Part 4

'Sinun on yksinkertaisesti vain juotava se', kuului vastaus, 'ja sitten käveltävä ympäri huonetta, kunnes jalkasi tuntuvat painavilta; silloin sinun on laskeuduttava makuulle, jolloin myrkky vaikuttaa itsestään.' Näin sanoen mies ojensi hänelle pikarin. Sokrates otti sen vastaan mitä ystävällisimmän näköisenä, käsien vapisematta, kasvojen värin muuttumatta tai ilmeenkään värähtämättä. Hän vain tapansa mukaan katsoi kiinteästi mieheen ja kysyi: 'Mitä arvelet, jos uhraisin tästä pikarista juomauhrin? Onko se luvallista?' Mies vastasi: 'Sokrates, me valmistamme vain juuri sen määrän, jota pidämme tarpeellisena juoda.' — 'Ymmärrän', Sokrates sanoi. 'Mutta on varmaan luvallista rukoilla jumalia — rukoilla, että muutto täältä tuolle puolen olisi onnellinen. Se on rukoukseni: Tapahtukoon siis niin!»

Näin sanoen hän vei pikarin huulilleen ja tyhjensi sen reippaasti ja helposti.

Tähän saakka useimmat meistä olivat kutakuinkin kyenneet pidättämään kyyneleitään. Mutta nähdessämme hänen juovan, nähdessämme, että hän oli tyhjentänyt pikarin — silloin olivat voimamme lopussa. Mitä minuun tulee, niin kyyneleeni valuivat virtanaan, niin paljon kuin koetinkin niitä hillitä, ja minun täytyi peittää kasvoni ja itkeä itsekseni. Sillä en minä häntä itkenyt, vaan omaa onnettomuuttani, kun olin menettänyt sellaisen ystävän. Kriton oli jo aikaisemmin noussut ja lähtenyt ulos, kun hän ei voinut pidättää kyyneleitään. Apollodoros oli koko ajan itkenyt lakkaamatta, mutta nyt hän puhkesi äänekkäisiin valituksiin ja voivotuksiin, niin että kaikki läsnäolijat paitsi Sokrates tulivat syvästi järkytetyiksi.

Sokrates sanoi: 'Mitä te teette, kummalliset ihmiset? Juuri senvuoksihan minä lähetin pois naiset, jotta he eivät käyttäytyisi tuolla tavoin. Olen myöskin kuullut sanottavan, että pitää saada kuolla rauhassa. Rauhoittukaa ja osoittakaa olevanne miehiä!'

Tämän kuultuamme häpesimme ja pidätimme kyyneleitämme. Sokrates käveli nyt edestakaisin huoneessa. Hetken kuluttua hän sanoi, että hänen jalkansa alkoivat nyt tuntua painavilta, ja laskeutui senvuoksi selälleen. Sillä niinhän mies, joka antoi hänelle myrkyn, oli käskenyt hänen tehdä.»

Pian kuolemaatuottava juoma oli vaikuttanut, ja Kriton sulki vainajan silmät.

»Sellaisen lopun sai ystävämme. Voimme ainoastaan sanoa, että hän oli paras, viisain ja oikeamielisin ihminen, jonka milloinkaan olemme tunteneet.»

Tämä tapahtui vuonna 399 e.Kr. Vasta liian myöhään ateenalaiset huomasivat, miten väärin he olivat kohdelleet jaloa ihmisystävää, joka itse oli elänyt köyhyydessä ja niukoissa oloissa auttaakseen lähimmäisiään henkisesti rikkaampaan, enemmän ihmisarvon mukaiseen elämään, ollen aina valmiina sinetöimään rakkaudentyönsä marttyyrikuolemalla.

Lämminsydämisiä luonteita on ollut kaikkina aikoina ja samaten teräväjärkisiä, mutta on miltei ainutlaatuista, että samassa henkilössä niin hehkuvan lämpöinen sydän on yhtynyt niin ihmeellisen terävään järkeen. Sellainen _selvän järjen innostus_ kuin Sokrateella ylittää ihmisen tavalliset mitat, sillä innostuksen omaan luonteeseenhan sisältyy se, että tunteet hämmentävät arvostelevan järjen. Mutta Sokrateen suuri innostus pyrki tekemään sekä hänet itsensä että muut ihmiset _selvänäköisemmiksi_. Haaveilijan koko hehkulla tämä mies janosi selvyyttä, eivätkä hänen arvostelukykyään ikinä hämmentäneet intohimot, ei viha eikä rakkaus. Ja kuitenkin hän oli luonnostaan intohimoinen. Muuan kuuluisa syyrialainen fysiognomi luki sen hänen kasvonpiirteistään. Kun Sokrateen ympärille kokoontunut oppilasjoukko kiivaasti väitti syyrialaisen arvostelua vastaan, mestari itse saattoi heidät vaikenemaan sanoen: »Hän on nähnyt aivan oikein: minulla on voimakkaat intohimot. Mutta olen päässyt niiden herraksi.»

