Part 7

Muuan kappaleen päähenkilöistä on ylhäinen herra nimeltä Dēmos. Demos[17] merkitsee »kansa», ja ylhäinen herra onkin Ateenan kansa olennoituna. Komedia alkaa kahden orjan keskustelulla Demoksen talossa. He purkavat toisilleen sydäntään sättien erästä vastatullutta toveria, paphlagonialaista lurjusta, joka kaikin tavoin katkeroittaa heidän elämäänsä ja petkuttaa heidän vanhaa, herkkä uskoista isäntäänsä. Juonen edistyessä käy pian selville, että orjien naamarin taakse kätkeytyy sotapäällikkö Demosthenes — hän jonka ansiota, oli Pyloksen valloitus, vaikka Kleon riisti siitä kunnian itselleen — ja muuan toinen sotapäällikkö. Röyhkeä paphlagonialainen on tietenkin Kleon — lisävakuudeksi saamme tietää, että paphlagonialainen on aikaisemmin ollut nahkurinsälli. Kun tulee puheeksi paphlagonialaisen pitkäkyntisyys — hänen kaikkien muiden vastenmielisten ominaisuuksiensa joukossa —, sanoo Demos: »Äskettäin sotkin Pyloksessa sparttalaisen taikinan, mutta sen, mikä oli minun leipomaani, hän kähveltää ja tarjoaa sen sannalle omana työnään.»

Päästäkseen eroon hirmuvaltiaastaan nuo molemmat veijarit keksivät varastaa hänen oraakkelikirjansa hänen maatessaan ja kuorsatessaan. Ilmeisesti Kleon ei ole laiminlyönyt tarpeen vaatiessa lisätä suunnitelmiensa arvovaltaa vetoamalla sopiviin oraakkelilauseisiin.

Kun orjat ovat saaneet kallisarvoisen kirjan käsiinsä, he löytävät ihastuksekseen sen ennustuksen, että paphlagonialaisen nahkurin on lopuksi karkoittava makkarakauppias, joka on vielä röyhkeämpi lurjus kuin hän itse.

Samassa hetkessä makkaranmyyjä ilmestyykin kuin kutsuttuna, ja Demos tervehtii häntä sanoilla:

»Sua rikast', onnekasta! Maan mato tänään, huomenna jo valtias, oi päämies onnellisen Ateenan!»

Hämmästyneenä kaupustelija huudahtaa: »Mutta miten minusta, makkaranmyyjästä, voisi tulla niin mahtava mies?»

— »Voi kyllä», Demos valistaa häntä, »juuri senvuoksi, että olet mankuja, tyhjäntoimittaja, hävytön ja julkea vintiö.»

Oi sa onnen kultapoika, Mink' osan saitkaan, hyväks valtion tään elää!»

hän huudahtaa väristen tunnetta ja vakaumusta.

Kun makkarakauppias kainosti huomauttaa, ettei hän ole saanut sivistystä, tuskinpa tuntee edes kirjaimia, hän saa Demokselta kuulla, että jo siinäkin on arveluttavan paljon. Hän olisi ollut vielä soveliaampi valtiolliseksi johtajaksi, jos hän ei ikinä olisi oppinut ainoatakaan kirjainta. Makkarakauppiaan liian korkean sivistystason korvaa se, että hän tähänastisen ammattinsa perusteella on hyvin valmistunut ottamaan käsiinsä valtion ohjakset. Sillä makkaran teko ja valtion ohjaaminenhan on yhdentekevää; kummassakin tapauksessa on vain sekoitettava, Demos arvelee ja lisää:

»Sun lahjas kaikki viittaa kansanjohtajaan: suur' ääni, tavat raa'at, synty alhainen. Sun laistas juuri kaipaa toimet valtion.»

