Part 15

Cæsar oli päässyt valtaan sotajoukon avulla, mutta hänen aikomuksensa ei ollut vastaisuudessakin perustaa valtaansa armeijaan. Hänen valtiossaan sotilaallisen vallan ei pitänyt hallita siviilivaltaa, vaan päinvastoin. Kun sota oli loppunut, hän hajoitti voitonkruunaamat legioonansa. Ainoastaan rajaseuduilla pidettiin osa niistä linnueissa turvaamassa maailmanvaltaa sen ulkoisia vihollisia vastaan. Muuten vanhojen legioonien nimi eli vain niiden uusien kaupunkien ja siirtokuntien nimissä, joita legioonalaiset olivat perustaneet. Cæsar ei pitänyt edes henkivartiostoa, vaikkakin sellaiset miehet kuin Tiberius ja Gaius Gracchus, Scipio Africanus nuorempi ja Pompeius olivat saaneet surmansa murhamiehen kädestä. Cæsar oli kylliksi optimistinen uskoakseen, että oikeudenmukainen hallitus, joka tuotti koko Rooman kansalle onnea, olisi hänen yksinvaltansa varmin perusta ja hänen henkilöllisyytensä paras suoja. Kun milloin murhahanke häntä vastaan tuli ilmi, hän teki sen vain tunnetuksi yleisillä julistuksilla. Ei kukaan ole koskaan käyttänyt asevoimin saamaansa valtaa jalomielisemmin kuin Cæsar. Hänen ylhäiseen asemaansa ei ulottunut puolueviha. Entiset katkerat taistelut oli unohdettu. Ei kukaan vanhan ajan hallitsija ole siinä määrin kuin hän kohonnut yläpuolelle sen antiikin käsityskannan, että voitettu vihollinen oli tuhottava. Yleisesti oli tapana, että kuta vaarallisempi vihollinen oli, sitä kauheammin voittaja raivosi. Etelän intohimoiset ihmisluonteet eivät keksineet muuta keinoa vapautua valtiollisista vastustajistaan kuin joko murhata tai lyödä heidät kuoliaiksi kuten ulkoiset vihollisetkin. Loputtomat henkipattojulistukset ovat vain yksi niistä muodoista, joiden varjolla voittaja lujitti valtaansa. Seuraus oli se, että melkein jokaisen suurenpuoleisen taistelun jälkeen jotkut ihmiskunnan parhaat miehet joutuivat kuolonuhreiksi. Maailma tuli jokaisen voiton jälkeen voimakkaita persoonallisuuksia köyhemmäksi, persoonallisuuksia, jotka olisivat voineet viedä kehitystä eteenpäin ja jalostaa ihmiskuntaa. — Cæsar luo tässäkin suhteessa, kuten useilla muillakin aloilla, uuden vaiheen ihmiskunnan kehityksessä. Pharsaloksen taistelun jälkeen jätettiin hänelle Pompeiuksen salainen kirjeenvaihto, jota pakolainen ei ollut kerinnyt ottaa mukaansa. Mutta Cæsar poltatti heti kaikki tyynni. Hän ei edes tahtonut lukea näitä salaisuuksia, jottei hänen olisi ollut pakko ryhtyä ankariin toimenpiteisiin vihollisiaan vastaan. Parempi olla tietämätön siitä, missä niitä oli. Cicero kirjoittikin hänelle kerran kuvaavasti: »Sinullahan ei ole tapana unohtaa muuta kuin loukkaukset.»

