Part 16

Antoniuksen suuri hetki oli se, jolloin hän kansankokoukselle luki julki Cæsarin testamentin ja siitä kävi ilmi, että vainaja oli lahjoittanut puutarhansa kansanpuistoksi ja määrännyt annettavaksi jokaiselle Rooman köyhälle kansalaiselle, kaikkiaan 250.OOO:lle, summan, joka vastasi noin 500 markkaa. Sellainen sanoma ei ollut tekemättä vaikutustaan rahvaaseen. Mikä kansanystävä olikaan vainajassa menetetty! Ja tunteet niitä miehiä kohtaan, jotka olivat lyhentäneet tämän isällisen hyväntekijän elämän, muuttuivat suuttumuksen myrskyksi, kun ilmeni, että vainaja oli testamentissaan muistanut useita murhaajiaan suurilla summilla. Hän oli siis viime hetkiinsä asti elänyt siinä vakaumuksessa, että he olivat hänen ystäviään, nuo miehet, jotka vakain tuumin olivat pistäneet tikarinsa hänen ruumiiseensa.

Kun Antonius sitten Cæsarin hautajaisissa mukaansa tempaavassa puheessaan muistutti vainajan Rooman valtakunnalle tekemistä kuolemattomista teoista, ja kertoi, kuinka hän oli pelastanut roomalaiset pohjoisesta uhkaavasta gallialaisvaarasta, ja sen jälkeen tempasi peitteen ruumiin päältä ja kohotti kaiken kansan nähtäväksi hänen lävistetyn, verentahraaman togansa, silloin kaikui koko Forum kansanjoukon itkusta ja valituksesta, aivan kuten kuoro klassillisessa murhenäytelmässä ilmentää toimivien henkilöiden tunteita.

Hautajaislaulujen kaikuessa rahvas saa nähdä surmatun sankarin nousevan seisoalleen. Voidaan nähdä hänen haavansa yli koko ruumiin ja tuskan vääristämissä kasvoissa. — Se on vain vahakuva, mutta niin luonnollisesti tehty, että se vaikuttaa ilmestykseltä toisesta maailmasta. Nyt kohoaa tuhatääninen kostonhuuto niitä vastaan, jotka ovat suorittaneet häpeällisen ilkityön.

Oli ollut aikomus polttaa Cæsarin ruumis Marskentällä, mutta kansan tahto olikin, että yhteiskunnan hyväntekijän jäännökset jäisivät kaupungin keskukseen. Ei mikään kyennyt hillitsemään kiihtyneitä kansanjoukkoja, kun ne pinosivat valtavan ruumisrovion itse Forumille. Siihen raahattiin penkkejä ja pöytiä, ja kun liekit leimahtivat, heitti jokainen siihen, mitä sattui olemaan käsillä: aseita, talouskaluja ja koristeita. Leimuavasta roviosta kansa tempasi kekäleitä ja riensi pistämään tuleen Brutuksen, Cassiuksen ja toisten »vapaussankarien» talot. Murhaajat olivat kuitenkin jo rientäneet turvaan nähdessään, minne päin kansan mieliala kallistui.

Ilmeni siis, että kansan mieliala oli Cæsarin puolueen puolella, ja sen nojalla ja sotilaspäällikkyytensä vuoksi Antoniuksella oli tällä hetkellä suurin sananvalta Rooman valtakunnassa.[67]

Tilanne muuttui kuitenkin, kun yhdeksäntoistavuotias _Octavianus_, Cæsarin sisarentyttären poika, astui näyttämölle diktaattorin pääperillisenä ja ottopoikana — laillisia lapsia Cæsarilla ei ollut.

