Part 2

Yhtä kovakouraisesti kuin tämä viisas mies ryntäsi päin vihollisten rivejä taistelutantereella, yhtä peloittavaa tuhoa hän saattoi tehdä sofistojen parvessa. Hän astuu pylväskäytävään, missä professori-sofista parhaillaan julistaa oppiaan hämmästelevälle nuorukaisjoukolle, ja aito attikalaisen kohteliaasti hän pyytää saada tehdä muutamia kysymyksiä. »Sinä tahdot», hän sanoo viisaudenopettajalle, »opettaa näille monille miehille, mikä on oikein. Mitä siis on oikein? Tahdot tehdä heistä hyviä ihmisiä. Mitä siis on hyvyys?» Kysyjä, joka alituisesti selittää olevansa aivan tietämätön, kietoo ylivoimaisella väittelytaidollaan oppineen professorin mahdottomiin ristiriitaisuuksiin, ja lopputulokseksi todetaan, että viisaudenopettaja tietää asiasta vieläkin vähemmän kuin kiusallinen kyselijä.

Sokrates oli perin pohjin syventynyt aikansa sivistykseen ja huomannut, että se useimmiten oli vain kuori vailla sydäntä, alamittaista puolisivistystä, sulamaton sekamelska sieltä täältä siepattuja tiedonsirpaleita, joilta puuttui keskinäinen yhteys ja tosi hyödyllisyys. Hänen elämäntyönsä muodostuikin sen vuoksi taisteluksi korulauseita ja puolisivistystä vastaan.

Sellaisen »oppineen» miehen perikuva, joka on maistellut kaikkea eikä syventynyt mihinkään, oli sofista Hippias. Sokrates ei olisi voinut keksiä otollisempaa pilkanteon esinettä. Platon tarjoaa eräässä dialogissaan meille tilaisuuden kuunnella näiden molempien miesten sananvaihtoa. Hippias on juuri lopettanut luennon, jota muuan hänen ystävänsä ja ihailijansa ylistää pilviin saakka. Sokrates sitävastoin ei virka mitään. Ja kun kysytään, mitä hän pitää esitelmästä, hän selittää, ettei ole voinut oikein seurata kaunista esitystä. Siksi hän haluaisi mielellään tehdä muutamia kysymyksiä. Hippias oli luennossaan esittänyt Akhilleuksen ja Odysseuksen toistensa vastakohtina. Akhilleus oli luonteeltaan suora, Odysseus kavala.

Sokrates saa Hippiaan kuitenkin myöntämään, että myöskin Akhilleus saattoi valehdella; mutta Hippias huomauttaa, että Akhilleus teki sen tarkoituksetta, kun Odysseus sitävastoin valehteli ehdoin tahdoin. Sofista antaa edelleen Sokrateen houkutella hänet vahvistamaan sen, että voidakseen tahallaan tehdä huonon teon ihmisen täytyy olla sekä viisas että taitava. Sellainen mies on kuitenkin huonompi kuin se, joka ei tahallaan hairahdu, ja ansaitsee ankaran rangaistuksen, kun taas sitä, joka vasten tahtoaan tekee pahaa, on kohdeltava lempeästi.

Sokrates istuu siinä koko ajan niin sydämellisen kiitollisena viisaan miehen hänelle antamista vastauksista. Mutta hänen on niin vaikea käsittää mitään ja senvuoksi hän pyytää Hippiasta olemaan kärsivällinen hänen suhteensa. »Enhän minä ymmärrä filosofisia kysymyksiä», hän sanoo lempeällä ironiallaan, jossa hän oli mestari. »Paras todistus siitä on se, että heti kun olen yhdessä jonkun kanssa teidän joukostanne, jotka koko Hellas on tunnustanut viisaiksi, tunnen olevani aivan tietämätön. Sillä melkein kaikesta ajattelen toisin kuin te. Ja se lienee varmaan ilmeinen todistus tietämättömyydestäni.»

Mutta Hippias on tällä haavaa alkanut menettää uhkavarmuuttaan. Mihin tuo kummallinen mies oikeastaan _pyrkii_ kaikilla kysymyksillään. Hänhän sotkee kaiken, niin että sofista alkaa tuumia, lieneekö hänen viattomilla kysymyksillään salakavalia tarkoituksia. Mutta se Sokrateen on mitä jyrkimmin kiellettävä. »Jos niin olisi», hän sanoo, »että tahallani saisin aikaan sekaannusta keskustelussamme, silloinhan minä omien sanojesi mukaan olisin viisas ja neuvokas mies. Ei, olen aivan tahtomattani sekoittanut asiani. Ole sentähden pitkämielinen minua kohtaan. Itsehän sanoit äsken, että on annettava anteeksi sille, joka vasten tahtoansa tekee väärin.»