Kun nyt paphlagonialainen ilmestyy näyttämölle, niin hänen ja makkarakauppiaan välillä alkaa kaikkea muuta kuin salonkisävyinen kaksintaistelu. Osoittaakseen oveluuttaan makkarakauppias kertoo jo poikana kerran varastaneensa eräältä kokilta paistin. Huudahtaen: »Katsohan, tuolla on pääskynen! Nyt tulee kevät», hän sai kokin katsomaan ylös työstään. »Ja siinä silmänräpäyksessä»; hän jatkaa, »minä sieppasin paistin, kätkin sen ja vannoin olevani viaton, kun minua epäiltiin. Ja eräs demagogi, joka näki minut, sanoi: 'Kyllä totisesti tuosta pojasta tulee kansanjohtaja.'»

Kiista päättyy makkaranmyyjän voittoon, sillä hän osaa eniten soittaa suutaan; ja kuoron, jossa on Ateenan ritareita, huudellessa hänelle kehoituksen sanoja, hän kaikin voimin pehmittää paphlagonialaisen. Lopulta nahkuri menettää myöskin Demoksen suosion, ja hänen on pakko luovuttaa valtansa makkarakauppiaalle.

Näytelmän lopussa makkaranmyyjä paljastuukin tosi isänmaanystäväksi, joka on ainoastaan tahtonut avata Demoksen silmät. Hänen onnistuukin herättää Demos ajattelemaan ja tehdä hänestä jälleen se, mikä hän oli entisinä aikoina, Marathonin mainehikkaina päivinä.

* * * * *

Mutta »Ritareista» kyllin — istuutukaamme katselemaan »_Pilviä!_» Huvinäytelmä on saanut nimensä kuorosta, jonka jäsenet oli puettu pilviksi esittäen vertauskuvallisesti sofistojen haihattelua ja todellisen sisällön puutetta. Komedia kuvaa talonpoikaa, joka on muuttanut Ateenaan ja jonka täytyy siellä tehdä velkaa, jotta hänen poikansa voisi ylläpitää hevosiaan ja esiintyä oikein hienona herrana. Nyt hän ei tiedä, miten selvittäisi huonot asiansa. Mutta silloin hän tulee ajatelleeksi sofistoja, jotka opettavat, miten musta tehdään valkoiseksi ja lakeja väännellään mielinmäärin. Hän sanoo pojalleen:

»On heillä kaksi puhetapaa kuulemma, parempi puhe sekä toinen huonompi. Ja toinen niistä, juuri huonompi, se aina väärin sanoin voittaa, sanotaan. Jos nyt sen väärän puheen opettelet vain, niin veloistani, jotka sinun tähtes tein, obolia[18] ei tarvis ole maksaa mun.»

Pojalla ei kuitenkaan ole halua istuutua koulunpenkille. Silloin isä itse lähtee erääseen »viisasten henkien mietiskelyhuoneeseen», kuten hän sofistakoulua nimittää, Sokrateen luo, jonka Aristophanes kuvaa pääsofistaksi. »Makkarakauppiaat ja muut kelpo ihmiset, jotka muodostivat teatterin yleisön enemmistön», hirttivät kyllä yhteen köyteen kaiken, mikä filosofian nimeä kantoi», käyttääksemme Sohückin hauskaa sanontaa. Heidän mielestään kaikki filosofit olivat pelkkiä saivartelijoita.

Kelpo maamies tapaa suuren viisaudenopettajan riippumatossa makaamassa, ja kysyessään viisaalta mieheltä, mikä tarkoitus sillä on, hän saa ylevän vastauksen: »Leijailen pilvissä ja filosofoin auringosta.»

Talonpoika esittää nyt toivomuksensa saada oppia kaunopuheisuuden taitoa, ja suurten traagikkojen tyyliin, joita Aristophanes parodioi, hän antaa kuoron vastata:

»Mitä pyydät, me kyllä täytämme sen, eikä tästä hetkestä kenkään Sua voita, kun kansankokous on, missä tärkeimmät päätökset tehdään.»