* * * * *

Kullan puhtaus koetellaan tulessa. Mitä Sokrates oli, sen osoitti täysin vasta se kiirastuli, joka lopetti hänen maallisen elämänsä, mutta teki hänet kuolemattomaksi, hänen tuomionsa ja kuolemansa. Tämän koetuksen tuloksena oli yksinkertaisen ihmisen mieltäylentävä kuva, ihmisen, joka on alistanut koko sielunelämänsä järjen johdettavaksi ja joka sen nojalla seisoo koskemattomana kaikissa kohtalon vaiheissa. Elämässä ja kuolemassa hänen sielunrauhansa on häiriintymätön. Onnellisena hän elää; onnellisena hän vaeltaa viimeisen matkansa. Sokrateen kuolema on ihmishengen kauneimpia riemuvoittoja vastoinkäymisistä ja kärsimyksistä. Tämä kohtaus on ylevän kaunis ja kuitenkin niin puhtaasti inhimillinen. Näemme siinä vain köyhän ihmisen, joka hiljaa ja tyynesti eroaa elämästä, marttyyrin, jolta puuttuu marttyyrien kouristuksen tapainen kiihko, mutta jonka kestävyys juuri sen vuoksi on sitäkin ihailtavampaa.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Theidir Gomperz, Griechische Denker: nide II.

Tähän lukuun:

Heinrich Maier, Sokrates.

Karl Joel: Der echte und der Xeonphontische Sokrates: 2 nid. (Kirjallisuusviittauksin.)

Sven Lönborg, Dike och Eros: osa II.

C.J. Dahlbäck, Sokrates.

Xenophons Hågkomster om Sokrates. Ruotsint. S. Ljungdahl.

Robert v. Pöhlmann, Sokrates und sein Volk.

Robert v. Pöhlmann, Das Sokratesproblem.

SOKRATESLAISET KOULUKUNNAT.

Suuren miehen julistus käsitetään aina enemmän tai vähemmän yksipuolisesti. Se kuuluu neron tragiikkaan tässä vajavaisuuksien maailmassa. Tavalliset ihmiset eivät täytä neron hengen mittaa, eikä hän kykene kohottamaan heitä luokseen muuta kuin pienen matkan. Jokainen suuren mestarin oppilaista ottaa vaarin siitä, mikä parhaiten sopii hänen _omalle_ lahjakkuudelleen ja henkiselle suunnalleen. Jokainen voi ainoastaan sirpaleittain omaksua mestarin julistuksen selittäen sen omalla pienellä tavallaan. Ihmishengen rajoittuneisuudesta johtuu, että suurten julistajien opit niin usein ovat olleet alkuna erilaisille koulukunnille, jotka monesti ovat olleet ja yhä vieläkin ovat sotakannalla keskenään.

Sokrateenkin oppilaat hajaantuivat ajan mittaan koulukuntiin, jotka yksipuolisesti takertuivat mikä mihinkin puoleen suuren oppi-isän julistuksessa.

KYYNIKOT JA STOALAISET.

Sokrateen oppilaista yksipuolisimpia olivat kyynikot. He kehittivät kiihkomielisyyteen saakka Sokrateen opin kohtuullisuuden hyveestä ja velvollisuudesta hillitä himojaan.[7] He eivät pysähtyneet vaatimaan kohtuullisuutta, vaan opettivat hyveen olevan täydellistä vieroittautumista mahdollisimman monista tarpeista. Ainoastaan siten tulee todella vapaaksi. »Kernaammin tahdon olla mieletön kuin nauttia», sanoi oppi-isä _Antisthénēs_. Kyynikkojen opin kehitti huippuunsa kuuluisa Diogēnēs. Hänestä perimätieto kertoo, että hän asui tynnyrissä ja tuli toimeen ilman muita talouskaluja paitsi maljaa, josta hän joi vettä. Mutta kun hän tuli ajatelleeksi, että voihan juoda kourastaankin, hän hylkäsi tämän viimeisenkin sivistyselämän jäännöksen. Aleksanteri Suuren kerrotaan kerran käyneen kuuluisan aikalaisensa luona ja kehoittaneen tätä pyytämään häneltä suosionosoitusta, mitä hyvänsä. Diogeneen pyyntö kuului: »Olepa ystävällinen ja väisty hiukan, niin että aurinko pääsee paistamaan minuun!»[8]

