvästä teostaan maailman kaikkeudesta kokee ihmeellisen huimauksen tunnetta äärettömyysprobleeman edessä, samanlaista, joka on vallannut itsensä runoilijankin.

* * * * *

Jälkimaailmalle itse Lucretius on suuri tuntematon. Meillä on hänestä vain muutamia tietoja kirkkoisä Hieronymuksen »Maailmankronikassa», siis kolmisensataa vuotta myöhäisemmältä ajalta. Rakkaudenjuomasta kerrotaan runoilijan tulleen mielisairaaksi, mutta valoisampina väliaikoina runoilleen ja lopuksi itse lopettaneen päivänsä noin vuonna 55 e.Kr. Hän lienee silloin ollut noin nelikymmenvuotias. On epävarmaa, kuinka paljon totta on näissä tiedoissa. Schückin mielestä tieto itsemurhasta näyttää todennäköiseltä. »Ken on niin innostunein sanoin kuin Lucretius ihannoinut kuolema-vapauttajaa, ei liene säikkynyt tätä, joka teki olemattomiksi kaikki tuskat, kuten kaiken turhan toivonkin.»

Hämärän peitossa, mutta suuren suurena esiintyy meille »maailmankaikkeuden» runoilija, tuo suuri yksinäinen, joka kiihkeämmin kuin yksikään hänen kansastaan on syventynyt tutkimaan luonnon suurta kirjaa.

Kirjallisuutta:

Om världsalltet. Lucretii De rerum natura. Axel Jacobssonin ruotsinnos.

Clemens Cavallin, En materialistisk skald i forntiden (»Från Lundagård och Helgonabacken» 1892).

Emil Fehr, T. Lucretius Carus' Om naturen.

Fr. A. Lange, Materialismens historia, nid. I.

Constans Martha, Le poème de Lucrèce.

John Masson, Lucretius: epicurean and poet: 2 nid.

Lothar Volkman, T. Lucretius Carus.

CATULLUS.

Vanhin roomalainen runous oli ollut eepillistä ja draamallista runoutta. Kesti kauan, ennenkuin subjektiivinen ja yksilöllinen helleeninen henki kykeni vaikuttamaan roomalaishenkeen niin syvälti, että lyyrillinen latinankielinen runous kykeni syntymään. Se runoilija, joka ansaitsee nimen _roomalaisen lyriikan isä_, on Ciceron ja Lucretiuksen aikalainen _Catullus_. Hänessä huomaa voimakasta vaikutusta ennen kaikkea Sapphosta ja Kallimakhoksesta. Näiden muutamia runoja Catullus on suorastaan kääntänyt. Mutta Catullus ei ollut suinkaan sävyisä kääntäjä ja jäljittelijä — hän oli aito, alkuperäinen runoilijanero, jonka koko elämä oli täynnänsä polttavaa intohimoa. Hänen pikkurunonsa ovat sentähden harvinaisen viehättäviä. Ne ovat vain hetken lapsia, ja runoilija itse sanookin niitä rakastettavan vaatimattomasti loruiluksi, mutta »ne antavat meille», Schück sanoo, »ensimmäisen kerran sitten Sapphon päivien aitoa lyriikkaa, ja niissä kohtaa meitä kokonainen ihmiselämä, kokonainen aikakausi elävän elämän tuorein värein. Lucretiuksen eepokseen verraten Catulluksen laulut muodostavat omituisesti vaikuttavan vastakohdan. Kummankin runot ovat intohimon lapsia. Mutta Lucretius kiehtoo meidät siksi, että me vain _välähdykseltä_ näemme hänen oman henkilöllisyytensä luonnon eepoksen haltioituneitten tietäjäinsanojen takaa; Catullus lumoo meidät siksi, että me ikäänkuin kuulemme hänen sydämensä lyönnin, kuuntelemme hänen hengitystään ja katselemme hänen leimuavia silmiään. Toinen oli miehekkään ylpeästi koettanut salata oman henkilöllisyytensä joukon katseilta; toinen on antiikin kenties yksilöllisin runoilija.»