Mutta tätä ei velkainen talonpoika pyydä. Hän selittää lähemmin toivomustaan:

»Minä tärkeistä päätöksistä nyt viis; en sellaista valtaa kaipaa, Kun väärin vain tulkita voisin lait ja saamamieheni pettää.»

Kuoro suostuu siihen, että hän saa oppia tätäkin, ja suuri sofista alkaa siis opettaa häntä. Ensiksi n.s. Sokrateen täytyy kuitenkin päästä selville miehen luonteesta ja senvuoksi hän tekee tälle muutamia kysymyksiä:

»Sull' onko muisti?

_Talonpoika_:

Kautta Zeun, on kaksikin: jos olen saamamies, niin muistan hyvin, jos velkaa olen, sangen kehnosti.

_Sokrates_:

No entäs onko puheenlahja sulla?

_Talonpoika_:

En puhu yhtään paremmin kuin maksankaan.»

Tämähän ei näytä erikoisen lupaavalta, ja maamies osoittautuukin pian mahdottomaksi kehittymään edelleen. Hän ei malta omaksua mitään tietoja, vaan odottaa ainoastaan kärsimättömästi, että saisi oppia »sen niin — sen — tiedäthän — sen _väärän puheen_». Lopulta Sokrates perinpohjin kyllästyy mahdottomaan oppilaaseen, ja mies saa sen sijaan lähettää poikansa kouluun. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä kun poika tapaa jälleen isänsä, hän ensi töikseen antaa ukolle selkäsaunan. Ja hän todistaa kaikkien väittelytaidon sääntöjen mukaan, että hänellä on siihen oikeus.

»Etkö ole lyönyt minua ollessani lapsi?» hän kysyy isältä.

»Olen kylläkin, mutta vain siksi, että tahdoin sinun parastasi.»

»Eikö minullakin silloin ole oikeus tahtoa _sinun_ parastasi?» kysyy häikäilemätön nuorukainen.

Katkeroituneena siitä, että häntä on niin perinpohjaisesti vedetty nenästä, talonpoika raukka kostaa sytyttämällä koko sofistapesän palamaan.

* * * * *

Seuraavana vuonna, 422, Aristophanes palaa jälleen politiikkaan kirjoittaen mainion huvinäytelmän »_Ampiaiset_», jossa hän ivailee ateenalaisten rajatonta käräjöimishalua, minkä vuoksi he tuhlasivat aikaa, joka olisi voitu käyttää paremminkin. Tämän piirteen vertauskuvana on se kiukkuinen, pistävä hyönteinen, josta huvinäytelmä on saanut nimensä. Sen hahmoon hän on myöskin pukenut kuoron jäsenet. Päähenkilöinä ovat tässä, kuten »Pilvissä», isä ja poika. Isä on yhtä innokas Kleonin ihailija kuin poika mainehikkaan nahkurin verivihollinen. Ukko istuu oikeutta päivät pääksytyksin; ja siitä hän saa Kleonin aikaansaaman lain mukaisesti kolme obolia päivässä. Mutta omat asiansa hän laiminlyö kokonaan.

Parantaakseen isän tästä päähänpistosta poika lopulta keksii niin jyrkän toimenpiteen, että telkeää hänet omaan taloonsa pitäen sitä herkeämättä silmällä. Mutta ukko ryömii ulos viemärijohdoista tai savuaukosta. Näytelmän alkaessa hän on pujahtanut leivinuuniin, missä hän ryömii pitkin seiniä kuin hiiri. Hetken kuluttua hän ilmestyy uudelleen savuaukkoon, mutta hänet huomataan, hän tekee uusia epäonnistuneita yrityksiä päästääkseen ulos ja talttuu vasta pojan luvatessa, että hän saa virkistäytyä ihanimmalla mitä tietää: hän saa istua oikeutta, mutta kotona, ratkaisten — kahden koiran välistä oikeusjuttua. Toinen rakki syyttää toista aitassa tapahtuneesta juustonvarkaudesta, ja oikeudenkäynnissä noudatetaan kaikkia oikeusistuimen muodollisuuksia, Ei unohdeta edes tuoda syytetyn pieniä lapsia tuomioistuimen eteen pyytämään armoa isälleen.

