Part 14

Tulos todettiin varmentaen siten, että senaatti ja kansankokous nimittivät Cæsarin diktaattoriksi ja antoivat hänelle siten samanlaisen valta-aseman, kuin aikoinaan oli ollut Sullalla. Cæsar oli itse asiassa Rooman yksinvaltias. Hänen arvonimensä »imperator», joka aikaisemmin oli ollut ainoastaan ylipäälliköillä sodassa, on ranskalaisessa muodossaan »empereur»[63] vielä meidän päivinämme käytetty merkitsemään korkeinta yksinvallan arvoasemaa. Germaanilaiset ja slaavilaiset vastikkeet, »Kaiser», kejsare» (keisari) ja »tsaari», jotka arvonimet kantajiensa mukana toinen toisensa jälkeen hävisivät maailmansodan aikana, eivät ole muuta kuin nimi Cæsar, joka senaikaisen latinan mukaan lausuttiin »Kaisar». Muinaisajan historioitsijat pitivätkin Cæsaria Rooman ensimmäisenä keisarina. Rooman senaatti ei ollut enää se elin, joka johti valtakunnan politiikkaa ja hallitusta. Tämä kunnianarvoisa laitos oli muuttunut hallitsevasta senaatista yksinvaltiaan valtioneuvostoksi. Ja kansankokouksen toimivalta rajoittui siihen, että sen tuli vahvistaa ne lait, jotka diktaattori sille esitti, sekä valita ne virkamiehet, joita tämä ehdotti. Täten oli viimeinkin loppunut rappeuttava vaalikiihoitus, raivoisa taistelu valtion viroista vastenmielisine, häpeällisine lahjomisineen ja katutaisteluineen.

Valtiollisen »vapauden» tällaisten ilmenemismuotojen loppumista voivat valittaa vain ne, joilta oli kadonnut tyystin poliittisen säädyllisyyden tunto. Vaikeampaa oli mukautua siihen, että kansankokous sellaisenaan menetti toimintavapautensa, mutta tämä menetys ei itse asiassa kohdannut enää _Rooman valtakuntaa_, vaan ainoastaan _Rooman kaupunkia_ lähimpine ympäristöineen. Sillä ainoastaan niillä roomalaisilla, jotka asuivat tässä pienen pienessä valtakunnan kolkassa, oli oikeus ottaa osaa kansankokoukseen. Muinaisen ajan ihmiset eivät koskaan keksineet sitä ratkaisua, että olisivat _valinneet edustajia_ valtakunnankokouksiin. Siten kauempana asuva väestö joutui aina raskaaseen riippuvaisuuteen pääkaupungista. Niin oli ollut attikalaisessa valtakunnassa — niin oli käynyt Rooman valtakunnassa.

Ja kuta kauempana keskipisteestä, sitä kurjempi kohtalo. Mitä _maakuntain_ väestö sai kärsiä roomalaisten maaherrojen ja liikemiesten nylkemisjärjestelmästä, on kenties pahin häpeäpilkku Rooman tasavallan historiassa. Provinsseja pidettiin, pääkaupungin näkökannalta katsoen »Rooman kansan saaliina». Niin niitä nimitettiin aivan julkeasti virallisellakin kielellä. Ne olivat olemassa ruokkiakseen ja vaatettaakseen »oikeata» Rooman kansaa. Antiikin aikoina oli se käsitys kaikkialla aivan tavallinen, että voitetun täytyi kuolla tahi joutua orjaksi ja että koko hänen omaisuutensa joutui voittajan saaliiksi. Puhuminen yhteenkuuluvaisuuden tunteesta valloitettujen provinssien väestön kanssa olisi vaikuttanut naurettavalta sen ajan roomalaisista. Ne ent. konsulit tai preetorit, jotka saivat provinssin maaherrakunnakseen, olivat liian harvoin hyvän maanisän perikuvia, mutta sitäkin useammin oikeita verenimijöitä, jotka tahtoivat vain koota mahdollisimman suuren rikkauden lyhyenä maaherrakautenaan. Ei ollut monta maaherraa, jotka olisivat voineet Tiberius Gracchuksen tavoin sanoa itsestään: »Kun läksin Roomasta provinssiini, otin mukaani kukkaron täynnä rahoja — se oli tyhjä takaisin tullessani. Toiset ovat sitävastoin vieneet mukanaan provinsseihin suuria astioita täynnä viiniä ja laahanneet ne mukanaan kotiinsa rahoista raskaina.» Nyt oli toinen henki Rooman virkamiesmaailmassa kuin siihen aikaan, jolloin Cato Censorius oli Sardinian maaherrana ja vaelsi ympäriinsä jalkaisin yhden ainoan palvelijan seurassa tahi kun hän ennen kotimatkaansa espanjalaisesta provinssistaan myi hevosen, joka oli uskollisesti kantanut häntä kaikissa sodissa, sentähden, että hänellä ei mielestään ollut oikeutta rasittaa valtion kassaa kuljetuskustannuksilla. Maaherrana toimiminen rappeutti kauhistavan nopeasti roomalaisen yläluokan. Ajan pitkään ei mitenkään käynyt päinsä olla samalla kertaa tasavaltalainen ja suurien maiden yksinvaltias.