Antoniukselle oli ilmestynyt kilpailija korkeimmasta vallasta. Saatuaan tiedon Cæsarin kuolemasta Octavianus oli palannut kotiin Kreikasta. Hän oli siellä juuri päättänyt opintonsa ja hänen olisi pitänyt aloittaa sotilaallinen kasvatuksensa seuraamalla Cæsaria hänen sotaretkellään parthialaisia vastaan. Antonius tervehti häntä alentuvan ylhäisesti, melkeinpä karkean epäkohteliaasti. Tällaisia nuoria keltanokkia tuli pitää kurissa ja herättää heissä kunnioitusta. Mutta nuorukaisen puolelle meni suuri osa Cæsarin veteraaneja sekä muita kannattajia ja nämä tervehtivät häntä Cæsarin poikana ja kostajana.

* * * * *

Cæsarin puolue oli siis jakaantunut sisäisten riitaisuuksien vuoksi kahtia. Hänen murhaajiensa ja vihollistensa mielihyväksi! Täten ja ainoastaan täten heille oli mahdollista jatkuvasti näytellä osaansa. Tasavaltalaiset päättivät asettua Octavianuksen puolelle — niin kauaksi aikaa kuin he tarvitsisivat häntä. Syy siihen oli se, että he pelkäsivät ennen kaikkea väkivaltaista ja vallanhimoista Antoniusta. Kopealla ja loukkaavalla käytöksellään hän oli saattanut Ciceron, senaatin puolueen etevimmän miehen, persoonalliseksi vihamiehekseen. Mutta kenen tasavaltalaiset asettaisivat vaarallista Antoniusta vastaan? Tietysti sen, jolla oli armeija käytettävänään, sillä sitähän senaatilla ei ollut. Siis Octavianuksen! Turhaan Brutus varoitti Ciceroa liittymästä kunnianhimoiseen nuorukaiseen. Olihan, hän arveli, tasavaltalaisen puolueen taholta mielettömyyttä hyväksyä Cæsarin oma poika, että puolue voisi pitää aisoissa suhteellisesti niin vaaratonta vastustajaa kuin Antoniusta. Ciceron viha Antoniusta kohtaan voitti kuitenkin kaikki epäilykset. Suuri puhuja oli muutoin varma siitä, että »poika», kuten Cicero nimitti häntä, tulisi olemaan helposti käsiteltävä välikappale puolueen käsissä. Samalla tavoin olivat tasavaltalaiset aikoinaan arvostelleet Pompeiusta. Pian oli ilmenevä, olivatko he laskeneet oikein tälläkin kertaa.

Ensimmäisenä kävi Antoniuksen kimppuun Cicero, joka tunsi myöskin hienosti sivistyneen miehen vastenmielisyyttä raakaa »gladiaattoria» kohtaan, kuten hän nimitti Antoniusta. Hän kohdisti Antoniusta vastaan joukon jyriseviä syytöspuheita, joita hän itse vertasi Demostheneen hyökkäyksiin kuningas Philipposta vastaan ja nimitti niitä sen vuoksi _filippiikeiksi_. Ciceron filippiläisissä puheissa ei ilmene ainoastaan lämmin isänmaanrakkaus, vaan myöskin kiihkeä viha. Cicero raivosi, kuten hän itse sanoo, toivoen, että Antonius »tulisi ikuisiksi ajoiksi jälkimaailman silmissä kunniattomaksi ja häväistyksi.»

Neljässätoista filippiläisessä puheessaan hän hyökkäsi vihatun vastustajansa kimppuun ja kuvasi hänet raivoissaan verenhimoiseksi pedoksi. Erikoisesti kuuluisa on toinen filippiläinen puhe, jonka hän piti sen jälkeen, kun Antonius oli vuorostaan antanut voimakkaan vastauksen hänen puheeseensa. Ciceron purkaukset tässä puheessa eivät jätä vähääkään toivomisen varaa, mikäli on kysymyksessä selvät ja suorat sanat. Mutta puhujan kiukku ilmaisee, että hänen piirroksensa on irvi- eikä muotokuva. Hän kuvailee Antoniuksen Cæsarin pahana henkenä ja onnettoman kansalaissodan todellisena alkuunpanijana. »Kuten Helenasta tuli troialaisten, samoin on tuosta miehestä tullut meidän valtiomme perikadon aihe», hän väittää. »Sinä olet osoittautunut julkeammaksi kuin Catilina, mielettömämmäksi kuin Clodius», hän huudahtaa. Ja yhtä mieltäkuohuttavan rikoksen tuo mies oli tehnyt silloin, kun hän koetti panna diadeeman Cæsarin päähän. »Sinä, senkin roisto», puhuja puhkeaa sanomaan, »olet siis koettanut panna voimaan yksinvallan ja tällöin pannut Rooman kansan koetteelle huomataksesi, kuinka pitkälle se sieti kylmää terästä.»

