Part 8

Johannes Paulson, Komedier av Aristophanes: 2 nid.

Ivar Harrie, Aristophanes (Ord ooh bild 1927).

Margarete Bieber, Die Denkmäler zum Teaterwesen im Altertum.

KREIKAN VALTIOLLINEN RAPPIO

HELLEENIT PERSIAN HERRUUDEN ALAISINA.

Peloponnesolaissodat olivat päättyneet Ateenan häviöön. Suurkuninkaan kullan avulla helleenien oli onnistunut murtaa oman maansa itsenäisyyden vahvin tuki. Seurauksena oli luonnollisesti, että he siitä alkaen, kuten ennen Salamiin, Plataian ja Mykalen voittoisia taisteluita, joutuivat raskaasti tuntemaan Persian valtakunnan ikeen painon. Menetetty oli vapaus, jonka he olivat saavuttaneet suurilla voitoillaan, menetetty v. 448 tehdyn rauhan tulos. Helleenien keskinäinen eripuraisuus tarjosi suurkuninkaalle tilaisuuden ratkaista eri valtioiden välisiä kiistoja. Jos kreikkalaiset sitävastoin olisivat olleet yksimielisiä, ei näin olisi milloinkaan tarvinnut käydä, sillä useat seikat todistavat pätevästi, että yksimielinen Kreikka olisi ollut sotilaallisesti paljoa voimakkaampi kuin tällöin hajaannustilassa oleva Persia. Kun Kreikan valtiolliset olot kuitenkin olivat parantumattomia, niin Susasta käsin ohjattu diplomatia oli kultansa avulla helposti voinut taata itselleen määräämisvallan Hellaassa useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin. Nimellisesti tosin itse Kreikan johtovalta tänä aikana on vuorotellen sparttalaisilla ja thebalaisilla, mutta asian todellisesta laidasta saa väärän kuvan, jos ei ota huomioon sitä, että näiden vallanpitäjien takana väikkyi aina Susan suurkuninkaan varjo. Tätä jatkuu, kunnes Kreikassa kohoaa voimamies, joka voi koota kaikki helleenien nimeä kantavat vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti — enimmäkseen vastentahtoisesti — _yhdeksi_ kansaksi.

SPARTAN JOHTOVALTA.

Milloinkaan aikaisempina tai myöhempinä aikoina ei helleenisen heimon mies ole viettänyt niin uljasta riemujuhlaa kuin Lysandros palatessaan takaisin Sparttaan Ateenan kukistumisen jälkeen. Hänen sankaritekojensa suuruudesta, todistivat kaikki ne monisataiset keulakuvat, joita hän kuljetti mukanaan Aigospotamoissa ja muualla valtaamistaan laivoista. Hän oli suorastaan nääntymäisillään kultaisten voitonseppelten painon alle, joita kiitolliset Peloponnesoksen kaupungit olivat lahjoittaneet, ja hän saattoi kerskailla lähes 500 talentin suuruisella ylijäämällä siitä kullasta, minkä Persian kuningas oli antanut hänelle tehoisampaa sodankäyntiä varten. Helleenit eivät ole milloinkaan aikaisemmin tai myöhemmin suoneet kellekään omalle miehelleen niin laajaa valta-asemaa, kuin mikä tällä kaikista sotapäälliköistä sparttalaisimmalla oli. Hän hallitsi yksinvaltiaana miltei kaikkia Aigeian meren rantamien kreikkalaisia merikaupunkeja. Hänen käskyjensä toimeenpanijoita olivat kymmenmiehiset hallitukset, joita hän oli asettanut toiseen kaupunkiin toisensa jälkeen voittoisalla retkellään pitkin rannikkoa. Tähän uuteen hallitusmiehistöön kuului kymmenen porvaria, jotka Lysandros oli kohottanut valtaan ja joiden tukena oli sparttalaisen käskynhaltijan johtama sparttalainen varusväki. Tämän turvissa tyrannit voivat aivan rajattomasti vallita kansalaisten henkeä ja omaisuutta.

