Part 3

Platonin »Gorgias»-nimisessä dialogissa Sokrates häikäilemättömästi vastustaa sellaisia sofistisen siveysopin ilmauksia kuin esimerkiksi seuraava, jonka esittäjä on muuan ehdottoman voimaopin jyrkkä puolustaja nimeltä Kalliklēs. »Valta ja kyky tyydyttää himojaan, siinä hyve ja onni», hän sanoo. »Kaikki muu, kauniit korulauseet, lait ja sovinnainen siveellisyys on vain turhaa lorua.»

Voimakkaat himot ja niiden tyydyttäminen — se siis muka on todellista onnea. »Sinä tietenkin tarkoitat», Sokrates sanoo, »että pohjaton mässäilijä on onnellinen, kun hän vain saa syödä ja juoda niin paljon kuin haluaa.»

»Niin, sitä tarkoitan. Ja se, jolla on kaikenlaisia muita haluja ja joka voi ne tyydyttää, elää iloisena ja onnellisena.»

»Sanokaa minulle ensin», Sokrates jatkaa: »jos jollakin on syyhyä ja kapitautia ja samalla tilaisuus raapia itseään mielin määrin, onko tällainen raapien eletty elämä onnellista?»

Kallikleen mielestä esimerkki on mauton, mutta johdonmukaisuudesta hänen on pakko vastata myöntävästi. »Mutta», Sokrates jatkaa, »etkö joka tapauksessa ole sitä mieltä, että siveettömän irstailijan elämä on häpeällistä ja kurjaa? Vai julkeatko tosiaankin ylistää sellaista miestä onnelliseksi vain sen vuoksi, että hänellä on yllin kyllin sitä, mitä hän toivoo?»

Nyt kysytyn täytyy peräytyä ja turvautua välttelevään vastaukseen.

»Etkö häpeä, Sokrates, johtaa keskustelua sellaisiin asioihin?»

Sokrates valitsee silloin muita esimerkkejä selvittääkseen, mihin hän pyrkii. Hän kysyy m.m.: »Oletko sodassa nähnyt pelkurin? Kumpi mielestäsi iloitsi enemmän vihollisten poistuessa, pelkuri vai rohkea?»

»Pelkuri», Kallikles myöntää. »Niinpä tässä tapauksessa pelkurin nautinto on suurempi kuin urhoollisen», Sokrates vahvistaa.

Mutta nythän se mies, jonka nautinto on suurin, on paras ja onnellisin. Pelkuri on siis parempi ja onnellisempi kuin urhoollinen, Sokrates toteaa järkähtämättömän johdonmukaisesti. Sofistamme ei kuitenkaan voi myöntää sitä. Muutamia nautintoja on tietenkin pidettävä huonompina ja toisia parempina, hän arvelee.

»Ai, ai, Kallikles, millainen vekkuli sinä olet», Sokrates huudahtaa. »Kohtelet minua kuin lasta ja pilkkaat minua puhuen milloin niin, milloin näin. Nyt siis väität, että toiset nautinnot ovat hyviä ja toiset huonoja. Eikö niin?»

Se Kallikleen täytyy tunnustaa, ja sitten Sokrateen on helppoa saada hänet myöntämään sekin, että sellainen ihminen on hyvä, joka on himojensa herra, ja että se, joka tekee hyvää, on onnellinen, mutta se, joka tekee pahaa, onneton.

Keskustellessaan tämän omahyväisen herran kanssa Sokrateella on ollut runsaasti tilaisuutta käytellä hienoa ironiaansa, jossa hän oli mestari. Kun Kallikleen sävy alkaa käydä aivan sietämättömän opettavaiseksi, Sokrates väistää imartelemalla hänen itserakkauttaan ja vertaa häntä koetinkiveen, jolla ihmissielujen kultapitoisuus koetellaan. Hän lausuu ilmi ilonsa sen johdosta, että on vihdoinkin tavannut niin harvinaisen aarteen, ja pyytää, ettei korkeasti oppinut herra millään muotoa kyllästyisi neuvomaan ihmisille, miten tulee ajatella ja toimia.