Mistä tämä Cæsarin jalomielisyys pohjimmaltaan johtui? Se on erittäin kiinnostava psykologinen kysymys, johon on eri tavoin vastattu. Oliko se yksinomaan tai pääasiallisesti valtioviisautta? Vai oliko se vain yksi puoli hänen »iloista kevytmielisyyttään», tämän sanan miellyttävimmässä merkityksessä? Voidaan kysyä, eiköhän George Shaw komediassaan »Cæsar ja Kleopatra» ole osunut naulan kantaan, kun hän panee Potheinoksen, nuoren Ptolemaioksen holhoojan, ihmettelemään, kuinka välinpitämätön Cæsar on erään hänen henkeänsä vastaan tähdätyn hankkeen ilmitulosta. Cæsariin kääntyen Potheinos puhkeaa sanomaan: »Sinua ei siis edes kavallus suututa?» Cæsar vastaa: »Suututa?! Oi, sinä mieletön egyptiläinen — mitä minulla on sellaisen tunteen kanssa tekemistä? Suutunko minä pohjoistuuleen siksi, että se panee minut palelemaan, tai yöhön siksi, että se saa minut haparoimaan ympäri pimeässä? Kaikesta tuollaisesta kuin kavalluksesta minulle puhuminen on aivan samaa kuin ilmoittaa minulle, että aurinko nousee jälleen huomenna.»

Shaw sanoo luonnekuvahahmoittelussaan: »Cæsar ei ollut anteeksiantavainen eikä avomielinen, koska miehellä, joka on kyllin suuri ollakseen loukkaamaton, ei myöskään ole mitään anteeksiannettavaa.»

Mutta vaikka Cæsar käyttäytyi kuinkakin jalomielisesti ja sovinnollisesti vastustajiaan kohtaan — tyytymättömyyttä ilmestyi kuitenkin — se kuuluu ihmisluonteen omaan olemukseen. Cæsar tahtoi pysyä puolueitten yläpuolella, mutta hän ei voinut tehdä olemattomaksi sitä tosiasiaa, että hän oli voittoonsa asti ollut puoluejohtaja. Tällaisissa tapauksissa käy aina niin, että kiihkeät puoluemiehet, ei ainoastaan voitetun puolueen, vaan omankin, tulevat tyytymättömiksi. »Mitä hyötyä oli voitosta?» he huudahtavat, kun kaikki ei mene juuri heidän tahtonsa mukaan. Monet Cæsarin parhaat ystävät nurisivat, kun _heidän_ toivomastaan puoluehirmuhallituksesta, joka olisi antanut heille runsaan saaliin ja tilaisuuden soittaa ensi viulua, ei tullutkaan mitään. Heille oli katkera pettymys huomata sen sijasta kehittyvän yksinvallan, jonka ohjelmana oli »Oikeutta kaikille!» ja joka soi kilpailumahdollisuuden jokaiselle kelpo miehelle, olipa hän ennen kuulunut mihin puolueeseen tahansa.

Kysymys »Cæsarinko puolesta vai häntä vastaan?» ei kuitenkaan ollut yksinomaan puoluekysymys — nythän oli kysymyksessä myöskin tasavallan jatkuminen tai sen sortuminen. Tasavaltainen hallitustapa oli kylläkin siihen määrin rappeutunut, että tasavalta oli enää vain »ruumiiton varjo», Cæsarin sanoja käyttääksemme, mutta kuitenkin oli itse tasavaltainen _valtiomuoto_ suuren enemmistön silmissä tottumuksen voimasta melkein uskonnollisen pyhyyden ympäröimä. Kaikki roomalaisten ylpeät muistot liittyivät tasavaltaan, ja melkein puolen vuosituhannen aikana oli vanhempi polvi istuttanut nousevaan sukupolveen hehkuvan vihan kuningasnimeä ja yksinvaltaista hallitusmuotoa kohtaan. Aidon roomalaisen oli, kuten Ihne sanoo, »mahdotonta mukautua ajatukseen, että korkea Rooman senaatti, jota Kineas oli kerran nimittänyt ’kuningasten kokoukseksi'», alennettaisiin nyt yksinvaltiaan neuvonantajaksi ja palvelijaksi. Hän ei voinut tottua siihen, että 'tyrannin' mahtisana vaientaisi vapaan sanan käyttöoikeuden kuuriassa ja Forumilla ja että rikkaitten patriisiperheiden kunniapaikat nyt tulisivat olemaan riippuvaiset yhden ainoan miehen armosta. Olla _alamainen_ merkitsi sen ajan tasavaltalaiskielellä samaa kuin olla »orja». »Nöyryyttävää oli taipua itsevaltiaan tahtoon ja palvella ja imarrella häntä, se oli häpeällisempää ja alentavampaa kuin kansan palveleminen ja imarteleminen — sillä tästä oli jo tullut totunnaistapa.»