Maaherrojen valta-asema antoi heille lukemattomia mahdollisuuksia hirmuvaltaan ja ryöväyksiin. Jo vanha totunnaistapa, että provinssin asukkaitten tuli kestitä maaherraa »kunniaviinillä» ja muilla »vapaaehtoisilla» lahjoilla, antoi aihetta mielivaltaisiin kiristyksiin. Samoin virkamiesten oikeus vapaisiin matkoihin ja yösijaan itselleen ja seurueelleen provinssin asukkaitten kustannuksella. Voi olla varma, että oli vieraita, jotka tekivät puhdasta jälkeä taloissa, joita he kunnioittivat käynnillään!

Maaherrojen kiskomisia auttoi liikekumppanuus voitonhimoisten liikemiesten kanssa, jotka käyttivät provinsseja riista-alueinaan. Pahimmat näistä tunnemme me nimellä »publikaanit ja syntiset». Publikaaneiksi nimitettiin valtiontulojen vuokraajia sekä yleisten töiden urakoitsijoita ja heidän palvelusmiehiään. _Publikaanit_ saivat nimensä sanasta _publicum_, jolla tarkoitettiin valtionmonopolia. Säästääkseen valtiolta menoja ja vaivaa roomalaisilla oli nimittäin tapana vuokrata enimmän tarjoavalle sellaisia valtiontuloja kuin maakuntain tullit ja verot sekä antaa julkisten rakennusten-, teiden- ja satamanperustamistöiden suorittaminen sille urakoitsijalle, joka tarjoutui suorittamaan työn halvimmalla. Tästä seurasi, että syntyi vauraita vuokraajayhtymiä, jotka maksoivat valtiolle määrätyn summan oikeudesta kantaa maakunnista eräät verot ja joilla sitten oli vapaat kädet, kun tuli kysymykseen saada takaisin kapitaalinsa voittoineen. Plutarkhos vertaa heitä raivottariin, jotka ryöstivät ruoan maan asukkailta.

Ainoastaan siinä tapauksessa, että maaherra tai paikkakunnan korkein virkamies piti silmällä vuokraajia, provinssin asukasraukat voivat toivoa, että publikaanien voitto pysyisi kohtuuden rajoissa. Mutta olemme nähneet, kuinka kapitalistien pyyteet olivat mahtavat Roomassa. Ei edes niin voimakas mies kuin Lucullus kyennyt ajan oloon pitämään puoliaan rahamiehiä vastaan. Hän oli heidän silmissään tehnyt anteeksiantamattoman rikoksen, kun hän suojeli Rooman aasialaisten alueiden väestöä roomalaisia vuokraajia ja koronkiskojia vastaan.

Kun Sulla jätti Aasian, hän oli määrännyt maakunnan suorittamaan mahdottoman suuren sotaveron, 900 miljoonaa markkaa. Heti palvelushaluiset roomalaiset kapitalistit olivat olleet tarjolla ja lainanneet valtiolle tämän summan saaden oikeuden periä verot ja kantaa tullit. Kymmenessä vuodessa nämä vuokraajien vaatimukset provinssilta olivat kiskurikoroilla kohonneet kuusinkertaisiksi. Koko maakunta oli tosiasiallisesti ryöstetty puti puhtaaksi, ja sydäntäsärkevää oli nähdä, kuinka koronkiskurit menettelivät.