Catullus oli syntynyt Veronassa, mutta tuli jo kahdenkymmenenkahden vuoden vanhana Roomaan. Täällä hänet tempasi pyörteisiinsä se nautintoelämä, joka oli tullut muotiin sellaisten miesten kuin Catilinan vaikutuksesta, tuo elämä, joka oli täynnä rakkausseikkailuja hetairain ja naimisissa olevien naisten kanssa, hurjia orgioita, ja joka suurelta osaltaan perustui jaloon taitoon tehdä velkoja niitä maksamatta. Tässä hirvittävän hillittömässä ympäristössä kohtasi hänet suuri rakkaus, tuo kaikki kuluttava intohimo, joka teki hänestä haltioituneen runoilijan ja antoi roomalaiselle kirjallisuudelle sen ensimmäisen suuren lyyrikon. Kuuma kelttiläisveriköhän tässä Gallian pojassa aiheuttaa hänen vastaanottavaisuutensa ja sukulaisuutensa helleenisen hengen voimakkaalle subjektiiviselle piirteelle? Kenties on juuri tässä selitys siihen, miksi Catulluksesta tuli sen runouslajin uranuurtaja, jossa runoilijan oma minä rikkoi ne kahleet, joihin sidottuna ankara roomalainen valtio- ja perhekuri oli niin kauan aikaa yksilöä pitänyt. Nyt kirjallisuudestakin huomaa, että vanharoomalaisten luonteitten aika on ohi, tuo aika, jolloin koko Rooman kansalla oli, kuten saksalainen esseisti Birt hienostuneella psykologisella silmällään toteaa, »joukkosielu niinkuin mehiläispesässä», jolloin yksilöt olivat »kovia, särmikkäitä luonteita, vailla kauneudentunnetta, vailla mielikuvitusta, täydellisesti epämusikaalisia, mutta tarmokkaita. Kuten egyptiläisissä kohokuvissa kaikki henkilöt olivat yhtäläisiä, niin olivat muinaisroomalaisetkin. He ovat vain tyyppi; joukon vaistot puhuvat jokaisesta yksityisestä henkilöstä.»

Nyt sitävastoin runoilija uskaltaa olla kokonaan oma itsensä, antaa ilmaisun hetken tunnelmille, suurille ja pienille intohimoille. Rooman valtiohan ei muutoin ole enää sellainen, että se voisi aiheuttaa isänmaallista innostusta. Se on muodostunut poliittisesti turmeltuneeksi yhteiskunnaksi, kunnianhimoisten kansanvillitsijäin temmellyskentäksi. Tällaisesta maaperästä eivät kasva suinkaan isänmaalliset laulut, kuten Næviuksen ja Enniuksen luomukset tasavallan suuruuden ajalla, jolloin jokainen roomalainen tunsi olevansa yhtä voimakkaan, ylvään valtionsa kanssa. Ei ole ihmettelemistä, että yleisten asioitten harrastus nyt sitävastoin häviää kirjallisuudessakin ja että runous muuttuu vain yksityisen tunteitten, ennen muuta rakkauden ja vihan ilmentäjäksi. Tällöin tulee _nainen_ roomalaisen runouden keskipisteeksi.

_Lesbia_ on nimenä Catulluksen runoudessa sillä naisella, jota hän rakasti omaan tuhoonsa asti. Nimi on valittu tarkoittaen Hellaan tulisinta rakkauden laulajaa, »orvokkikiharaista, suloisesti hymyilevää» lesboslaisen laulajakoulun Sapphoa. Kolmeentoista lyhyeen säkeeseen Catullus on muutamissa nopeasti kiitävissä hetkissä keskittänyt rakkauden onnen intohimoisen huuman taustana katoavaisuuden ikuinen uni:

»Lesbiain, eläkäämme, lempikäämme, pelkäämättä rahtusen vertaa, kuinka suutaan soitellee ukot huuhkapäiset! Laskee auringot, ja ne nousee taasen, vaan kun vuolas vuo elämämme sammuu, yöhön ainaiseenpa me uinahdamme. Suudelmaa tuhat suo ja sitten sata, sitten uudestaan tuhat, sitten sata, sitten jälleen suo tuhat, jälleen sata! Suukkojamme kun tuhatmäärin karttuu, niin me yhteen nuo sekotamme, jottei kenkään tulla voi kademieleen tuosta, kun hän tietää sais, miten niit' on monta.»