Hippias istuu siinä kuin neuloilla, mutta häpeätä välttääkseen hänen täytyy koettaa kestää. Sokrates sitävastoin on nyt kuin kala vedessä. Hänellä on käsillä kerrassaan tyhjentymätön varasto kiperiä kysymyksiä ja harmillisia esimerkkejä. Hän alkaa nyt puhua kahdesta juoksijasta, jotka kilpailussa kumpikin juoksevat hitaasti. Toinen tekee sen siksi, ettei hän _voi_ juosta kovin, toinen siksi, ettei hän _halua_. »Kumpi näistä on parempi juoksija?» Sokrates kysyy.

Hippiaan täytyy myöntää, että parempi juoksija on se, joka _voi_ juosta nopeasti; jos hän vain tahtoo. Samoin Sokrates saa hänet vastaamaan, kun kysymyksessä on paras painija, paras laulaja ja paras soittaja. »Kaksi miestä soittaa väärin kitaraa», Sokrates sanoo. »Toinen ei _osaa_ soittaa paremmin, toinen soittaa ehdoin tahdoin väärin. Kumpi on suurempi mestari?»

Hippias on varma vastauksestaan. Hänen täytyy myöskin myöntää, että samoin on sen laita, joka ymmärtää tieteitä ja taiteita, verrattuna siihen, joka on niissä taitamaton, jos molemmat tekevät saman virheen.

On siis sovittu, että se jolla on taito tai kyky, on parempi kuin toinen, jolla ei ole tätä taitoa tai kykyä. Ja kun taitava ja tietävä erehtyy, hän on parempi sitä, joka hairahtuu vasten tahtoaan. »Onhan» — Sokrates jatkaa — »oikeamielisyyskin sielun taito ja kyky. Sen suhteen täytyy siis saman pitää paikkansa kuin soitannollisen ja tieteellisen taidon ja tiedon suhteen: Se joka ehdoin tahdoin tekee vääriä tekoja, on siis parempi kuin toinen, joka tahtomattaan tekee niin.»

Sinä hetkenä Hippiaan silmät aukenevat näkemään Sokrateen ironian koko laajuudessaan. Olihan tuo tunkeilevainen mies kysymyksillään saattanut hänet väittämään juuri päinvastaista, mitä hän — Hippias — itse hetkistä aikaisemmin oli lausunut! Mutta sitä johtopäätöstä Hippias tietenkään ei halua tunnustaa mielipiteenään.

»En minäkään, hyvä Hippias», Sokrates sanoo. »Mutta eikö se ehdottomasti ole tutkimuksemme lopputulos? Kuten — näet, minä harhailen sinne tänne pääsemättä mihinkään tulokseen. Eikä olekaan ihme, jos minä ja muut maallikot erehdymme. Mutta se, että te viisaatkin voitte erehtyä, se on suuri onnettomuus — myöskin meille. Emmehän voi päästä erehdyksistämme edes kääntymällä teidän puoleenne.»

Ja Sokrateshan oli ollut niin varma siitä, että Hippias »parantaisi hänet tietämättömyydestään niinkuin taudista»!

Yhtä vähän apua Sokrates saa omahyväiseltä tietäjä Euthyphrōnilta, kun hän haluaa selitystä kysymykseen, mitä jumalanpelko on. Aluksi hän tuskin voi tulkita iloaan tavattuaan miehen, joka niin varmasti tietää, mikä on vanhurskasta ja mikä väärää. Hän tahtoo heti ruveta Euthyphronin oppilaaksi saadakseen selvyyden tähän tärkeään kysymykseen.

Kyllä vain, se hänelle kyllä suodaan, hurskas tietäjä selittää alentuvaisesti. »Huonosti olisi tosiaan laitani» — hän rehentelee, »ellen olisi varmasti selvillä siitä asiasta. Silloinhan minä, Euthyphron, en olisi parempi kuin tavalliset ihmiset!»

Mutta miten Euthyphron hurskauden määritteleekin, Sokrates ei ole tyytyväinen. Tietäjä aloittaa lausumalla, että hurskaus on samaa kuin »tehdä niinkuin _minä_ teen.» Mutta Sokrates tahtoo saada esille hurskauden _yleisen luonteen_, niin että hän sitten voi käyttää sitä tekojensa mittapuuna. »_Selitä_ toki se minulle!» Sokrates pyytää niin liikuttavasti. — »Kyllä, Sokrates, sen teen mielihyvällä», viisaudenopettaja lupaa, ja niin hän juhlallisesti julistaa, että »hurskaus on jumalille mieluista ja jumalattomuus ei sitä ole.»