* * * * *

Herjaava, ilakoiva ilveily, joka pilkkaa vanhoja jumalia, politiikkaa ja paljon muuta, on huvinäytelmä »_Linnut_», Aristophaneen runouden mestariteos, antiikin Kesäyönunelma. Se on ehdottomasti samalla iloisin ja ilmavin kaikista hänen näytelmistään. On kuin jokaisesta vuorosanasta soisi linnunliverrys. Pilkkaaja on samalla kertaa mestarilaulaja. Hänen runoutensa on, kuten muuan ruotsalainen kreikkalaisen kirjallisuuden tuntija[19] sanoo, »ilmavinta ja ja sirointa, mitä Attika milloinkaan on tuottanut. Keskellä ilmeilyjä kumpuaa lyriikka kimmeltävinä, oikullisina vesisuihkuina. Hänen suuren, ihanan vihansa vastapainona on puhdas ja lapsellinen ilo mielikuvituksen päästessä laitumelle ilman ohjaksia tai turparengasta — ja niin hullunkurisia syrjähyppyjä kuin se tekeekin, se päätyy aina erehtymättömästi jollekin vihreälle ja kasteiselle niitylle, jossa on kauniita kukkia ja linnunlaulua. — Sokrateen nimen solvaaja, Euripideen kiihkeä ja ahdasmielinen vihollinen pysyy kuitenkin aina sulotarten suosikkina.

Raivoisaa kynäkiistaa ja lennokasta runoutta dionysisen juhlatunnelman yhdistäminä — siinä on suunnilleen Aristophaneen runouden kaava. Mutta yhden ainoan kerran, elämänsä juoksun keskivaiheilla, hän näyttää väsyneenä ja inhoten jättäneen päivän taistelujen kuorman ja helteen ohjatakseen runon nopeakulkuisinta huvipurtta leikin ja haaveen kultaista maailmaa kohti. Silloin hän kirjoitti »Linnut».

Tämä huvinäytelmä esitettiin ensi kerran vuonna 414, siis ajankohtana, jolloin koko Ateena levottomuuden ja pelon vallassa odotti Sisilian sotaretken päättymistä. Pääjuoni on seuraava: kaksi porvaria, jotka ovat lopen kyllästyneet Ateenassa vallitsevaan eripuraisuuteen ja rettelöimiseen, päättää perustaa uuden kaupungin, mutta ei maan päälle, vaan yläilmoihin, lintujen valtakuntaan. Molemmat siirtolaiset, joiden nimet ovat _Neuvokas_ ja _Hyvä toivo_, lähtevät matkaan kuljettaen mukanaan välttämättömimmän kaluston uuden kodin perustamista varten: patoja, pannuja, paistinvartaita y.m. Ensimmäisessä näytöksessä Hyvä toivo esittää yleisölle seuraavat selitykset, jotka nykyaikaiselle suomenkielelle käännettyinä kuuluvat näin:

»Arvoisa herrasväki, hyvät kuulijat! Kuin tiedätte, on moni moitteetonkin mies Ateenan kansalaiseks päässyt viekkain keinoin. Me sitävastoin, kaksi poikaa Ateenan ja kuuluen sen tunnetuimpiin perheisiin, otimme jalat allemme ja Ateenan niin ilman kehoituksianne jätimme. Tää oikein ymmärtäkää, tiedämmehän toki: on kaupunkimme mahtava, ja jokaisella tääll’ yhtäläinen oikeus on turmeltua. Vain _yhden_ suven laulaa sirkka oksallaan, mut Ateenassa miehet kuljeksivat veisaten pois koko pitkän elämänsä käräjillä. Siks pois me läksimme vain kori kainalossa ja kulho sekä myrttiseppel uhrattavaks, ja etsimme nyt paikkaa, miss’ ei käräjöidä, ja minne siivo väki majoittua voi.»