Tällainen oli se vapaus, jonka muinaisen Attikan liiton jäsenet olivat saavuttaneet luopumalla »sortajastaan» Ateenasta! Liittolaivastoon suorittamansa avustuksen sijasta he nyt suorittivat sievoisen summan, yhteensä tuhat latenttia vuodessa Spartalle. Mieheen, joka oli tämän uuden vapauden ruumiillistuma, oli pakostakin vaikuttanut kaikki se mieletön imartelu, jonka esineeksi hän joutui. Ihailu, joka häntä kohtasi joka taholla, lähenteli miltei jumaloimista. Hänelle pystytettiin alttareita ja hänen kunniakseen sepitettiin hymnejä. Ja eräässä veistoryhmässä, jonka sparttalaiset pystyttivät Delphoihin, he kuvasivat hänet rinnakkain Olympoksen jumalien kanssa.

Sellaisen täytyi jo nousta hyveellisimmänkin sparttalaisen päähän. Lysandroksen kävi samoin kuin Pausaniaan Plataian voiton jälkeen: hän muuttui aivan sietämättömäksi; hänen mielivaltaisuutensa ja kopeutensa ylitti kaikki rajat.

Ateenaan hän asetti hallituksen, johon kuului kolmekymmentä ateenalaista sparttalaisten kannattajaa. Nämä käyttivät asemaansa pöyristyttävän hirmuvallan harjoittamiseen mestauttaen joukon kansalaisia, eräitten tietojen mukaan 1.500 henkilöä. — Sekä valtiolliset vastustajat että henkilökohtaiset viholliset joutuivat heidän kostonhimonsa uhriksi. Nuo »kolmekymmentä tyrannia», kuten heitä nimitettiin, olivat varmoja vallastaan tietäen, että heillä oli turvanaan Akropoliin luja sparttalainen varusväki. Heidän kätyreinään oli joukko nuoria henkivartijoita, jotka olivat valmiita mihin väkivallantyöhön hyvänsä. Jokainen kansalainen, joka oli kunnostautunut rohkeudellaan ja itsenäisyydellään, oli vaarassa joutua tämän murhaajajoukkueen uhriksi, sillä juuri kunnon miehet saattoivat käydä vaarallisiksi tyrannien vallalle. Niinpä monet Ateenan parhaat kansalaiset menettivät henkensä, ja toiset välttivät kohtalonsa vain pakenemalla tai ryhtymällä pakosta tyrannien käskyläisiksi. Mitä pitemmälle aika kului, sitä pahemmaksi tilanne kävi. Lopulta kolmenkymmenen tyrannin toimenpiteet tähtäsivät etupäässä niitä, joilla oli rahaa. Seurauksena oli täydellinen rosvohallitus. Ja tyrannit olivat kaiken korkeamman sivistyksen verivihollisia. Olihan pakotettava kansa — Ateenan kansa, jonka ylpeytenä oli sen korkea sivistys — tietämättömyyteen ja orjanmielisyyteen ja kuoletettava kaikki järki ja arvostelu.

_Kritías_ oli nimeltään se mies, joka oli näiden ilkitöiden sieluna. Tunnottomuudessa hän oli Lysandroksen vertainen ja senvuoksi kuin luotu hänen kätyrikseen. Pahoja töitään hän puolusti sillä, että sellaista sattui kaikkialla vallankumousaikoina. Ateena oli liian kauan ollut demokratian ja omavaltaisuuden turmeltavana, hän selitti, mutta nyt asiat muuttuivat. Ja uutta ja onnellisempaa valtiomuotoa ei voitu luoda muuten kuin, riistämällä henki kaikilta, jotka epäilivät harvainvallan tuottamaa siunausta ja estelivät Kritiaan ja hänen toveriensa toimia. Pois kaikki sellaiset isänmaankavaltajat! Näin puhui tämä kansan hyväntekijä.