Juuri »koiramaisesta» elämäntavasta johtui, että rahvas alkoi nimittää tämän suunnan kannattajia kyynikoiksi, jonka nimen kantana on kreikkalainen sana _kýōn_: koira. Ja vaikka useimmat kyynikot eivät luontoon palaamisessaan menneetkään niin pitkälle, että olisivat pitäneet eläimiä tai villi-ihmisiä esikuvanaan, niin he kuitenkin kaikkea hienostunutta sivistyselämää halveksiessaan olivat sivistykselle vihamielisiä, vaikkakin heidän itsehillintänsä on ihailtava. He pitivät kunnianaan vapautumista sellaisista harhaluuloista, jotka tavallisilla ihmisillä ilmenevät pyrkimyksenä hyvinvointiin ja arvoasemaan. Jonkinlaisten kerjäläismunkkien tavoin takkuisin hiuksin ja parroin ilman kotia ja enimmäkseen ilman perhettä he vaelsivat ympäri maata kerjuusauva ja kerjuupussi mukanaan ja julistivat oppejaan. Varmasti he olivat siunaukseksi monelle köyhälle ja kärsivälle ihmiselle, mutta paikoittain heistä tuli oikea maanvaiva, etenkin sen epämiellyttävän tunkeilevaisen tavan vuoksi, jolla he sanoivat lähimmäisilleen »totuuden». Muuten on kuvaavaa, mitä Platon sanoi Antistheneelle hänen tavastaan olla huolehtimatta ulkonaisesta ihmisestään ja huomiontavoittelustaan esiintymällä hirvittävän risaisessa viitassa. »Ystäväni», sanoi viisas, »turhamaisuus paistaa viittasi reiästä!»

Kyynikot ovat särkeneet kreikkalaisen sivistyksen sopusoinnun. Aikaisemmin ruumiillisesti terveet ja voimakkaat olivat myöskin henkisiä johtajia. Kaunis ihminen oli hyvä ja hyvä ihminen kaunis. »Sielu helkkyi ruumiin soittimesta kuin sävel.» Nyt on kaikki muuttunut. Hyve pukeutuu rumuuteen, ja kauneutta pidetään melkein syntisenä. Ja ihmiset tulevat yksipuolisiksi. Muutamat rupeavat ammattisotureiksi ja antautuvat niiden palvelukseen, jotka parhaiten maksavat; toisista tulee filosofisten oppituntien tai oikeammin lakkojen johtajia. Palkkasoturi on taitava ammatissaan mutta jalostavasti se ei vaikuta. Filosofikoulukunnan kannattajalla ja huoltajalla on varma vakaumus, mutta yksipuolisuus on _hänenkin_ tunnusmerkkinsä.

Kyynikkojen teorioilla oli sama vaikutus kuin niin monilla muilla kielteisillä »opeilla»: ne olivat hyödyllisiä arvostellessaan ihmiselämän epäkohtia — tässä tapauksessa ahneutta, nautinnon- ja vallanhimoa — mutta ne tarjosivat liian heikon perustuksen oleellisesti uuden rakentamiselle. Näiden oppien kaikkea sovinnaisuutta, jopa kaikkea säädyllisyyttäkin halveksivasta hengestä muistuttaa sanojen »kyynikko» ja »kyynillinen» nykyjään tavallinen merkitys.

