Part 5

Samasta syystä, josta aito epikurolainen, »viisas» vältti avioliittoa, samasta syystä hänen ei pitänyt milloinkaan puuttua politiikkaan. Siitä seuraa vain loppumattomia rettelöitä. Ei ole toista intohimoa, joka voisi tehdä ihmisen niin onnettomaksi kuin kunnianhimo, ei yhtäkään, joka asettaa onnettoman uhrinsa alttiiksi niin äkillisille muutoksille. Ja valta ja kunnia — mitä siunausta onkaan näin ollen niiden omistamisesta? »Ainoa kruunu, jolla on jotakin arvoa, on viisauden kruunu.» Kuitenkin Epikuros myöntää, että henkilö, joka suorastaan palaa valtiollisesta kunnianhimosta, tekee parhaiten jättäessään sen hillitsemättä ja antautuessaan leikkiin. Ja aikoina, jolloin valtion etu vaatii, että kaikkien kansalaisten on kannettava kortensa kekoon, on viisaankin velvollisuus uhrata rauhansa yhteiseksi hyväksi.

Kirjallisuutta:

Eduard Schwartz, Charakterköpfe aus der antiken Literatur: II Reihe.

Paul Barth, Die Stoa.

Adolf Dyroff, Die Ethik der alten Stoa.

H. von Arnim, Epikur.

Ivar Harrie, Athenare.

E. Joyau, Epicure.

PLATON.

Ehjimmän kuvan Sokrateesta on jälkimaailmalle antanut Platon, verrattomasti suurin hänen oppilaistaan. Jo aikalaisiltaan hän sai kunnianimen »filosofian ruhtinas». Suurella mestarilla ei milloinkaan ole ollut niin arvokasta seuraajaa.

Platon oli syntynyt vuonna 427 e.Kr. suuren peloponnesolaissodan viidentenä vuotena. Hän kuului erääseen Ateenan ylhäisimpiä ja varakkaimpia sukuja. Hänen isänsä sukujuuret ulottuivat aina Ateenan viimeiseen kuninkaaseen asti. Syntyperänsä nojalla tällä kunnianhimoisella, runsaslahjaisella nuorukaisella oli kaikki edellytykset kohota valtiomiehenä johtavaan asemaan. Mutta niihin aikoihin, jolloin hän astui elämään, sattui tapahtuma, joka antoi hänen elämänuralleen aivan toisen suunnan: hän oppi tuntemaan Sokrateen. Ja hänet valtasi ihailu, jota eheä persoonallisuus aina herättää intomielisessä nuorukaissydämessä. Elämä oli jo opettanut nuorelle idealistille niin paljon, että hän oli huomannut sekä ylimysvallan että kansanvallan heikot ja turmiolliset puolet. Molemmat olivat tehneet politiikasta väkivallan ja puolueellisuuden välikappaleen. Mutta ajan kiistojen keskellä Sokrates esiintyi ihmisyyden ja oikeamielisyyden lipunkantajana väkivallan ja vääryyden pahoja voimia vastaan. Mitä arvoa olikaan valtio- ja puoluemielien uralla sellaisen henkilön siunauksellisen elämäntyön rinnalla? Mitä auttoikaan kaikki maailman valtiotaito, niin kauan kuin yhteiskunta oli muodostunut ihmisistä, joiden silmät olivat sokeat näkemään hyvän ja oikean? Mitä enemmän onnettomuudet saartoivat Platonin maanmiehiä, sitä selvemmin hän tajusi, että ainoa todellinen valtiotaito on ihmisten tekeminen paremmiksi ja onnellisemmiksi. »Hän näki», kuten muuan ruotsalainen Platonin kuvaaja lausuu, »vain _yhden_ mahdollisuuden paremman valtion aikaansaamiseksi: sen, että _ihmiset_ muuttuisivat paremmiksi.» Siihen Sokrates oli työllään pyrkinyt koko ikänsä, ja Platon tahtoi nyt jatkaa hänen elämäntyötään.

Platonin päätökseen seurata opettajansa jälkiä vaikutti peruuttamattomasti se, että Sokrates ihailtavalla tavalla sinetöi kuolemallaan elämäntyönsä. Niihin aikoihin, jolloin Platon ainaiseksi jätti hyvästi nuoruudenaikaiset valtiomiesunelmansa, jolloin hän uhrasi kunniansa velvollisuuden ja todellisen onnen hyväksi, hän oli 28-vuotias mies.