Taistelunsa sofistojen moraalia vastaan Sokrates kohdisti myöskin siihen seikkaan, että he vaikuttivat alentavasti julkiseen elämään pintapuolisella puhetaidollaan. Kansan johtajina ja valtion hallitusmiehinä ei saanut olla puhujia, vaan asiantuntijoita, miehiä, jotka todella olivat _perehtyneet_ alaansa. Eihän vähemmänkään vaativissa tehtävissä, hän sanoo, turvauduta kaunopuhujaan, vaan ammattimieheen. Äsken mainitussa »Gorgias»-dialogissa Sokrates esittää sofista Gorgiaalle seuraavan kysymyksen: »Kun pidetään julkinen kokous lääkärin tai veneenrakentajan tai muiden ammattimiesten valitsemiseksi — eihän silloin tarvita _puhujan_ neuvoa? Ei, sillä onhan selvää, että kaikissa vaaleissa on valittava se, joka asian parhaiten ymmärtää. Ja samoin, kun rakennetaan muureja, satamia tai laivatelakoita, on rakennusmestarien saatava määrätä eikä puhujien.»

Kuitenkin puhetaito on valtava voima, Gorgias huomauttaa. »Niin, Sokrates», hän vakuuttaa sydämensä kyllyydestä, »jospa vain tietäisit kaiken — se saa aikaan miltei mitä hyvänsä. Esitänpä sinulle pätevän todistuksen. Usein olen lääkärin mukana käynyt sairaan luona, joka kieltäytyi nauttimasta lääkettä tai antamasta lääkärin leikata tai polttaa itseään. Mihin lääkäri ei saanut häntä taipumaan, siinä onnistuin minä, ja yksinomaan puhetaidollani. Uskallanpa väittää seuraavaa: oleta, että lääkäri ja puhuja lähtevät johonkin kaupunkiin, mihin tahansa, missä kansankokouksen tai jonkin muun kokouksen olisi pohdittava, kumpi noista kahdesta olisi valittava lääkäriksi. Silloin lääkäri joutuisi tappiolle, mutta etevä puhuja valittaisiin, jos hän niin haluaisi. Ja kilpailussa minkä tahansa muun ammattimiehen kanssa puhuja voisi tulla valituksi helpommin kuin kukaan muu. Sillä yleensä ei ole mitään, mistä puhuja ei kansanjoukon kuullen voisi lausua ajatuksiaan vakuuttavammin kuin kuka ammattimies hyvänsä. Sen laatuinen, niin valtava on hänen taitonsa voima.»

Sokrates takertuu kuitenkin siihen, että puhuja voittaa ammattimiehen juuri kohdistaessaan sanansa _kansanjoukolle_. »Nimityksellä kansanjoukko tarkoitat varmaankin tietämättömiä ihmisiä?» hän sanoo. »Sillä ymmärtäväisiin kuulijoihin puhuja tietenkään ei voi vaikuttaa vakuuttavammin kuin lääkäri.»

»Olet oikeassa», Gorgias vastasi.

»Ja se, joka ei ole lääkäri, on ilmeisesti tietämätön niissä asioissa, joita lääkäri osaa?»

»Ilmeisesti.»

»Tietämättömiä ihmisiä siis vakuuttaa tietämätön paremmin kuin taitava, koska puhuja on taitamattomampi kuin lääkäri», Sokrates toteaa ja vahvistaa väitteensä lausuen, että niin on laita kaikilla aloilla. »Itse asiasta puhujan ei tarvitse olla selvillä — kunhan hän vain on keksinyt jonkinlaisen todistelutavan, niin että hän tietämättömien ihmisten mielestä näyttää tietävän enemmän kuin asian tuntevat.»