Piintyneelle tasavaltalaiselle ei merkinnyt mitään se seikka, että Cæsarilla ei kerta kaikkiaan ollut tyranninelkeitä. »Hän on», Mommsen sanoo, »kenties ainoa Herran voideltu, joka ei ole koskaan toiminut pienessä eikä suuressa oikun tai mielenpurkauksen vallassa, vaan poikkeuksettomasti hallitsijavelvollisuutensa mukaisesti. Cæsarin historiassa ei tapaa vertauskohtia suuren Aleksanterin runollisen aistillisille intohimonpurkauksille, kuten Kleitoksen murhalle ja Persepoliin poltolle.» Hän ei koskaan Aleksanterin tavoin kurkistellut pikarin pohjaan. Eikä Cæsarissa myöskään ole havaittavissa romanttisen haaveellisuuden piirrettä, joka selittää, joskaan ei puolusta, Aleksanterin hairahduksia. Hän on selvästi harkitseva roomalainen korkeinta luokkaa. Mutta, kuten Delbrück sanoo, »tämäkin ymmärryksen selkeys saa runollisen hohteen, kun näemme hänen tarumaisen rohkeutensa ja sen itsensäunohtavan varmuuden, jonka vallassa hän hallitsijana kulkee voitetun kansanjoukon keskellä ja vetää siten turmion oman päänsä päälle.»

Mommsenin mielestä Cæsar on myöskin ainoa maailmanhallitsija, jota ei koskaan huimannut vallan huipuilla, vaan joka aina itse huomasi, missä mahdollisuuden raja kulki. »Aleksanteri kääntyi takaisin Hydaspeen rannalta ja Napoleon Moskovasta, koska _heidän täytyi_ kääntyä, ja olivat vihoissaan kohtalolle siksi että se panee rajan suosikkiensakin menestykselle — Cæsar sitävastoin kääntyi Thamesiltä ja Reiniltä _vapaaehtoisesti_ takaisin.»[64] Mommsenin mielipide on, ettei Cæsar koskaan ollut tavoitellut kuningaskruunua, vaan oli vain tahtonut olla ensimmäinen vertaistensa joukossa. Toiset historioitsijat ovat keksineet painavia syitä tästä poikkeavan käsityskannan tueksi ja arvelevat, että hän sopivan tilaisuuden sattuessa aikoi huudattaa itsensä kuninkaaksi. Muutamat hänen innokkaimmat kannattajansa koettivat houkutella häntä useita kertoja ottamaan tämän askelen. Vieläpä muuan heistä, Marcus Antonius uskalsi ollessaan konsulina vuonna 44 e.Kr. eräässä juhlallisessa tilaisuudessa asettaa kruunun hänen päähänsä kaiken kansan nähden. Arvellaan riippuneen vain kansan pidättyväisyydestä, että Cæsar sillä kertaa torjui kruunun, ja yleisesti luultiin, että Antonius tuskin olisi uskaltanut ottaa tällaista askelta, jollei Cæsar edeltäkäsin olisi sitä hyväksynyt. Kieltämättä tuntuukin hyvin uskomattomalta, että Antonius olisi omin luvin rohjennut ryhtyä niin vaaralliseen tekoon.

Se kuninkuus, joka näyttää kangastelleen Cæsarille, ei kuitenkaan varmasti ollut vanha roomalainen, vaan Aleksanterin, suurkuninkaan ja maailmanhallitsijan. Tosiasia kaikissa tapauksissa on, että alkoi ilmetä pyrkimystä osoittaa Cæsarillekin jumalallista kunnioitusta, mikä kuului likeisesti itämaiseen kuningasarvoon. Päätettiin m.m. pystyttää hänelle temppeli erityisine papistoineen.