Kuka sitten oli tämä runoilijan jumaloima Lesbia? Hän oli ylhäinen roomalaisnainen, oikealta nimeltään _Clodia_, pahamaineisen, syrjäkujien joukon ja roskaväen sankarin Clodiuksen sisar. Hänen oma maineensa ei ollut alallaan veljen mainetta parempi. Kun Cicero oli kerran erään hänen rakastajansa puolustusasianajajana, jota Clodia syytti siitä, että tämä oli muka tahtonut myrkyttää hänet, käytti Cicero hyväkseen varmasti mieluisaa tilaisuutta loistaakseen valitun ilkeillä pistosanoilla verivihollisensa Clodiuksen sisaresta. »Minä en ole suinkaan», hän sanoi moitteettoman ritarillisesti, »ilkeämielinen naisia kohtaan ylipäänsä ja kaikkein vähimmin sellaista kohtaan, joka lukeutuu kaikkien miesten ystävättärien joukkoon.»

Mutta Clodian kauneutta ihailtiin yleisesti. Hänen naimisissaolonsa ei sen ajan turmeltuneen käsityskannan mukaan ollut suinkaan esteenä hänen monille rakkaussuhteilleen, etenkin, kun hänen miehensä oli vanha, ikävä ja epämiellyttävä herrasmies. Catulluksella oli tapana nimittää häntä »aasiksi». Se aika oli mennyt, jolloin roomalainen perheenäiti istui jalon hyveellisesti eristäytyneenä kotona kangaspuiden ja värttinän ääressä. Roomasta oli tullut elostelijain ja avionrikkojattarien kaupunki. »Viattomuus on rumuuden todistus», sanottiin.

Tähän vaaralliseen naiseen sattui nuori runoilija tutustumaan. Hänen elämänsä suuren intohimon satuun kuuluu myöskin, että Clodia oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Mutta se, mikä nuorukaiselle muodostui kuluttavaksi kärsimykseksi, ei elämääkokeneelle ylhäiselle naiselle ollut koskaan muuta kuin pian unohdettu episodi. Aavisteleva epäluuloisuus sekaantuikin pian nuorukaisen aistihuumaan. Hän sanoo:

»Kaunoni lausuu, että hän hylkäis muut kosijansa kuin minut, vaikkapa Zeus itsekin hänt' anelis. Näin hän lausuvi, mut mitä armaalleen nimes nainen, senpä sä kirjoittaa tuulehen, virtahan voit.»

Parin vuoden rakkaushurmion jälkeen hänen pahat aavistuksensa saavatkin eräänä päivänä vahvistuksen. Hän oli matkustanut kotiinsa vanhaa isäänsä tervehtimään. Tänne hän huhupuheena kuulee, että Clodia on ottanut itselleen uuden rakastajan. Hän ei ollut, Schückin sanoja käyttääksemme — »niitä naisia, jotka kauan huokailevat yksinäisyydessä».

Tuskasta suunniltaan runoilija kiiruhtaa takaisin Roomaan, mutta siellä hän sai vain varmuuden, että Lesbia ei enää kuulunut hänelle. Catulluksen uskottomasta ystävästä Rufuksesta oli tullut hänen kilpailijansa. Nyt runoilija purkaa tuskansa säkeisiin:

»Tuikiko turhaan siis pidin ystävänäin sua, Rufus? Turhaan? Katkeran on kallihiks päätynyt hän. Hiivit mun povehein, mut tuskat toit sydämeeni, koidolt' aartehen veit ainoan, minkä hän sai. Veit sä sen. Oi, elämäämme sä vuodatit myrkkyäs julmaa, veikkoutemmekin, oi, oi, tuhos myrkkysi tuo.»

Laulajan rakkauden palo Lesbiaa kohtaan muuttui nyt vihaksi. Mutta hän ei kyennyt kuitenkaan irroittautumaan vanhasta intohimostaan. Mies poloinen koetti etsiä karvasta lohdutusta siitä, ettei hän kuitenkaan, kaikesta huolimatta, ollut Lesbialle tyhjää ilmaa: herjasihan tämä häntä toisille:

»Leskiä herjaelee mua myötään, ei minust' yhtään vaieta voi; mua hän lempivi, vannoa voin. Mistäkö tiedän? Koska mä myös kiroan joka hetki häntä, jot' armastan, sen minä vannoa voin.»

Entiset rakastavaiset näyttävätkin vielä kerran lähestyneen toisiaan. Mutta rakkauden sammunutta liekkiä he eivät enää kyenneet puhaltamaan palamaan. »Sinun vikasi on, Lesbia», kirjoitti hän, »että en

nyt sua lempiä voi, vaikk' kuinkakin kunnokas oisit, Laata en lemmestäin, tee mitä kehnoa vain.»