Siihen Gorgias yhtyy, sitäkin halukkaammmin, kun hän ei voi pitää muuna kuin »suurena etuna sitä, että osaamatta mitään muita ammatteja kuin tätä yhtä, kuitenkaan ei tarvitse olla ammattimiehiä huonompi.»

Sokrates sitävastoin sanoo suoraan, että kun puhetaitoa käytetään sillä tavalla, se ei ole muuta kuin jonkinlaista halpaa käytännöllistä taituruutta, jonka tarkoituksena on ihmisten pettäminen ja mielisteleminen, sanalla sanoen: valtiotaidon irvikuva. Sillä todellisen valtiotaidon tehtävä on ihmisten _kasvattaminen_ kunnollisiksi ja vastuukykyisiksi eikä heidän _pettämisensä_. Siinä Sokrates on antanut kaikkien aikojen kansanjohtajille ja valtiomiehille ajattelemisen aihetta.

* * * * *

Monet saivat kiittää Sokratesta siitä, että heistä oli tullut hyviä ja kunnon ihmisiä. Mutta hänellä oli myöskin suuri joukko vihamiehiä ja kadehtijoita.

Ei ole ihme, että monet omahyväiset luonteet oikein sydämensä pohjasta inhosivat kelpo Sokratesta, joka tällä tavoin vaelsi ympäri kaupunkia koettaen luulotella ihmisille, että he eivät tienneet kerrassaan mitään asioista, jotka he varmasti uskoivat perin pohjin tuntevansa. Ei tosiaankaan ole hauskaa joutua koulupojan tavoin vastaamaan nenäkkäisiin solmukysymyksiin, joita ei osaa ratkaista sotkeutumatta mitä ilmeisimpiin ristiriitoihin. Se voi kenties olla terveellistä ja välttämätöntä, jotta kehittyisi paremmaksi ja ajattelevaksi ihmiseksi, mutta tilanne on joka tapauksessa mahdollisimman epämiellyttävä ja panee häpeämään. Ja sangen harvat ihmiset pitävät sellaisesta henkilöstä, joka on saanut heidät häpeämään tietämättömyyttään. Sitä eivät ainakaan tee laiskat ja hitaat sielut, jotka pysähtyvät häpeämään sisässänsä jaksamatta milloinkaan päästä pitemmälle, ihmiset, jotka eivät ikinä ole saaneet nauttia tuskallisen sielunleikkauksen myönteisiä hedelmiä. Ja vihdoin on muistettava, että ne miehet, joita Sokrates erityisen mielellään ahdisti nenäkkäillä kysymyksillään ja halusi ravistella hereille ajatuslaiskuudesta ja henkisestä unesta, ne olivat enimmäkseen yhteiskunnan tukipylväitä, juuri sellaisia, jotka olivat ylpeitä kyvyistään ja siis erikoisen arkoja nöyryyttäville tilanteille. Heidän epäsuosioonsa joutuminen oli sitäkin vaarallisempaa, kun heidän vaikutusvaltansa tietenkin oli suurempi kuin tavallisten kansalaisten.

Mutta Sokrates otti myöskin mielellään hoiviinsa lahjakkaita nuorukaisia. Ja kun nämä tulivat kotiin mieli tulvillaan uusia tuumia ja ajatuksia, joita isä ei hyväksynyt, voi helposti käsittää, millainen mieliala vanhemman polven keskuudessa vallitsi tätä »nuorison viettelijää» kohtaan. Hänhän opetti lapset vastustamaan vanhempiansa ja pitämään itseään mukamas heitä viisaampina! Ja hän houkutteli heitä laiminlyömään velvollisuutensa ja sen sijaan vetelehtimään kaupungilla tuollaisen omituisen ukkorähjän seurassa. Eräällä Sokrateen syyttäjistä, joka muuten oli nahkuri, tuntuu olleen juuri tuollaisia perhesyitä. Tämän miehen poika seurusteli mielellään Sokrateen kanssa, ja filosofi, jossa nuorukaisen innokkaat älylliset harrastukset ja suuri lahjakkuus olivat herättäneet suuria toiveita, koetti suostuttaa isää sallimaan hänen antautua jollekin muulle alalle kuin nahkuriksi. Mutta isä pysyi jyrkkänä mielipiteessään, että siihen asiaan ei omituisella ukkorähjällä ollut oikeutta sekaantua. Mitenkä tuon kummallisen vanhuksen omat kasvatusyritykset olivatkaan onnistuneet? »Katsokaapa sellaisia oppilaita kuin Alkibiades ja Kritias![6] Kauniita esimerkkejä!»