Kuningasajatus oli joka tapauksessa ilmassa, ja kaukokatseisemmille roomalaisille valtiomiehille kuningaskunnan kummitus oli ilmestynyt jo paljon ennemmin kuin Cæsar oli korjannut voittojensa viimeiset hedelmät», Ihne sanoo. »Cato Uticensis oli nähnyt sen, ja se oli saattanut hänet kuolemaan.» Ja mitä oikea tasavaltalainen ajatteli, kun Cæsar avoimesti esiintyi Rooman yksinvaltiaana, sen näemme parhaiten Ciceron kirjeistä. Cæsarin lempeyden ja suurisuuntaisuuden hänessä herättämä ensi ihastus muuttui pian katkerimmaksi valitukseksi. Elämä on hänestä menettänyt kaiken viehätyksensä sen jälkeen, kun vapaus on menetetty. Hänen toimintansa senaatissa, Forumilla, lyhyesti sanoen: kaikki se, mikä oli ollut ennen hänen ylpeytensä ja tuonut hänelle arvonantoa, se ei viehätä häntä enää. Demosthenes ja Aleksanteri uutena painoisena, kuten näemme! »Isänmaan isä» lohduttaa erästä maasta karkoitettua ystäväänsä sillä, että »tämän ei tarvitse olla Roomassa eikä siten olla pakotettu sanomaan, mitä ei ajattele, ja tekemään, mitä ei hyväksy.» Hänellä on »ainakin oikeus vaieta.» — Jo siihen aikaan, jolloin Pompeius vielä oli elossa, Cicero oli eräässä kirjeessään muutamalle hyvälle ystävälleen uskonut, että hän aavisti, mikä vaara uhkasi tasavaltaa, niin kauan kuin Pompeius tai Cæsar eli. Nyt oli Pompeius kaatunut murhaajan käden kautta — vain Cæsar siis oli jäljellä.

Cicero ei ollut kuitenkaan se mies, joka aikoi muuttaa toivomuksensa teoksi — mutta oli muita, jotka sen tekivät. Heidän kiihtymyksensä suureni, kun Egyptin kaunis kuningatar tuli Roomaan ja piti hovia eräässä Cæsarin huvilassa. Kun diktaattori tunnusti julkisesti olevansa hänen poikansa isä, alettiin kuiskailla, että hän aikoi mennä naimisiin Kleopatran kanssa, ja että Kleopatra aikoi viedä Cæsarin mukanaan Egyptiin. Täällä hän tulisi kuninkaaksi ja tekisi Aleksandreian Rooman valtakunnan hallituskaupungiksi. Rooma vajoaisi siis maaseutukaupungiksi. Se oli estettävä.