Silloin Lucullus sekaantui asiaan ja alensi velkasumman 1.800 miljoonaan. Tämä oli hyvätyö ei ainoastaan maakunnan väestöä, vaan kansantaloudelliselta näkökannalta myöskin Roomaa kohtaan. Ja Lucullus sai kiitokseksi — luopua päällikön toimestaan. Täten oli silloinen Rooman tasavalta antanut mitä selvimmän ala-arvoisuustodistuksen kyvystään hallita muita kansoja. Hallitusmuodon oli muututtava, jottei koko valtakunta joutuisi perikatoon. »Ei ollut niin kaukaista tai syrjäistä paikkaa, ettei roomalaisten mielivalta ja sorto sinne tunkeutunut», Cicero sanoi yhdessä niistä kuuluisista puheistaan, jotka hän piti verenimijä _Verrestä_ vastaan, joka oli ollut kolme vuotta Sisilian maaherrana ja kiusanhenkenä. »Meidän ei tarvitse pelätä asevoimaa eikä sotaa, mutta kaikkien toisten kansojen surkeus, itku, kyyneleet ja valitus on pelkoa herättävää. Ne ovat paisuneet siihen määrään, että emme voi kauemmin kestää sitä.»

Jos haluamme nähdä, kuinka pitkälle roomalainen maaherra voi mennä valtansa väärinkäytössä hyvässä yhteisymmärryksessä publikaanien ja koronkiskurien kanssa, voimme lukea ne valitukset, jotka Cicero vuonna 70 koko Sisilian nimessä teki Verrestä vastaan.

Veronkantajiksi tuottavimmille alueille tämä oli hankkinut kumppaneitaan ja suosikkejaan, luonnollisesti sopien siitä, että hän itse sai olla osallisena saaliinjaossa. Laillinen vero olisi ollut kymmenes osa pellon kasvusta ja viides osa hedelmistä, mutta todellisuudessa oli veronkantajan mielivalta liian usein korkein laki. Cicero kertoo maanviljelijöistä, joita pideltiin pahoin nyrkin iskuin ja potkuin, kunnes he lupasivat maksaa kaksi kertaa niin paljon, kuin olivat velvolliset; ja hän kertoo esimerkkejä talonpojista, joilta vuokraajat vaativat kymmenyksinä enemmän kuin koko heidän satonsa arvon. Mies parat joutuivat suunniltaan ja läksivät taloistaan ja mailtaan ja asianomainen publikaani anasti heidän karjansa, orjansa ja maanviljelyskalustonsa. Mitä hyödyttikään muutoin valittaminen, kun tuomarit olivat maaherran kätyreitä! Ja ylipäänsä oli monia metkuja, joita verojenvuokraaja voi käyttää hyväkseen välttyäkseen joutumasta tekemisiin lain kanssa. Oli esim. kielletty talonpoikaa korjaamasta satoansa, ennenkuin hän oli sopinut vuokraajan kanssa tämän osuudesta. Ennemmin maamies toki antoi ryöstää kohtuuttoman osan sadosta, kuin uskalsi jättää koko sadon sattuvan huonon ilman takia turmeltumaan. Ja olihan niitä lukemattomia muitakin keinoja järjestelmällisesti nylkeä puhtaiksi Sisilian työteliäät ja uskomattoman kärsivälliset talonpojat. Verres kätyreineen teki sen niin perusteellisesti, että saari hänen luovuttuaan maaherrantoimesta näytti siltä, kuin sitä olisi rangaistu sodan hävityksellä. Kertomamme tapaukset, että maanviljelijät hylkäsivät kotinsa, eivät suinkaan olleet harvinaisia. Monet sen lisäksi epätoivoissaan surmasivat itsensä. Cicero luettelee koko joukon paikkakuntia, joissa huomattavasti yli puolet taloista oli autioina. Vaara uhkasi, että Sisilia, kaukana siitä, että se olisi ollut Rooman vilja-aittana, pian ei olisi voinut tulla toimeen omilla viljavaroillaan.