Vihdoin tilanne kärjistyi niin pitkälle, että muutamat Sokrateen vihamiehet uskalsivat julkisesti astua esiin ja syyttää häntä siitä, ettei hän enää uskonut isänmaan jumaliin, vaan tahtoi asettaa näiden sijalle muita henkiolentoja, ja että hän turmeli nuorisoa.

Jumalattomuudesta oli säädetty ankara rangaistus, ja syyttäjä vaati — kuolemanrangaistusta. Mutta Sokrateen mielestä syytös oli niin mahdoton, että hän tuskin vaivautui puolustautumaan. Valmistautumatta hän saapui oikeuteen ja puhui yhtä koruttomasti, kuin hänellä oli ollut tapana keskustellessaan ihmisten kanssa kaduilla ja turuilla. »Minun iälläni tuskin olisi sopivaa astua teidän eteenne kuin koulupoika suorittamaan kaunopuheisuudennäytettä», Platon kertoo kirjassaan »_Sokrateen puolustuspuhe_» hänen lausuneen tuomareilleen. Yleensä hän ei osoittanut tuomioistuimelle niin syvää kunnioitusta, kuin sen jäsenet vaativat. Hän esimerkiksi laiminlöi yleisen tavan koettaa kyynelin ja rukouksin hellyttää valamiehiä. Hänen mielestään näet ei ollut yhteiskunnan eikä hänen omalle arvolleen sopivaa kyyneltulvin kerjätä tuomarien sääliä. »Muukalaiset voisivat sellaisesta käyttäytymisestä saada sen käsityksen, että ne miehet, joita ateenalaiset kunnioittivat valitsemalla heidät korkeimpiin virkoihin, eivät ole parempia kuin heikot ja tunteelliset naiset», hän sanoi. Ja mitä häneen itseensä tuli, oli Sokrateen mielestä hänen arvolleen alentavaa esittää sellaista näytelmää, ikäänkuin hän pelkäisi kuolemaa.

Mutta sopivaisuudesta puhumattakin hän ei pitänyt oikeana sitä, että tuomari antoi rukousten vaikuttaa itseensä. Sillä tuomarin velvollisuus ei ollut langettaa tuomiota ikäänkuin suosionosoitukseksi tai lahjaksi, vaan huolellisesti harkittuaan, mikä oli oikein.

Yleensä Sokrateesta _ei_ ollut — niin ihmeelliseltä kuin se tavallisen ihmisen korvissa kuuluukin — tärkeintä se, tuomittaisiinko hänet kuolemaan vai eikö, vaan se, langettaisivatko ateenalaiset oikean tuomion vai väärän. Hän oli niin syvälle juurtunut kansankasvattajan tehtävään, että oma elämä näytti hänestä toisarvoiselta sen kysymyksen rinnalla, kykenivätkö hänen maanmiehensä osoittamaan oikeamielisyyttä ja itsehillintää. Sen tarkoituksena, mitä hän lausui tuomioistuimen edessä ei ollut hänen oma vapautumisensa, vaan ateenalaisten estäminen tekemästä väärää tekoa. Hänen oma kohtalonsa sitävastoin oli aivan epäoleellinen seikka. »En usko», hän kerran lausui, »että jumalallisen lain ja inhimillisen järjestyksen mukaan on mahdollista, että huonompi mies vahingoittaa parempaa.» Se, joka tekee pahaa, vahingoittaa sillä vain itseään. Ja Sokrates tahtoi estää ateenalaisia tekemästä tätä rikosta itseään vastaan.