Syvälle Lesbia vaipuikin, niin syvälle kuin nainen voi vajota. Hän otti nyt — toistaaksemme itseään Catullusta — rakastajansa »kujilta ja katunurkista», ei rakkaudesta, vaan ainoastaan »turmellakseen heidän nuoruudenvoimansa».

»Älköön luulko, hänt' yhä että lemmin! Surmannut tuon tuntehen on hän, niinkuin aura katkaisee kukan huikeissansa nurmikon reunaa.»

Liikuttavaa on kuulla intohimon orjan hurjuudessaan purkavan tuskaansa palaviin rukouksiin pyytäen jumalia armahtamaan hänen raadeltua sieluaan:

»Kurjaa silmätkää mua! Jos elämäin oli puhdas, niin tämä turmiokas myrkky te lievittäkää! Tuskat polttelevat ovat tunkeuneet ytimiini, kaikki jo rinnastain riemut on riistäyneet. Pyydä en, että hän myös mua lempisi kuin minä häntä, taikka, mi mahdotont’ on, että hän sais siveäks. Oi jumalat, vain multa te viekää tuskani poltto, viekää multa se pois uskollisuuteni vuoksi.»

Mutta intohimot olivat polttaneet hänet. Hän oli vain noin kolmikymmenvuotias, kun hän vuonna 54 päätti päivänsä. Vaikuttaa enemmän kuin sattumalta, että Lucretius, Catullus ja monet muut samanaikaiset runoilijat kuolivat ennen aikojaan. He kuuluivat aikakauteen, jolloin veri sykki kuumeisesti, hermostuneeseen aikaan, joka oli menettänyt sen suurenmoisen sielullisen tasapainon, joka oli ominaista vanhemmalle, vankkarakenteisemmalle runoilijasukupolvelle. Melkein koko roomalaisen kirjallisuuden uranuurtajajoukko, Nævius, Ennius, Plautus ja monet muut, saavuttivat korkean iän ja vaikuttivat kirjailijoina vielä elämänsä ehtoolla. Mutta Catulluksen ja Lucretiuksen elämä ja runous kuvastavat sitä rikkinäistä aikaa, jolloin he elivät. Se aika oli tulisten intohimojen, polttavan nautinnonjanon aikaa, siveellisen ja uskonnollisen rappeutumisen aikaa, jonka yllä oli kauhun tumma varjo.

Kirjallisuutta:

Sånger af Catullus från Verona, öfversättningsförsök af Elias Janzon (Upsala universitets årsskrift 1889 ja 1891).

A.B. Drachmann, Catuls digtning.

Otto Ribbeck, C. Valerius Catullus.

I.B. Stenersen, Catul’s digtning.

V.A. Koskenniemi, Roomalaisia runoilijoita.

TRIUMVIRIT VOITTAVAT CÆSARIN VIIMEISET VIHOLLISET.

Jätimme politiikan ja sen väkivaltanäytelmät siihen hetkeen, jolloin henkipattojulistukset raivosivat pahimmillaan Roomassa. Kun verityö oli loppuunsuoritettu, tuli Brutuksen ja Cassiuksen vuoro. Näitä vastaan triumvirit kääntyivät asevoimin. Ratkaisu tapahtui Makedoniassa. Näytti siltä kuin Brutusta ja Cassiusta Cæsarin verinen haamu olisi seurannut heidän kulkiessaan kohti kohtaloansa. Paha omatunto teki molemmat murhaajat epävarmoiksi ja lamautti heidän toimintatarmonsa. Kerrotaan Brutuksen nähneen eräänä yönä yli-inhimillisen suuren hahmon, joka vaieten astui hänen telttaansa. Brutus kokosi rohkeutensa ja kysyi: »Kuka sinä olet? Mitä sinä minusta tahdot?» »Minä olen», haamu vastasi, »sinun paha henkesi. Me kohtaamme _Philippoin_ luona.»