Mutta ankarain herrain komennon laulu on lyhyt. Kaikkialla Kreikassa oli alettu kyllästyä Spartan hirmuvaltaan ja Lysandroksen röyhkeyteen. Kummallakaan ei kohta ollut mitään rajoja. Helleeniraukat eivät milloinkaan olleet kokeneet sellaista kurjuutta. Attikan liiton entiset jäsenet alkoivat tuumia, eiköhän heillä sittenkin ollut parempi olo siihen aikaan, kun he »nääntyivät Ateenan raskaan ikeen alle»; tunnettiinpa suorastaan sääliä ateenalaisia kohtaan. Erittäinkin Thebassa Ateenan vapauttarakastavat pakolaiset saivat turvapaikan kolmenkymmenen tyrannin vainolta. Kun näiden hirmuhallitusta oli kestänyt kahdeksan kuukautta, joukko ateenalaisia pakolaisia teki jalon, _Thrasýbūlos_ nimisen isänmaanystävän johdolla Thebasta käsin hyökkäyksen pelastaakseen kaupunkinsa. Syntyneessä taistelussa Kritias kaatui, ja sen jälkeen voitiin tyrannit jokseenkin helposti syöstä vallasta, ja kansanvaltainen hallitusmuoto palautettiin.

Samoin kävi kymmenmiehisten hirmuhallitusten useissa kaupungeissa; mutta sparttalaisista käskynhaltijoista ja varusväestä ei päästy eroon. Jonkin verran helpotusta tuotti kuitenkin Lysandroksen kukistuminen. Spartan hallitukselle tulvi näet joka taholta sellaiset määrät valituksia hänen menettelynsä johdosta, että eforit peläten hänen vaikutustaan vihdoin riistivät häneltä vallan. Jonkin ajan kuluttua häntä tosin jälleen käytettiin päällikkönä, mutta entistä valta-asemaansa hän ei enää saanut takaisin, ja hänen suunnitelmansa päästä Spartan kuninkaaksi haihtuivat tuuleen. Kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta Lysandros oli luonteeltaan perin kehno mies, ja siksi hän ei voinut saada aikaan mitään hyvää. Hän on vain johtanut maanmiehensä salakavaluuden ja vehkeilyn mutkaisille poluille; hän on turmellut Spartan hengen, tehnyt sen vihatuksi kaikkialla ja siten edistänyt sen häviötä.

Spartan muuhun Hellaaseen kohdistamaa sortoa lievensi edelleen se, että sparttalaisten ja _suurkuninkaan_ suhteen sydämellisyys alkoi viilentyä. Ensimmäisenä aiheena ystävyyden rikkoutumiseen oli se, että sparttalaiset salaa suosivat, vieläpä avustivatkin vaarallista kapinayritystä kuningas Artakserkses II vastaan.

KYYROS NUOREMPI JA KYMMENENTUHANNEN RETKI.

Salaliitot veljessotineen ja veljenmurhineen ovat olleet tavallisia ilmiöitä hallitsijanvaihdosten aikoina Persian valtakunnassa. Vuonna 465 e.Kr. _Kserkses_ kaatui salaliiton uhrina, ja pian sen jälkeen myöskin hänen vanhin poikansa Dareios murhattiin veljensä _Artakserkseen_ toimesta. Tämä sai hallita kokonaista neljäkymmentä vuotta, mutta hänen poikansa ja seuraajansa Kserkses II:n surmasi muutaman viikon kuluttua toinen veli, jonka vuorostaan pian raivasi tieltä veljeksistä kolmas, _Dareios II_. Uusi kuningas meni naimisiin sisarpuolensa Parýsātiksen kanssa. Tämä oli inhoittava nainen, oikea raivotar, ja hän oli osallisena kaikkiin veritöihin, joita hovissa tehtiin heikon Dareioksen hallitusaikana.