Mutta Verreen ryöstöjärjestelmä ei pysähtynyt näihin häpeämättömiin tekoihin. Hänellä on myöskin Sisilian rikkaitten taideaarteiden ryövärin huono maine. Cicero esittää lukemattomia esimerkkejä, jotka kuvaavat hänen »taiderakkauttaan». Hän »lainasi» taideteoksia, luovuttamatta niitä takaisin, hän pakotti ihmiset myymään niitä hänelle pilkkahinnalla tahi käytti muita ajateltavissa olevia keinoja saadakseen sen, mitä halusi. Yhtä häikäilemättömästi hän ryösti yksityisiä kuin julkisia rakennuksia ja paikkoja. Eivät edes temppelien aarteet säilyneet hänen ryöstönhimoltaan. Koska Verres itse, »tämä hieno taiteentuntija», kuten Cicero häntä nimittää, ei ymmärtänyt rahtuakaan taideteosten arvosta, hän käytti kahta kreikkalaista asiantuntijaa, kahta täysiveristä roistoa, ottamaan selon kaikesta, mikä oli erittäin arvokasta. Taiteenrakastajan ainoa pelastus oli lahjoa nämä vainukoirat kuvailemaan Verreelle parhaimmatkin taideteokset arvottomiksi. Määrätä taide-esineille korkea myyntihinta oli tyhmintä, mitä voi tehdä. Silloin joutui niin monin eri tavoin rettelöihin maaherran kanssa, että lopulta osoittautui viisaimmaksi lahjoittaa hänelle taideteokset.

Yhtä paljon kuin Verres rakasti kauniita taideteoksia, yhtä paljon hän oli mieltynyt kauniisiin naisiinkin. »Jokaiseen kaupunkiin, minne hän tuli», Cicero sanoo, »hän jätti enemmän siveettömyytensä kuin jalkainsa jälkiä». Voi sitä naista, johon tämä hirviö oli iskenyt silmänsä, ja voi sitä puolisoa tai veljeä, joka uskalsi koettaa suojella hänen siveyttään!

* * * * *

»Yksityinen ihminen ei», kuten Ferrero sanoo, »ollut yksin syyllinen, vaan puolue, hallitussuunta, kokonainen aikakausi. Kaikki viha, mikä kymmenen vuoden aikana oli patoutunut suuren yleisön mieliin Sullaa, taantumusta ja vanhoillista puoluetta vastaan, purkautui nyt rajuilman voimalla.»

Verreen syntiluettelo oli tosiaankin niin raskas, että Ciceron onnistui saada hänet tuomituksi. Hänet tuomittiin 60 miljoonan markan sakkoihin. Ennen tuomion langettamista hän oli kuitenkin ehtinyt pudistaa Rooman tomut jaloistaan ja päästä turvaan vieden mukanaan suuren osan ryöstösaaliistaan.

Nuoren asianajajan kaunopuheisuuden voitto oli suuri, tavaton triumfi. Sillä yleensä oli toivotonta koettaa saada oikeutta maakuntain verenimijöitä vastaan. Jolleivät he suorastaan olleet lahjoneetkaan tuomioistuimia, niin olivathan heidän omat säätyveljensä ja ystävänsä tuomareina. Monet oikeudenjäsenet olivat muutoin tehneet samanlaatuisia rikoksia kuin syytetyt, tai aikoivat tehdä, niin pian kuin vain saisivat maakunnan hallittavakseen.

Verreen ilmeisestä rikollisuudesta huolimatta optimaatit kuitenkin olivat ponnistaneet kaikki voimansa pelastaakseen hänet. Senaatin paras puhuja oli esiintynyt hänen asianajajanaan, ja Ciceroa oli alinomaa koetettu kaataa jalkakammilla. Tällainen menettely osoittaa parhaiten, kuinka yleisesti pahe oli levinnyt. Ja kuinka läpimätä silloinen roomalainen yhteiskunta oli, ilmenee siitä, että valtion ensimmäiset miehet voivat ruveta puolustamaan henkilöä, josta Cicero julkisesti huudahti hänen puolustusasianajajalleen seuraavat sanat: »Voithan käyttää vanhaa, koeteltua keinoa tuoda Verres esille ja paljastaa hänen rintansa, niin että Rooman kansa saa nähdä arvet, jotka ovat syntyneet — naisten puremisesta irstasten nautintojen aikana!»