Cæsarin kuoleman jälkeen Antonius oli ottanut huostaansa valtion rahaston ja hävittänyt sen. »Millä tavoin», Cicero kysyy tähän tapahtumaan viitaten, »sinä olet voinut ennen huhtikuun 1. päivää vapautua siitä 40 miljoonan sestertin[68] suuruisesta velasta, johonka jouduit viidentenätoista maaliskuuta?» Ja hän jatkaa sanoen: »Sinä olet juoppouden ja haureellisen elämän kokonaan turmelema. Siveettömässä talossasi sinä olet joka päivä tehnyt itsesi syypääksi kaikkiin mahdollisiin irstailuihin. Häpeällisillä teoillasi sinä olet tahrannut kaikki Italian kaupungit ja maakunnat.» Kas tässä eräs näyte niistä kauniista todistuksista, joita Cicero antaa Antoniuksesta.

Puheen jatkuessa Cicero tulistuu yhä enemmän ja enemmän ja sinkoaa vastustajalleen vasten kasvoja sellaisia kehoituksia kuin seuraavankin: »Nuku pois humala itsestäsi, ja koeta hetkikin ajatella raittiin ihmisen tavoin!» Lopuksi hän uhkaa Antoniusta Cæsarin kohtalolla. »Uskotko sinä tosiaankin», hän kysyy, »että se kansa, joka ei sietänyt _häntä_, kärsisi sinua? Ei, ole varma siitä, että tämän jälkeen tullaan kilpailemaan siitä, kuka ensiksi tekee tyrannimurhan! Ei odoteta, että tilaisuus siihen tarjoutuisi jolloinkin kaukaisessa tulevaisuudessa.» Ja minua sinä et säikytä, arvelee Cicero. »Nuorena miehenä minä suojelin valtiota — enkä minä nytkään, vanhaksi tultuani, jätä sitä pulaan. Minä halveksin Catilinan tikareja — minä en pelkää sinunkaan tikarejasi.»

* * * * *

Kilpailijoiden, Antoniuksen ja Octavianuksen välillä mieliala myöskin katkeroitui. Antonius kohteli kilpailijaansa, niinkuin tämä ei olisi ollut vielä täysikasvuinen. Kun nuorukainen muutamana päivänä piti puhetta kansalle, syöksähtivät Antoniuksen liktorit esiin ja tempasivat hänet pois puhujapaikalta. Vähitellen heidän keskeinen vihansa kasvoi niin suureksi, että he syyttivät toisiansa murha-aikeista.

Kun Cicero oli ehtinyt kolmanteentoista filippiläiseen puheeseensa, joka oli »raivoisan ja karjuvan kaunopuheisuuden mestariteos», hän kehoitti senaattia sotaan Antoniusta vastaan. Näin puhkesi uusi sisällissota, toisella puolella Antonius, toisella senaatti ja Octavianus. Antonius voitettiin, hänen täytyi perääntyä ja hän pakeni Transalpiiniseen Galliaan.