Platon tuntee nyt, että hänen lähin tehtävänsä on kaiken maailman edessä sovittaa poismenneen mestarinsa muisto. Ja hän tarttuu kynään ja kirjoittaa ne kaksi teosta, jotka ovat nimeltään »Sokrateen puolustuspuhe» ja »Kriton». Kaikesta päättäen ne eivät olleet Platonin teosten pitkän sarjan ensimmäisiä. Asiantuntijat pitävät aivan yleisesti vanhempina ainakin paria niistä dialogeista, jotka esittävät Sokratesta kiistelemässä sofistojen kanssa, erikoisesti »Protagorasta» ja »Hippiasta». Sitävastoin muuan toinen Platonin kuuluisimpia dialogeja, joka käsittelee samaa aihetta, nimittäin se, jonka nimenä on »Gorgias» ja jota on sanottu »oikeamielisyyden korkeaksi veisuksi», on ilmeisesti kirjoitettu unohtumattoman mestarin kuolemasta saatujen voimakkaitten vaikutusten alaisena.[10]

Platon oli aloittanut kirjailijauransa näytelmänkirjoittajana. Nuoruudenteoksensa hän oli polttanut päättäessään vihkiä elämänsä filosofialle, mutta draamallinen kipinä kyti vielä hänen dialogeissaan. Ne eivät ole ainoastaan saaneet sisältöään suurella ajattelijalta — ne ovat myöskin suuren taiteilijan muovailemia. Dialogit, jotka Platon kirjoitti voimansa päivinä, ovat jännitystä ja elämää uhkuvia mestariteoksia, ja niissä vaeltaa silmiemme editse runsas kokoelma mielenkiintoisia henkilöitä. Ja kun vielä tänä päivänä puhumme attikalaisesta siroudesta, attikalaisesta suolasta esityksen mausteena, silloin ajattelemme etupäässä Platonin dialogien valikoidun hienoa, taiteellisesti viimeisteltyä kieltä.

* * * * *

Ennenkuin Platon ryhtyi jatkamaan edesmenneen mestarinsa rakkaudentyötä, hänen täytyi saada toipua musertavasta iskusta. Hänelle oli tarpeellista päästä joksikin aikaa pois kansan keskuudesta, joka oli palkinnut jaloimman ja parhaan miehensä kuolemalla. Platon kaipasi maahan, missä helleenisen maailman valtiollinen levottomuus ja kilvoittelu oli pannaanjulistettu, valtioon, jolla oli luja perustus ja ikivanhat perimätiedot. Ja niin hän lähti Egyptiin, salaisen viisauden ihmemaahan.[11]

Hänen hiljaisuuden ja rauhan kaipuunsa ei pettynyt. Täällä tuntui siltä, kuin ajan kello olisi pysähtynyt ja ikuisuuden muuttumaton maailma astunut alas ajalliseen elämään. Heijastaen iäisyyden suurta rauhaa ja sielu syventyneenä Hellaan suurin ajattelija palasi faaraoitten maasta.

Kotimatkalla hän kävi etelä-Italiassa, jossa tapasi Pythagoraan opin kannattajia. Näiden esimerkkiä hän noudatti monessa suhteessa, kun hän kotiin palattuaan itse perusti filosofisen yhdyskunnan. Luultavasti hän myöskin oli pythagoralaisilta saanut elämänkatsomukseensa sellaisia piirteitä kuin uskon sielunvaellukseen.

Syrakusassa Platoniin liittyi muuan hänen uskollisimpia ja huomattavimpia oppilaitaan, yksinvaltias Dionysioksen lanko _Díōn_, joka silloin oli kaksikymmenvuotias nuorukainen. »Hän omaksui», Platon itse sanoo, »esittämäni opit suuremmalla innolla ja terävyydellä kuin yksikään siihen asti tapaamani nuorukainen.» Mutta itsevaltias Dionysios ei suinkaan yhtynyt Platonin ihastukseen. Hän piti huolen siitä, että mahdollisimman pian päästiin eroon filosofista, joka julkisesti paheksui väkivaltaa ja raakuutta, ja panetti tämän laivaan, joka vei hänet takaisin kotimaahansa.

