Part 6

»Platon on ensimmäisenä yrittänyt ratkaista länsimaisen ihmisen elämänongelmaa kokonaisuudessaan, ja hänen jälkeensä tähän probleemaan sisältyvät ristiriidat ovat taukoamatta askarruttaneet länsimaista ihmiskuntaa» — suunnilleen tällaisen yleisarvostelun muuan Platonin tuntija lausuu suuren filosofin elämäntyöstä. »Tämä ihmiskunta on yksilön sisäisen täydellistymisen suureksi välikappaleeksi koroittanut maailmasta pakenemisen, mutta toiselta puolen se on sankarina palvonut niitä, jotka ovat vihkineet elämänsä työlle ihanteen toteuttamiseksi maailmassa.

Intian viisaan silmissä elämänongelma on jo vuosituhansia näyttänyt sangen yksinkertaiselta: elämä _maailmassa_ on vain valmistusta eroon _maailmasta_. Länsimaalainen sitävastoin pitää näitä molempia, sisäistä persoonallista kehitystä ja työtä maailmassa, samanarvoisina, välttämättöminä vaatimuksina, ja ne tekevät hänestä sen rikkiraastetun ihmisen, jollainen hän on, ellei hän surmaa toista, puolta sielustaan. Hänen ikuinen ihanteenkaipuunsa ja ikuinen tarve muuttaa maailma ihanteitten kaltaiseksi — näitten molempien päämäärien välillä häilyy länsimaalaisen ajatus- ja tunne-elämä, ja tuloksena on ainainen levottomuus, lakkaamaton vaikeus löytää oikeata tietä, löytää elämän keskeistä painopistettä — olemassaolon tuska. Voimakkaammin kuin kukaan muu on Platon lausunut julki elämämme ylevimmät pyrkimykset ja oman elämämme tragiikan. »Platonin filosofian voi sanalla sanoen lausua sisältävän _länsimaisen ihmisen koko aatemaailman_. Hänessä tapaamme Euroopan kaikkien ajatusten idut. Ja hänessä löydämme länsimaisen sielumme suuren vapahduksen ja levon — kaikki sovittavan huumorin.»

Kaikki idealismi on erottamattomasti liittynyt ideaopin suuren julistajan muistoon. Jokaisen suuren ihanteellisen uudestisyntymisen, niin renessanssin kuin romantiikankin päivinä, — kuten kirjallisuushistorioitsija Albert Nilsson sanoo — »henget ovat palanneet takaisin Platonin ajatusmaailmaan sytyttääkseen soihtunsa hänen tulestaan.» Skandinavialaisessa sivistyspiirissä ilmenee Platonin vaikutus voimakkaana Atterbomin lujassa uskossa aatteitten ja kauneuden iäisyysarvoon. Sitä todistaa myöskin Stagneliuksen usko, että aistimaailma on syntynyt ideoitten luopuessa Jumalasta. Tegnér nimittää aistimaailmaan laskeutunutta aatetta langenneeksi enkeliksi, joka kaipaa takaisin alkulähteeseensä. Hänen ihanteellisuutensa viittaa myöskin, samoinkuin Platonin, aistimaailmasta totuuden, hyvyyden ja kauneuden katoamattomaan maailmaan, ja hänen runollinen aatemaailman kuvailunsa muistuttaa usein suuresti Platonia. Saman hengen lapsia on Vihtori Rydberg, joka pitää maailmankehityksen keskeisimpänä asiana jumaluuden toteuttamista täällä maan päällä ihmisten ihanteellisten pyrkimysten avulla.

* * * * *

Kirjallisuutta:

Platon, — Skrifter, ruotsiksi kääntänyt Claes Lindskog: 6 osaa.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Platon: 2 nid.

N. Bergius, Platons livssyn.

Hugo Bergstedt, Samhällsstrider och samhällsutopier i det forntida Grekland.

Ivar A. Heikel, Platon (sarjassa »Merkkimiehiä»).

Malte Jacobsson, Platon som politiker.

Hans Larsson, Platon och vår tid.

Sven Lönborg, Det sjunde Platonsbrevet och Erosdialogerna (Svensk tidskrift 1927).

Paul Natorp, Platos Ideenlehre.

Vitalis Norström, Till Platos idélära.

Gunnar Rudberg, Ur Platons brevväxling.