Molemmat siirtolaiset aikovat ensinnä käydä harjalinnun, Tereuksen, luona, sillä hän on kerran ollut ihminen ja saattoi varmasti antaa heille arvokkaita neuvoja. Löytääkseen tien on kumpikin ostanut itselleen lintukauppiaalta siivekkään oppaan, Hyvä toivo naakan ja Neuvokas variksen. Näyttämö esittää karua seutua, missä molemmat kulkijat harhailevat kummallakin tietäjälintu kädellään, väsyneinä vaivalloisesta vaelluksesta, jolle nuo kirotut linnut ovat heidät houkutelleet.

Nyt Hyvä toivo sanoo naakalle:

»Päin puuta suoraan? Käsitinkö oikein?

Neuvokas:

Sen piru ties. Tää raakkui: 'käännös, mars!'

Hyvä toivo:

Näin juostaan ahdett' alas, toista ylös.

Neuvokas:

Vie hengen meiltä nämä harhatiet.

Hyvä toivo:

Näin komennosta variksen saa käydä Tääll' yhteen menoon sadat peninkulmat.

Neuvokas:

Näin komennosta naakan marssimme Ja saamme känsän joka varpaaseen.

Hyvä toivo:

Miss' ihmeessä me olemmekaan nyt?

Neuvokas:

Tien jospa löytäis täällä Ateenaan —

Hyvä toivo:

Sit' ei vois löytää kauppajutkukaan.

Neuvokas:

Tie kulkee metsään.

Hyvä toivo:

Juokse sitten sinne! Niin meidät petti kurjasti tuo hullu Philokrates, tuo siipikarjan kauppi. Siis näiden löytää piti Tereus, jok' ihmisestä harjalinnuks muuttui. Ja mitä vielä! Hintaa sai hän kyllä. (Naakalle) Mit' anot nokkaas? Narratako aiot päistikkaa kannokkoon ja louhuun meitä? En tietä nää.

Neuvokas:

Niin, polkua ei missään.

Hyvä toivo:

Seis! Minne varis meitä viittoo taas?

Neuvokas:

Niin, kautta Zeun, ei raa'u se kuin ennen.

Hyvä toivo:

Se mitä tiestä tietääkään?

Neuvokas:

Ei muuta Kuin tahtois sormeni se nokkia.

Hyvä toivo:

Tää pirullista on — kun tahtois muuttaa luo lintuin kimssuineen ja kamssuineen, ei sinne silloin tietä löydäkään.

Neuvokas:

Mut kuule!

Hyvä toivo:

Mitä sitten?

Neuvokas:

Varis viittaa Pään päälle suoraan.

Hyvä toivo:

Naakka töllistää Myös sinne. Linnulle tää haiskahtaa.»

Hyvä toivo koputtaa harjalinnun asunnon oveen ja kysyy:

»Onko pappa kotona?

Neuvokas:

Oot hullu! Kas pappa lintuin kielellä on pippi.

Hyvä toivo:

Siell' onko pippi? — Turhaan naputan. (Huutaa) _Hei, onko pippi kotona?_»

Peukaloinen, kuningas Harjalinnun palvelija, tulee ulos ja hetken esteltyään hän lupaa »herrojen vuoksi» — kuten palvelijankielellä sanotaan — päästää muukalaiset sisään. Näyttämön peräovet avataan ja harjalintu astuu esiin. Mutta ainoastaan hänen koukkuinen nokkansa osoittaa, että hän on lintu.

Hyvä toivo:

Herakles auta, moinen kuvatus! Niin kumma pyrstö! Outo kaksoisharja!

Harjalintu:

Ken siellä on?

Hyvä toivo:

Olympon jumalat Kanss' Armonne on hiukan pilailleet.

Harjalintu:

Tuo mauton vihjailunne jättäkää, mä pyydän. Hyvät herrat, minäkin oon ollut ihminen.