»Oivallista!» Sokrates huudahtaa. »Nyt vastasit täsmälleen kysymykseeni. Mutta onko vastaus myöskin _oikea_? Miten onkaan, Euthyphron, eivätkö jumalat ole keskenään eripuraisia ja riitele ja toraile keskenään?»

Sitähän Euthyphron ei voi kieltää.

»Mutta silloinhan», Sokrates huomauttaa hiljaiseen ja kainoon tapaansa, »täytyy saman asian olla muutamien jumalien mielestä oikein ja toisten mielestä väärin.» Täten hän on houkutellut ennustajan ja merkkienselittäjän liukkaalle jäälle. Turhaan Euthyphron koettaa selviytyä uusin vakuutuksin, että kukaan ei varmemmin kuin hän itse tiedä, mitä tekoja jumalat hyväksyvät. Sokrates on kyllin epähieno pyytääkseen saada tietää, miten Euthyphron voi olla niin varma siitä asiasta. Mutta kaikki ennustajan yritykset selvitellä kysymystä johtavat siihen, että palataan samaan kohtaan kuin keskustelun alussa. »En totisesti tiedä», Euthyphron huudahtaa uupuneena, »miten minun pitäisi lausua ajatukseni. Sillä mitä sanonemmekin, se pyörähtää aina ympäri eikä koskaan pysy siinä, mihin sen olemme asettaneet.» Mutta Sokrates vihjailee ivallisesti, että Euthyphron ei _halua_ vastata hänen kysymykseensä. »Sinulla ilmeisesti ei ole halua opettaa minua», hän sanoo, eikä se ole kauniisti tehty niin tarkkaavaista oppilasta kohtaan, joka varoo, ettei ainoakaan opettajan viisauden sana pääsisi menemään hukkaan.

Hän on myöskin oppilas, joka ei milloinkaan masennu. Kun taaskin on palattu takaisin lähtökohtaan, hän vain virkkaa armottoman rauhallisesti: »Siispä meidän on taas alettava uudestaan. Sillä minä en aio lopettaa, ennenkuin olen oppinut, mitä jumalanpelko on. Ja jos yleensä joku ihminen sen tietää, niin sinä tiedät. Sano siis se minulle.»

Mutta nyt Euthyphron on saanut tarpeekseen. »Toisella kertaa, Sokrates», hän vastaa hermostuneesti. »Nyt en ehdi, vaan minun on mentävä.»

»Mutta hyvä ystävä, mitä ajatteletkaan?» tiedonhaluinen oppilas huudahtaa aivan epätoivoissaan. »Ja minä kun toivoin saavani sinulta oppia, mikä on vanhurskasta ja mikä väärää voidakseni siten vastedes elää parempaa elämää kuin tähän asti!»

* * * * *

Oivallisimpia Platonin jälkimaailmalle pelastamia kielenpieksäntäkohtauksia on se, jonka hän esittää dialogissa »Euthýdēmos». Euthydemos ja hänen veljensä Dionýsódōros ovat ensiluokkainen sofistinen ilveilijäpari — parempaa nimitystä ei heistä voi käyttää. He ovat aikaisemmin esiintyneet miekkailijoina, mutta ovat viime aikoina alkaneet harrastaa väittelytaitoa ja saavuttaneet siinä suurenmoista menestystä. Sille, joka vain haluaa kuulla, he julistavat ujostelematta panevansa toimeen oikeita »hyveen» pikakursseja — luonnollisesti asianomaista korvausta vastaan. Dialogissa he esiintyvätkin ihailevan opetuslapsijoukon ympäröiminä. Sokrates pyytää heitä nyt ottamaan huostaansa erään hänen nuoren, Kleinias-nimisen ystävänsä. »Asian laita on näet niin», hän sanoo, »että sekä minä että hänen muut ystävänsä toivomme hartaasti, että tästä nuoresta miehestä tulisi niin oivallinen ihminen kuin mahdollista. Olemme vain huolissamme siitä, että nuori kun hän on, joku toinen saattaa ehtiä ennen meitä ja kääntää hänen mielensä väärään suuntaan ja siten turmella hänet. Te kaksi tulette siksi juuri kuin kutsuttuina. Ettekö haluaisi kokeilla nuorukaisen suhteen ja puhella hänen kanssaan tässä meidän läsnäollessamme?»

Kyllä vain, siihen nuo etevät hyveenopettajat kyllä olivat halukkaita. Nuorukaisen on vain vastattava sofistojen esittämiin kysymyksiin.