Gunnar Rudberg, Platon.

Pontus Wikner, Platon.

Albert Nilsson, Svensk romantik. Den platonska strömningen.

ARISTOTÉLĒS.

Aristoteles oli Platonin suurin oppilas. Hän on Platonin akatemian toiminnan _tieteellisen_ puolen etevin edustaja. Platon oli samalla kertaa ajattelija ja runoilija — Aristoteles on sitävastoin tiedemies kiireestä kantapäähän. Hänellä ei ole suuren mestarinsa mielikuvitusta ja kykyä ajatella kuvissa tuottaen lukijoilleen puhtaasti taiteellista nautintoa. »Milloinkaan», Wilamowitz sanoo, »eivät laulunjumalattaret ole suudelleet hänen huuliaan.» Hän on kuiva ja abstraktinen luonne, mutta sen sijaan hänellä on tiedemiehen perinpohjaisuutta, huolellisuutta ja varovaisesti harkitseva arvostelukyky. Kuitenkin voi myöskin Aristoteleessa havaita erinäisiä piirteitä Sokrateen ironiasta ja huumorista, vaikka ne ovatkin hänessä kuivuneet satiiriksi. Niinpä pidetään seuraavaa arvostelua hänen lausumanaan: »Ateenalaiset ovat keksineet kaksi asiaa: maanviljelyksen ja oivalliset lait. Pellon viljasta he elävät, mutta lakeja he eivät käytä mihinkään.»

Aristoteleen ajattelu on _analysoivaa_: hän erittelee kaiken yksityisiin osiinsa, kun taas Platonin ajatustoiminnan kohteena on kokonaiskuva. Aristoteleen ajattelu on Platonin rinnalla kuin anatominen kartasto verrattuna elävään ihmisolentoon.

Aristoteles oli seitsemäntoistavuotias nuorukainen tullessaan Platonin oppilaaksi — se tapahtui vuonna 367 — ja kuului sitten akatemiaan kaksikymmentä vuotta, aina mestarin kuolemaan asti. Niin arvosteleva kuin Aristoteles olikin taipumuksiltaan, vieläpä suhtautuen kriitillisesti muutamiin puoliin mestarin filosofiassa, hän ihaili kuitenkin lämpimästi verratonta opettajaansa. Pitipä hän suurta ajattelijaa niin suuressa arvossa, että selitti jo senkin »liian suureksi kunniaksi, että kuka tahansa saisi edes puhua hänestä, vaikkapa se olisi tapahtunut mitä ylistävimmin sanoin».

Viisi vuotta Platonin kuoleman jälkeen Aristoteles ryhtyi Makedonian Philippos kuninkaan pyynnöstä hänen poikansa Aleksanterin opettajaksi ja kasvattajaksi tämän ollessa silloin kolmentoistavuotias nuorukainen. Näin oli sen ajan etevimmällä filosofilla parin vuoden aikana tilaisuus henkisesti vaikuttaa runsaslahjaiseen nuorukaiseen, jolle historia kerran oli antava nimen Suuri. Aristoteleen ansiota on varmaankin se kiihkeä mieltymys kreikkalaiseen sivistykseen, jota nuori makedonialainen ruhtinas jo varhain osoitti, ja jonka hän kerran lausui julki intomielisin sanoin: »Eivätkö teistä tosiaankin kreikkalaiset makedonialaisten parissa näytä olevan kuin puolijumalia villien eläinten keskellä!» Kun Aleksanteri sitten maailmaasyleilevillä valloitusretkillään tunkeutui syvälle idän maihin, hän muisti lähettää vanhan opettajansa tutkittavaksi kiintoisia luonnonesineitä ja myönsi suuria summia Itämaitten rikkauksista hänen tutkimuksiaan varten.

Vuonna 335 Aleksanteri astui Makedonian valtaistuimelle. Samana vuonna Aristoteles lähti Ateenaan ja perusti sinne filosofikoulun. Se sijaitsi erään Lykeion nimisen voimisteluhallin läheisyydessä, ja tämän nimen latinalainen muoto, _Lyceum_, toistuu vielä tänä päivänä monien korkeampien oppilaitosten nimissä. Täällä harrastettiin voimaperäisesti ei ainoastaan filosofian eri aloja, vaan myös kaikkia muita tieteitä, ja Aristoteleen suuruus perustuu enimmältä osalta hänen miltei ainutlaatuiseen kykyynsä hallita aikansa koko tietoa.