Sokrates on useita muita kertoja lausunut saman ajatuksen. Ksenophonin »_Muistelmissa Sokrateesta_» luemme esiin.: »Kun kerran eräs mies oli vihoissaan siitä, että tuttava ei ollut vastannut hänen tervehdykseensä, niin Sokrates sanoi: 'Jos olisit tavannut raajarikon, ihmisen, jolla oli huonompi _ruumis_ kuin sinulla, et olisi suuttunut. Eikö silloin ole hullunkurista, että olet vihoissasi tavattuasi henkilön, jolla on huonompi _sielu_ kuin sinulla?»

Syytetty koetti myöskin innokkaasti tehdä selväksi tuomareilleen, että hän ei tahtonut ostaa vapautusta lupaamalla lakata »viettelemästä nuorisoa». Hänen elämäntehtävänsä kansan kasvattajana oli hänelle kalliimpi kuin elämä. »Niin kauan kuin elän ja siihen kykenen, en ikinä luovu filosofiastani enkä lakkaa neuvomasta ihmisiä», hän sanoi. »Jokaiselle teistä, jonka tapaan, sanon totuuden tavalliseen tapaani. 'Oi, sinä miehistä parhain’, olen sanova, ’joka olet kotoisin Ateenasta, tästä suuresta, sivistyksensä ja valtansa vuoksi eniten arvossapidetystä ja kuuluisasta kaupungista, etkö häpeä huolehtia vain rikkauden, arvon ja kunnian kokoamisesta välittämättä lainkaan viisaudesta ja totuudesta ja oman sielusi kehittämisestä täydellisyyteen? Senvuoksi, ateenalaiset, vapautatte minut tai ette, tietäkää, että en aio toimia toisin enpä edes vaikka minun pitäisi kärsiä kuolemanrangaistus kuinka monta kertaa hyvänsä.’» Näin ainakin Platon selostaa hänen tuomareille pitämänsä puheen. Ja vaikka tämä esitys ei ehkä olekaan sananmukainen, esiintyy siinä kuitenkin aivan varmasti Sokrateen ajatusjuoksu.

Kun toimitettiin äänestys 500 valamiehen kesken, oli tuloksena Sokrateen julistaminen syylliseksi. Jäljellä oli ratkaiseva oikeustoimenpide — rangaistuksen määrääminen.

Syyttäjä oli vaatinut kuolemanrangaistusta, mutta tämäntapaisissa oikeusjutuissa se, joka oli julistettu syylliseksi, sai ehdottaa jotakin lievempää rangaistusta. Jos Sokrates nyt olisi ehdottanut maanpakoa, on sangen todennäköistä, että tuomioistuin olisi tyytynyt tähän rangaistukseen, sillä syylliseksi julistus oli tapahtunut vain mitättömän pienellä enemmistöllä.

Mutta sellainen menettely oli Sokrateelle mahdotonta kahdestakin syystä: sisältyisihän siihen ensinnäkin se, että hän tunnusti olevansa rikollinen, ja toiseksi sellainen rangaistus estäisi häntä suorittamasta elämäntehtäväänsä. Hänen täytyi siis keksiä jokin muu rangaistusmuoto.

»Aion siis ehdottaa oikeudenmukaista rangaistusta» — näin Platon antaa hänen sanoa — »valtion hyväntekijälle, joka on köyhä ja tarvitsee vapautusta muista toimista voidakseen neuvoa teitä. Mikäpä silloin, ateenalaiset, olisi sopivampaa, kuin että sellainen mies saisi aterioida raatihuoneessa kaupungin kustannuksella? Eikö tämä ole paljoa oikeudenmukaisempaa kuin saman kunnian antaminen jollekin niistä, jotka ovat yhdellä, kahdella tai neljällä hevosella voittaneet olympialaisissa kisoissa? Sillä sellainen mies saa aikaan sen, että te näytätte _onnellisilta_, minä sitävastoin, että _olette_ onnellisia.»