Dareios II kuoli vuonna 404 jättäen jälkeensä 13 lasta avioliitostaan Parysatiksen kanssa, näiden joukossa pojat _Artakserkses II_ ja _Kyyros_. Nuorempi, poika oli päinvastoin kuin vanhempi, tarmokas ja kunnianhimoinen ja oli vahvasti päättänyt syöstä veljensä valtaistuimelta. Hänen suunnitelmilleen antoi virikettä Parysatis, jonka lempilapsi hän oli.

Siinä tarkoituksessa hän pestautti sotajoukon kreikkalaisia palkkasotureita, 10 000 miestä, joka määrä vähitellen karttui 14 000:ksi, ja näiden kera hän keväällä 401 lähti Sardeesta. Lisäksi hänellä oli käytettävänään 10 000 persialaista. Uljaan, nuoren ruhtinaan rehellisyyden ja anteliaisuuden maine oli näet hankkinut hänelle paljon kannattajia. Kuljettiin suuren Persian valtakunnan sydäntä kohti, mutta määrä oli kauan sotajoukolle salaisuus. Alussa puhuttiin vain sotaretkestä erästä Vähän-Aasian kapinallista kansaa vastaan.[21]

Kreikkalainen palkkasotajoukko kantaa historiassa »kymmenentuhannen» nimeä. Lukemattomia vaaroja ja seikkailuja, joita nämä soturit kokivat, on mukaansatempaavalla tavalla kuvannut muuan osanottaja, ateenalainen _Ksenophōn_. Tämä oli arvossapidetty ja sivistynyt mies. Sokrateen läheinen ystävä ja oppilas. Hänen »_Anábasis_»-nimistä kirjaansa kymmenentuhannen retkestä lukevat vielä tänä päivänä Odysseian ja Iliaan rinnalla kouluissamme helleenien kielen opiskelun alkajat.

Rasittavin osa kymmenentuhannen matkasta kaakkoa kohti oli marssiminen Eufratin rantaa pitkin halki pohjois-Mesopotamian erämaitten, missä ei ollut ainoatakaan puuta, vaan yksinomaan koiruohoa ja kaikenlaisia väkevätuoksuisia pensaita. Täällä kreikkalaiset ihmeekseen ensi kerran eläessään näkivät gaselleja ja villiaaseja, jotka olivat nopsempia kuin nopeinkaan hevonen. Täällä oli myöskin trappeja, eräänlaisia kameelikurjen tapaisia lintuja, joita jotkut ratsumiehet huvikseen metsästivät saaden täten sekä tarpeellisen että maukkaan lisän ruokavarastoonsa. Arkoja kameelikurkia ei sitävastoin kenenkään onnistunut saada hengiltä. — Kaksi viikkoa helleenit marssivat näiden tylyjen seutujen halki. Heidän mukanaan kuljettamansa varastot olivat lopulta niin vähissä, että useita kuormajuhtia kuoli nälkään. Onneksi saavuttiin sittemmin viljaviin ja hedelmällisiin seutuihin.

_Kūnaksa_-nimisessä paikassa Eufratin rannalla, Babylonista luoteeseen, Artakserkses hyökkäsi veljensä kimppuun komealla sotajoukollaan. Mutta uljaamman näyn kuin persialaisten suunnattomat sotalaumat, tarjosi kreikkalaisten pieni parvi, joka hyökkäsi vihollista vastaan sotalaulun kaikuessa ja sitä nopeammassa tahdissa, mitä enemmän he lähestyivät persialaisten taistelulinjaa. Enempää ei tarvittu, ennenkuin vihollisten vastaava sivusta hajaantui hurjaan pakoon.