Hyvä toivo:

Sua emme pilkkaa.

Harjalintu:

No mitäs?

Hyvä toivo:

Koukkunokkaas nauramme. Liet kala vaiko lintu, Tereus?

Harjalintu:

Mä lintu olen.

Hyvä toivo:

Miss' on höyhenes?

Harjalintu:

On sulkasato.

Hyvä toivo:

Etkö voi siis hyvin?

Harjalintu:

Voin, kaikin muodoin, tää on vuosittaista. Kevääksi kasvaa uudet höyhenet. Mut keitä ootte sitten?

Hyvä toivo:

Ihmisiä.

Harjalintu:

Ja mistä?

Hyvä toivo:

Kaupungista suurten laivain.»

Kun harjalintu saa kuulla, että vieraat ovat Ateenasta, hän huudahtaa:

»Miks' ette komiteass' istu sitten?

Hyvä toivo:

Vihaamme komiteoita.

Harjalintu:

Sepä kummaa, Kun luulin moisien sukupuuttoon kuolleen.

Hyvä toivo:

Voi niitä sattumoisin löytää — mailta.

Harjalintu:

No entäs millä palvella voin teitä?

Hyvä toivo:

Sun kanssas puhuisimme.

Harjalintu:

Mistä sitten?

Hyvä toivo:

Olithan ennen ihminen kuin mekin, teit velkaa niinkuin mekin teimme kerran, ja muutit hahmoa ja ilmaan lensit, näit sieltä linnunsilmin koko maan. Sait linnun tiedon, tiedot ihmisen. Kaks' anojaa on luokses saapunut nyt pyytäin, että paikan näyttäisit miss' ois niin turvallista asustaa kuin nukkuis lämpimässä vuoteessaan.»

»Mutta viihtyisien paikkojen puheena ollen, kuinka eletään täällä lintujen maailmassa?» kysyy Hyvä toivo Harjalinnulla.

»Sen tiedät kai sä?

Harjalintu:

Kyllä, oivasti, kun vain saa höyhenpuvun lämpöisen. Pro primo, tääll' ei kukkaroita ole.

Hyvä toivo:

Siis ei myös taskuvarkaan pelkoa.

Harjalintu:

Puutarhoiss' astelemme noukkien Vain unikoita sekä minttuja.»

»Onhan tuokin tosin mukavaa», tuumii _Neuvokas_, »mutta voisipa olonne olla paljoa paremmatkin:

On lintuin suku valtaan nouseva Ja kunniaan, jos neuvojani seuraa.

Harjalintu:

Ja mitä tehdä pitäis?

Neuvokas:

Mitäs pitäis? Tuo sinne tänne räpyttely ensin ja turha töllistely jättäkää. Noin tehdään kansankokouksissamme; on oikein, että sitä ivaillaan, sen käytös on kuin hassun kanan häät.

Harjalintu:

Suur Dionysos, hän on oikeassa. Siis mitä tehdä?

Neuvokas:

Tehkää kaupunki.»

Ja sen kaupungin tuli olla ylhäällä avaruudessa, niin että linnut voisivat sieltä käsin hallita alapuolellaan olevia ihmisiä ja kukistaa yläpuolella asuvat jumalat saattamalla heidät piiritystilaan.

Harjalintu:

»Saarros? Mitä tarkoitat?

Neuvokas:

Kas ilma välissä maan ja taivaan sijaitsee. Vain läpikulkutullit säätäkää siis uhrisauhulle! Jos jumalat ei maksa, kieltää voitte liikenteen!

Harjalintu:

Tra-Ia-la-la. Niin totta kuin en lintuverkkoon jää. niin viekast' aatella en ennen kuullut. Sen kaupungin me rakennamme oitis, jos lintuni vain tuumaan yhtyvät.»