Oltuaan poissa kymmenkunnan vuotta Platon palaa koliinsa Ateenaan rikkaana uusista vaikutelmista ja kokemuksista. Hän on kypsynyt mieheksi ja filosofiksi. Nyt hän tahtoo käydä käsiksi suureen elämäntehtäväänsä, ryhtyä uudistamaan yhteiskuntaa jalostamalla ihmisiä. Ja niin hän kokoaa ympärilleen joukon ihanteellisia luonteita veljeskunnaksi pythagoralaiseen tapaan. He asuvat puutarhan kaunistamassa maatalossa, joka sijaitsi Ateenan ulkopuolella Akádēmos-nimiselle satusankarille pyhitetyllä paikalla ja oli siitä saanut nimen _Akadēmeia_. Luonnonihailija Kimon oli täällä keinotekoisen kastelun avulla saanut aikaan tuuhean puiston ja vihreitä nurmikenttiä. Platon oli itse ostanut maatilan.

Viileissä pylväiköissä tapahtui varsinainen opetus, ja Akademeian hiljaisessa ja tyynessä lehdossa Platon käyskenteli oppilasparvineen keskustellen filosofisista ja muista tieteellisistä kysymyksistä. Niin syntyi maailman ensimmäinen akatemia. Se sai nimensä paikasta, jossa se sijaitsi, ja se on antanut nimensä myöhempien aikojen korkeammille opetuslaitoksille sekä oppineille, kaunokirjallisille ja taiteellisille yhdyskunnille.

Platonin akatemia oli laatuaan pitkäikäisin opetuslaitos, mikä milloinkaan on ollut olemassa. Kun keisari Justinianus vuonna 529 j.Kr. hajoitti sen, se oli pysynyt pystyssä enemmän kuin yhdeksän vuosisataa.

Mutta akatemia ei ollut ainoastaan koulu, vaan myös tieteellinen tutkimuslaitos — sitä voisi nimittää maailman ensimmäiseksi yliopistoksi. Täällä opiskeltiin miltei kaikkia silloisia tieteitä, ja Platon antoi herätteitä eri alojen tutkimukselle.

Ennen kaikkea harrastettiin luonnollisesti filosofian eri aloja. Täällä laskettiin perustus sekä _psykologialle_, joka on oppi ihmisen sielunelämästä, että _logiikalle_, joka tutkii ajattelun lakeja. _Etiikka_ oli kuitenkin kaikista filosofian haaroista lähinnä Platonin sydäntä. Kaikkien hänen filosofisten mietiskelyjensä lopullisena tarkoituksena oli sen elämäntehtävän toteuttaminen, jonka hän oli perinyt omalta opettajaltaan ja mestariltaan: ihmisten tekeminen hyviksi ja oikeamielisiksi. Todellisena Hellaan poikana hän ei milloinkaan väsynyt saarnaamaan _kohtuullisuutta_ ja _mielenmalttia_ kaikkia muita etevämpinä hyveinä.

Tämä Platonin siveysopillinen harrastus on ollut alkuna m.m. tutkimukselle, jota voisi pitää alkoholikysymyksen ensimmäisenä tunnettuna tieteellisenä käsittelynä. Hän tutkii ensin, millainen käsitys eri kansoilla on juovutusjuomista alkaen skyyttalaisista ja traakialaisista, joiden keskuudessa sekä miehet että naiset juovat viiniä, tai Tarentumin asukkaista, missä voi Dionysoksen juhlana nähdä koko kaupungin juopuneena, aina sparttalaisiin saakka, jotka ovat kieltäneet kaiken viinin käytön ja rankaisevat ankarasti juopunutta henkilöä. Platon tutkii edelleen humalan seurauksia ja huomaa, että ne osoittautuvat halujen ja intohimojen voimakkaana nousuna, kun sitävastoin huomiokyky, ymmärrys ja muisti tylsistyvät, vieläpä kokonaan katoavat. Juopuneesta tulee kuin pieni lapsi, hän menettää itsehallintansa ja muuttuu »todella viheliäiseksi olennoksi.» Platon on kuitenkin varma siitä, että vanhoihin ihmisiin viini voi vaikuttaa hyväätekevästi. Sentähden sallittakoon heidän kutsua Dionysos »juhlallisuuteen ja riemuun, jonka hän on antanut ihmisille avuksi vanhuuden ankeutta vastaan. Sillä hän antoi meille viinin siten nuorentaakseen meidät uudelleen, saadakseen meidät unohtamaan murheemme ja pehmittääkseen kovan mielemme kuten raudan, kun se pannaan tuleen ja muuttuu silloin taipuisaksi.»