Sellainen puhe syylliseksi julistetun vastaajan suusta oli tietysti omiaan suoraa päätä aikaansaamaan kuolemantuomion. Sen julisti vihapäissään paljoa suurempi enemmistö kuin se, joka oli julistanut hänet syylliseksi.

Sokrates kuunteli järkkymättömän tyynesti, kun kuolemantuomio luettiin julki. Hänen esiintymisensä tuomioistuimen edessä oli mitä ihanin todistus siitä, että hän oli kohonnut korkeammalle kaikkea inhimillistä pelkoa ja heikkoutta. Hän tiesi, että hänen elämänsä loppunäytös tulisi olemaan havainto-opetus, joka poltettaisiin aikalaisten ja jälkimaailman tietoisuuteen syvemmälle kuin kaikki hänen puhumansa sanat, ja joka sinetöisi kaiken sen, mitä hän pitkän elämänsä aikana oli julistanut. Platon antaa hänen päättää puheensa tuomareille näin sanoen: »Nyt on meidän aika lähteä täältä, minun kuolemaan, teidän elämään. Kenelle meistä on langennut parempi arpa, sitä ei tiedä kukaan muu kuin jumala yksin.»

Mutta hänen ystävänsä ja oppilaansa olivat epätoivoissaan. Kun eräs heistä valitti sitä, että hänen ihaillun opettajansa täytyi kuolla syyttömänä, Sokrates silitti hymyillen hänen päätään ja sanoi: »Näkisitkö mieluummin minun kuolevan syyllisenä?»

Päivä päivältä suuren ratkaisun lähestyessä hänen mielensä kävi yhä valoisammaksi. Ja käydessään hänen luonaan ystävät saivat aina opettajaltaan lohdutuksen sanoja. Dialogi »Kritōn», joka on saanut nimensä erään Sokrateen uskollisimman oppilaan mukaan, vie meidät kuolemaantuomitun vankilaan paria päivää ennen tuomion täytäntöönpanoa. Sokrates on vielä makuulla rauhalliseen uneen vaipuneena. Hänen herätessään Kriton sanoo: »Olen nyt istunut hyvän aikaa ja ihaillut sitä, että voit nukkua niin hyvin. Monta kertaa kuluneen elämäsi varrella olen kadehtinut mielenrauhaasi, mutta en milloinkaan niin suuresti kuin nykyisessä asemassasi — kannat kohtalosi niin keveästi ja kärsivällisesti.»

Sokrates vastaa: »Minun iässäni, Kriton, olisikin aika typerää masentua siitä, että täytyy kuolla.»

Sokrates oli varmasti vakuutettu siitä, että se, mikä tapahtui, oli hänelle parasta, sillä hän ei ollut näinä päivinä kertaakaan kuullut ääntä sisimmässään, joka muulloin aina varoitti häntä, milloin hän oli tekemäisillään jotakin väärää. Siitä hän teki sen varman johtopäätöksen, että, kuten hän sanoi, »sen, mikä minulle on tapahtunut, täytyy olla jotakin hyvää, ja niiden meistä, jotka luulevat, että kuolema on jotakin pahaa, on täytynyt erehtyä.» Näin hän itse kuoleman lähestyessä todisti sen viisauden voimasta, jota hän koko ikänsä oli julistanut.