* * * * *

Mitä kyynillisen suunnan vastenmielisen ulkokuoren peitossa kuitenkin piili ihailtavaa, se kehittyi _stoalaisessa oppikunnassa_ kunnioitusta herättäväksi. Stoalaisuus piti tehtävänään opettaa ihmisille _itsensähillitsemista_ ja vapauttaa heidät siten kiivaista mielenliikutuksista, niin pelosta ja surusta kuin säälistä, suuttumuksesta ja vihasta yhtä hyvin kuin hillittömästä ilostakin. Sillä stoalaiset pitivät näitä kaikkia sielun sairaustilana. Ainoastaan vapautumalla kaikista sellaisista häiritsevistä vaikutteista ja seuraamalla järkeä saavutetaan »stoalainen tyyneys», joka on _hyveen_ tunnusmerkki. »Ole rauhallinen!» — niin kuuluisi stoalaisten tunnuslause tavalliselle kielelle käännettynä. Suhtaudu rauhallisesti kaikkeen, mitä ei voi välttää: sairauteen ja kipuun, köyhyyteen ja puutteeseen! Kaikki sellainen on vain _ulkonaista_ ja sen vuoksi ajattelevalle ihmiselle yhdentekevää. Ainoastaan sisäinen elämämme on tärkeä. Se, joka on päässyt tälle korkealle tasolle, on _viisas_; hänellä on silloin kaikki hyveet ja hän on jumalien kaltainen. Mikään ei voi järkyttää viisaan mielenrauhaa. Onnen päivinä hän ei joudu ihastuksen valtaan, vastoinkäymisen aikoina hän ei sure, sillä se mitä, tietämätön rahvas pitää arvossa, on hänelle enimmäkseen yhdentekevää.

Viisas näkee myöskin olemassaolon pintaa syvemmälle. Hänen silmänsä ovat avautuneet näkemään maailmassa suuren yhteenkuuluvaisuuden, ja hän tajuaa, että yksityisen täytyy joskus kärsiä kokonaisuuden hyväksi. »Osan ei sovi olla tyytymätön siihen, mikä tapahtuu kokonaisuuden vuoksi», sanoo Rooman keisari Marcus Aurelius, kruunupää filosofi.[9] Hän painostaa edelleen yksilöitten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta vertaamalla meitä kaikkia »saman puun oksiin». Jokaisen ihmisen velvollisuus on palvella kokonaisuutta, ja sitä, joka pettää lähimmäisensä, hän nimittää karkuriksi.

Stoalainen oppikunta on, kuten myöhemmin tulemme näkemään, syvästi vaikuttanut roomalaiseen kansanluonteeseen. Sen vaatima raudanluja mielenlaadun ja luonteen johdonmukaisuus ja sen ankara velvollisuudentunto olivat sopusoinnussa roomalaishengen kanssa. »Käy tietäsi suoraan eteenpäin arvelematta!» oli stoalainen velvollisuuskäsky. »Ole aina oma itsesi!» Viisas ei milloinkaan saa olla epävarma päämäärästään, ei milloinkaan kiusata itseään epäilyksellä ja epävarmuudella. Myöskään ei hänen ikinä tarvitse katua tekojaan.

Useat Rooman stoalaiset paitsi Marcus Aureliusta ovat voimakkaasti tehostaneet sitä, että kaikki ihmiset ovat veljiä, sillä jokainen sielu on jumaluuden osa. Kaikilla meillä on sama ihmisarvo, köyhillä samoinkuin rikkailla, orjalla yhtä hyvin kuin hänen herrallaan. Stoalaiset ovat ensimmäisinä tunnustaneet orjien ihmisarvon. He ovat myöskin ensimmäisiä, jotka ovat pitäneet velvollisuutenaan osoittaa vihollisillekin hyvyyttä. Heitäkin kohtaan viisas on lempeä ja ystävällinen seuraten jumalien esimerkkiä, jotka antavat aurinkonsa nousta arvottomillekin. Sellaisia sanoja lausuu arvossa pidetty roomalainen stoalainen _Sēneca_. Hän julistaa myös, että on unohdettava, mitä muut ovat rikkoneet meitä vastaan: »Anna heille anteeksi, jotta sinulle itsellesi anteeksi annettaisiin!» Huomaamme siis roomalaisessa stoalaisuudessa erinäisiä kosketuskohtia kristinuskon kanssa. Palaamme myöhemmin tähän kysymykseen.

KYRENELÄISET JA EPIKUROLAISET.

Sokrateen oppihan on, että hyve on onnea. Kyreneläisen Aristippoksen, hänen oppilaansa, opin perusajatus on, että hyve johtaa onneen. Tuntuisi, kuten eräs ruotsalainen filosofi on sanonut, että näiden oppien välillä on vain hiuksenhieno ero.