Joissakin huimapäissä heräsi kreikkalaisten kesken niin tavallinen tyrannimurhan ajatus, ja se saavutti kannatusta rauhallisesti ja kylmästi ajattelevienkin tasavaltalaisten mielissä. Olihan Roomalla muutoin Iunius Brutus asettaa Ateenan Harmodioksen ja Aristogeitonin rinnalle. Kuutisenkymmentä miestä[65] teki salaliiton »tyrannin» henkeä vastaan. Näiden joukossa oli monta Cæsarin vanhaa ystävää. Heitä ei kiihoittanut henkilökohtainen koston himo. Kunnianarvoisimmat heistä ryhtyivät toimimaan valtiollisista vaikutteista. Toiset olivat ensiksi hankkineet »tyrannilta» itselleen niin paljon armonosoituksia kuin mahdollista, mutta liittyivät sitten murhaajiin, kun olivat äkkiä tehneet sen huomion, että he »panivat enemmän arvoa Rooman kansan vapaudelle kuin yksityisen miehen ystävyydelle», kuten Cicero kaunistellen ilmaisi heidän ajatuksenjuoksunsa. Liittolaisten pahahenki oli Cassius, luihu ja kiukkuinen luonne. Hän oli saanut mukaansa yltiöpäisen, nuoren vapauskiihkoilijan Iunius Brutuksen, joka ylpeili sillä, että hänen arveltiin polveutuvan siitä Iunius Brutuksesta, joka kerran vapautti Rooman sen pahimmasta tyrannista. Hänen vapauskiihkoiluunsa vaikutti myöskin paljon hänen avioliittonsa Cato nuoremman tyttären _Porcian_ kanssa, joka tunsi samaa hehkuvan kiihkeää ihailua tasavaltaa kohtaan kuin isänsäkin. Brutus ei ollut vain opillinen kiihkoilija, vaan myöskin kova ja säälimätön luonne. Erikoisesti hän oli tunnettu säälimättömänä velkansaperijänä ja koronkiskurina, joka ei häikäillyt vaatia aina 48 prosenttia korkoa. Mutta ne, joita kohtaan hän näin menetteli, olivat provinssiasukkaita, ja ne nyt olivat kerta kaikkiaan aitoroomalaisen mielestä alemman luokan ihmisiä kuin hän itse.

Kun Brutus oli saanut jonkin ajatuksen ahtaaseen kalloonsa, hän oli kokonaan sen vallassa. »Hänen raskaassa katseessaan kajasti Cæsarin kohtalo», Eitrem sanoo.

Sekä Cassius että Brutus olivat taistelleet Cæsaria vastaan Pharsaloksen luona, mutta sopineet sitten hauen kanssaan ja saaneet kokea paljon hyväntahtoisuutta voittajan puolelta. Vielä vuosi takaperin Cassius oli kirjoittanut Cicerolle luottavaisessa kirjeessä, että hän piti paljon parempana totella »vanhaa, lempeää hallitsijaa» kuin olla riippuvainen sellaisesta härkäpäästä kuin Gnæus Pompeius nuoremmasta, jonka mielestä »urhoollisuus oli kovuutta ja julmuutta.» Siksi hän toivoi, että Cæsar sillä kertaa voittaisi. Erotukselle Cæsar oli ollut kuin isä.[66] Mutta nuorukainen oli nyt kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että hänestä piti tulla kuuluisan kaimansa ja appensa vertainen. Ja olikin sellaisia, jotka huolehtivat siitä, ettei epäröinti saanut valtaa hänessä. Muutamana päivänä hän löysi virkatuoliltaan lapun, johon oli kirjoitettu: »Sinä nukut Brutus!» Toisena päivänä kirjoitus kuului: »Sinä et ole oikea Brutus.»

Cæsar lienee epäillyt Brutusta ja Cassiusta. Kerran, kun häntä varoitettiin kahdesta huomatuimmasta ystävästään — toinen näistä oli Antonius, joka Cæsarin kuoleman jälkeen joutui näyttelemään suurta osaa — imperaattori vastasi: »Näitä reheviä ja huolellisesti kammattuja herroja en pelkää, vaan ennemminkin noita kalpeita ja laihoja», tarkoittaen tällä Cassiusta ja Brutusta.

Viimein salaliittolaiset määräsivät murhan suoritettavaksi senaatin kokouksessa maaliskuun 15. päivänä, _Idus Martiæna_, vuonna 44. Silloin, jos koskaan, täytyi murhan tapahtua, sillä tämä istunto oli viimeinen ennen Cæsarin lähtöä suurelle sotaretkelle parthialaisia vastaan, mikä kansa silloin oli Rooman vaarallisin vastustaja. Viime aikoina Cæsar oli tarmokkaasti varustautunut tähän sotaretkeen. Plutarkhoksen tietojen mukaan imperaattori aikoi valloittaa kaiken maan aina Kaspianmereen asti, jota siihen aikaan luultiin Valtameren lahdeksi. Kotimatkan hän aikoi tehdä Mustanmeren pohjoispuolella olevien arojen kautta voidakseen hyökätä germaanien selkään ja pakottaa heidätkin Rooman alamaisiksi. »Näin Rooman valtakuntaa ympäröisi kaikkialla Valtameri» ja — voimme lisätä — etelässä Afrikan erämaat.