Aristoteleen filosofisen kasvatuksen pohjanahan oli Platonin ideaoppi. Ajattelussaan hän onkin pysynyt ideaopin kannalla, mutta on muodostellut sitä, niin että se on muuttunut niin sanoaksemme enemmän turpeeseen sidotuksi. Platon kuvitteli ideoita itsenäisiksi olioiksi, jonkinlaisiksi yliaistillisiksi henkiolennoiksi, jotka elivät toisessa maailmassa kuin aistilliset esineet. Aristoteles toi ideat alas aistimaailmaan ja opetti, että ne asuvat yksityisissä esineissä, aivan kuin taiteilija valmistaa aatteelleen asunnon marmorilohkareeseen, josta hän luo taideteoksen.

Aristoteles ei kuitenkaan ole suorittanut filosofista suurtyötään metafysiikan vaan _logiikan_ alalla. Sekä Sokrates että Platon olivat uutterasti harrastaneet loogillisia tutkimuksia varsinkin päästäkseen selville oikeista käsitteistä ja ajattelun säännöistä, mutta vasta Aristoteles on luonut järjestelmällisen logiikan ja aikaansaanut siten erinomaisen arvokkaan älyllisen apuneuvon. Hän on antanut ajattelijoille, puhujille ja kirjailijoille ajatusten koetinkiven, keinon, jonka avulla voidaan erottaa toisistaan väärät ja oikeat johtopäätökset. Hänen oma ajattelunsa todistaa myöskin hienoa ja terävää logiikkaa. Hänen kirjoituksensa logiikan alalta olivat keskiaikana yliopistojen tärkeimpiä oppikirjoja, ja niillä oli suuri vaikutus myöskin muhamettilaiseen sivistykseen.

Muitten tieteitten alalla Aristoteleen vahvoja puolia on toisaalta hänen perusteellinen _yksityiskohtien tutkimuksensa_. Toisaalta hänen mestarillinen järjestely- ja _luokittelukykynsä_: taito, osoittaa tämän maailman ilmiöitten lainalaisuutta ja yhteenkuuluvaisuutta.

Sanomattoman paljon vaivaa hän on varmaankin nähnyt ohjatessaan oppilaitaan suorittamaan kärsivällisyyttä koettelevia tieteellisiä erikoistutkimuksia, opettaessaan heitä tieteellisellä harrastuksella tarkastelemaan hyönteisiä tai onkimatoja taikka ilman esteettistä vastenmielisyyttä käsittelemään eläinten sisälmyksiä. Yhä uudelleen hänen oli pakko teroittaa opiskelijoille, että luonnossa kaikki, vähäpätöisin ja halveksituinkin, on ihmeellistä ja omassa lajissaan kaunista.

Aristoteles on ensimmäisenä luokitellut eläinkunnan ja jakanut sen selkärankaisiin ja selkärangattomiin eläimiin ja selkärankaiset edelleen imettäväisiin, lintuihin, kaloihin, matelijoihin ja sammakkoeläimiin. Hän tietää, että valas ei ole kala eikä lepakko lintu, vaan molemmat ovat imettäväisiä.[12]

Miellyttävä piirre Aristoteleessa on se, että hänessä ilmenee todellisen tiedemiehen nöyryys. Oman tutkimuksemme »rajoitettujen apulähteitten» vuoksi — hän sanoo — »täytyy usein tyytyä pieniin tuloksiin yrittäessään ratkaista maailmanarvoituksia; ja lohdutuksena on se, että tulevaisuus runsaampine mahdollisuuksineen on saavuttava parempia tuloksia. Meidän on vain tehtävä parhaamme, vaikka toisinaan pakostakin tulisimme tehneeksi vääriä johtopäätöksiä.»