Tämännimisen Makedonian kaupungin luona tapahtuivat ratkaisevat taistelut vuonna 42 e.Kr. Molemmat Philippoin luona käydyt taistelut olivat suurimmat koko Rooman historiassa. 100 000 miestä taisteli tällöin kummallakin puolella. Antoniuksen sotapäällikkötaidon vuoksi taistelu päättyi triumvirien voittoon — Octavianus oli liian nuori ja kokematon ja sen lisäksi niin sairas, että hän ei voinut hoitaa päällikkyyttä. Tämä ei ollut hänen elämässään ainoa kerta, jolloin hänen horjuva terveytensä hänet petti ratkaisevalla hetkellä. Hintelä Octavianus oli kuin hento poikanulikka jättiläismäiseen Antoniukseen verraten. Mutta erotus tasoittui enemmänkin kuin tarpeeksi siitä, että Octavianus ei tuhlannut saamaansa leiviskää. Ja viisauteen ja valtiomieslahjakkuuteen nähden hän oli jättiläistä verrattomasti etevämpi. Hän ei kerskaillut kuten Antonius, vaan _toimi_ ja _teki työtä_.

Cassius ja Brutus olivat etukäteen päättäneet surmata itsensä siinä tapauksessa, että heidät voitettaisiin. Cassius pani ensimmäisenä päätöksensä toimeen. Aseenkantajallaan hän surmautti itsensä — samalla tikarilla, kerrotaan, jolla hän itse oli osallistunut Cæsarin murhaan.

Cassiuksen epätoivoinen teko johtui kuitenkin tilanteen väärin arvostelemisesta. Ensimmäisen päivän taistelu Philippoin luona ei ollut ratkaiseva. Mutta samalla hetkellä, kun Cassius oli kuollut, kurikin armeijassa loppui. Brutus oli liiaksi tuumiskeleva luonne, kykenemätön reippaaseen aloitteeseen. Kaikesta piti keskustella ja kaikki tehdä »mielipiteenvaihdon» esineeksi. Sotaleiri muuttui filosofikouluksi, jossa jokainen mies puhui monisanaisesti oman käsityksensä puolesta ja ylipäällikön oli vaikeata saada päätöstä aikaan. Toinen ei hyväksynyt toista, toinen taas ei toista Brutuksen esityksistä ja välitti viis hänen käskyistään. Casca oli kaikista julkein, mies, joka oli saavuttanut Herostratoksen roistonmaineen antamalla Cæsarille ensimmäisen tikariniskun. Kieli, jota hän nyt käytti korkeinta päällikköä kohtaan, oli vallan sopimatonta. Nyt ei Brutusta auttanut Homeroksen säkeitten lausuileminen eikä filosofisten probleemain selvittely.

Senpä vuoksi Brutus epätoivo sydämessä jälleen ryhtyi taisteluun. Mutta hänellä ei ollut valitsemisen varaa, jollei hän tahtonut nähdä armeijansa hajaantuvan itsestään. Hänen joukoistansa oli jo osa hänen silmiensä edessä mennyt vihollisen puolelle. Brutus oli Philippoin luona samassa asemassa kuin Pompeius Pharsaloksen luona.

Brutus taisteli urhoollisesti ja alussa menestyksellisesti, mutta kokonaisuuden johto luisui hänen käsistään, ja kun taistelu oli menetetty, hän pakeni. Mutta paetessaan hän epätoivoissaan erään ystävän avulla työnsi miekan sydämeensä.[75]

Cæsarin murha oli kostettu, ja tästä hetkestä tuli yhä yleisemmäksi se käsitys, että »tyrannimurha» oli ollut jumalille vastenmielinen teko.

Suetonius tekee sen johtopäätöksen, että tuskin ainoakaan Cæsarin murhaajista eli uhrinsa jälkeen kauemmin kuin korkeintaan kolme vuotta; ja kyseenalaista on, kuoliko heistä kukaan luonnollisen kuoleman. Muutamat kuolivat haaksirikossa, toiset kaatuivat sodassa ja eräät surmasivat itsensä samalla tikarilla, jolla olivat käyneet Cæsarin kimppuun.

* * * * *

Sittenkuin Itämaat oli saatu takaisin Brutuksen ja Cassiuksen vallasta, oli triumvirien tehtävänä ryhtyä ahdistamaan _Sextus Pompeiusta_, joka oli lähtenyt meren turviin ja tullut mahtavaksi merirosvopäälliköksi pesäpaikkoinaan Sisilia, Sardinia ja Korsikka. Sisilialaiset, joissa oli aina elänyt voimakas vapaudenrakkaus, olivat iloisia siitä, että heidän saarestaan oli tullut itsenäisen valta-alueen keskipiste. Olivathan he suureksi osaksi kansallisuudeltaan kreikkalaisia ja vihamielisiä Roomaa kohtaan.