Mutta Kriton ei voinut tyytyä siihen, että väärä tuomio pantaisiin täytäntöön. Hänen onnistui lahjoa vankilan vartijat, niin että he eräänä iltana jättivät oven lukitsematta. Hän oli huolehtinut siitäkin, että rakastettu opettaja saisi varman turvapaikan, sillä hänellä oli Thessaliassa hyviä ystäviä, jotka ilolla ottaisivat vastaan Sokrateen ja valmistaisivat hänelle siellä rauhallisen elämän. Mutta kun Kriton saapui ystävänsä luo kehoittaen häntä pakenemaan, niin viisas mies vastasi: »Rakas Kriton, emmekö ole yhtä mieltä siitä, ettei koskaan pidä palkita pahaa pahalla? Emmekö ole keskusteluissamme tulleet siihen tulokseen, että kansalaisen ensimmäinen velvollisuus on lakien noudattaminen? Olen näin kauan elänyt isänmaani lakien alaisena ja nauttinut sen etuja; välttäisinkö niitä nyt, siksi että muutamat henkilöt käyttävät niitä väärin minua vastaan?» Erään Pōlos-nimisen Gorgiaan oppilaan ja Sokrateen välisessä keskustelussa, jota Platon kuvaa »Gorgias»-dialogissa, Sokrates oli kerran lausunut: »Jos olisi välttämätöntä joko tehdä väärin tai kärsiä vääryyttä, valitsisin jälkimmäisen.» Ja hän jatkaa ajatusta esittämällä kysymyksen: »Onko pahantekijä onnellinen saadessaan oikeudenmukaisen rangaistuksensa?»

»Ei, hän on silloin mahdollisimman onneton», Polos vastasi.

»Mutta jollei häntä rangaista — onko hän silloin mielestäsi onnellinen?»

»On.»

»Mutta minun käsitykseni mukaan, Polos, väärämielinen ja rikollinen ihminen on kaikissa oloissa onneton. Kuitenkin hän on onnettomampi, jollei hän saa oikeudenmukaista rangaistusta rikoksestaan, ja vähemmän onneton, jos jumalat ja ihmiset häntä siitä rankaisevat.»

»Sinäpä vasta lausuit kummallisen ajatuksen, Sokrates.» Sokrates yrittää silloin selvitellä asiaa esittämällä seuraavan kysymyksen: »Jos ajattelemme kahta henkilöä, jotka ovat sairaita, olkootpa sitten ruumiiltaan tai sielultaan, kumpi on silloin onnettomampi: sekö, joka saa lääkärinhoitoa ja siten pääsee kivustaan, vaiko se, jota ei hoideta ja jonka on edelleen kärsittävä vaivansa?»

Polos vastaa: »Se, jota hoidetaan, niin minusta tuntuu.»

Sokrates kysyy silloin: »Eikö rangaistuksen saamiseen sisälly vapautus suurimmasta pahasta, sielun pahuudesta?»

»Kyllä.»

»Sillä», Sokrates jatkaa, »rangaistus palauttaa ihmisen järkiinsä, tekee hänet oikeamielisemmäksi ja parantaa pahuuden.»

Sen Polos myöntää, ja Sokrates jatkaa: »Mutta se, joka elää törkeässä pahuudessa ja vääryydessä saamatta rangaistusta, on miehen kaltainen, joka potee vaikeita tauteja, mutta jonka on onnistunut karttaa lääkärinhoitoa, siksi että hän — aivan kuin lapsi — on pelännyt polttamista ja leikkaamista, koska se tekee kipeää. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?»

Kyllä, se Poloksen täytyi myöntää.