Sitävastoin ei »poikien tule ollenkaan saada maistaa viiniä, ennenkuin he ovat kahdeksantoista vuoden ikäisiä. Sillä ei ole lisättävä tulta tuleen ruumiissa enempää kuin sielussakaan. Ja ennenkuin nuoret ovat alkaneet tehdä kovaa työtä, on tarkoin varottava heidän kiivaita intohimojaan.» Platon puoltaa myöskin karthagolaisten keskuudessa voimassa olevaa lakia, jonka mukaan »kukaan ei saa maistaa viiniä ollessaan sodassa, kukaan virkamies ei saa juoda viiniä virkavuotenaan, samoin eivät myöskään perämiehet ja tuomarit virkaansa toimittaessaan eikä henkilö, joka aikoo ottaa osaa johonkin tärkeään neuvotteluun. On myöskin», hän lisää, »joukoittain muita tapauksia, jolloin ei tule juoda viiniä, jos tahtoo säilyttää hyvän ymmärryksen ja arvostelukyvyn.»

* * * * *

Platonin innokkaasti harrastama tiede oli myöskin _matematiikka_. Tällä alalla hän oli Pythagoraan hengenheimolainen ja yhtyi lukujen maailman tässä herättämään innostukseen. Erikoisen suurena hän piti matematiikan pedagogista arvoa: se selvittää ajatusta ja tekee käsityskyvyn nopeammaksi. _Tähtitieteessä_ Platon itse antoi loistavan näytteen intuitiivisesta tieteellisestä neroudestaan lausuessaan sen vakaumuksen, että kiertotähtien liikkeitten itse asiassa täytyy olla lainalaisia, vaikka ne meistä näyttävät säännöttömiltä. Oli vain osattava laskea nämä lait. Muutaman akatemian jäsenen, kuuluisan matemaatikon ja tähtitieteilijän, Eūdoksoksen, onnistuikin laskea kiertotähtien radat ja kiertoaika, ja hän vahvisti siten suuren mestarin tieteellisen aavistuksen.

* * * * *

Ystävien ja oppilasten piirissä, jonka Platon oli kerännyt ympärilleen Akatemiaan, hän oli täysin löytänyt itsensä, ja täällä hän laskee filosofisen oppirakennelmansa perustuksen neljällä dialogillaan »_Sympōsion_», »_Phaidon_», »_Phaidros_» ja »_Valtio_». Ne ovat draamallisen eloisia mestariteoksia, jotka merkitsevät hänen tuotantonsa huippukohtaa. Näissä dialogeissa hän johtaa lukijan valtaiseen ajatusrakennelmaansa, _ideaoppiin_. Tämän sisällön Platon on havainnollistuttanut suurpiirteisellä kuvalla »Valtio»-dialogissa, teoksessa, joka on hänen filosofiansa korkeimpia saavutuksia. Hän sanoo siinä lukijalle suunnilleen näin: »Kuvittele maanalaista luolaa, missä istuu ihmisiä kahleet jaloissa ja kaulan ympärillä sillä tavoin, että he eivät ikinä ole saaneet nähdä luolan ulkopuolella olevasta elämästä muuta kuin varjokuvia, jotka piirtyvät luolan seinään ja liikkuvat siinä ikäänkuin ne olisivat eläviä olentoja! Jos nämä ihmiset kykenisivät ilmaisemaan toisilleen ajatuksiaan, etkö silloin luule heidän kaikkien tulevan siihen käsitykseen, että nämä varjot olivat todellisia esineitä. Nämä ihmiset eivät siis yleensä pitäisi totena muuta kuin asioitten varjoja.

Kuvittele edelleen, että heidän kahleensa irroitetaan ja heidät vapautetaan harhaluulostaan — mikä on seurauksena? Oleta, että yksi heistä päästetään vapaaksi ja hänet pakotetaan äkkiä nousemaan, tekemään täyskäännös ja katsomaan valoa kohti. Hän ei voi tehdä tätä tuntemalta tuskaa, ja päivänvalon sokaisemana hän ei voi käsittää kaikkia todellisia esineitä, joiden varjoja hän aikaisemmin näki. Mitä arvelet hänen sanovan, jos joku selittäisi hänelle, että hän ennen oli nähnyt vain silmänlumetta, mutta nyt sitävastoin näkee oikeammin? Etkö luule hänen hämmentyvän ja pitävän ennen näkemäänsä todellisempana kuin sitä, mitä hänelle nyt näytetään?» Samalla tavalla — Platon arvelee — käy meidän ihmisten, kun me yritämme kohota aistimaailmasta, jossa joka päivä elämme, järjen ja aatteitten katoamattomaan maailmaan. Vain vähitellen me maan asujaimet totumme yläilmojen valkeuteen. Vain asteittain meidän katseemme voi avautua näkemään oikean todellisuuden. Mutta kun se tapahtuu, me tajuamme, että tämän aistimaailman esineet ovat vain aatteitten kalpeita muistoja.