Ja nyt alkaa näytäntö, miten ihmistä lyhyessä ajassa opetetaan tulemaan »hyveelliseksi». Platon antaa Sokrateen itsensä kertoa tästä uusimmasta sielunkehittämisen muodosta. »Euthydemos», hän sanoo, »aloitti nyt — muistaakseni — suunnilleen näin: 'Sanohan, Kleinias, ovatko ne, jotka jotakin oppivat, taitavia ihmisiä vai taitamattomia?' Kun kysymys kieltämättä oli aika vaikea, nuorukainen punastui ja katsoi melkoisen hämillään minua kohti.» Mutta Sokrates kehoitti häntä vain vastaamaan parhaansa mukaan. »Siitä on sinulle varmasti todellista hyötyä», hän sanoi.

»Samassa hetkessä», Sokrates jatkaa, »Dionysodoros kumartui hieman korvaani kohden, hymyili koko naamallaan ja sanoi: 'Sen sanon sinulle jo etukäteen, Sokrates, että mitä hyvänsä nuorukainen vastanneekin, kyllä me hänet kumoamme.'»

Kun Kleinias nyt lausui vastauksensa, kuului se niin, että ne, jotka oppivat, ovat _taitavia_.

Euthydemos ryhtyy tutkistelemaan vastausta. Hän kysyy: »Miten olikaan, Kleinias, kun itse kävit koulua? Tunsitteko sinä ja toverisi ennakolta sen, mitä opitte?»

»Emme tunteneet.»

»Silloin on kai sanottava, että olitte taitamattomia.»

Sehän Kleiniaan täytyi myöntää.

»_Taitamattomat_ siis oppivat, Kleinias, eivätkä taitavat, kuten sinä luulit», Euthydemos huudahtaa voitonriemuisena.

»Nämä sanat kuultuaan», Sokrates sanoo, »kaikki, jotka kuuluivat Dionysodoroksen ja Euthydemoksen seurueeseen, alkoivat yhtä aikaa sekä huutaa että nauraa, aivan kuin juhlakuoro johtajan annettua merkin.

Mutta ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt oikein tyyntyä, Dionysodoros puhkesi puhumaan ja sanoi: 'Kuulehan, Kleinias! Kun opettaja saneli teille, kutka pojista silloin oppivat luetun, taitavat vai taitamattomat?'

'Taitavat', Kleinias vastasi.

'Silloinhan oppivaiset kuitenkin ovat _taitavia_ eivätkä taitamattomia. Ja sinun yhtymisesi Euthydemoksen sanoihin oli siis virheellistä.'

Nyt näiden kahden miehen oppilaat vasta toden teolla alkoivat nauraa täyttä kurkkua ja huutaa ihaillen heidän viisauttaan. Mutta me muut istuimme hiljaa ja ihmeissämme. Huomatessaan hämmästyksemme Euthydemos tahtoi, että me vielä enemmän ihailisimme häntä eikä päästänyt nuorukaista, vaan kysyi häneltä uudestaan; ja taitavan tanssimestarin tavoin, joka pyörähtää kaksi kertaa ympäri samalla kohdalla, hän käänsi kysymyksen ja sanoi: 'oppiiko ihminen sellaista, minkä tietää, vaiko sellaista, jota ei tiedä?'

Nyt Euthydemos taas kuiskasi jotakin korvaani ja sanoi: 'Tämäkin, Sokrates, on samanlainen kysymys kuin edellinen. Kaikki kysymyksemme ovat tämän kaltaisia: niihin on mahdotonta vastata!'

'Nyt ymmärrän', minä lausuin, 'miksi opetuslapsenne pitävät teitä niin suuressa arvossa.'

Sillä aikaa Kleinias oli vastannut, että ihminen oppii sellaista, jota hän _ei tiedä_. Euthydemos kysyi häneltä käyttäen samaa juonta kuin äskenkin: 'Miten onkaan? Tunnetko kirjaimet?'

'Tunnen kyllä', Kleinias vastasi.

'Jos nyt joku sanelee sinulle, eikö hän silloin sanele kirjaimia?'

'Kyllä.'

'Jos siis tunnet kaikki kirjaimet — eikö hän silloin sanele sellaista, minkä sinä _tunnet_?'

Nytkin Kleinias vastasi myöntävästi.

'No niin', Euthydemos toisti, 'sinä siis opit sellaista, minkä tunnet ja tiedät, koska tunnet kaikki kirjaimet.'

'Niin.'

'Olet siis taaskin vastannut väärin.'