Periaatteelleen kärsiä mieluummin vääryyttä kuin tehdä väärin Sokrates pysyi uskollisena silloinkin, kun hänen oli valittava elämän ja kuoleman välillä. Hänen viimeisten hetkiensä kuvaus Platonin »Phaidōn»-dialogissa on ylevintä, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Sen kieli on kauttaaltaan erinomaisen yksinkertaista ja hillityn arvokasta, ja nämä ominaisuudet vain lisäävät sen tehon voimakkuutta. Sokrates esiintyy miltei ylimaallisen kirkastetun hohteen ympäröimänä. Hänen oppilaansa Phaidon, jonka mukaan dialogi on saanut nimensä, kuvaa seuraavin sanoin muistojaan näistä mieltäylentävistä hetkistä: »Minusta tuntui tosiaankin varsin omituiselta ja ihmeelliseltä olla hänen luonaan. En nimittäin lainkaan tuntenut sääliä häntä kohtaan, kuten olisi odottanut, sillä olinhan rakkaan ystävän kuoleman todistajana. Hänhän oli onnellinen — sen huomasin selvästi hänen käytöksestään ja puheestaan. Pelotta ja pystypäin hän erosi elämästä vuorenvarmana siitä, että hyvälle ihmiselle ei voi tapahtua pahaa elämässä eikä kuolemassa, eikä hänen kohtalonsa ole jumalille yhdentekevä.»

Phaidon vie meidät Sokrateen vankilaan. On viimeinen päivä. Varhain aamulla ystävät saapuvat tervehdyskäynnille kuolemaantuomitun luo. Hänellä on silloin luonaan vaimonsa Ksanthippa, jolla on käsivarrellaan heidän pieni poikansa — nuorin kolmesta lapsesta. Mutta kun Sokrateen ystävät astuvat sisään, vaimo alkaa itkeä ja valittaa niin äänekkäästi, että Sokrateen täytyy lähettää hänet kotiin, jotta hän valituksillaan ei häiritsisi hänen keskusteluaan ystäviensä kanssa. Sokrateella on nimittäin vielä muutamia sanoja lausuttavana heille, ja ne ilmaisevat sitä luottamusta, jolla hän odottaa viimeistä matkaansa.

Hän koettaa lohduttaa heitä unohtamattomin sanoin, sellaisin kuin nämä: »Näyttää siltä, kuin ette pitäisi minua yhtä hyvänä tietäjänä kuin joutsenia: nehän laulavat koko ikänsä, mutta innokkaimmin huomatessaan loppunsa lähestyvän. Sillä ne iloitsevat siitä, että saavat lähteä sen jumalan luo, jonka palvelijoita ne ovat. Mutta ihmisten on tapana oman kuolemanpelkonsa perusteella väittää, että joutsenet valittavat kuolemaansa ja laulavat surusta. He eivät ajattele sitä, ettei mikään lintu laula nälissään tai viluissaan tai tuntiessaan jotakin muuta vaivaa, eivätpä edes satakieli tai pääskynen tai harjalintu, joiden juuri väitetään laulavan valitusvirsiä. Ei, surusta he eivät suinkaan laula, ja yhtä vähän joutsenetkaan tekevät sitä. Ne ovat Apollonin omia, ja siksi niillä on tietäjänlahja. Ja omasta puolestani pidän itseäni joutsenten palvelustoverina ja samalle jumalalle pyhitettynä. Uskon siis, että minäkin olen saanut herraltani tietäjänlahjan yhtä hyvin kuin ne, ja että minun on erottava elämästä yhtä iloisena kuin ne.»

Kun päivä kallistui iltaa kohti, tuli vanginvartija kuolemaantuomitun huoneeseen ilmoittaen, että nyt hänen on aika tyhjentää myrkkypikari. Mies purkaa samalla sanoiksi sen, mitä hän tänä hetkenä tuntee: »Olen tänä aikana oppinut tuntemaan sinut jaloimmaksi, lempeimmäksi ja parhaaksi mieheksi, joka milloinkaan on tänne joutunut.» Näin sanoen mies purskahtaa itkuun. Ja nyt seuraa ihmeellinen loppukohtaus, sellaisena kuin Platon antaa Phaidonin kuvata sen: »Miehelle, joka ojensi hänelle myrkkypikarin, Sokrates sanoi: 'Niin, ystäväni, sinä, joka olet selvillä tästä, sano, miten minun on meneteltävä?'