Ja tuskin tarvinnee mainita, että niin teräväjärkistä kuin Aristoteleen tieteellinen menettely hänen oman aikansa kannalta olikin, se ei aina täytä nykyajan tieteellisiä mittoja. Lisäksi hän oli useinkin liian herkkäuskoinen, ja ennakkokannat ovat aivan liian paljon päässeet vaikuttamaan hänen tosiseikkojen selityksiinsä.[13]

* * * * *

Kaksitoista vuotta Aristoteles sai häiritsemättömässä rauhassa toimia Lykeionissa. Mutta Aleksanterin äkkiä kuoltua vuonna 323 e.Kr. helleenien keskuudessa syttyi vapaussota makedonialaisia vastaan, jotka aina Philippoksen ajoista asti olivat olleet heidän isäntiään. Aristoteleen suhteet Makedonian kuningashuoneeseen olivat jo aikaisemmin saattaneet hänet epäluulonalaiseksi »vapaudenystävien» silmissä, ja nämä vihjailivat, että Lykeion muka oli makedonialainen vakoilukeskus. Vanhan tutun kaavan mukaan häntä vihdoin syytettiin »jumalattomuudesta». Mutta ennenkuin kuolemantuomiota oli ehditty julistaa Aristoteles käänsi Ateenalle selkänsä sanoen: »Ateenalaiset eivät saa toista kertaa tehdä syntiä filosofiaa vastaan.» Euboiasta hän löysi turvapaikan, mutta kuoli siellä jo seuraa vana vuonna 62 vuoden ikäisenä.

Aristoteleen vaikutus sivistyksen edistymiseen on valtava, suurempi kuin yhdenkään toisen tiedemiehen. Vielä puolitoista vuosituhatta hänen kuolemansa jälkeen muuan keskiajan suurimpia henkiä nimittää häntä »kaikkien tieteitten mestariksi». »Muhamettilaiset samoinkuin kristityt kunnioittavat häntä, ja ristiretkeilijä ja islamilainen unohtavat kiistansa kilpaillessaan keskenään kreikkalaisen viisaan ylistämisessä», Gomperz sanoo. Aristoteles on kaikista ensimmäisenä asettanut tieteen kunniapaikalleen ihmiskunnan kehityksessä. Ja tämän kunniasijan se on suureksi osaksi saavuttanut Aristoteleen luomien varmojen tutkimusmenetelmien avulla. Niiden voima on ennen kaikkea siinä, että hän on perustanut tutkimuksensa kokemuksen kiinteälle maaperälle.

Kirjallisuutta:

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Aristoteles und Athen: 2 nid.

Theodor Gomperz, Griechische Denker: nide III.

Werner Jaeger, Aristoteles.

Richard Nordin, Aristoteles, den grekiska antikens mångsidigaste forskare.

»LÄÄKITSEMISTAIDON ISÄ».

Sokrateen ja Platonin aikoina eli Hippokrates, jota on nimitetty »lääkitsemistaidon isäksi». Hänen kotipaikkansa oli Kōs-saari, kaunein Vähän-Aasian lounaisrannikkoa reunustavista saarista, ja hän kuului perheeseen joka polveutui Asklēpióksesta, lääkitsemistaidon jumalasta. Tämän latinalainen nimi oli Aesculāpius, josta johtuu lääkärin nimitys eskulaappi. — Asklepioksen pyhäkköjä oli melkein kaikkialla helleenisessä maailmassa, ja niihin tulvi laumoittain sairaita saadakseen apua ja neuvoja kipuihinsa. Asklepioksen kuuluisimmat temppelit sijaitsevat Kos-saarella ja Epidauroksessa Argoliin maakunnassa.

Kaivauksia suoritettaessa viimeksimainitulla paikalla on löydetty kivitauluja, joiden kirjoitukset kertovat lukuisista ihmeparannuksista, joita täällä on tapahtunut ontuville ja rammoille, sokeille ja mykille, keuhkotautisille ja leininlyömille, ihmisille, joita oli vaivannut rakkokivi, paiseet tai tulehdukset tai käärmeenpuremat tai joilla on ollut ruumiissaan nuolenkärkiä. Hedelmättömät naiset voivat täällä tulla siunatuiksi.[14] Epidauros oli antiikin Lourdes.

Kun sairaat olivat uhranneet jumalalle ja kun heidät oli soitolla ja laululla saatettu voimakkaasti suggestiiviseen tilaan, he saivat viettää yön temppelissä nukkuen uhrieläinten taljoilla, ja aamulla he nousivat terveinä tai heille oli ainakin unessa ilmoitettu, miten he saavuttaisivat terveytensä. Monelle onnettomalle Asklepioksen temppeli kuitenkin oli kärsimyksen tien viimeinen pysähdyspaikka: hautausmaa on pyhäkön alueen ulkopuolella.