Maaliskuun viidentenätoista piti siis Cæsarin kuolla. »Kokouksen edelliset päivät vierivät kauhean hitaasti», Ferrero sanoo. »Kahdeksassakymmenessä Rooman ylhäisimmässä talossa istui nyt joka ilta mies, joka varmasti useinkin oli reippaan rohkeasti katsonut kuolemaa silmiin, mutta joka nyt tuskaisena mietti; olisiko joku kavaltanut salaisuuden, ja veisikö Cæsar hänet tovereineen yön kuluessa mestauspaikalle. Mutta päivät kuluivat — Rooma pysyi levollisena, salaisuus pysyi salaisuutena. Ei Cæsar eikä hänen ystävänsä näyttäneet aavistavan mitään.

Neljästoista päivä oli loputtoman pitkä, mutta erikoista ei tapahtunut sen kuluessa. Kuinka usein onkaan katseiden täytynyt seuraavan yön kuluessa kohota kohti taivasta nähdäkseen sen päivän aamuruskon sarastavan, jolloin Cæsarin veri oli virtaava ja jolloin tasavalta olisi pelastettu!» Ja kun aamu koitti, niin levottomat murhamiehet ryhdistäytyivät tuntemaan olevansa entisajan vapaussankareita, Rooman pelastajia.

Muuan ennustaja oli varoittanut Cæsaria Idus Martiæ päivästä, ja murhapäivien edellisenä yönä sanotaan ilmenneen uhkaavia enteitä. Capitoliumin pyhät kilvet kumahtelivat, ja Cæsarin lempihevoset eivät tahtoneet syödä — sanottiinpa niiden vuodattaneen kyyneleitäkin. Diktaattori itse heräsi siihen, että hänen makuuhuoneensa ovet aukenivat itsestään, ja hän kuuli puolisonsa vaikeroivan unissaan. Tämä oli uneksinut, että hänen puolisonsa murhattaisiin, ja rukoili Cæsaria lykkäämään kokouksen. Uhrattaessa seuraavana päivänä osoittivat uhrieläinten sisukset onnettomuutta ennustavia merkkejä — ensiksi uhratun eläimen maksassa ei ollut »päätä». Mutta Cæsar ei säikähtänyt. Hän luotti nyt, kuten aina, onneensa. Ja muutenkin hänen elämänviisautensa oli se, että alituinen kuolemanpelko on paljon pahempi kuin itse kuolema, joka tulee odottamatta.

»Monesti eläissänsä arka kuolee, Mies uljas maistaa kalmaa kerran vain»,

panee Shakespeare hänet sanomaan.

Hän lähtee siis kuuriaan, jonka Pompeius oli rakennuttanut. Matkalla tunkeutuu muuan kreikkalainen puhuja väkijoukon läpi imperaattorin luo ja ojentaa hänelle paperin, jossa koko salaliitto on paljastettu. »Lue se heti!» mies sanoo. Oliko nyt niin, että väentungos esti Cæsaria sitä lukemasta tahi ettei hän ottanut huomioon kohtalon viimeistä viittausta, kaikissa tapauksissa hän piteli paperia lukemattomana kädessään vielä silloin, kun hän astui sisälle kuuriaan. Sisäänkäytävän suulla seisoi sama ennustaja, joka jo oli kerran varoittanut häntä maaliskuun viidennestätoista päivästä. Piloillaan Cæsar sanoi: »No, Idus Martiæhan on tullut!» — »Kyllä, Cæsar, mutta se ei ole vielä lopussa», ennustaja vastasi.