Nyt Cæsarin murhaajat ja viholliset tunsivat istuvansa varmasti satulassa. Eihän Antoniusta tarvinnut enää ottaa lukuun ja Octavianushan oli vain poikanen. Brutus ja Cassius olivat tosin paenneet tiehensä, mutta kun Brutuksen onnistui ottaa haltuunsa Makedonia ja Cassiuksen Syyria, jotka Cæsar oli antanut heille maakunniksi, niin koko Itä kaikkine runsaine apulähteineen oli tasavaltalaisten vallassa. Ja Octavianusta, joka varsinaisesti oli aiheuttanut voiton Antoniuksesta, senaatti ei ottanut ollenkaan huomioon jakaessaan ylipäällikönpaikkoja ja muita korkeita virkoja. Oltiin niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä, häntä ei tarvittu enää. Hänet oli nyt vain erotettava sotajoukoistansa.

Mutta »poikapa» ei suvainnutkaan, että häntä kohdeltiin kuin nollaa. Hän ei aikonut antaa kasvatti-isänsä murhaajien riemuita — hän oli päinvastoin päättänyt kostaa heille. Saadakseen ratkaisun aikaan hän vaati senaatilta, että hän nuoruudestaan huolimatta saisi hakea toista vapaina olevista konsulin viroista. Hän lähetti lähetystön samoista legioonista, joita senaatinpuolue oli turhaan koettanut houkutella luopumaan hänestä, Roomaan vaatimaan konsulinvirkaa päällikölleen. Senaatti luonnollisesti esteli ja selitti, että Octavianus oli aivan liian nuori. Mutta silloin kerrotaan sen centurion, joka johti puhetta, uhkaavasti kopauttaneen miekkaansa sanoen: »No, jos te ette halua tehdä hänestä konsulia, niin _tämä_ on tekevä hänet siksi.» Silloin Cicero huomautti: »Jos tällaista sanotaan konsulinviran _hakemiseksi_, niin ei luonnollisesti voida tehdä muuta kuin suostua hänen pyyntöönsä.» Hänellä ei ollut enää samaa ylitsevuotavaista uskoa kaunopuheisuuden voimaan kuin vielä äskettäin filippiläispuheiden aikana, jolloin hän kirjoitti Cassiukselle: »Jos vain voisi pitää useammin puheita, niin ei olisi ollenkaan vaikeaa palauttaa tasavaltaa ja vapautta.»

Mutta senaatti toivoi apua toiselta taholta ja kieltäytyi antamasta Octavianukselle, mitä tämä vaati. Silloin nuori sotapäällikkö marssi joukkojensa etunenässä Roomaan ja valtasi kaupungin sekä valitutti itsensä aseellisen voimansa painostuksella konsuliksi ja julistutti Cæsarin murhaajat valtiokiroukseen. Satakunta Rooman ylhäisintä miestä vihittiin näin Iulius Cæsarin kuolinuhreiksi.

* * * * *

Yhdeksäntoistavuotias oli miekan iskutta tehnyt itsensä kaikkivaltiaaksi, Roomassa. Ja kuitenkaan hän ei hetkeäkään tuntenut huimausta. Hän osoitti kaikessa esiintymisessään itsetietoisuuden ohella sävyisyyttä ja maltillisuutta, joka olisi tuottanut kunniaa vanhemmallekin miehelle. Hän käsitti täydellisesti, että ajan pitkään olisi aivan liian uskallettua kokeilua koettaa vastustaa Antoniusta. Sotapäällikkönä yhdeksäntoistavuotiaalla ei ollut ollenkaan edellytyksiä kilpailla Iulius Cæsarin lähimmän miehen kanssa. Lisäksi Antonius Transalpiinisessa Galliassa oli saanut tukea sikäläiseltä maaherralta, Cæsarin entiseltä ratsuväenpäälliköltä _Lepidukselta_, jolla oli käytettävissään kaikki tärkeimmät sotajoukko-osastot Italian ympäristöllä. Hänen komennossaan oli m.m. kuuluisa kymmenes legioona. Mutta ei siinä kyllin: Antonius uhkasi myöskin Octavianusta sillä, että hän tekisi liiton Brutuksen ja Cassiuksen kanssa, jollei nuorukainen luopuisi kaikkivallastaan. Viisaus neuvoi Octavianusta taipumaan. Kolme Rooman mahtavinta miestä kohtasivat toisensa ja heittäytyivät, hetken vakavuuden liikuttamina, toistensa syliin. Kuitenkin kerrotaan, ettei enemmän Octavianus kuin Antoniuskaan hellien syleilyjen kestäessä jättänyt tunnustelematta, olisiko »ystävällä» sattumoisin tikari kätkössä togan poimujen alla. Kun sitä ei ollut, oli seurauksena, että nämä kolme miestä vuonna 43 e.Kr. tekivät _triumviraatin_ hallitaksensa rajattomalla vallalla Rooman valtakuntaa. Tällä liitolla ei saanut olla yksityissopimuksen luonnetta kuten ensimmäisellä triumviraatilla, vaan se oli vahvistettava lailla ja sen tarkoituksena sanottiin kauniisti olevan »tasavallan jälleen voimaan saattaminen»!