Rooman valtakunta tarvitsi voimakasta kättä, joka voi pitää maakuntain rosvoritarit kurissa ja panna rajan optimaattien mielivallalle. Tärkeimpiä tehtäviä, mihin Cæsar ryhtyi käsiksi kaikella arvovallallaan, olikin kaikenlaatuisten yhteiskuntaloisten tuhoaminen. Panemalla toimeen vakinaisen veronkannon hän ehkäisi publikaanien kiristykset maakunnissa ja säilyttämällä itselleen korkeimman tuomiovallan hän antoi vääryyttä kärsineille suuremman mahdollisuuden saada oikeutta tuomioistuimissa. Hän teki oikeudenkäytön riippumattomaksi puoluepolitiikasta ja vapautti sen kadun terrorista. Henkilökohtaisesti hän korkeimpana tuomarina sekaantui sekä suuriin poliittisiin oikeudenkäynteihin että myöskin pienempiin oikeusjuttuihin. Viljanjakeluja Cæsar rajoitti erittäin huomattavasti ja muutti ne köyhäinavustukseksi. Apuanauttivien luku vähennettiin kolmestasadastakahdestakymmenestätuhannesta sataanviiteenkymmeneentuhanteen.

Cæsarin sisäpolitiikka ei ollut eri yhteiskuntaluokkien tai valtakunnan jonkin erikoisen osan suosimista, vaan sen tarkoituksena oli _koko valtakunnan paras sen kaikissa eri osissa_. Maailmanhallitsija voi yhtä vähän olla enää roomalainen vanhassa ja ahtaassa merkityksessä, kuin Aleksanteri voi pysyä makedonialaisena ja helleeninä, kun hän Issoksen taistelun jälkeen hylkäsi Dareioksen rauhantarjouksen ja ryhtyi luomaan maailmanherruuttaan. Cæsar on aloittanut Rooman muuttamisen ryöväystä harjoittavasta ylimystötasavallasta yhtenäiseksi yhteishyvänvaltioksi. Tässä ennen muuta on Cæsarin suuruus, korkeampilaatuinen kuin taistelukenttien voitonhohde, joka on vain hänen maailmanhistoriallisen merkityksensä _yksi_ edellytys. Cæsarille ja Aleksanteri Suurelle kuuluu molemmille se ikuinen kunnia, että he ovat alkaneet _sivistää ihmiskuntaa_, kohdella inhimillisesti voitettuja. Näin monarkia tuli siunaukseksi lukemattomille sorretuille. Sadoittain optimaattiperheitä joutui tietysti täten kärsimään häviöitä, mutta 80 miljoonaa ihmistä siitä hyötyi.

Mutta kansanpuolue? Se oli nyt jo niin rappeutunut, että Catilinasta oli tullut sen sankari. Hänen hautansa, kuten muinoin Gracchusten, koristeltiin kukin ja seppelein. Sellainen demokratia oli valmis uhraamaan näennäisen valtansa »leivästä ja näytelmistä». Ei kukaan selvemmin kuin Cæsar älynnyt, että Forumin roskaväki — »valtakunnan iilimato» — kuten Cicero sitä nimitti — ei ollut Rooman kansa.

Cæsar oli siis ottanut suorittaakseen valtavan suuren tehtävän muuttaa Rooman valtio yhtenäiseksi valtakunnaksi. Hän oli valtakunnanrakentaja, joka tahtoi tehdä arvokkaan ja ajanmukaisen asunnon _kreikkalais-roomalaiselle sivistykselle_. Tämä koko maailmaa hallitseva sivistys hänellä oli silmämääränään kaikissa uudistuksissaan. Tämän suurisuuntaisen yrityksen loppuun suorittamiseen oli yksi ihmiselämä kuitenkin liian lyhyt. Se vaati vuosisatojen työn. Cæsar voi vain aloittaa sen. »Perikatoon tuomitun tasavallan raunioista kohosi uuden, voimakkaan yhteiskuntarakennuksen perusta, rakennuksen, joka vuosisatojen aikana kykeni suomaan kansoille viihtymyksen ja suojan. Tämän perustan luominen on Cæsarin työtä, ja sen työnsä vuoksi historia häntä pitääkin yhtenä ihmiskunnan suurimmista ja nerokkaimmista miehistä», Boëthius sanoo.

Cæsarin yksinvalta on luotu Perikleen valtion mallin ja niiden aatteiden mukaiseksi, joita Gaius Gracchus ajoi, mutta joita hän ei armeijan tuen puuttuessa voinut toteuttaa. Sen perusajatus on, että kansaa pitää sen etevimpien luottamusmiesten edustaa ja hallita.