Sokrates oli julistanut, että hyve sinänsä on todellinen onni. Se on toisin sanoen siinä, että tekee hyvää kaikissa elämän vaiheissa, vaikkakin se maksaisi asianomaisen hengen. Hyveeseen itseensä sisältyy korkein onni. Hyvälle ihmiselle ei voi tapahtua mitään pahaa elämässä eikä kuolemassa, vaikka lyhytnäköisten ihmisten mielestä voi siltä näyttääkin. Hänet voidaan surmata tai karkoittaa maanpakoon, häntä voidaan ruoskia tai panna hänet kahleisiin, puhkaista hänen silmänsä tai ristiinnaulita hänet — hänen onnensa ei riipu siitä. Sillä hyve tekee hänet onnelliseksi. Sitävastoin mahtavinkin tyranni, joka voi kaikessa noudattaa mielitekojaan, on onneton, jos hän ei ole hyveellinen.

Mutta useimmat ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia, että hyvän tekeminen sen itsensä vuoksi on heille liian korkea ihanne. Tämän korkean siveysopillisen katsantokannan mukainen elämä edellyttää perinpohjaista mielenmuutosta, jonka Sokrates koetti saada aikaan oppilaissaan, sielunkriisiä, jota kristillinen kielenkäyttö nimittää »kääntymykseksi». Johtaakseen kuulijansa siihen Sokrateen täytyi astua askel kerrallaan. Ollen erinomainen pedagogi hän ei laiminlyönyt rohkaista yksinkertaisia kuulijoitaan sillä, että jo _pyrkimys_ ihannetta kohti, pyrkimys paremmaksi ihmiseksi, saa palkakseen siitä johtuvan puhtaan, ylevän ilon. Mutta mitä korkeammalle suurta ihanuutta kohti hänen onnistui oppilaansa johtaa, sitä voimakkaammin hän tehosti, että tosi onni ei ole tyydytyksentunne, joka _seuraa_ hyvettä, vaan itse elämä _hyveessä_. Hyve ei suinkaan ole ainoastaan onnen tie, ei, vaan hyveen omistaminen itsessään on korkein, vieläpä ainoa todellinen onni.

Sokrateen oppilas Aristippos takertui kuitenkin mestarin puheeseen mielihyväntunteista, jotka seuraavat tietoisuutta siitä, että kehittyy paremmaksi ihmiseksi, ja hän opetti, että nämä mielihyväntunteet ovat hyveen _oleellinen_ osa, että se ihminen elää parhaiten, joka saavuttaa suurimman mahdollisen mielihyvän.

Aristippos erosi Antistheneestä niin paljon, kuin yleensä on mahdollista. Hänen kotiseutunsa oli rikas ja ihmeen ihanalla paikalla sijaitseva Kyrene Afrikan pohjoisrannikolla Ison-Syrtin poukamassa. Siellä hän oli tottunut ylelliseen ja hienostuneeseen elämään ja hänestä oli kehittynyt täydellinen maailmanmies, elämäntaituri ja miellyttävä seuraihminen. Elämä oli hänelle olemassa nauttimista varten. Miksikä — hän kysyy — pitäisi tehdä kyynikkojen tavoin ja kääntää selkänsä kaikelle tämän elämän hyvyydelle pitäen sitä arvottomana? Elämä on antavampaa, jos siitä nauttii niin kauan kuin se kestää; sillä kukaan ei tiedä, mitä epävarma tulevaisuus kantaa helmassaan. Mutta — huomaa — on nautittava järkevästi ja kohtuullisesti. Tähän lisäykseen sisältyy Aristippoksen opin sokratesmainen piirre. Hän ei julistanut lihan evankeliumia, vaan kohtuullista elämäniloa. Mielihyväntunne, jota hän pitää hyveen päämääränä, ei ole laadultaan myrskyisää, vaan sen aateloi aito helleeninen vaatimus: »Kohtuus kaikessa!» On suurempi taito nauttia kohtuullisesti kuin kieltäytyä. Aristippos itse luonnehtii mielihyvän »lempeäksi ja tasaiseksi sielun liikkeeksi», joka toisin sanoin lausuttuna voisi olla elämää sopusoinnussa olemassaolon kanssa.

»Ainoastaan se mielihyväntunne on hyvä, jota ei seuraa katumus», hänen myöskin kerrotaan sanoneen. Älä senvuoksi antaudu nautinnon orjaksi, vaan opi hallitsemaan sitä! »Minä omistan, mutta minua ei omisteta», oli muuan Aristippoksen ajatelma.