Mutta toisin kävi siinä osassa taistelukenttää, missä persialaiset taistelivat keskenään. Kun kreikkalaiset Klearkhoksen johdolla ajoivat pakenevia takaa, Artakserkses käytti ylivoimaista mieslukuaan saartoliikkeen suorittamiseen aikoen hyökätä veljensä kimppuun selkäpuolelta. Kyyros kiirehti silloin estämään häntä tehden kiivaan rynnäkön vihollisen keskustaa vastaan, juuri siihen kohtaan, missä kuningas itse oli henkivartijoineen. Hyökkäys oli niin kiivas, että Kyyros 600 ratsumiehen kera mursi kymmenen kertaa lukuisamman henkivartijajoukon rivit, ajoi ne pakosalle ja kaatoi omakätisesti heidän johtajansa. Samassa hetkessä hän näkee veljensä Artakserkseen ja joutuu sellaisen vihan ja raivon valtaan, että unohtaa kaiken varovaisuuden. Huudahtaen: »Minä näen hänet» hän syöksyy pienen miesjoukon seuraamana vihattua veljeänsä vastaan. Hän lennättää keihäänsä tämän rintaa vastaan, mutta se tuskin tunkeutuu haarniskan lävitse. Sen sijaan suurkuninkaan läheltä heitetty keihäs tuottaa Kyyrokselle vaarallisen haavan silmän alapuolelle, hän horjahtaa hevosen selästä ja kaatuu yhdessä niiden uskollisten kanssa, jotka yrittävät häntä suojella. Muuan näistä heittäytyi prinssin kaatumisen nähdessään hänen päälleen, sulki hänet syliinsä ja surmasi itsensä tai hänet surmattiin Artakserkseen käskystä.

Suurkuningas antoi hakata kuolleelta kruununtavoittelijalta pään ja oikean käden ja asettaa ne kauas näkyvälle paikalle.[22] Se oli kaikille taistelun päättymisen merkki. Silloin Kyyroksen persialaiset joukot lähtivät heti pakosalle.

Kun Klearkhos kreikkalaisten hopliittain kanssa palasi liian pitkältä takaa-ajomatkaltaan, hän karkoitti persialaiset kaikkialta pakoon; mutta nämä olivat ehtineet ryöstää Kyyroksen leirin putipuhtaaksi, niin että kreikkalaiset olivat ilman elintarpeita keskellä vihollismaata, lähes sadan päivämarssin päässä kotimaansa merestä.

Kun he nyt, mikäli mahdollista, koettivat lepäillä taistelun rasitusten jälkeen, saapui suurkuninkaalta airueita vaatimaan, että he luovuttaisivat aseensa ja antautuisivat kuninkaan armoille. Klearkhos vastasi: »Voittaneet miehet eivät tavallisesti laske aseitaan.» Ja muuan upseeri lisäsi: »Suurkuningas tulkoon itse ottamaan meiltä aseet!»

Kreikkalaisten jyrkkä esiintyminen teki persialaisten ylipäällikköihin niin valtavan vaikutuksen, että heidän korkealentoiset vaatimuksensa seuraavana aamuna muuttuivat aselevon hieromiseksi. Klearkhos huomasi nyt, että tässä oli edelleenkin ennen kaikkea pyrittävä herättämään kunnioitusta. Hän ei lainkaan pitänyt kiirettä ottaessaan airueita vastaan, ja ennenkuin hän ryhtyi tekemään sopimusta heidän kanssaan, hän järjesti sotajoukon siten, että se näytti mahdollisimman komealta ja peloittavalta. Neuvottelujen tuloksena oli, että Klearkhos »myöntyi» aselepoon sitä vastaan, että suurkuningas hankkisi sotajoukolle muonavaroja.

Siihen Artakserkses heti suostui, ja helleeneille osoitettiin majapaikaksi muutamia kyliä, missä oli yllin kyllin viljaa, niin erinomaisia taateleita, että ne sulivat suuhun, sekä palmuviiniä ja muita ihanuuksia.