Triumvirien ensimmäisiä tekoja oli oleva vihollistensa rankaiseminen. Sullahan oli saanut elää ja hallita rauhassa henkipattojulistuksiensa jälkeen, mutta Cæsarin lempeys oli palkittu murhalla. Miksi ei siis seurattaisi Sullan esimerkkiä? Ja että voitaisiin käydä sotaa Brutusta ja Cassiusta vastaan, tarvittiin rahaa. Kaikkien yhteiskunnan rikkaimpien henkipatoiksi julistaminen oli ainoa mahdollinen keino hankkia välttämättömät varat. Näin puhkesi uusi kauhun aika loppumattomme henkipattojulistuksineen. Cæsarin kuolemasta ei siis suinkaan ollut seurauksena vapauden palauttaminen, vaan hänen kuolemansa jälkeen seurasi kauhun aika. Cæsar oli kruunannut elämäntyönsä hankkimalla Rooman yhteiskunnalle levon ja rauhan. Hänen murhansa välitön ja välttämätön seuraus oli, että Rooman yhteiskunta joutui uuteen kansalaissotaan, joka muutamin harvoin keskeytyksin kesti viisitoista vuotta. Tämä kansalaissota oli kolmas järjestyksessä ja niistä kaikista kauhein. Mutta niinpä se muodostuikin tasavallan kuolinkamppailuksi.

Henkipatoksi julistetun surmaaja sai palkkiona 150 000 markkaa, jos hän oli vapaasukuinen, ja 60 000 ja vapauden, jos hän oli orja. Lähes 2 500 ylhäistä tai rikasta miestä lienee kaatunut triumvirien politiikan uhreina. Henkipattoisten omaisuus otettiin valtion rahastoon. Nyt toistuivat kaikki ne häpeälliset teot, joita oli tehty Sullan henkipattojulistusten seurauksena. Muutamalla miehellä oli esimerkiksi huvila, jossa oli ihana puutarha, jota Antonius halusi itselleen, eräällä toisella oli taas tavattoman kaunis jalokivi, joka kiihoitti hänen saaliinhimoaan. Seurauksena oli, että molemmat murhattiin.[69] Eräällä naimisissa olevalla naisella oli suhde Antoniuksen ystävän kanssa. Heille oli leikintekoa saada naisen mies julistetuksi henkipatoksi. Hänen kuolinpäivänään nainen vietti häitä rakastajansa kanssa.

Oli harvinainen onni, jos joku rikas ja ylhäinen mies säilytti henkensä näinä kauhun päivinä. Niiden, jotka Antonius, tuo himokas sulttaani, armahti, täytyi olla naimisissa kauniin naisen kanssa, joka uhrasi siveytensä pelastaaksensa puolisonsa.

Kauhea ihmismetsästys raivosi yli koko Italian. Rooma kylpi veressä. Taasen osoittautui todeksi, kuten Plutarkhos sanoo, vanha kokemus, »ettei villipeto ole niin julma kuin ihminen, kun hän saa tilaisuuden päästää intohimonsa valloilleen.»