Mutta kuulkaamme nyt, miten Aristippos perustelee varoituksensa kohtuuttomuutta vastaan! Sitä on vältettävä — hän sanoo — siksi, että se johtaa nautinnon vastakohtaan, siksi, että sitä seuraa tuska, pahin kaikesta pahasta. Kohtuuton nautinto voi myöskin lopulta kokonaan turmella ihraisen kyvyn nauttia edelleen. Sellaisista syistä intohimot ovat korkeimman hyvän vihollisia. — Perustelu osoittaa kaikkein selvimmin, miten Aristippos on pysähtynyt paljoa alemmalle asteelle kuin korkeinta ihannetta ikävöivä Sokrates.

* * * * *

Varoittavana esimerkkinä siitä, mihin joudutaan, kun kyreneläisten tavoin asetetaan hetken mieliteko kunniasijalle, mainitaan tavallisesti muuan kolmannen vuosisadan kyreneläinen nimeltä Hēgēsías. Hänen mielestään elämä oli niin täynnä tuskaa ja kärsimystä, että hän ei uskonut voivansa saavuttaa sitä autuutta, jonka hänen oppikuntansa asetti elämän korkeimmaksi päämääräksi. Senvuoksi hän piti parhaana vapautua kaikista kärsimyksistä riistämällä henkensä. Hän sai sen johdosta nimen Peisithánatos: »kuolemaan houkuttelija». Tätä pessimististä elämänkatsomustaan hän kehitteli osittain suullisissa esityksissä, osittain kirjoitelmassa, jolla oli kaunis nimi »Itsemurhaaja». Ja hän saarnasi oppiaan niin varmalla vakaumuksella, että Aleksandreiassa, kaupungissa, jossa hän toimi, syntyi oikea itsemurhakulkutauti. Viranomaisten täytyi puuttua asiaan ja kieltää häntä esitelmöimästä.

* * * * *

Kuten stoalainen koulukunta oli kyynikkojen jalostunut jälkeläinen, samoin olivat kyreneläisen suunnan ylevämpiä seuraajia epikurolaiset, jotka ovat saaneet nimensä oppi-isänsä _Epikūroksen_ mukaan. — Epikurolaisella tarkoitetaan nykyjään ihmistä, joka on asettanut hienostuneet nautinnot elämäntehtäväkseen.

Epikurolaisuutta ollaan yleensä kärkkäitä pitämään pelkkänä lihan evankeliumina. Epikuros oli kuitenkin korkeammalla kannalla. Elämän korkeimmaksi hyväksi hän asetti _sen_ nautinnon, joka johtuu siitä, että hiljaisen sielunrauhan tunnelma leviää koko elämän ylle. Hän selittää itse seuraavin sanoin tarkoituksensa: »Sanoessamme, että mielihyväntunne on elämän päämäärä, emme tarkoita sitä hekumaa, jota irstailijat tavoittelevat; vaan me ymmärrämme mielihyvän käsitteellä sitä, että ruumis ei tunne tuskaa eikä sielu levottomuutta.» Henkilökohtaisesti Epikuros oli hyvä ja helläsydäminen ihminen, joka keskellä sairautta ja puutettakin ylläpiti sekä omaansa että muidenkin rohkeutta. Ollen oppilaittensa rakastama ja ihailema ja kuolemansa jälkeen jumaloitu hän tosiaankin oli nimensä veroinen. Se nimittäin merkitsee »auttajaa» tai »lohduttajaa».

Voidakseen elää siinä häiritsemättömän onnen ja hyvinvoinnin tilassa, joka on Epikuroksen ihanne, ihmisen täytyy vapautua kaikesta, mikä voi vaikuttaa häiritsevästi, ei ainoastaan maallisen kärsimyksen pelosta, vaan myöskin kostavien jumaluusolentojen ja kuoleman jälkeisen rangaistuksen herättämästä taikauskoisesta pelosta. Ruumiillista kipua vastaan Epikuros esittää sen lohdutuksen, että »se ei viivy pitkää aikaa lihassamme»; ja sielullisia kärsimyksiä vastaan, joita toiset ihmiset voivat meille aiheuttaa, hän suosittelee sen lauseen noudattamista, joka roomalaisten kielellä kuuluu: »Bene vixit, qui bene latuit: Onnellisena on elänyt se ihminen, joka on elänyt hiljaa ja huomaamatta.» Älköön sentähden kukaan vapaaehtoisesti astuko esiin ja pyrkikö johtaville paikoille yhteiskunnassa! Oikein hyvien ystävien muodostama piiri, joka on perehtynyt totuuden oppiin, on paras suoja kaikkea ulkomaailman taholta uhkaavaa pahaa vastaan. Juuri samoinajattelevien välinen uskollinen ystävyys on todellisen onnen syvin salaisuus.