Kun he olivat viipyneet siellä kolme päivää ja saaneet uusia voimia, saapui sinne suurkuninkaan satraappi Tissaphernes ja oli tahtovinaan kreikkalaisten ystävänä pelastaa heidät. Hänen oli onnistunut saada suurkuningas lupaamaan, että hän satraappikuntaansa palatessaan saisi viedä sekä kreikkalaiset että Kyyroksen persialaiset apujoukot kotiin. Hän sitoutui neuvomaan heille parhaimman tien ja hankkimaan heille elintarpeita maksua ja lupausta vastaan, että he eivät tuottaisi maalle ja sen asukkaille vahinkoa. Mutta jos hän ei täyttäisi sitoumuksiaan, he saisivat itse ottaa elintarpeita, mistä löytäisivät. Tähän kreikkalaiset suostuivat, ja sopimus vahvistettiin kädenlyönnillä ja valoilla.

Ymmärtääksemme Artakserkseen myöntyväisyyden meidän on muistettava, ettei ollut suinkaan miellyttävää pitää näitä kreikkalaisia, jotka hänen kansassaan aina herättivät suoranaista pakokauhua, maan viljavimmassa osassa ja arveluttavan lähellä pääkaupunkia. Näiden sotakelpoisten ja hyvin järjestettyjen joukkojen olisi ollut helppoa muodostaa linnoitettu kaupunki tähän maahan, missä monet kanavat tarjosivat erinomaisia puolustuslinjoja sille, joka osasi niitä käyttää. Ja kun kreikkalaiset kerran olivat pureutuneet kiinni hänen valtakuntansa sydämeen — mitä kaikkea he saattaisivatkaan keksiä yllyttääkseen hänen tyytymättömiä ja epäluotettavia babylonialaisiaan ja katkeroittaakseen heidän kuninkaansa elämän! Sellaisista syistä suurkuninkaan mielestä oli viisainta päästä mahdollisimman pian eroon kreikkalaisista. Hän ei voinut rauhoittua, ennenkuin oli saanut heidät hyvän matkaa Tigriksen toiselle puolelle. Tämä seikka todistaa parhaiten, miten heikko valtavan suuri Persia itse asiassa näihin aikoihin oli suurista mahdollisuuksistaan huolimatta.

Kreikkalaisten siirtäminen pois Babyloniasta kauas Assyrian ja Meedian vuoriseutuihin oli siis sen sopimuksen tarkoitus, jonka Tissaphernes oli tehnyt heidän kanssaan. Paluumatkan piti näet tapahtua pitkin Tigriksen rantaa. Ei voitu ajatellakaan marssia kotiin samaa tietä kuin oli tultu, koska kreikkalaisten oli nyt mahdotonta kuljettaa mukanaan valtavia varastoja, joita tarvittiin matkalla halki Eufratin yläjuoksua ympäröiväin erämaitten. Millainen sitävastoin oli se maa, johon Tissaphernes nyt aikoi heidät viedä, siitä ei kenelläkään ollut aavistusta. Siksi he luottivatkin sokeasti häneen. Pian alkoi kuitenkin näkyä merkkejä siitä, että satraappi oli täynnänsä koiruutta ja kavaluutta, ja kreikkalaisten sotajoukossa alkoi herätä pahoja aavistuksia. Kun oli päästy Tigriksen keskijuoksun vaiheille, oli Tissapherneen mielestä aika ruveta panemaan täytäntöön niitä pirullisia juonia, joita hän oli koko ajan punonut. Niin ovelasti hän oli toiminut ja niin kauniisti puhunut, että hänen nyt onnistui houkutella Klearkhos yhdessä neljän muun ylipäällikön ja kahdenkymmenen upseerin kanssa vierailulle hänen leiriinsä ottamatta mukaansa enempää kuin 200 sotilasta.