Pompeius nimitti itseään ylpeästi »Neptunuksen pojaksi» ja vaihtoi purppuraisen sotapäälliköntogansa merensiniseen. Hän teki roomalaisille paljon kiusaa estämällä elintarpeiden tuonnin Roomaan ja kurittamalla Italian rannikkoja. Henkipattovainojen jälkeen ja vielä enemmän Philippoin taistelun perästä kaikki tyytymättömät ainekset pakenivat hänen luokseen, ja ryöstön ja saaliin mahdollisuus houkutteli seikkailijoita joka taholta.

Pitkän sovinnonhieronnan jälkeen triumvirien ja Pompeiuksen kesken puhkesi sota. Turhaan runoilija Horatius rukoili kokonaisen kansan nimissä säästämään sitä vielä enemmältä verenvuodatukselta. Hän tunsi nuo luonnottomat veljessodat seuraukseksi kirouksesta, joka oli raskaana painanut Roomaa aina siitä päivästä asti, jolloin Romulus oli surmannut veljensä Remuksen.

»Rikoksiin mihin, mihin te taasen syöksytte, tupesta miekat temmaten? Lie liian vähän maalla, merellä vuotanut latinalaista hurmetta? Ei siks ees, että linnat korskat Karthagon tuhaksi Rooma rauentais, tai jotta Britti rauhaan jäänyt kahleissa triunifisaatoss' asteleis, vaan jolta, niinkuin Perthit toivoo, kaupunki tää itse kaataisi itsensä. Mutt' eiväthän ees sudet eikä leijonat hätyytä omaa heimoaan. Te hullujako ootte vaiko raivoja, vai vikapäitä? Vastatkaa!

Vait on he, käyvät kalmankalpeiksi kasvonsa, ja mielet järkkyy, tyrmistyy. Te vikapäitä ootte; Rooman vitsaus on veljesmurhat ainaiset siit' asti kuin vuos syytön veri Remuksen kiroksi kansan vastaisen.»

Mutta tasavallan kuolinkamppailu vaati vielä enemmän verta. Myrskyt aiheuttivat Octavianuksen laivastolle niin suuria tappioita, ettei niiden veroisia ollut nähty miesmuistiin. Mutta vastoinkäymisen päivinä ilmenivät nuoren imperaattorin suuret luonteenominaisuudet. Hän teki kaikki, mitä oli tehtävissä vaurioitten korjaamiseksi, eikä menettänyt milloinkaan rohkeuttaan hetkeksikään. Pompeius ei sitävastoin ymmärtänyt käyttää menestystään hyödykseen. Hän oli rohkea seikkailija, mutta hänellä ei ollut sotapäällikön ja valtiomiehen kykyä rauhallisesti harkita ja nähdä olosuhteet suuresti.

Vielä kerran suuri merionnettomuus kohtasi Octavianusta, mutta hänen maajoukkojensa voimakkaammuus merkitsi ajan pitkään enemmän kuin laivaston vastoinkäymiset. Ja lopulta nämäkin vaihtuivat voitoiksi. Pompeiuksen laivasto tuhottiin perin pohjin Messinan lähellä vuonna 36 e.Kr. Voiton kunnia lankeaa pääasiallisesti _Agrippalle_, Octavianuksen sotapäällikölle ja hänen samanikäiselle lapsuudenystävälleen ja opiskelutoverilleen, joka seisoi uskollisesti imperaattorin vierellä sekä rauhan että sodan toimissa.

Menettäessään laivastonsa Pompeius joutui pois suunniltaan, aivan kuin isänsä Pharsaloksen luona, ja jätti maasotajoukon oman onnensa nojaan sillä seurauksin, että se voitettiin. Itse hän pakeni Vähään-Aasiaan toivoen voivansa luoda siellä itselleen uuden aseman liittoutumalla parthialaisten kanssa. Mutta suunnitelma epäonnistui, hän joutui vangiksi ja mestattiin Antoniuksen käskystä.

Kirjallisuutta:

Axel Dahlman, Agrippa.

TRIUMVIRAATIN PURKAUTUMINEN.