Epidauros-tammilehtoon sairas väsyneenä kulkee tuomiota vuottaen. Kultauneen Asklepios taikka kuolonuneen sulkee silmät uneksijan sen.

Uneksien tahdon lehdon suhistessa syksyn lähteen tuikkivaiseen tuijottaa. Solistessa kuolon virran, kuohuessa elon lähteen kuolla — elon saavuttaa.

Oscar Levertinin runosta »Tempelsömen».

Epidauroksen temppeli todistaa, että lääkitsemistaito joillakin tahoilla Kreikassa, kuten Itämaillakin, oli yhteydessä uskonnon ja loitsutaidon kanssa. Mutta täällä oli jo aikaisin olemassa luonnonparannuksen, terveen kansanomaisen parannustaidon alkeet; ja nämä Hippokrates kohotti tieteeksi. Tosin hän ei ollut lääkitsemistaidon isä siinä mielessä, että hän olisi ollut lääketieteen _perustaja_, mutta hänen _vaikutuksensa_ lääketieteen kehitykseen on suurempi kuin kenenkään muun lääkärin. Siitä johtuu hänen kunnianimensä.

Kansanomainen lääkitsemistaito käytti kotoisissa parannuskeinoissaan sellaisia aineita, joiden kokemus osoitti olevan terveellisiä; mutta sen harjoittajien mieleen ei milloinkaan juolahtanut tutkia, mistä syistä jokin lääkeaine vaikutti niin tai näin. He eivät tutkineet rohtoja eivätkä ihmisruumista ja sentähden he eivät osanneet tarkoituksenmukaisesti sovelluttaa lääkkeen käyttöä erilaisiin tapauksiin. He eivät kyenneet erottamaan oleellista tilapäisestä; usein he erehtyivät luulemaan taudin oireita sairauden syyksi. Tällainen parannustaito oli vielä vain harjaantumiseen perustuvaa käsityötä eikä tiedettä. Kreikkalaiset luonnonfilosofit ovat antaneet alkusysäyksen lääketieteellisten kysymysten tieteelliselle käsittelylle.[15] Heidät johti siihen tutkimisinto, ainainen kysymys _minkätähden_.

Mutta luonnonfilosofien lääketieteellisten kysymysten pohdinnassa piili vaara: voidaan myöskin filosofoida liian paljon, niin että yhteys kokemuksen kiinteän maaperän kanssa häviää. Lääketieteen perustana ei saa olla ennakolta tehty _irrallinen olettamus_, sanoo Hippokrates eräässä jälkeensä jättämässään kirjoituksessa ja suhtautuu purevalla ivalla niihin, jotka vajoavat löyhiin havitteluihin.

Yhtä ankarasti hän arvostelee noitien ja velhojen lääkitsemistaitoa, jonka pohjana on usko, että sairaat ovat pahan hengen riivaamia. Miten paljon ovatkaan onnettomat mielisairaat ja kaatuvatautiset saaneet kärsiä sen uskon vuoksi, että he olivat saastaisia ja jumalien epäsuosiossa! Keskiajalla ja kauan jälkeenpäin, aina 1800-luvulle saakka, näitä raukkoja pidettiin rautoihin kahlehdittuina kuin pahantekijöitä ja heitä kohdeltiin järkyttävän tylysti. Tätä raakuuden taustaa vastaan Hippokrateen inhimillinen käsitys tuntuu sitäkin ihailtavammalta. Hän ei pitänyt uhriraukkoja hourupäinä, joita täytyi pitää kahleissa, vaan sairaina ihmisinä, jotka tarvitsivat hoitoa. Hän nimittäin totesi, että mielisairaus ja kaatuvatauti aiheutuvat erään ruumiin elimen, aivojen, sairastumisesta, ja hän sovellutti hoidon sen mukaisesti. »Ihmisten täytyy tietää», hän sanoo, »että mieluisat ja iloiset vaikutelmamme, naurumme, pilamme eivät johdu muualta kuin aivoista, kuten myös surumme ja murheemme, alakuloisuutemme ja valituksemme. Etupäässä juuri aivoilla me ajattelemme ja ymmärrämme, näemme ja kuulemme. Tämä sama elin aiheuttaa sen, että menetämme järkemme ja vaivumme houreeseen, että pelko ja kauhu ympäröivät meitä päivin ja öin.»