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen sekä keisariaikaan:

Alfred von Domaszewski, Geschichte der römischen Kaiser: 2 nid.

V. Gardthausen, Augustus und seine Zeit: 2 osaa.

Otto Seeck, Kaiser Augustus.

Hermann Schiller, Geschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.

J.P. Weisse, Populaere forelaesninger, nid. II.

VALLANKUMOUSAJAN AJATTELIJAT JA RUNOILIJAT.

CICERON VIIMEISET VUODET.

Ciceron murha herätti kaikista henkipattomurhista suurinta huomiota. Octavianus oli tahtonut pelastaa hänen henkensä, mutta oli taipunut lopuksi, ja niin julistettiin suuri kaunopuhuja itse ja koko hänen sukunsa ja kaikki hänen kannattajansa valtiokiroukseen. Cicero yritti paeta Brutuksen luo Makedoniaan, mutta hänen pyövelinsä saavuttivat hänet matkalla. Hän kohtasi kuoleman kuin mies. Hän istui kantotuolissaan, »kuten tavallista» — Plutarkhos kertoo — »leuka vasemman käden tukemana ja katsoi murhaajiaan tiukasti kasvoihin. Hän oli pölyinen ja parta ajamatta, hiukset epäjärjestyksessä ja kasvojen piirteet kärsimysten runtelemat — kamala näky, joka sai useimmat peittämään kasvonsa, kun toinen pyöveleistä antoi hänelle surmaniskun. Murhaajat hakkasivat hänen päänsä irti, ja Antoniuksen erikoisesta määräyksestä myöskin 'ne kädet, jotka olivat kirjoittaneet filippiläiset puheet'.» Livius lausuu: »Cicero ei kantanut mitään onnettomuuttaan niin miehuullisella rohkeudella — kuin kuolemansa.»

Antonius riemuitsi, kun hänelle tuotiin todisteet siitä, ettei hänen vastustajansa ollut enää elävien joukossa. Sen jälkeen hän puhkesi mitä karkeimmin häväisemään vainajaa ja asetutti hänen päänsä ja naulautti hänen kätensä Forumin puhujalavalle, jossa hänen kaunopuheisuutensa oli viettänyt monia triumfeja. Inhoittava ilkityö »isänmaan isää» kohtaan tuntui sekä ylhäisistä että alhaisista koko valtion onnettomuudelta.

Elämänsä loppuajan Cicero oli omistanut kirjalliselle toiminnalle. Hänen filosofisen kirjailijatoimintansa huipun muodostavat hänen kirjansa »Velvollisuuksista» ja »Vanhuudesta», kirja, joka Ciceron kaikista teoksista on meidänkin ajallamme enimmän ajatuksia antava ja nautittavin. Siinä kuvataan vuonna 150 e.Kr. vanhan Marcus Porcius Caton kodissa suoritettua keskustelua tämän ja kahden häntä nuoremman ystävän välillä, joista toinen oli myöhemmin niin kuuluisa Scipio Africanus nuorempi. 84-vuotias Cato kuvataan onnellisen vanhuksen ihanteena, jota vuodet eivät paina. Vanhuus ei ole hänelle toimettomuuden ajanjakso, ei ole tyhjä ja iloton, vaan kypsyyden ja hiljaisten ajatusten aikaa, valmistusta ikuiseen rauhaan ja lepoon, jota hän odottaa kuolemaa pelkäämättä. Cato esittää lyhyesti sanoen vanhuuden sinä elämän ajankohtana, jolloin ihminen saavuttaa korkeimman kehityksensä täällä maan päällä. Cicero kohoaa tässä kirjassaan niin korkealle, että mieleen johtuvat ne keskustelut, joilla Sokrates kerran, kuolema silmiensä edessä, koetti vahvistaa oppilastensa sielunvoimaa.