Näin sanoen harjalintu menee sisään herättämään puolisonsa, heleä-äänisen satakielen, niin että he yhdessä voisivat kutsua linnut koolle neuvotteluun. Hän herättää vaimonsa tällä ihanalla laululla:

»Luo silmäsi auki, pien' armaani oi! Pyhä sävelten virta nyt ilmoille nosta ja kirvoita rinnastus hurmaava laulus, joka sävelten kyynelten lohdutuksen vuoks' Itys-poikamme meille jo soi! Pyhän hymnin sävel kun ilmoille kohoo sun kurkustas tummasta, värisevästä, niin hopeankirkkaana kaiku kiirii maan ylitse kentille Olympon ylhän, missä Phoibos kultakutrinen vastaan virittää sitransa norsunluisen. Jumalattaret jumalten rinnalla silloin ja kuorossa autuaat avaruuksia laululla hurmaa.»

Runollinen loistokohta on myöskin houkutushuuto, jolla harjalintu kutsuu koolle ilman siivekkäät sotajoukot:

»Lok, lok! Pok, pok! Tänne, tänne, tännepäin! Kaikki siivelliset ilmain asukkaat, kokoontukaat vainioilta, kynnöksiltä, te tuhannet ja jälleen tuhannet, jotka parveilette kyläin ympärillä, kierrätte ja kaartelette jyvää etsien ja liverrätte tuulelle, jok' ohi vaeltaa, säveltä suloisinta laululintusen! Te, jotka toisillenne viserrätte näin: 'Aura kyntää madot esiin, nopsaan tännepäin', kaikki kuulkoot, kun ma kutsun: tänne, tänne, tännepäin!

Te myöskin, jotka puistikoissa pesitte, miss' ympäritse puitten kiertyy muratit, ja tekin, jotka metsissä ja vuorill' asustatte: vadelmat, pähkinät ja kirsikat nyt jääköön ja kaikki herkut ylelliset muut! Niin nopsaan kuin vain siivet kantaa lok, pok, tänne, tännepäin! Te, jotka yllä niittyjen tai kaislarantain eestaas sinkoilette sukeltain sääskipilveen — tulkaa, lintuparvet myös vesirikkaan Marathonin kaupungin! Mua kuulkaa, kirjosiivet virtain asujat! Hoi, viiriäiset sekä haikarat, tänne, tännepäin!

Ja lokki, meren lintu, joka kuohuun veen oot siipes kastanut, ylitse välkkyväisen valtameren ohjaa jo matkas käräjille kuulemaan, mit ihmisvieras suunnitellut on!»

Kun lintukongressi on koolla, alkavat vilkkaat neuvottelut flamingon ja kukon, harakan ja mettisen, haarahaukan ja papukaijan välillä. Siivekäs sotajoukko raakkuu ja piipittää ja visertää loppumattomiin, ja kokous päättää perustaa yläilmoihin kaupungin, jonka nimeksi pannaan Käkelä ja jolla tulee olla kaikkea, mikä mahtavalle valtakunnalle kuuluu: »loistava historia, voimakas ja hyvinharjoitettu armeija» y.m.

Mutta kun muurit ovat valmiit, herättää Olympoksen uusi kilpailija jumalissa levottomuutta. Uusi kaupunki sulkee taivaan ja maan välisen tien, niin että ihmisten uhrit eivät saavu jumalien luo. Tästä on seurauksena nälänhätä Olympoksen asukkaitten keskuudessa, ja heidän on pakko taipua lähettämään rauhanhierojia Käkelään. Seuraavassa näytöksessä ilveily saavuttaa huippukohtansa. Lähetystöön kuuluvat Poseidon ja Herkules sekä muuan barbaarijumala, joka käyttäytyy niin kömpelösti, että Poseidon häpeää hänen tähtensä.