Gracchusten suurta roomalaisen talonpoikaissäädyn uudelleen luomisen ajatusta Cæsar myöskin koetti toteuttaa jakamalla veteraaneilleen maata. Gaius Gracchuksen ajatuksia oli m.m. ollut Karthagon entisen paikan asuttaminen; mutta jo ajatuskin sen maan asuttamisesta, jonka papit olivat kironneet, oli ollut oivallinen kiihoitus väline optimaateille. Mikä ei ollut onnistunut Gracchukselle, sen Cæsar aloitti menestyksellisesti ja keisari Augustus sitten työn lopetti. Useita tuhansia siirtolaisia muutti tuohon autioon maahan, ja hämmästyttävän pian roomalainen Karthago alkoi kukoistaa foinikialaisen raunioilla. Kaupunki sai ajan kuluessa yhä suuremman merkityksen Rooman parhaimman vilja-aitan vientisatamana. Ja sen erinomaista vaurastumista todistavat tänäkin päivänä monet muinaislöydöt.

Vuosisadan maata painanut kirous oli menettänyt voimansa.

Roomassa Cæsar jatkoi tarmokkaasti sitä kaupungin uudistamista hellenistiseksi suurkaupungiksi, josta Sulla suurella harrastuksella oli huolehtinut. Suunnitelmatta kasvanut latinalais-etruskilainen seitsemän kukkulan kaupunki kapeine, mutkaisine kujineen ja ahtaine, sotkuisine asemakaavoineen saa nyt yhä voimakkaampia hellenistisiä piirteitä, esikuvana sellaiset klassillisen selvästi suunnitellut kaupungit kuin Miletos, Priene, Pergamon ja Aleksanteri Suuren oma luomus Aleksandreia. Näiden kaupunkien suoria, leveitä katuja komeine perspektiiveineen ja varjoisine pilarikäytävineen pidetään malleina, kun tahdotaan päästää valoa ja ilmaa vanhaan, epäterveelliseen Tiberin kaupunkiin ja kaunistaa sen synkkiä kasvoja.

Sotasaaliina saatuja kreikkalaisia taideaarteita oli toisen puunilaissodan ajoista asti kerätty siihen kaupunkiin, josta vähitellen kehittyi maailman pääkaupunki. Taideaarteiden tuonti alkoi silloin, kun Marcellus valloitti Syrakusan, vuonna 212 e.Kr., ja sitten seurasi laivalasti laivalastin perästä kreikkalaisia pronssi- ja marmoriveistoksia siitä tyhjentymättömän rikkaasta varastosta, minkä kreikkalainen kaupunkielämä oli synnyttänyt. Kalleuksia toivat Roomaan tullessaan sellaiset valloittajat kuin Flamininus, Æmilius Paulus ja Korinthoksen hävittäjä Mummius. Ja kun mieltymys kreikkalaiseen taiteeseen oli täten levinnyt Rooman ylhäiseen maailmaan, se alkoi esiintyä kreikkalaisten taideteosten _ostajana_. Vielä ei kuitenkaan erikoisesti välitetty siitä, olivatko ostettavat esineet kuuluisia alkuperäisteoksia. Jäljennöksetkin kävivät hyvin kaupaksi; ja niin syntyi oikea kreikkalainen suurteollisuus, jonka tehtävänä oli jäljentää kuuluisia taideteoksia ja viedä niitä Roomaan.

Itse Rooma ei kyennyt synnyttämään Pheidiasta eikä Praksitelesta yhtä vähän kuin se oli kyennyt synnyttämään Sokratesta tai Platoniakaan. Mutta valloittajakansa oppi pitämään arvossa heidän teoksiaan, oppi kunnioittamaan vanhempaa ja korkeampaa kulttuuria ja hyvä niinkin. Sillä vasta täten se kehittyi ottamaan hoiviinsa tämän sivistyksen ja pelastamaan sen täydelliseltä barbaarien tuhoamiselta.