Cato kumoaa toisen toisensa jälkeen vanhuuteen tavallisesti kohdistetuista valituksista. Tapanahan on ennen muuta väittää, että _vanhuus tekee meidät työhön kelpaamattomiksi_. Tällainen puhe on, vanhus arvelee, yhtä mieletöntä kuin väite, ettei perämiehestä ole purjehdittaessa mitään hyötyä sentähden, että hän ei kiipeä ylös mastoihin, ei juokse ympäriinsä sinne ja tänne kannella tai ammenna vettä, vaan istuu perässä käsi peräsimen varressa. Edellyttäähän hänen toimensa harkitsevaa viisautta, ja sen ominaisuuden vanhuus antaa paljon runsaammassa määrin kuin nuoruusvuodet. Viisaus ja harkitsemiskyky ovat välttämättömiä ominaisuuksia kaikissa johtoasemissa, yhtä hyvin sille, jonka tulee hoitaa maatilaa, kuin valtiomiehelle ja sotapäällikölle.

Sitävastoin on totta, että _ruumiinvoimat vähenevät_ elämän ehtoopuolella. Mutta mitäpä siinä on suremista? »Minä en surrut nuoruudessani sitä, ettei minulla ollut härän tai elefantin voimia», Cato sanoo. »Se, mitä tehdään, pitää tehdä voimiensa mukaan.» Ukko ei tietysti voi pitää puhetta nuorukaisen malmikaikuisella äänellä, »mutta kaikissa tapauksissa vanhan miehen lempeä ja pehmeä-ääninen esitys on tavallaan kaunista, ja kaunopuheisen vanhuksen hienosti muovaillut ja selkeästi esitetyt ajatukset voittavat useasti omilla ansioillaan kuulijain mielenkiinnon puolelleen. Ja jollei itse kykene esittämään ajatuksiaan, niin voihan innostuttaa nuorempia puhujia; ja mikähän onkaan miellyttävämpää kuin vanhuus, nuorten, eteenpäinpyrkivien miesten ympäröimänä?

Kreikkalaisesta atleetista Milonista kerrotaan, että hän kulki yli koko Olympian kilpa-ajoradan elävä härkä hartioillaan. Tuskinpa kuitenkaan uskon, että sinä mieluummin tahtoisit itselläsi olevan hänen ruumiin voimansa kuin Pythagoraan sielunlahjat.

Appius Claudius oli sekä sokea että vanha, mutta hän herätti kuitenkin kunnioitusta neljässä voimakkaassa pojassa, viidessä tyttäressä, suuressa sukulaisjoukossa ja melkoisessa käskyläislaumassa. Sillä hänen sielunsa oli joustava kuin jousi, ja vaikka hän iän karttuessa menetti osan voimiaan, vanhuus ei kyennyt häntä kuitenkaan masentamaan.»

On kyllä totta, että on niin tylsiä ja raihnaisia ukkoja, etteivät he mihinkään kelpaa, mutta onhan heikkoja ja sairaalloisia yksilöitä jokaisessa ikäkaudessa.

»Katselkaamme nyt kolmatta huomautusta, joka on tapana tehdä vanhuutta vastaan, nimittäin, että _sillä on niin vähän nautintoja_. Ihaninta, mitä ihminen on saanut perintönä vanhemmiltaan tai lahjana Jumalalta, on järki, mutta tälle taivaalliselle kipinälle ja jumallahjalle ei ole mikään niin vaarallista kuin nautinto. Sillä kun himo hallitsee, on itsehillintä mahdotonta.» Meidän ei pidä senvuoksi valitella vanhuuden saapumista, vaan olla sille päinvastoin kiitollisia siksi, että se vapauttaa sielumme moisilta tahraantumisilta. »Vanhus kieltäytyy mielellään juhlapäivällisistä monine ruokineen ja viininpaljouksineen. Mutta niinpä hän välttääkin humalan, vatsanvaivat ja unettomuuden.»