Cæsar astuu siis kuuriaan ja istuutuu kultaiselle virkaistuimelleen Pompeiuksen kuvapatsaan juurelle, jonka Rooman roskaväki oli kaatanut kumoon, mutta jonka hän itse oli pystyttänyt jälleen osoittaakseen kunnioitustaan kaatuneelle vastustajalleen. Heti kuin imperaattori on istuutunut, salaliittolaiset kerääntyvät hänen ympärilleen tikarit kätkettyinä togien alle. Muuan heistä ojentaa anomuskirjeen ja tarttuu sitten Cæsarin togan liepeeseen, kuten anojilla on tapana. Se oli sovittu merkki. Muuan rikollinen, Casca nimeltään, pistää tikarinsa Cæsarin selkään. »Mitä sinä teet, roisto?» haavoittunut huudahtaa ja tarttuu Cascan käsivarteen. Mutta silloin koko vapaussankarien joukko tikarit kädessä heittäytyy turvattoman kimppuun. Kun Cæsar näkee Iunius Brutuksen murhamiesten joukossa, hän vaikeroiden huudahtaa: »Et tu, Brute (Sinäkin Brutukseni)!»

Nämä olivat imperaattorin viimeiset sanat. Hän verhosi päänsä togaansa ja vaipui kuolleena Pompeiuksen kuvapatsaan juurelle. Hänen hengetön ruumiinsa oli kahdenkymmenenkolmen tikarinpiston lävistämä. Kerrotaan, että Cassiuksen isku osui häntä kasvoihin, Brutuksen sääreen. Innoissaan murhaajat olivat haavoittaneet toisiaankin.

Näin oli, kuten Georg Brandes sanoo Cæsar-tutkielmassaan, »vallanhaluisten ja kateellisten houkkioiden joukkio silponut pitkillä puukoilla roomalaisen antiikin nerokkaimman miehen.» He olivat ennen aikojaan lopettaneet elämän, jolla oli vielä mitä suurimmat edellytykset hyödyttää ihmiskuntaa. Mitä kaikkea tämä mies vielä olisikaan voinut suorittaa, joka jo elämänsä keskipäivänä oli vienyt ihmiskuntaa kehityskulussa suuremman askelen eteenpäin kuin kukaan hallitsija ennen häntä tai hänen jälkeensä!

Kauhistuneina senaattorit hajaantuivat kaikille suunnille. Brutus oli valmistanut kauniin puheen, mutta kun hänen piti se pitää, ei ollut kuulijoita enempää kuuriassa kuin Forumillakaan. Mutta jotakin oli tehtävä. Brutuksen tovereineen oli tyydyttävä siihen, että he syöksyivät kaupungille hieman hermostuneesti verisiä tikareitaan heilutellen ja toistellen iskusanoja »tyrannin kuolemasta», vapaudesta ja tasavallasta. Mutta ei kukaan yhtynyt heidän riemuunsa. Kauhuissaan ihmiset juoksivat taloihinsa ja telkesivät porttinsa.

* * * * *

Suurin roomalainen oli päättänyt päivänsä. Mutta ennen kuolemaansa hän oli ehtinyt viitoittaa Rooman maailmanvallan kehityksen suunnan vuosisadoiksi eteenpäin ja laskea sen lujan valtiomuodostuman perustan, jonka suojassa helleeniläinen sivistys voi vallata uusia osia maailmaa. Cæsarin elämäntyön voi lyhyesti sisällyttää sanoihin, että hän täytti sen, minkä Aleksanteri suuri aloitti: _silloisen sivistysmaailman yhdistämisen_. Siihen sisältyy myöskin Rooman valtakunnan koko kehityksen historiallinen merkitys, tuon kehityksen, joka Iulius Cæsarissa saavutti huippunsa. Cæsar-tuntija Veith sanoo, että on kuin Rooman koko edellinen historia olisi vain tämän hallitsijahahmon valtavan suuri jalusta.

Kirjallisuutta:

Hugo Willenbücher, Cäsars Ermordung.

Friedrich Gundolf, Cæsar im neunzehnten Jahrhundert.