Lähtien joka kohdassa kokemuksesta ja tarkoista, varmasti vahvistetuista havainnoista Hippokrates on lääketieteen alalla saavuttanut saman merkityksen kuin Aristoteles luonnontieteitten alalla yleensä. Molemmissa tapauksissa ammattimiehet ovat pari vuosituhatta astuneet mestarin jälkiä varoen huolellisesti pienintäkin poikkeusta; Sekä Platon että Aristoteles ovat muuten saaneet suuren osan lääketieteellisistä tiedoistaan Hippokrateen kirjoituksista ja mainitsevat hänet kunnioittaen aikansa suurimpana arvovaltana tällä alalla.

Takaisin siis vanhaan kansanomaiseen lääkitsemistaitoon, joka ei perustunut loitsujen lukemiseen ja jota filosofiset teoriat eivät olleet hämmentäneet! — se oli Hippokrateen tunnussana. Rakenna kokemuksen perustalle! Mutta rakenna edelleen! Älä tyydy siihen tosiseikkaan, että jokin lääke auttaa, vaan koeta myöskin saada selville syy, minkä vuoksi se auttaa! Itse hän on lausunut syvän kunnioituksensa tieteellistä tutkimusta kohtaan »Aforismiensa», tietonsa yhdistelmän, tutuissa alkusanoissa: »Elämä on lyhyt, mutta taito on pitkä.»

Olemme jo saaneet voimakkaan vaikutelman siitä, että lääkitsemistaidon isä ei ollut ainoastaan nerokas lääkäri ja luonnontutkija, vaan myöskin lämminsydäminen ihmisystävä. Hän ei milloinkaan unohtanut kärsivää ihmistä sairaustapauksen vuoksi. Kirjoituksissaan hän puhuu harvemmin taudeista kuin sairaista ihmisistä Ja sairauksia käsitellessään hän näki paikallista taudinoiretta syvemmälle, hän ajatteli etupäässä koko elimistön vahvistamista, jotta se siten jaksaisi voittaa paikallisen kivun.

Tärkein tehtävä autettaessa elimistöä saamaan takaisin terveytensä on _ruokajärjestyksen_ määrääminen ottaen huomioon potilaan yksilölliset taipumukset. Tämä on uutta lääketieteen historiassa. Lääkkeisiin nähden Hippokrates sitävastoin on erittäin säästäväinen aikana, jolloin oltiin halukkaita ahmimaan sellaisia aineita, sen parempi mitä eriskummallisempia.

Myöskin _kirurgina_ Hippokrates pääsi odottamattoman pitkälle, ja hänen kirurgiset kirjoituksensa ovat useissa kohdissa pakottaneet nykyaikaisiakin kirurgeja ihailemaan miehen erinomaista kokemusta, taitoa ja huolellisuutta leikkausten suorittamisessa. Milloinkaan hän ei väsy teroittamaan lääkäreille puhtautta ja varoittamaan koskettelemasta haavoja likaisilla esineillä. Puhtaus on paranemisen ensimmäinen ehto.

_Yleisen terveydenhoidon_ alalla Hippokrateen huomiot olivat perustavaa laatua. Hän on, mikäli tiedämme, ensimmäinen, joka on täysin tajunnut ilmastollisten ja maantieteellisten olojen vaikutuksen väestön terveydentilaan. Hän neuvoo uudelle paikkakunnalle tulevaa lääkäriä tutkimaan sen asemaa, sillä on suuri ero, onko seutu pohjan vai etelän puolella, auringon nousuun tai laskuun päin. Lääkärin on myös tarkattava, onko seutu laaksonpohjassa, jossa ilma on ummehtunutta, vai kukkulalla, jossa ilmanvaihto on nopea, onko maa vesipitoista vai kuivaa, sekä minkälaista juomavesi on, onko se pehmeätä vai kovaa, kirkasta vai sameata ja mistä se tulee.

* * * * *

Olemme edellä aivan arastelematta puhuneet Hippokrateesta ja hänen kirjoituksistaan. Nyt meidän täytyy tunnustaa, että hänen omista kirjoituksistaan tiedämme miltei yhtä vähän kuin Homeroksen. Niistä 53 kirjoituksesta, joita pidetään hänen tekeminään, ei varmastikaan noin nelisenkymmentä ole hänen kirjoittamaansa. Mutta ainakin suuri osa niistä on kuitenkin hänen koulukuntansa tuotetta, ja nekin — ainakin pääasiassa — ilmaisevat mestarin ajatuksia.