Roomalaisissa herännyt halu koristaa kotinsa ja kaupunkinsa taideteoksilla aiheutti myöskin sen, että he tahtoivat luoda kauniimman _ympäristön_ näille koristuksille ja alkoivat ajatella kaupunkinsa kaunistamista rakennustaiteelliselta näkökannalta. Lukemalla Liviuksen Rooman historiaa voi vuosi vuodelta seurata, kuinka yhteen kasaan rakennettuja Rooman kortteleita purettiin ja uusia, kauniita rakennuksia syntyi entisten sijalle. Hellenismi kulkee voittokulkuaan huolimatta siitä, rähisivätpä tylyt ja narisevat »vanhanaikaisten yksinkertaisten tapain» vaalijat kuinka paljon tahansa uusmuotisuutta ja »ylellisyyttä» vastaan.

Suuret, ratkaisevasti hellenistiseen henkeen vaikuttavat panokset Rooman kehityksessä ovat kuitenkin kuten sanottu, Sullan ja Cæsarin ansiota. He kaunistivat vanhan Forumin ja loivat sille kauniimman ympäristön. He koristivat kaupunkia muutoinkin helleeniläistyylisillä temppeleillä ja muilla monumentaalisilla rakennuksilla. Rooma ei kuitenkaan vielä kaikesta huolimatta kyennyt kilpailemaan esikuvallisimpien helleeniläisten kaupunkien kanssa kauneudessa, niin kauan kuin tiilen ja karstakiven käyttö oli vallitsevana rakennustaiteessa. Vasta keisariaika muutti Rooman tiilikaupungin marmorikaupungiksi.

* * * * *

Eräs niitä suuria suunnitelmia, joita Cæsar hautoi mielessään, mutta jotka hänen täytyi jättää tulevien sukupolvien toteutettaviksi, oli kanavan kaivaminen Korinthoksen kannaksen poikki, jotteivät Italian ja Aasian väliä purjehtivat tarvitsisi suorittaa vaarallista matkaa Peloponnesoksen ympäri.

Vielä nykyisiin päiviin asti säilynyt suoranainen näyte Julius Cæsarin uudistusinnosta on hänen _kalenteri_korjauksensa, minkä hän suoritti muutaman aleksandrialaisen tähtitieteilijän avulla. Uutta kalenteria nimitetäänkin senvuoksi _juliaaniseksi_. Roomalaisilla oli vanhastaan käytännössä kuuvuosi. Jotta tämä saataisiin käymään yksiin aurinkovuoden kanssa, lisättiin siihen aina tuon tuostakin karkauspäiviä. Mutta tämä oli tapahtunut niin huolimattomasti, että uudenvuoden päivä sattui Cæsarin aikana syksyksi ja »elonkorjuuaika» kevääksi. Vuosi 45 e.Kr. täytyi pidentää 446 päivää sisältäväksi, jotta vuodenajat saataisiin taas oikeille paikoilleen kalenteriin. Cæsarin kalenterissa määrättiin vuoden pituus 365 päiväksi, yksi karkauspäivä joka neljäs vuosi lisäksi. Cæsarin kunniaksi muutettiin sittemmin sen kuukauden nimi, missä hän oli syntynyt, Liliukseksi, kuten sitä seuraava kuukausi myöhemmin sai nimensä keisari Augustuksen mukaan.

Vuosien vieriessä osoittautui kumminkin juliaaninenkin ajanlasku epätarkaksi. Paavi Gregorius XIII pani senvuoksi vuonna 1582 toimeen sen uudistuksen, että karkauspäivää ei lisätty vuosisatavuosiin, paitsi niihin, joiden kahden ensimmäisen numeron ilmaisema luku on jaollinen luvulla 4. Esimerkiksi vuodet 1600 ja 2000 ovat siis karkausvuosia, mutta vuodet 1700, 1800 ja 1900 eivät ole. Meidän maassamme otettiin _gregoriaaninen kalenteri_ käytäntöön vasta vuonna 1753. Kreikassa on käytännössä vielä tänäkin päivänä juliaaninen kalenteri, eli vanha ajanlasku, joka on nykyisin 13 päivää meidän ajanlaskustamme jäljessä.

Kirjallisuutta:

W. Warde Fowler, Social Life at Rome in the age of Cicero.

Jérōme Carcopino, La Sicile agricole au dernier siècle de la république romaine.

Axel Boëthius, Från Gracchernas, Sullas och Ciceros Rom (Svensk tidskrift 1929).

IDUS MARTIÆ.