Korkeimpia aatteita ovat hyvyyden ja kauneuden idea sekä oikeamielisyyden ja rohkeuden eli urhoollisuuden idea. Mitä sitten on esimerkiksi _kauneuden idea_? Se on, Platon sanoo, jotakin muuta ja korkeampaa kuin kauniit esineet, mutta se on läsnäolevana jokaisessa kauniissa esineessä. Kauniit kasvot vaihtelevat ja muuttuvat, mutta kauneus itsessään pysyy samana. Näin on myöskin _hyvyyden idean_ laita. Sen maalliset muodot vaihtelevat, mutta itse idea on ikuinen ja muuttumaton. Sentähden se onkin todellisempi kuin ne muodot, joissa se esiintyy täällä maan päällä. Yksityiset esineet ja ilmiöt täällä maailmassa ovat vain kalpeita varjokuvia ideoitten maailmasta — se yksinään on oikea todellisuus. Se on alkuperäinen. Yksityisten esineitten olemassaolo perustuu itse asiassa aatteeseen. Kauniit esineet ovat kauniita vain siitä syystä, että ne ovat osallisia kauneuden aatteesta.

Tällöin johtuu helposti mieleen Johan Olof Wallinin ihana virsi:

Oi, ylen paljon kauneutta kätkee elämän, luomakunnan virranuomat. Vaan alkulähteen aallot, jotka soittaa, ne virrat voittaa.

Jos laskeudumme ideoitten maailman asteikkoa alaspäin, on laita sama kuin kauneuden idean: kaikkialla muodostaa oikean todellisuuden yleinen tyyppi, lajikäsite, yleinen laki. Paino on oikea todellisuus — ei putoava kivi. Yksityinen hevonen ei ole oikea todellisuus, vaan hevosen lajikäsite — s.o. niiden tunnusmerkkien yhtymä, jotka ovat yhteisiä kaikille hevosille ottamatta huomioon väriä, kokoa, ikää, sukupuolta. Yksilöt tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat, mutta lajityyppi säilyy. Senvuoksi — Platon arvelee — se on oikea todellisuus eli idea. Esineitten tilapäisiä ominaisuuksia me näemme silmillämme, kuulemme korvillamme ja havaitsemme muilla aistimillamme; idean sitävastoin tajuamme ainoastaan ajatuksellamme — vain se antaa täydellistä tietoa. Tosi filosofi on se, jonka katse kykenee tunkeutumaan vaihtelevien varjojen harson läpi, jota useimmat ihmiset nimittävät todellisuudeksi, aina olioitten olemukseen asti, kirkkaitten, läpikuultavien aatteitten maailmaan, »maahan, joka on tehty karneolista, jaspiksesta ja smaragdista». Mutta vain harvat voivat nähdä petollista ulkokuorta syvemmälle.

Hyvyyden idea on kaikista korkein. »On ilmeistä», Lindskog sanoo, »että Platon pitää sitä melkein persoonallisena olentona. Se on hänelle todellisuudessa korkein jumala ja ainoa jumala.» Toisinaan hän puhuu muistakin korkeimmista aatteista aivan kuin elävistä ja ajatuskykyisistä hengistä. Tällä tavoin niistä tulee paljoa enemmän kuin pelkkiä lajikäsitteitä — niistä tulee järjellisiä olentoja, jotka ovat läheisessä yhteydessä jumalallisen hengen kanssa.

Platonin tien oli johtanut ideaopin huipuille hänen elämäntarpeensa löytää ehdottomasti todellista tietoa, saavuttaa kiinteä tukikohta tässä katoavassa ja vaihtelevassa maailmassa.