Friedrich Gundolf, Cæsar. Geschichte seines Ruhms.

TOINEN TRIUMVIRAATTI.

Cæsarin murhaajat eivät olleet tehneet mitään järjestääksensä Rooman hallituksen. He elivät siinä uskossa, että kun vain »tyranni» raivattaisiin tieltä, vanha tasavaltalainen hallitusmuoto palautuisi itsestään. Mutta Cascan tikari ei ollut oikea pelastamaan kuolevaa tasavaltaa. Kun Brutus tekonsa tehtyään kehoitti kansalaisia ottamaan takaisin entiset oikeutensa, ei hänelle kukaan vastannut — sillä kansalaisia _ei ollut_ enää olemassakaan. Salaliittolaiset eivät olleet kyenneet käsittämään, että tasavalta oli tosiasiallisesti elänyt yli aikansa ja että yksinvaltias kyllä voitiin tuhota, mutta ei yksinvaltiutta.

Cæsarin kanssa oli Rooman valtioruumis menettänyt sielunsa. Uuden voiman asemesta yleinen lamaannus valtasi sen jäsenet. Cæsarin kuollessa pysähtyi koko valtiokoneisto. Salaliittolaiset olivat pelkkiä mitättömiä miehiä. Ainoastaan _niin_ kauan he olivat kyenneet näyttelemään jotakin osaa, kuin Cæsar oli käyttänyt heitä suurenmoisen lahjakkuutensa välikappaleina. Mutta nyt he kauhistuen huomasivat oman kykenemättömyytensä. Ei umpimielinen, vaivoin siedettävä Cassius, eikä teorioiva, epäkäytännöllinen fanaatikko Brutus kelvanneet positiivisen, uutta luovan työnjohtajiksi. Heidän täytyi alakuloisina todeta, että Rooman kansa ja tasavalta ei ollut ollenkaan halukas siihen, että tyranninmurhaajat pelastaisivat sen. Salaliittolaiset olivat toivoneet, että senaatti itsestään ottaisi johdon käsiinsä, mutta sekä senaatti että kansankokous olivat kuin pelästynyt lammaslauma.

Sillä aikaa kuin nämä monipäiset kokoukset olivat ymmällä tietämättä kenen olisi toimittava ja odottivat suurta kansannousua vapauden vahvistamiseksi, tulevat hallitsijat astuivat areenalle.

Se mies, joka ensiksi ryhtyi toimimaan, ei kuulunut murhaajien, vaan Cæsarin piiriin. Hän oli Cæsarin konsulivirkatoveri _Antonius_, mies, joka oli kuuluisa suunnattomista ruumiinvoimistaan, mutta myöskin rajusta terveytensä turmelemisesta. Hän oli suurenmoinen juomaveikko ja naishurmaaja, mies, jolla oli voimakaslihaksinen vartalo, häränniska ja leveä rinta, Herkules, joka ei kuitenkaan ollut valinnut hyveen jumalatarta ohjaajakseen elon tiellään. Antonius ei ylipäänsä ymmärtänyt, mitä kohtuus merkitsee. Keskellä valoisaa päivää voi hän esiintyä niin päihtyneenä, että se herätti kiusallista huomiota. Moraalisista epäilyistä hän oli kyynillisen vapaa.

Antonius ei kuitenkaan ollut suurenmoinen ainoastaan juomaurhona, vaan myöskin taistelukentällä. Cæsarilla oli ollut hänestä paljon hyötyä, ja hän oli puolestaan ollut ylipäällikölleen järkkymättömän uskollinen, vaikkakin hänen kanssaan ajoittain — erittäinkin hänen alituisen rahapulansa takia — oli vaikea tulla toimeen ja koska hän vihapäissään voi tehdä tyhmyyksiä. Antonius aikoi nyt ruveta Cæsarin kostajaksi, toivoen pääsevänsä myöskin hänen seuraajakseen. Hänen ensimmäinen tekonsa oli luonnollisesti valtiokassan anastaminen.