Kun kreikkalaiset olivat saapuneet pettäjänsä teltalle, kaikki viisi ylipäällikköä vietiin sisään satraapin luo. Samassa hetkessä ilmoitti purppuranpunainen lippu, joka vedettiin teltan harjalle, mitä oli tulossa. Se oli hyökkäyksen ja verilöylyn merkki teltan ulkopuolella seisoville[23], kun taas ylipäälliköt sisällä teltassa pantiin kahleisiin. Vangit lähetettiin sitten suurkuninkaan luo ja mestattiin.

Eräs seikka Tissapherneen käytöksessä tuntuu aivan käsittämättömältä, nimittäin se, ettei tuo roisto käyttänyt hyväkseen sitä hämminkiä, mitä johtajien poistumisen täytyi aiheuttaa kreikkalaisten keskuudessa ja tehnyt äkkirynnäkköä heidän kimppuunsa. Ainoa selitys on se, että persialaiset suunnattomasti pelkäsivät helleenejä ja että Persian valtakunta oli uskomattoman heikko. Sen sijaan, että olisi mainitulla tavalla korjannut tekonsa hedelmän, Tissaphernes lähetti kreikkalaisten luo airueita ja kehoitti heitä luovuttamaan aseensa, kun heidän johtajiaan nyt oli »rangaistu sopimuksen rikkomisesta. Nämä aseet kuuluivat nimittäin», mukamas, »tätä nykyä suurkuninkaalle, oltuaan sitä ennen hänen orjansa Kyyroksen omia.» — Ksenophon, joka vapaaehtoisena otti osaa retkeen, alkoi silloin yhdessä erään upseerin kanssa ohjata maanmiestensä kohtaloa. Nämä kaksi miestä antoivat airueille sellaisen vastauksen, että nämä katsoivat parhaaksi haihtua silmänräpäyksessä.

Mutta voidaan helposti kuvitella, millainen mieliala tämän jälkeen vallitsi kymmenentuhannen leirissä. Kaikki aavistivat, että kaamea vaara uhkasi heitä, mutta kukaan ei voinut sanoa, missä muodossa onnettomuus tulisi. Oltiin vähällä vaipua epätoivon valtaan. Vain muutamat harvat tulivat iltakatselmukseen, ja »monet eivät välittäneet sytyttää tulta ja keittää ruokaansa. Kukin paneutui levolle siihen, missä sattui olemaan; mutta kukaan ei voinut nukkua pelon ahdistamana ja kaivaten kotona olevia omaisiaan, joita ei enää milloinkaan saisi nähdä.»

Ksenophon makasi myös valveilla kuten toisetkin. Mutta hänellä oli sitä, mitä heiltä puuttui: rohkeutta ja toimintatarmoa. »Tässä ei auta nuhjailla, kun persialaiset valmistautuvat huomenna tappamaan meidät kuin koirat», hän ajatteli. Päättäen tehdä kaiken voitavansa pelastaakseen itsensä ja maanmiehensä hän nousi keskellä yötä ja kutsui koolle ne upseerit, jotka hän parhaiten tunsi. Hän teroitti heille vaaraa, joka uhkasi, jos he menettäisivät rohkeutensa, ja muistutti, miten persialaiset aikaisemmin olivat peräytyneet, heti kuin kreikkalaiset käyttäytyivät kopeasti. Siis oli edelleenkin tehtävä samoin.

Hän saikin koko joukon puolelleen paitsi yhtä miestä, joka piti pitkiä puheita siitä, miten epätoivoinen tilanne oli, ja piti antautumista suurkuninkaalle ainoana pelastuskeinona. Mutta Ksenophon vastusti häntä voimakkain sanoin: saattoiko todellakin joku kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, neuvoa kreikkalaisia turvattomina jättäytymään sellaisten valapattojen armoille kuin persialaiset olivat? »Helleeni, joka kehoittaa sellaiseen tekoon, on koko Kreikan häpeätahra», hän huudahti. Erottakaamme hänet päällikkyydestä ja alentakaamme hänet orjaksi kantamaan tavaroitamme!» — Se oli kaikkien mielestä oikein puhuttu, ja mies ajettiin muitta mutkitta tiehensä.