Kirjallisuutta:

Ernst Nachmanson, Hippokrates och hans tid.

M.K. Löwegren, De Hippokratiska skrifterna i svensk öfversättning; 2 osaa.

Chr. Blinkenberg, Miraklerne i Epidauros.

Axel W. Persson, Ur antikens liv och kultur.

Hermann Usener, Organisation der wissenschaftlichen Arbeit (»Vorträge und Aufsätze»).

VANHA ATTIKALAINEN HUVINÄYTELMÄ

ARISTOPHÁNĒS.

Erään nuoren kirjailijan näytelmä nimeltä 'Pilvet' esitettiin äskettäin ensi kerran ruotsalaiselle yleisölle. Se on saanut odottaa esitystään Tukholmassa melko kauan, lähes kaksi ja puoli vuosituhatta. Sen alkupremiääri oli Ateenassa vuonna 423 e.Kr., jonka jälkeen se oli unohduksissa jonkin aikaa, kaksikymmentä vuosisataa ja enemmänkin, joutuen meidän päivinämme uudelleen teatterien ohjelmistoon.

Tekijä on meikäläiselle teatteria harrastavalle yleisölle uusi tuttavuus; hänen kappaleitaan lienee tuskin milloinkaan esitetty Ruotsin näyttämöillä. Mutta hän tuntuu kaikin tavoin ansaitsevan rohkaisua, ja ensi-ilta on melkoinen merkkitapaus, varsinkin kun on kulunut niin pitkä aika ensi-illasta tekijän omassa maassa, missä hän kohtasi erinäisiä ikävyyksiä arvostelijain taholta kuten niin moni muukin teatterin ohdakkeisella polulla. Toivottavasti meikäläinen yleisö on vastaanottanut kappaleen suopeasti.

Kirjailija on kuten sanottu nuori, ja ajan tunnus on, että nuorten on saatava äänensä kuuluviin vieläpä radiossakin. Se on sitäkin enemmän paikallaan tässä tapauksessa, kun hän on ollut nuori lukemattomien miespolvien aikana, nuorempi kuin useimmat ihmiset, ja on elänyt kauemmin kuin sadat kaikkien maiden ja kaikkien koulukuntien nuoret. Erehtymättömiä kirjallisia ohjelmia on toitotettu maailmalle ja noudatettu ja haudattu, mutta 'Pilvien' kirjoittaja on säilynyt tuoreena ja elävänä. Vanhuus ei ole pystynyt häneen, mitkään suunnat, virtaukset ja -ismit eivät ole häntä surmanneet. Sillä hänellä, Aristophaneella, on sitä, mihin runouden koko elämä perustuu: mielikuvitusta ja oikeata sävyä.»

Näin kirjoitti muuan ruotsalainen teatteriarvostelija jonkin aikaa sitten[16] otsakkeena »Lupaava ensi-esitys».

Aristophaneen ensimmäinen huvinäytelmä esitettiin vuonna 427 e.Kr., siis peloponnesolaissodan viidentenä vuonna. Siitä on tallella vain katkelmia, mutta niistä voi päätellä aiheen olleen saman, jota Aristophanes neljä vuotta myöhemmin käsitteli komediassa »Pilvet». Kummassakin kappaleessa hän kävi sofistojen kimppuun syyttäen heitä siitä, että he kasvattivat nuorisosta lainvääristelijöitä ja sanansaivartelijoita.

Ennenkuin siirrymme »Pilviin», meidän on kuitenkin tutustuttava erääseen toiseen hänen kuuluisimpia huvinäytelmiään, joka esitettiin edellisenä vuonna. Sen nimenä on »_Ritarit_», ja se on kuuluisa häikäilemättömyydestä, jolla siinä mukiloidaan kansanvallan ja sotapuolueen johtomiestä, pöyhkeilevää nahkuri Kloonia. Harvoin, tuskin milloinkaan lienee ketään miestä julkisuudessa niin ankarasti ruoskittu. Aristophanes oli tosiaankin tässä pitänyt lupauksensa »leikata karvari anturanahaksi ritareille».