Sillä aikaa kuin Octavianus taisteli Sextus Pompeiusta vastaan ja hoiti hallitusta Roomassa, piti Antoniuksen järjestää Idän olot. Sen hän tekikin omalla erikoisella tavallaan. Kansan Bakkhokseksi tervehtimänä — osa, joka varmasti soveltui hyvin alituisesti janoiselle ihmiselle — hän kulki viininlehväseppele otsallaan ja thyrsossauva kädessä Vähän-Aasian kaupungista kaupunkiin hurjissa juomingeissa mukanaan joukkue näyttelijöitä, tanssijattaria, huilunpuhaltajia ja kitaransoittajattaria. Kaikkialla hän rankaisi ja palkitsi aina sen mukaan, millä tuulella sattui olemaan. Hän tuhlasi mielettömällä tavalla ne varat, jotka hän kiristi kurjalta väestöltä.[76] Mitäpä hän huoli kyynelistä, armon rukouksista, verestä, mikä oli kullan hintana.

Kun hän kerran Kilikiassa Tarsoksen kaupungin forumilla istui oikeutta, kaikui äkkiä suusta suuhun huuto: »Venus on tullut uuden Bakkhoksen luo!» Hiljaisen soiton kaikuessa kullattu alus, purppurapurjeen ja hopeasilauksista loistavien airojen kuljettamana ohjasi kulkunsa ylös Kydnosjokea. Kullalta kimmeltävän valtaistuinkatoksen alla lepäsi uusi Venus: Egyptin ihana hallitsijatar Kleopatra. Amoriineiksi puetut pojat leyhkyttelivät hänelle viileyttä, kauniit orjattaret esittivät sulottaria ja nereidejä, ja ilma oli täynnä ihmeellisiä, suloisia tuoksuja.

No, kuulkaa: laiva, jossa kulki hän, se niinkuin kimmeltävä valtaistuin vesillä palaa; keula pelkkää kultaa, ja purjeet purppuraa; ne sulotuoksuin tuuletkin hurmaa; airot hopeaiset säveltä huilun säestää, ja kiirein vanassa vesi seuraa, niinkuin sitä lumoisi loiske. Kleopatran suhteen jää vaivaiseksi kertomus: hän siinä teltassa kullankirjaillussa viruu himmentäin Venuksenkin, jossa taide jo voittaa luonnon; kahden puolen sievät, cupidomaiset, hymykuoppa-pojat, käsissä kirjoviuhkat, joiden leyhkä ihoa somaa jäähdyttäissään näyttää vain tulistuvan, turhaa tehden työtä.

(_Shakespeare, Antonius ja Kleopatra_.)

Kaikki kaupunkilaiset, joissa vain henkeä ja elämää oli, riensivät katselemaan tätä ihanaa ilmestystä.

Mutta Antoniuksen takia hän oli tullut ja hän pyysi nyt tämän luokseen aterialle. Hän tuli, näki ja oli voitettu. Heti ensimmäisestä silmäyksestä hän hullaantui tuohon kiehtovaan ilmestykseen ja häikäistyi hänen uivan hovinsa loistosta. Laivan astiasto oli taidokasta täysikultatyötä, seinät ja lattiat koristettu purppurapeitteillä, ja joka päivä lumoava emäntä loihti esiin yllätyksiä, jotka saivat vieraat yhä uudelleen hämmästymään.

Henkevään, hienosti sivistyneeseen kuningattareen verraten oli Herkuleksen jälkeläinen, joksi Antonius itseään mielellään nimitti, kolho, joka oli nyt vallan hourupäinen. Puolittain tahdottomana hän seurasi Kleopatraa Egyptiin. Rakastavaiset heittäytyivät huvien pyörteeseen ja koettivat voittaa toisensa yhä uusia huvituksia keksimällä. Varsinkin on kuuluisa kertomus, kuinka Kleopatra kerran löi vetoa rakastajansa kanssa siitä, että hän yhdellä ainoalla aterialla voisi tuhlata parikymmentä miljoonaa markkaa. Hän voittikin vedon irroituttamalla korvarenkaastaan suunnattoman kallisarvoisen helmen ja liuotuttamalla sen viinipikariin jollakin voimakkaalla hapolla.

Kleopatran syleilyssä Antonius unohti sekä hallitusvelvollisuutensa että kunniansa. Pieni, hento egyptitär nautti nähdessään, kuinka hän voi kietoa tuon jättiläisen sormensa ympärille. Kleopatran vuoksi Antonius löi laimin ja hylkäsi rakastavan, uskollisen vaimonsa Octavian, Octavianuksen sisaren. Hänen kauneutensa ei ollut intohimoisesti huumaavaa kuten Kleopatran, mutta sen aateloi sielun suuruus ja lempeys, joka oli liian kaunista irstaalle Antoniukselle.

* * * * *