Elämä aatteitten maailmassa on korkeinta autuutta, ja niiden näkemisen tulee siksi olla kaikkien ajattelevien ihmisten pyrkimyksen päämääränä. Mutta useimmat ihmiset eivät ymmärrä sitä, jonka silmät ovat täten avautuneet näkemään korkeamman todellisuuden. Asian laita on aivan sama, kuin jos joku noista luolaihmisistä äkkiä pakotettaisiin päivänvalosta palaamaan luolan pimeyteen. »Oleta», Platon sanoo, »että hänen tällöin on heti kilpailtava entisten vankitoveriensa kanssa noiden varjokuvien arvostelemisessa, ennenkuin hänen silmänsä vielä ovat ehtineet uudelleen tottua pimeyteen. Eikö hänelle silloin ilkkuen naurettaisi sanoen, että hän on palannut vaellukseltaan yläilmoista tärveltynein silmin, ja että siis ei ollut hyvä lähteä sinne? Ja voi sitä, joka tämän jälkeen yrittäisi vapauttaa vangit ja viedä heidät ylös valoon.» Sokrates oli saanut kokea, miten sen asian laita oli. Luolaihmiset olivat hänet surmanneet.

Platonkin joutui monta kertaa tekemään sen katkeran kokemuksen, että ihmiset eivät _tahtoneet_ vapautua vankeudestaan eivätkä antaneet viedä itseään ylös päivänvaloon. Pettyneenä hän yhä enemmän luopui kaikista yrityksistä vaikuttaa yleisiin asioihin ja sulkeutui yhä ahtaammin kuoreensa ja uskollisten ystäviensä ja oppilaittensa pieneen piiriin. Valtiolliset ihanteensa, hän esitti suuressa »Valtio»-nimisessä teoksessa. Siinä hän piirsi ihannevaltion suuntaviivat, valtion, jonka tuli astua »vääristeltyjen ja turmeltuneitten valtiomuotojen tilalle, joita hän itse masentuneena oli paennut». Vain sille valtiomuodolle hän antaa jotakin arvoa, joka yhteiskuntansa johtajiksi asettaa sellaisia miehiä, jotka voivat vaikuttaa _kansankasvattajina_, jotka voivat tehdä ihmiset hyviksi ja onnellisiksi, koska he vaeltavat katse kiinnitettynä korkeampaan, katoamattomaan maailmaan. Tätä Platon tarkoittaa sanoillaan, että »ainoa hyvä valtiomuoto on se, jonka vallassaolijat ovat todellisia filosofeja.» Platon painostaa kuitenkin itse nimenomaan sitä, että valtiomuoto, jonka hän ajatusmaailmassaan on luonut, on mittapuuksi tarkoitettu _ihanne_, jonka mukaan muita valtiomuotoja on arvosteltava.

Minkä verran hänen onnistui toteuttaa tätä teoriaansa käytännössä?

Tilanne näytti jo kerran varsin lupaavalta. Kuten pilvien lomitse tunkeutuva auringonsäde tuli Platonille äkkiä kutsu matkustaa Sisiliaan julistamaan oppejaan Syrakusan yksinvaltiaan hovissa. Se tapahtui vuonna 366. Edellisenä vuonna Dionysios oli äkkiä kuollut, ja Platonin ihailija Dion oli saanut suuren vaikutusvallan. Hän toivoi nyt voivansa suuren filosofin avulla käännyttää nuoren Dionysios II:n.

Platon oli tällöin yli kuudenkymmenen vuoden ikäinen ja hänestä tuntui sangen arveluttavalta niin iäkkäänä lähteä pitkälle ja vaivalloiselle merimatkalle, mutta — kuten hän eräässä kirjeessään sanoo — »jos yleensä milloinkaan aiottiin yrittää toteuttaa ajatuksiani laeista ja asetuksista, niin sen täytyi tapahtua nyt. En tahtoisi olla omasta mielestäni vain sanataituri, joka ei koskaan omasta aloitteestaan ole ryhtynyt tositoimiin.»