Neuvokas, joka on ottanut käsiinsä uuden yhteiskunnan johdon, on heti selvillä siitä, miten hän voittaa suursyömäri Herkuleen puolelleen. Hän tarjoaa hänelle herkullista paistia, joka on valmistettu linnuista, »jotka ovat kapinoineet lintumaailman kansanvaltaa vastaan ja saaneet tuomionsa»; ja siitä lähtien suuri sotasankari on kuin vahaa Neuvokkaan käsissä. Ja koska barbaarijumala puhuu niin huonoa kreikkaa, ettei kukaan voi ymmärtää häntä, Neuvokas saattaa helposti tulkita hänen siansaksansa Herkuleen mielipiteitten eduksi. Ja Herkules muutoin auttaa barbaarijumalan sekasotkuisen puheen »kääntämisessä». Hän tulkitsee seuralaisensa lausunnot melko vapaasti sanoilla: »Hyvin puhuttu, hän sanoo.»

Jumalien lähettiläät suostuvat siis lintuvaltion vaatimukseen, että Zeuksen on jaettava maailman herruus lintujen kanssa ja annettava eräs tyttärensä puolisoksi Neuvokkaalle. Huvinäytelmä päättyy nuoren parin juhlallisiin häihin.

Onko tämä selitettävä Alkibiadeen tuulentupia rakentelevaan Sisilian-politiikkaan kohdistuvaksi pilaksi? Ehkäpä. Emme tiedä sitä. Kappale on joka tapauksessa _hauska_ ja _sukkela_. Ja sehän on huvinäytelmässä pääasia.

* * * * *

»_Sammakot_» komediassa, joka esitettiin vuonna 405, Aristophaneen parodioimiskyky ilmenee kaikessa loistossaan. Ivan esineenä on suuri murhenäytelmänkirjoittaja Euripides, jota kohtaan Aristophaneella on aina ollut vanhaa kaunaa tämän uudenaikaisuuden vuoksi.

Näytelmä alkaa siten, että Dionysos jumala lähtee Ateenan kansan edustajana manalaan noutamaan Euripidestä takaisin Ateenaan. Kaupungissa on näet puute suurista murhenäytelmänkirjoittajista.[20] Soudettaessa Kharonin lautalla esiintyvät sammakot, joista komedia on saanut nimensä, ja kurnuttavat manalan järvessä. Puettuna ruohonvihreisiin vaatteisiin, kasvoilla naamarit, joissa on valtava sammakonsuu, kuoro esittää laulujaan, joissa on kertosäkeenä.

»Brekekekeks koaks koaks. Brekekekeks koaks koaks.»

Dionysoksen saapuessa Hadeksen linnaan siellä on parhaillaan käynnissä kiivas runoilijakilpailu Aiskhyloksen ja Euripideen välillä etusijasta murhenäytelmänkirjoittajien joukossa, ja Dionysos saapuu paikalle juuri parhaaseen aikaan erotuomariksi. Nulikkamaisen vallattomasti ja käyttäen huolellisesti hyväkseen kaikkia koomillisia kohtia Aristophanes matkii Euripideen tyyliä. Lopputuloksena on, että Dionysos ei viekään mukanansa Ateenaan Euripidestä, vaan Aiskhyloksen, ja manalan runoilijavaltaistuimelle ei nouse Euripides, vaan Sophokles.

* * * * *

Aristophanes oli synnynnäinen dramaattinen nero. Varmalla kädellä, vain parilla vuorosanalla hän luonnehtii koko henkilön. Hänen vuoropuhelunsa pulppuavat elämää. Ja kaikki, mihin hän koskettaa, muuttuu hauskaksi, saa koomillisen värityksen. Kaikenlaiset inhimilliset heikkoudet hän vainuaa erinomaisen herkästi. Hän suimii ruoskallaan nousukkaan kopeutta ja kerskailua, orjien oveluutta, ennustajien ja merkkienselittäjäin sekä valtiollisten onnenonkijain petollisuutta ja itsekkyyttä. Hänen mielikuvituksensa on vallaton ja tyhjentymättömän rikas uusista käänteistä. Eikä hän milloinkaan menetä hyvää tuultaan.

Kirjallisuutta: