Part 17

Helppoa onkin käydä Ciceron kimppuun. Hänen heikkoutensa johtuvat hänen asianajajamaisesta luonteenlaadustaan. Kovin usein näemme hänen yksityissyistä tai poliittisesta painostuksesta puolustavan väärää asiaa. Vastenmielistä on tällaisissa tapauksissa todeta, kuinka hän vastoin parempaa tietoaan pauhaa paatoksella, joka kajahtaa teeskennellyltä ja ontolta. Paitsi niitä syytöksiä hänen luonnettansa vastaan, jollaisia hänen useimmat julkiset puheensa ovat, meillä on käytettävissämme vielä joukko muita raskauttavia todisteita häntä vastaan: hänen omat kirjeensä. Näissä hän on paljastanut itsensä rehellisemmin, arkailemattomammin kuin kukaan muu muinaisajan ihminen, jonka tunnemme. Mutta onkohan oikein punnita kultavaa'alla sanoja, joita eloisa ja kiihkeä luonne hetken mielialan vallassa piirtelee ainoastaan uskollisimpain ystäväinsä luettavaksi? Cicero on itse luonnehtinut nämä epistolansa »kahdenkeskisiksi keskusteluiksi», eikä hänellä ole koskaan ollut ajatustakaan saattaa niitä julkisuuteen. Eihän kukaan ole suuri kamaripalvelijansa edessä, emmekä saa, kuten norjalainen filologi Eitrem henkevästi sanoo, »odottaa saavamme Cicerosta samaa vaikutusta, kun me kurkistelemme hänen olkapäänsä yli hänen kirjoituspöytänsä ääressä, kuin silloin, kun kuulemme hänen äänensä kumisevan läpi senaatin istuntosalin tai yli Forumin.» Nopeasti kuin auringonpaiste ja sade huhtikuun päivänä vaihtelevat mielialat noissa vanhoissa papereissa. Yhtenä hetkenä valtaa hänet itku, niin ettei hän voi kirjoittaa enempää, toisena hetkenä hän on rohkaistunut ja filosofoi, että on kuitenkin parasta elää toivossa silloinkin, kun se ei voi olla valoisinta lajia. Seuraavana päivänä on toivo kohonnut ylimmilleen.

»Ei ole olemassa», Ihne sanoo, »yhtä ainoata muinaisajan miestä, joka on antanut meille tilaisuuden silmätä niin syvälle luonteensa sisimpiin lymypaikkoihin, joka on antanut meidän kohottaa tuota enemmän tai vähemmän läpinäkyvää naamiota, jonka muut julkisuuden miehet ovat pukeneet päälleen. Hän on kuvannut itse itsensä sellaisena kuin hän oli, puheissaan ja vielä enemmän kirjeissään. Muista tunnemme vain sen kuvan, jonka ystävät tai viholliset ovat piirtäneet — Ciceron me sitävastoin näemme siinä kuvastimessa, jota hän itse pitää edessämme katseltavanamme. On totta, että siinä kuvassa on monta piirrettä, jotka eivät ole omiaan herättämään kovinkaan suurta ihailua, mutta jos tahdomme olla oikeudenmukaisia, meidän täytyy myöntää, että samoin olisi laita useimpien historian suurimpien sankarihahmojen, jos saisimme katsella yhtä suoraan heidän sieluihinsa kaikkine yksilöllisine heikkouksineen kuin olemme saaneet silmätä Ciceron sieluun.» — »Moitteettomia ihmisiä esiintyy ainoastaan romaaneissa», Boissier toteaa, »mutta viekkailla ja harkitsevilla luonteilla on kyky huolellisesti salata kaikki tunteensa, jotka eivät kärsi päivänvaloa. Myöskin suurimpia kunnianmiehiä voivat välistä kiusata himot ja kateus, mitä he seuraavassa hetkessä häpeävät. Mutta kirjoitettuina sellaiset haihtuvat ajatukset saavat enemmän kiinteyttä, enemmän arvoa ja merkitystä, kuin niillä itse asiassa oli hetkenä, jolloin ne syntyivät. Maltittomuudet, jotka tarkempi ajattelu pian taltuttaa, suuruushaaveet, jotka järkisyistä pian lauhtuvat, eivät ole poispyyhittävissä, kun ne vain kerran on uskottu paperille. Kun utelias tulkitsija alkaa tutkia tällaisia liian avomielisiä tunnustuksia, hän halkoo niitä kenties siinä määrin hiuksenhienosti, että jälkimaailma saa epämiellyttävän kuvan miehestä, joka on ne lausunut. Tarkoilla ja jääväämättömillä otteilla hän silloin todistaa, että tuo mies oli huono kansalainen ja petollinen ystävä, että hän oli pohjaltaan kateellinen ja toimi vilpillisesti kaikkia puolueita kohtaan.»

Tarkkanäköinen ei anna kuitenkaan tällaisten näytteiden johtaa itseään harhaan. »Hän tietää, ettei kiihkeitä ja arvostelukyvyttömiä ihmisiä pidä ottaa kovin vakavalta kannalta eikä uskoa kaikkea, mitä he sanovat. _Heitä tulee puolustaa heitä itseänsä vastaan_ eikä kuunnella heitä, kun intohimo vie heidät harhateille, ja ennen kaikkea tulee erottaa heidän todellinen ja vakiintunut käsityksensä asioista siitä, mitä he hetkellisesti liioittelevat. Jokaisella ei ole kykyä voida oikein käsittää eikä lukiessaan oikealla tavalla eläytyä Ciceron kirjeisiin. Minä epäilen noita oppineita, jotka ihmistuntemuksetta ja elämänkokemuksetta kuvittelevat voivansa arvostella niitä. He pitävät täytenä totena kaikkia niitä kuluneita kohteliaisuuslauseparsia, joita seuraelämä vaatii ja jotka kaikkein vähimmin ovat omiaan pettämään niitä, joille ne sanotaan. He takertuvat riemuiten joihinkin kirjeenkirjoittajan ajattelemattomiin tunnustuksiin tahi hänen saamastansa kiitoksesta johtuvaan turhamaisuuteensa, mutta eivät käsitä hänen hienoa, sovittavaa ironiaansa. Voidaksensa oikein ymmärtää kaikkia näitä vivahduksia ja oikein arvostella, mitä nuo puheenparret oikeastaan merkitsevät, jotka hymyillen sanotaan, mutta jotka eivät aina sisällä sitä, mitä ne näennäisesti ilmaisevat, kamarioppineella täytyisi olla enemmän elämänkokemusta, kuin mitä hän yleensä on kyennyt itselleen hankkimaan. Ja puhuakseni nyt suoraan tässä arkaluontoisessa asiassa, minä luotan tässä suhteessa enemmän maailmanmieheen kuin oppineeseen.»

Sen, joka tahtoo arvostella Ciceroa oikeudenmukaisesti, ei pidä olla kuuro eikä ummistaa silmiänsä siltä, mitä Boissier sanoo »lumoavaksi suloksi hänen intiimeissä tunnustuksissaan. Ne herättävät meissä ihailua kirjeenkirjoittajaa kohtaan ja rakkautta mieheen hänen heikkouksistaan huolimatta.» Hieno saksalainen psykologi kirjallisuudenhistorian alalla, Eduard Schwartz lopettaakin Cicero-kuvauksensa seuraavin sanoin: »Jokaisen, joka tosiaankin _tahtoo_ kuulla, valtaa samalla kertaa kauhu ja myötätunto tuota miellyttävää ihmissielua kohtaan, kun se purkaa sieluntuskaansa. Tuon miehen tuskanparahduksissa tuntee samalla kertaa maailmantuomion raudankovat askelet ja koko sen onnettomuuden, jonka syvälle käyneiden mullistusten paino on pusertanut heikosta, rakastettavasta ja tunneherkästä ihmislapsesta, joka ei voinut aavistaa, että jälkimaailma tulisi höristelemään korviaan hänen tunnustuksilleen.»

On säilynyt lähes 900 kirjettä, jotka ovat Ciceron kirjoittamia tai hänelle kirjoitettuja. Ne ovat korvaamaton lähde sekä Ciceron itsensä että koko hänen aikansa elämän tuntemiselle. »Me teemme», Eitrem sanoo, »näiden kirjeiden välityksellä tuttavuutta suuren aikakauden suurimpien miesten kanssa. Näemme ainutlaatuisen kuvasarjan valtiomiehiä ja asianajajia, puhujia ja kynäilijöitä, sotapäälliköitä ja kirjallisia merkkimiehiä: Cæsarin ja Ciceron, Pompeiuksen ja Caton. Mutta me saamme elää myöskin uudelleen värittömät arkipäivät harmaine hetkineen ja vähäpätöisine miehineen, kaikki kirjavana sekoituksena. Näyttämö vaihtuu alinomaa. Milloin olemme läsnä senaatin kokouksessa, milloin kuuntelemme päivän tapahtumia koskevaa salonkikeskustelua. Milloin olemme Forumilla, milloin provinssissa... On kuin noista vanhoista papereista milloin ilo riemuitsisi, milloin suru nyyhkyttäisi. Kuivinkin asiatieto muodostuu niissä usein voimakkaasti suoritetuksi siveltimen vedoksi ajankuvaan ja psykologiseen kuvasarjaan. Me näemme ihmiset sellaisina, kuin he olivat, eikä sellaisina, kuin minä he tahtoivat esiintyä omalle ajalleen ja jälkimaailmalle. Siksipä muodostuukin näiden kirjeiden lukeminen kuin vaellukseksi halki Pompeijin. Erotus on vain siinä, että Pompeiji tuo nähtäväksemme taloja ja katuja, kirjeet ihmisiä ja elämänkohtalolta.»[70]

* * * * *

Perhe-elämässään Cicero sai kokea paljon suruja. Hänen vaimonsa Terentia oli nainen, jonka kanssa naimisiin menoa sanotaan hyväksi kaupaksi. Hän toi tullessaan aika suuren omaisuuden ja aluksi hän hoiti sitä kelvollisesti — myöhemmin hän näyttää antautuneen vaarallisiin keinotteluihin, ja Cicero valitti, että vaimo oli pettänyt häntä raha-asioissa. Mutta tästäkin huolimatta ei ollut helppoa tulla toimeen tuon lujatahtoisen vaimon kanssa, ja miehen kirjeistä voikin huomata, kuinka rakkaus vuosien kuluessa haihtui. Viimeisissä säilyneissä kirjeissä puhutaankin vain liikeasioista ja taloustoimista. Kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen Cicero erosi Terentiasta.[71] Kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän meni uudelleen naimisiin nuoren, Publilia nimisen tytön kanssa, jonka tämän isä oli kuolinvuoteellaan uskonut hänen hoitoonsa. Myöskin Publilia oli hyvin varakas. Mutta vanhuksen sydäntä likin oli hänen tyttärensä _Tullia_, »pikku Tullia», kuten hän aina sanoo. Tullia oli henkisestikin isänsä lapsi, ja hänellä oli myöskin isänsä kirjallisia harrastuksia. Mutta Tullia-raukka! Hän ihastui nuoreen, ylhäissukuiseen Dolabella nimiseen elostelijaan. Miehellä oli hyvä pää, mutta hän hoiti huonosti sekä henkistä että aineellista leiviskäänsä. Pieni, kiharatukkainen ja hyvin ruokittu Dolabella oli Catilina pienemmässä mittakaavassa. Hän oli vasta vain yhdeksäntoistavuotias, kun hänestä tuli Ciceron vävypoika. Mutta hän oli jo silloin ennättänyt tehdä joukon pahoja tekoja ja rumia kepposia. Voidakseen mennä naimisiin yhdeksän vuotta vanhemman Tullian kanssa hän hylkäsi ensimmäisen vaimonsa, naisen, joka olisi voinut olla hänen äitinsä, mutta jolla oli — tai oikeammin sanoen oli ollut — paljon rahaa. Cicero sanoi tämän iästä ivallisesti, että kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli kuullut tämän naisen olevan kolmenkymmenen vuoden vanhan.

Kun Dolabella sai Tullian, hän lupasi ruveta vakiintuneeksi mieheksi, mutta se oli vain kielenpieksäntää. Nopeasti ja hauskasti hän kulutti loppuun Tulliankin omaisuuden; ja kun Tullia uskalsi valitella, hän uhkasi ajaa hänet pellolle. Mutta Tullian rakkaus oli sokea. Viimeiseen asti hän antoi puolisolleen anteeksi tämän hairahdukset. Lopuksi kuitenkin mies loukkosi häntä niin syvästi, ettei sovinto ollut enää mahdollinen. Tullia pakeni silloin vanhan isänsä kotiin. Siellä hän vähän sen jälkeen kuoli lapsivuoteeseen. Tullian kuolema oli kovin isku, mikä kohtasi Ciceroa koko hänen elämänsä aikana.

Sitävastoin Publilia, joka oli Tulliaa nuorempi, ei ollut koskaan pitänyt tytärpuolestaan. Nyt hän toivoi, että hänen puolisonsa rakkaus kääntyisi tyttären asemesta häneen. Mutta kun Cicero näki, kuinka iloinen hän oli Tullian kuolemasta, hän sai sellaisen inhon häntä kohtaan, että hän ei enää tahtonut nähdä häntä silmissään, ja kaikki vaimon yritykset saada palata vanhan miehensä luo raukesivat turhaan. Cicero oli saanut kylliksi aviollisista ristiriidoista.

Cicerolla oli myöskin poika. Hän oli sotilas sielultaan ja sydämeltään, mutta isä oli kylliksi ymmärtämätön tahtoakseen kuitenkin tehdä hänestä filosofin ja puhujan, joka luonnollisesti oli turhaa vaivaa. Sen sijaan, että olisi antanut nuorukaisen mennä sotaan Cæsarin kanssa, kuten hän itse halusi, isä lähetti hänet Ateenaan opiskelemaan puhetaitoa. Ylläpidostaan nuori Cicero ei voinut valittaa, sillä isä antoi hänelle 150 000 markkaa vuodessa, jonka olisi luullut riittävän fil. ylioppilaalle. Mutta sen sijaan, että olisi istunut kuuntelemassa oppineita ja kaunopuheisia luentoja, nuori Cicero piti hienoja päivällisiä ja kehitti enemmän makuaan Falernum- ja Kios-viinin tuntemisessa kuin tietojaan Platonin ja Aristoteleen ajatusjärjestelmistä. Hänen elämänsä suurin ylpeys oli kehittyä aikansa suurimmaksi juomasankariksi. Täksi hän pääsikin niin suurella menestyksellä, että hänen onnistui voittaa itse Antoniuskin juomisessa.

Ettei hän aivan raaistunut, johtui siitä, että hän kuitenkin vihdoin viimein sai tilaisuuden seurata taipumustaan. Kun Brutus marssi Ateenan läpi, hän otti nuoren Ciceron mukaansa Makedoniaan. Ja nyt hänestä tuli yksi vapausintoilijain urhoollisimpia ja taitavimpia alipäälliköitä. Brutuksen tappion jälkeen Octavianus tunsi tarvetta sovittaa Ciceron pojalle, mitä oli rikkonut isää vastaan. Hän antoi hänelle armon ja nimitti hänet konsuliksi, mutta hänen ei onnistunut lopettaa hänen taipumustaan kallistella liian paljon pikaria. Ainoa urotyö, mikä nuoremman Ciceron tiedetään tehneen, oli se, että hän kerran humalan hämmingissä heitti lasinsa Augustuksen sotapäällikön ja ystävän Agrippan päähän.

Kirjallisuutta:

Marcus Tullius Cicero, Samtalen på Tusculum.[72] S.G. Dahlin ruotsinnos.

Marcus Tullius Cicero, Om pligterna. J.O. Lindforsin ruotsinnos.

Marcus Tullius Cicero, En väns tankar om vänskapen. En åldrings tankar om ålderdomen. P.G. Lythin

Marcus Tullius Cicero, Vanhuudesta. K.J. Hidénin suomennos.

LUCRETIUS.

Samaan aikaan kuin Cicero eli Roomassa toinenkin filosofi, jonka elämäntyö on tullut kuolemattomaksi.

Hän oli nimeltään _Lucretius_, ja hänen elämäntyönsä on suuripiirteinen filosofinen opetusrunoelma »De rerum natura», »_Maailmankaikkeudesta_» eli »_Kaiken olevaisen olemuksesta_».

Lucretius on, paitsi Cæsaria, ainoa kirjailija, jonka maailmankaupunki Rooma on itse synnyttänyt. Kaikki muut kirjallisuuden suurmiehet ovat tulleet Roomaan maaseudulta taikka provinsseista, jotka, kuten henkevä ranskalainen esseisti Martha sanoo, »toivat maailman hallitsijattarelle neronsa, kuten he sinne lähettivät kultansa».

Lucretius kuului aikakauteen, jolloin Rooman valtakunta järkkyi perustuksiaan myöten. Lapsena hän oli nähnyt Mariuksen ja Sullan valtataistelun aikaiset kauhunäytelmät ja oli nuorukaisena elänyt suuren orjakapinan hirmut. Hänen miehuusikänsä oli täynnä vaikutteita Catilinan katalasta kumousyrityksestä ja Pompeiuksen ja Cæsarin kunnianhimoisesta vallantavoittelusta, samalla aikaa kuin Clodius ja muut roistot terrorisoivat pääkaupunkia.

Hän oli kasvanut intohimoisen puoluevihan aikana, aikana, jolloin jokainen epäili lähimmäisensä vaanivan hänen henkeään ja kaikki olemassaolon ilo oli hävinnyt.

Päinvastoin kuin Cicero hän ei heittäytynyt politiikan kiihkeään ajometsästykseen. Ei ole ollenkaan kadehtittavaa antautua kilvan kapuamaan vallan tikapuita, hän itse sanoo:

Kuumentaa kateus yläilmat laill' ukonliekin; ain' enin huippuihin sen nuolet iskeä mielii. Paljon on oivempaa alamaisena tyynenä olla kuin maan mahtajaks, herraks, kansan käskijäks nousta.

Hän tunsi syvän luonteen ja tunteellisen mielen inhoa nähdessään, kuinka ihmiset voivat muuttaa maan helvetiksi. Hän kääntyi pois näistä kurjista näyistä ja vetäytyi omaan sisäiseen maailmaansa, jossa hän toivoi löytävänsä levon, mitä ulkomaailman myrskyt eivät saavuta, hän antautui maailmanarvoituksia mietiskelevään elämään, aivan kuten keskiajalla monet ihmiset etsivät luostarin muurien sisältä itselleen pakopaikkaa maailmalta, joka kävi heille liian raskaaksi. Hän sanoo tästä itse näin:

Mieluist' ompi, kun käy meren aavall' ankara myrsky, katsoa rannalta päin, miten toisell' on kovat paikat, ei siks, ett' ilahuttais mielt' olo ankea toisen, vaan kosk' itse et oo samanlaiseen joutunut tuskaan. Mieluist' on samaten sotakenttää katsoa, jolla riehuvat toiset, mutta sa vaarast' oot etähällä. Mieluisinapa on pyhäköst' ikiloistavan tiedon, jonk' ovat korkeuteen lujaks luoneet viisahat miehet, katsoa kuink' alahall' eri suuntiin harhata täytyy toisien, etsien tiet' elon, heiltä mi umpehen peittyy, kuinka he ottelevat neron, uljuuden asehilla, päivät puuhaillen kuni yötkin uupumatonna, rikkaiks tullakseen sekä saadakseen sananvaltaa. Oi, miten houkkia on nuo ihmiset, kuin sokeoita! Kuinka on koitoa, kuinka on vaarantäytt' elämämme parhaimmillaankin! Miks' ei toki huomata, ettei luonto se ensinkään pane ehdoks muut' elononnen kuin ett' ihminen, jolla on ruumis terve ja raitis, mieleltäänkin yht' olis terve ja pois pelon torjuis?

Kuumeen poltto se ei nopeammin kaikkoa luotas, jos koruompelinen, kuvikas on purppurapielus taikka sun allasi vain ovat vuodevaattehet rahvaan. Kun siis ruumist' ei lain hyödytä aartehet eikä korkeasyntyisyys, ei hyödytä ruhtinasvalta, on ajateltava; eipä ne sielua hyödytä myöskään. Jos leluks näämme me siis nämä, niille vain hymyämme, jos ei ihmisien pelot, huolet vainoavaiset kaikkoa ensinkään, vaikk' kuinkakin kiiltävät kullat, piittaa en mitäkään puvun purppurakirjaeluista, niin käsitämme jo, että on ainoa auttaja järki, kun elo synkistyypi ja tuskaan taipuvi mieli. Niinkuin pelkää laps pimeässä, mi peikkoja täynnään on muka, päivinkin mehän itse pelkäelemme joskus muuta, mi ei ole rahtuakaan vakavampaa, kuin mitä kauhistuu tai vartoelee pojat pienet. Pelko ja aatosten pimeys tuo täytyvi poistaa. Ei sitä aikaansaa valo koin, ei päivyen nuolet, vaan valo järjen, ymmärrys vain oikea luonnon.

Ja tämän »selvemmän luonnon käsittämisen», tämän kaikesta tuskasta, kaikesta kuolemanpelosta ja monien veriuhreja vaativien, vihollisten ja julmien jumalien pelonalaisuudesta vapautumisen Lucretius keksi _atomiopissa_, jollaisena me jo olemme kuulleet Demokritoksen ja hänen henkisen perillisensä Epikuroksen sitä esittävän. Korkeampana, mahtavampana ja johdonmukaisempana kuin vanha jumalmaailma esiintyivät hänelle luonnon voimat. Mitä sanomattomia kärsimyksiä ihmiset ovatkaan itselleen tuottaneet luomalla mielikuvituksessaan itselleen sellaisia jumaluusvoimia, hän huudahtaa:

Kuin monet tuskanhuokaukset, monet kyyneleveetkin, kestää itse he sai ja me, myöhemmät sukupolvet! Hurskautt' eipä se oo, ett' astutahan kiven ääreen, viittaan peittäen pään, tahi alttarilt’ alttarin luokse, maahan heitytähän tai nostetahan käsivarret puoleen temppelien, tahi alttarin peittyä suodaan teurahan hurmeeseen, lupauksia uusia tehdään; hurskas on hän, joka aina sit' aatoksissakin ompi.

Tuon samalla kertaa tunteellisen ja selvästi harkitsevan runoilijan oli vallannut kauhu ja inho nähdessään ne salaperäiset, kauhistaviin orgioihin yhdistetyt itämaalaiset jumalanpalvelustavat, jotka yhä enemmän ja enemmän tunkeutuivat roomalaisten keskuuteen. Hän tunsi voimakkaan omakohtaisen tarpeen vapautua siitä taikauskon painajaisesta, joka raivoisien demonien pelkona oli vallannut hänet ja oli myrkyttämäisillään koko hänen olemuksensa. Silloin hän löysi Epikuroksen ajatusjärjestelmästä sen raikkaan maailmankatsomuksen, joka rauhoitti hänen selvyyden tarvettaan ja antoi hänen kiusatulle sielulleen levon. Tästä syystä Epikuros tuli hänen ihailluksi oppi-isäkseen. Runoilija on väsymätön osoittaessaan hänelle lämmintä kunnioitustaan ja ilmaistakseen sen kiitollisuuden, johon ihmiskunta on hänelle velkapää; ja seuraavan laatuisin säkein hän omistaa jumaloidulle mestarille oikean riemuvirren:

Kurjaks näyttäytyi elontaival ihmisen silmun, kammokas usko kun sen oli maahan sortanut ennen; taivahan palloillen se ol' loihtinut hirveän hahmon, kaamean ihmisenpään, joka kaikkien uhkana nousi. Ensin Kreikan mies hän ihmiskatsehen tohti nostaa hahmoa päin sekä ensin tarttua taistoon. Hänt' ei lannistaa jumalmaineet voinehet eikä ukkosennuolet, ei jyly, vaan nepä sankari-intoon uuteen vain hänet sai, ens' miehenä käymähän kohti luonnon portteja, murtamahan niist' ahtahat teljet.

Niissä »tuo valtava henki» löysi maailmankaikkeuden lait.

Uskon taikaisen näin tallannut hän on maahan; Verraks taivaisten tämä voitto on nostanut meidät.

Runoilija on itse saman naiivin uskon vallassa, joka oli niin luonteenomainen 1700-luvulle: tuon uskon, jonka mukaan ihmiskunnan kaikki onnettomuudet voidaan parantaa »valistuksella» tahi — kuten Lucretius sen ilmaisee »selvemmällä luonnon ymmärtämisellä.» Ja hän hehkuu innosta julistaa tätä uskoaan ja vapauttaa sen avulla kärsivä ihmiskunta taikauskon painajaisesta. _Järjen voitto_, kas siinä toivo, joka innostaa ja inspiroi häntä. Mutta raskasta ori työ saada ihmiset luopumaan erehdyksestään. Huomaa, kuten Levertin sanoo, kuinka »käsi puristuu lujana kynään», kun hän kuvailee, kuinka maailmat syntyvät ja tuhoutuvat vain atomien sokeasta leikistä, ja tämä lähtökohtanaan tahtoo lyödä rikki uskon kuoleman jälkeiseen elämään. Hän tahtoo juurittaa pois uskon »säälittävään elämisen haluun». Mitäpä arvoa olisikaan elämällä tyhjään raukeamisen suloiseen, ikuiseen lepoon verraten! — Tällöin Lucretius ei ole kuitenkaan huomannut suurta eroa _olla_ kuollut ja _kuolla_.

Runoilija tahtoo ennen kaikkea juurittaa pois uskon, että kuollut _ruumis_ merkitsisi mitään vainajan kohtalolle toisessa maailmassa. Hän tahtoo vapauttaa ihmiskunnan hautaamatta jäämisen kammosta, jota muinaisajan urheimmatkin miehet tunsivat. Uljas Hektor, joka kalpenematta katsoo kuolemaa silmästä silmään ja on liian ylpeä pyytääkseen voittajalta armoa, parkaisee kuitenkin Akhilleuksen keihään surmaniskun sattuessa kauhuntäyteisen kuolinkirkaisun: »Älä jätä minua koirille!» Tästä pelosta aiheutuvista kuolleitten uhrilahjoista ja muiden hautausmenojen tuskallisen tarkasta seuraamisesta Lucretius on mielestään velvollinen vapauttamaan jäljelle jäävät omaiset. Kuolleelle ei ole sen pahempi, jos villipedon leuat repivät hänet kappaleiksi, kuin jos hänet roviolla poltetaan, hän sanoo,

taikka jos kangistuu hän kylmään marmoriarkkuun, Taikka jos tuntevi hän kasat multien raskahat yllään.[73]

Äläkä usko, mitä tarut kertovat manalan valtakunnasta ja kuolleitten maailmasta, Hadeesta ja Kerberoksesta, Tantaloksen tuskista ja Sisyphoksen turhasta työstä! Helvetti on täällä maan päällä, sillä syntinen ja rikollinen saa jo täällä kärsiä rangaistuksensa, jos ei muuten, niin kiduttavien ja moittivien omantunnon tuskien muodossa.

Sisyphon kaltaisen elämässäkin nähdä me saamme: pyrkii pyrkineistään hän virkaan, käskijävaltaan, mut valituks' ei vain tule, synkkänä käy kotihinsa. Virkaa noin havitella ja saada sit' ei ikänänsä, kestää toistamiseen samat vastoinkäymiset, vaivat — tuo samanlaista on vain kuin vierittää yhä paatta, jolla on raskas ja vauhdikas pyrkimys pohjahan laakson.

Agitaattorin hehku täyttää runoilijan koko esityksen ja tempaa meidät mukaansa runoelman kuivimmissakin ja abstraktisimmissakin osissa, siksi, että me silloinkin tunnemme hänen palavan innostuksensa tehtäväänsä ja hänen nöyrän ihailunsa muuttumattomia luonnonlakeja kohtaan. Tämä mies kirjoittaa sydänverellään ja varmasti hän ei lausuile tyhjiä sanoja, kun hän lukijalle puhuu siitä, kuinka hän tuntee ehdottomaksi velvollisuudekseen uhmata kaikkea vaivannäköä saattaakseen tehtävänsä päätökseen.

Kaikkeni ponnistan, jopa valvon selkeät yötkin löytääksein sanaparsiston, niin myös runomuodot, henkesi silmälle niin valonnäyttäjän jotta ma saisin, tuntea antaisin salaseikat pohjia myöten.

Englantilainen Lucretius-tuntija Masson sanoo: »Niin vuolas ja kuohuisa on se virta, joka pauhaa maailmankaikkeusrunoelman ensimmäisestä säkeestä sen viimeiseen asti, että voi hyvin käsittää, kuinka runoilijan koko elinvoiman on täytynyt tuhoutua tässä voimakkaassa, alati kuohuvassa tulvassa.»

Mutta hehkuvinkaan into ei olisi riittänyt kiehtomaan lukijaa, jollei Lucretiuksella olisi myöskin ollut runoilijan mielikuvitusta. Alinomaa elävöittävät esitystä ihailtavat luonnonkuvaukset, jotka on piirretty tavalla, mihin vain taiteilija kykenee. Sillä Lucretius on tosin ajattelija, mutta hänellä on runoilijan temperamentti. Melkein hurmioituneella innostuksella hän kuvailee maailman luomisen kulkua — Levertin sanoo — »ajattomasta alusta, jolloin atomit pyörivät tyhjyydessä kuten tomuhiukkaset auringossa, siihen hetkeen asti, jolloin se maa ja taivas, jonka ne olivat muodostaneet, jälleen hajoavat ja pyörivät avaruuksien läpi kuten kuivat akanat pohtimesta jääkirkkaana syyspäivänä. — Lakkaamatta hänen ajatuksensa työskentelee varastoidakseen huomioita ja todisteita siitä, että ihmisellä ei ole mitään pelkäämistä eikä mitään toivomista, vaan hän elää lyhyen hääpäivänsä itse atomina atomien pyörremaailmassa.»[74]