Sen jälkeen kutsuttiin myöskin muut upseerit koolle, ja Ksenophonin tarmokkuuden ansio oli, että heti ryhdyttiin uusiin järjestelytoimenpiteisiin. Upseerit valitsivat itse viisi uutta ylipäällikköä, niiden joukossa Ksenophonin, ja nämä kutsuivat sotilaat yleiseen kokoukseen vaalin vahvistamista varten. Kaunopuheisin sanoin Ksenophon lietsoi miestensä mieliin rohkeutta ja luottamusta. Hän muistutti heille niitä suuria päiviä, jolloin Dareioksen ja Kserkseen lukemattomat sotalaumat oli häpeäkseen karkoitettu Kreikasta. Ja nyt äskettäin helleenit olivat Kunaksan taistelukentällä osoittaneet olevansa sellaisten esi-isien arvoisia kuin Marathonin, Salamiin ja Plataian sankarit. »Jos me vain yhtenä miehenä ylläpidämme kuria ja järjestystä, on kaikki edelleenkin sujuva yhtä onnellisesti», hän lopetti. Kädet koholla kaikki lupasivat olla yksimielisiä ja neuvotella pelkurin ja kavalan vihollisen kanssa vain miekalla.

Kun sitten oli nautittu aamuateria, lähti koko armeija liikkeelle jatkamaan matkaa. Mutta ennen marssimaan lähtöä helleenit päättivät olla kuulematta enää persialaisten airueita. Heidän juonistaan oli saatu tarpeeksi.

Näin alkoi paluumatka, jota on kiintoisaa seurata, ei niinkään sen valtiollisen merkityksen vuoksi, vaan koska kertomus siitä valaisee kreikkalaista luonnetta ja kreikkalaista kansansielua. Juuri sen vuoksi Ksenophonin »Anabasis» on muinaisajan arvokkaimpia teoksia. Näemme siinä kaikista Hellaan osista kootun miesjoukon, pienoiskuvan koko Kreikan kansasta hyveineen ja paheineen. Tämä pieni joukko on yksinään ja vaarojen saartamana ventovieraassa maassa. Mutta se on voimakas ollessaan yksimielinen; ja joka mies ymmärtää, että sen nyt on oltava sellainen. Se neuvottelee ja tekee päätöksiä kotoisen tapansa mukaan, siitä on tullut vaeltava, itseään hallitseva kansa.

* * * * *

Matkan jatkuessa havaittiin, että Tissaphernes ei milloinkaan uskaltanut ryhtyä avoimeen taisteluun kreikkalaisten kanssa edes edullisissa tilanteissa. Hän ainoastaan lähetti ratsuväkeä ahdistamaan heidän jälkijoukkoaan nuolin ja heittokeihäin ja miehitti kukkuloita, joiden ohi kreikkalaisten piti kulkea. Näin hän tosin viivästytti heidän matkaansa, mutta ei voinut tuottaa heille varsinaista vahinkoa. Paljoa enemmän kreikkalaiset joutuivat kärsimään tullessaan Kardukhian jylhiin vuoriseutuihin, nykyiseen Kurdistaniin. Siellä heitä vastassa oli alkuasukkaitten linko- ja jousimiehiä, jotka lennättivät vasamiaan niin voimakkaasti, että ne tunkeutuivat kypärien, haarniskain ja kilpien läpi tuottaen kuolettavia haavoja. Muutamissa ahtaissa solissa kardukhialaiset asettuivat korkealle vuoriseinämien ulokkeille ja tekivät kaiken etenemisen mahdottomaksi vierittämällä taukoamatta alas valtavia kivilohkareita. Kreikkalaisten täytyi silloin tehdä pitkiä ja aikaa vieviä kierroksia.