Ihmisten on kaikkina aikoina ollut vaikeinta, Epikuros sanoo, vapautua jumalien pelosta. Mutta se on vain johtunut siitä, että ihmiset eivät ole tunteneet _ilmiöitten luonnollisia syitä_ ja sentähden ovat etsineet yliluonnollisten olentojen asioihin sekaantumisesta selitystä kaikelle, mitä maailmassa tapahtuu, »aivan kuin arat lapset hämärissä pelkäävät kummituksia».

Onkin kyllä totta, että tieto luonnonilmiöitten todellisesta kulusta on paras taikauskon ja sen aiheuttaman kauhun parannuskeino. Mutta Epikuros menee paljoa pitemmälle: hän tahtoo poistaa _kaiken_ yliluonnollisen, koska se häiritsee rauhaamme.

Tämän tehtävän parhaiten täyttävä maailmanselitys on hänen mielestään _Demokritoksen atomioppi_. Sekä Epikuros että Demokritos pitivät kaiken pohjana atomien liikkeitä. Jumalilla ei ole mitään tekemistä meidän maailmamme kanssa, Epikuros sanoo. He elävät korkealla eetterissä, omassa maailmassaan, »ylevässä rauhassa, kaukana ihmisten kilvoittelusta.»

Jos meidän siis ei tarvitse pelätä jumalia, niin kuolema on vielä vähemmän kauhistava. Epikuros ei näe kuolemassa mitään kaameata, sillä se on vain hävitys, palaaminen tyhjyydeksi, jota olimme ennen syntymäämme. Molemmat ovat yhtä vähän peloittavia. Hänen saarnojaan kuolemanpelkoa vastaan kannattaa juhlallinen, miltei uskonnollinen paatos, ja koko vakaumuksensa voimalla hän huudahtaa: »Sinä kuolema, sinä et minua liikuta, sillä missä sinä olet, ei minua ole; ja missä minä olen, siellä et ole sinä.»

* * * * *

Painavin epikurolaisuutta vastaan tähdätty moite on sen _itsekkyys_. Epikuros ei ole milloinkaan jaksanut kohota yksilöllisestä onnenmoraalistaan yleisen onnen aatteeseen. Korkeintaan hän ulottaa sen käsittämään oikeauskoisten epikurolaisten yhdyskunnan. Hän ei milloinkaan stoalaisten tavoin puhu ihmisrakkaudesta; ja ystävyydellekin hän antaa arvoa ainoastaan, mikäli se edistää elämän rauhallisuutta ja miellyttävyyttä. Rakastaessaan ystävää rakastaa itseään eikä toista.

Mutta toiselta puolen Epikuros ei milloinkaan kehoita suvaitsemattomuuteen ja vihaan toisinajattelevia kohtaan. Viisas välittää ainoastaan siitä, mikä voi edistää hänen omaa onneansa. Epikuroksen sävy ei lainkaan ole taisteluunhaastavan tuikea kuten monien kyynikkojen ja stoalaisten. Hänen ihanteensa on elämäniloisempi, eikä hän saarnaa hyvettä omahyväisin ilmein ja otsa synkästi rypyssä.

Ihminen, jota epikurolaiset pitävät viisaana, pakenee rakkautta ja karttaa ystävyyssuhteita hengenheimolaistensa pienen piirin ulkopuolelta, sillä ne vain tekevät hänen onnensa epävarmaksi. Hän ei milloinkaan mene naimisiin, sillä avioliitto tuo mukanaan monenlaisia huolia ja ristiriitoja, joita aiheuttaa yhdyselämä eriluonteisen yksilön kanssa, lasten kiittämättömyys ja heidän särkemänsä toiveet, heidän sairaudestaan tai kuolemastaan aiheutuvat huolet. Naimaton on kaiken sellaisen kärsimyksen ulkopuolella. Epikurolaisuus tarjosi kannattajilleen turvapaikan, johon elämän myrskyjä voi paeta; stoalaisuus sitävastoin oli luja linnoitus sille, joka tahtoi taistella turmeltunutta ajanhenkeä vastaan.