Kaikki aikalaiset odottivat jännityksellä, miten mahtavan hallitsijan ja koko Hellaan suurimman viisauden opettajan kohtaus sujuisi. Alku näytti varsin lupaavalta. Dionysios otti Platonin vastaan ruhtinaallisin. kunnianosoituksin, ja kuuluisan vieraansa mieliksi yksinvaltias pani toimeen perinpohjaisia uudistuksia hovielämässä. Meluisten juominkien sijaan, jotka voivat kestää »kolme kuukautta yhteen menoon», astui voimaan ankara kohtuullisuus ruoan ja juoman suhteen. Mutta pian filosofin oppien herättämä ensimmäinen innostus haihtui, ja varsinaiselle mielenmuutokselle Dionysios oli yhtä vähän altis kuin aikoinaan Alkibiades. Molemmat ihailivat opettajaansa ja tunsivat hänen rinnallaan jonkinlaista häpeää hairahdustensa vuoksi, mutta hyviä päätöksiä tai korkeintaan hyviä yrityksiä pitemmälle he eivät ikinä päässeet. Platonin ei milloinkaan onnistunut muuttaa tyrannia hallitsija-filosofiksi.

Yksinvaltiaan hovissa oli luonnollisesti myöskin sellaisia henkilöitä, jotka olivat huolissaan Dionin ja Platonin vaikutusvallasta ja pelkäsivät oman asemansa senvuoksi sortuvan. Platoniin he eivät alussa uskaltaneet käydä käsiksi, mutta sitä kiivaammin he hyökkäsivät Dionin kimppuun. Heidän onnistui uskotella Dionysiokselle, että hänen enonsa aikoi itse pyrkiä tyranniksi, ja vihdoin eräänä päivänä Dion ajettiin maanpakoon. Pian myöskin Dionysioksen ja Platonin ystävyys katkesi, ja filosofi palasi kotiin.

Muutamien vuosien kuluttua oikullisen tyrannin mieleen tosin juolahti ajatus kutsua filosofi uudelleen luokseen. Platonin sai varmaankin suostumaan tarjoukseen se seikka, että Dionysios lupasi sopia Dionin kanssa ja uskotteli, että hänessä oli uudelleen herännyt innokas harrastus filosofiaan. Mutta kun tosi oli kyseessä, ei kummastakaan tullut mitään, ja Platonin itsensä sallittiin töin tuskin lähteä Sisiliasta. Dionysios koetti pidättää häntä siellä mahdollisimman kauan — jonkinlaisena panttivankina. Sillä niin kauan kuin Platonin kohtalo oli yksinvaltiaan määrättävissä, ei tämän ystävä Dion uskaltanut kostaa sukulaiselleen.

Joitakin vuosia myöhemmin tilanne kuitenkin jälleen muuttui lupaavaksi. Dion karkoitti Dionysioksen Syrakusasta. Tämä asettui Korinthokseen, missä hänen kerrotaan ansainneen elatuksensa koulumestarina. Mutta toimiessaan parhaillaan Syrakusan valtiomuodon uudistamiseksi Dion joutui salamurhaajan uhriksi. Näin Platonin kaikki toiveet saada käytännössä toteuttaa valtiollisia oppejaan olivat ainaiseksi sortuneet. Hän suri syvästi ystävänsä kuolemaa. Platonin viimeinen suuri teos, »_Lait_», onkin alistumisen tuote, osoittaen »vanhuksen alistumista todellisuuteen, jota hän ei voinut hallita.» Ja kuitenkin tämä teos ei ilmaise katkeruutta. Siitä huokuu vain elämänviisautta ja lisäksi tunteen lämpöä, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Vanhus ei ole katkera, sillä hän ymmärtää, mistä syystä hän on epäonnistunut valtiollisena opettajana. Ja hänellä on se kaunis lohdutus, että vaikka hän ei ole voinutkaan luoda uusia _yhteiskuntia_, hän on kuitenkin kyennyt tekemään lukemattomia _ihmisiä_ paremmiksi.

* * * * *

Platon oli kahdeksankymmenvuotias muuttaessaan pois tästä raihnaisuuden ja pettymysten maailmasta. Hän erosi elämästä lujasti luottaen toiseen olemassaoloon, missä ruumiillinen heikkous ei haitannut sielun pyrkimystä »puhtauden, ikuisuuden ja kuolemattomuuden maailmaan», hyvyyden ja kauneuden iäiseen valtakuntaan, jonne hänen sielunsa innoituksen hetkinä oli kaipauksen siivin kohonnut. Platonin ruumis kätkettiin viimeiseen leposijaansa Akatemian läheisyyteen, mutta hänen henkensä elää ja vaikuttaa vielä tänä päivänä kuolemattomissa teoksissa kuten ennen kaikkea »Sokrateen puolustuspuhe», »Symposion», »Phaidon», »Gorgias» ja »Valtio».