»'Mutta', sanotaan, 'vanhojen nautintojahan ei seuraa miellyttävä tunnehuumaus.' Eipä kylläkään, ymmärrettävästi, mutta sitä ei kaivatakaan. Ja mitä ei kaivata, sitä vailla oleminen ei herätä vastenmielisiä tunteitakaan. Kun Sophokleelta vanhoilla päivillään kysyttiin, vieläkö hän tunsi nautintoa rakkauden riemuista, hän vastasi: 'Jumalat minua varjelkoot! Minä olen iloiten paennut niitä kuten raakaa ja mieletöntä isäntää!'

Mitä nautintoa sielu sitävastoin tunteekaan, kun se on suorittanut vuotensa rakkauden, kunnian- ja vallanhimon, vihan ja kaikkien muiden intohimojen palveluksessa, ja saa sitten olla rauhassa ja elää sisäistä elämäänsä! Jos on ihanteellisia harrastuksia mitä varten elää, ei varmastikaan ole ihanampaa olotilaa kuin vanhuus, joka omistautuu tieteelliselle toiminnalle.»

Ja kuinka paljon iloa vanhuudella voi olla maanviljelyksestä ja puutarhanhoidosta ja siitä, että se joka vuosi uudelleen saa seurata versovan viljan oraan kehitystä jyvääkantavaksi tähkäksi, saa seurata viiniköynnöksen kukintaa ja hedelmänkantoa, ja nauttia kukkien loistosta ja mehiläisten surinasta!

Mutta, väitetään lopuksi, vanhuuteen kuuluu joka tapauksessa se varjopuoli, että _silloin voi odottaa kuolemaa millä hetkellä hyvänsä_. Mutta huomioonottamatta sitä, että tämä syytös kohdistuu kaikkiin ikäkausiin, on tavallista, että kuolema nuoruuden keväimessä on raskaampaa kuin vanhuuden syksyn aikana. Ja sille, joka on vakuutettu sielun kuolemattomuudesta, on itse kuolema onni. Tämän uskon tueksi Cicero panee vanhan Caton käyttämään Pythagoraan, Sokrateen ja muiden ajattelijain sanoja. »Itse puolestani», Cato sanoo, »en tahdo valittaen erota tästä maailmasta. Minä poistun täältä kuin majatalosta, en niinkuin kodista, ja kuinka ihana onkaan päivä, jolloin saan matkata henkien taivaalliseen seuraan, jolloin saan jättää tämän alhaisen ja turmeltuneen maailman.»

* * * * *

Ciceron filosofisilla kirjoituksilla ei ole suurta _tieteellistä_ arvoa. Hän tunnustaa itse, että hän on lainannut ajatukset kreikkalaisilta, ja vertaa filosofisia teoksiaan vanhojen roomalaisten runoilijain kreikkalaisten näytelmien mukailutöihin. Mutta hän on kuitenkin kirjoillaan vaikuttanut jalostavasti sekä roomalaisiin että moniin lukijapolviin kauan Rooman valtakunnan häviön jälkeenkin.

* * * * *

Ciceroa on sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma arvostellut ihmisenä hyvin eri lailla. Muutamat ihailevat rajattomasti »suurinta roomalaista, jossa kreikkalainen inhimillisyys todellakin on tunkeutunut vereen, ensimmäistä, joka kykeni sopusointuiseksi kokonaisuudeksi sulattamaan roomalaisen ja kreikkalaisen sivistyksen», Schückin sanoja käyttääksemme. Toiset ovat sitävastoin tuijottaneet itsensä sokeiksi miehen heikkoihin puoliin, erittäinkin hänen touhukkaaseen intoonsa saada näytellä huomattavaa osaa, hänen horjuvaisuutensa ja hänen välistä epämiehekkääseen valitukseensa onnettomuuden päivinä. Nämä ovat kuvanneet hänet turhamaiseksi narriksi ja loruilijaksi.