Euthydemos oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat ennenkuin Dionysodoros puuttui puheeseen aivan kuin pallo siepataan ilmasta, ja kohdisti sanansa nuorukaiselle: 'Euthydemos petkuttaa sinua, Kleinias. Sillä sanokaa minulle — onhan toki oppiminen sellaisen tiedon saamista, mitä ei ole ennemmin omistanut?'

'On.'

'Ne, jotka oppivat, ovat siis _tietämättömiä_ — eivätkä tietäväisiä.’»

Näin kaikki muuttuu pelkäksi mitä kehnoimmaksi sanojen vääntelyksi, »sofistiikaksi»sanan huonoimmassa merkityksessä. Mutta Sokrates on käsittävittään tämän vain jonkinlaiseksi alkupilaksi. Nyt hän arvelee, että sitä lajia on saatu tarpeeksi, ja pyytää molempia viisaudenopettajia ottamaan asian vakavalta kannalta. »Näyttäkää nyt», hän sanoo, »miten osaatte rohkaista nuorukaista ja saada hänet harrastamaan viisautta ja hyvettä!»

»Vai niin, te tahdotte, että nuoresta ystävästänne tulisi viisas», alkaa Dionysodoros.

»Niin tietenkin», Sokrates ystävineen vastaa.

»Ja miten on nyt», sofista kysyy — »onko hän viisas vai eikö?»

»Ei hän ole viisas.»

»Toivotte siis, että hänestä tulisi se, mitä hän nyt ei ole, ja ettei hän enää olisi sitä, mikä hän on. Niinmuodoin haluatte nähtävästi hänen perinpohjin tuhoutuvan. Hänellä mahtaa tosiaankin olla kelpo ystäviä!»

Siihen tapaan molemmat sofistat jatkavat eivätkä kykene esittämään muuta kuin sanasutkauksiaan. Milloinkaan he eivät edes yritä keksiä jotakin asiallisesti arvokasta, vaan koettavat ainoastaan puhua kumoon toisen puolueen.

Sokrates käyttelee koko ajan oivallisinta ironiaansa. »Olen hiukan hidasjärkinen», hän kerrankin sanoo puolustellen itseään. »Suokaa sentähden anteeksi, että esitän kysymyksen, joka on hieman hankala!» Ja kun kysymys osoittautuu olevan niin hankala, että Euthydemos välttelee sitä kuin liukas ankerias, niin Sokrates antaa täyden arvon hänen »kaikki tietäväisyydelleen, joka neuvoo häntä, milloin hänen on vastattava ja milloin oltava vastaamatta.» Mutta kun sofistojen sanansaivartelu ei ota loppuakseen, Sokrates vertaa omaa taisteluansa heitä vastaan Herkuleen kuuluisaan taisteluun Lernan lohikäärmettä vastaan ja selittää, että tämä oli — naarassofista! Sillä niin pian kuin siltä hakattiin poikki yksi dialektiikan pää, se kasvatti sijalle uusia.

Omasta puolestaan Sokrates koko ajan on tarkoin varovainen vastauksissaan. Nuo kaksi sofista-ilveilijää eivät saa häntä milloinkaan houkutelluksi tuumaakaan pitemmälle, kuin hän itse haluaa. Siksipä hän alkaakin tuntua heistä melko ärsyttävältä. Koko jutun tuloksena on, että Sokrates armottomalla ilveilyllään riistää molemmilta »viisaudenopettajilta» kaiken arvon ajattelevien ihmisten silmissä ja paljastaa heidät halpamaisiksi sanansaivartelijoiksi.

Ei olisi ollut Sokrateen tapaista, jos hän ei olisi siroin kumarruksin lopettanut tätä ystävyysottelua — kuten sitä tekisi mieli nimittää — tunnustaen, ettei hän ikinä eläessään ollut tavannut niin viisaita miehiä ja pitäen heille heidän viisautensa suorastaan musertamana ylitsevuotavan ylistyspuheen. Heidän oli ainoastaan varottava, etteivät tekisi niin harvinaista tavaraa vähemmän kysytyksi ja arvokkaaksi levittämällä taitoaan kansan keskuuteen. Ainakaan heidän ei pitänyt päästää siitä osalliseksi muita kuin niitä, jotka maksoivat opetuksesta.

* * * * *

Sokrates oli ottanut elämäntehtäväkseen opettaa ihmisiä ajattelemaan, avata heidän silmänsä näkemään, miten vähän he itse asiassa tiesivät ja siten herättää heissä arvokkaitten ja jalostavien tietojen kaipausta. Mutta kehoituspuheita ja saarnoja hän ei pitänyt. Hän vain kyseli kyselemistään, kunnes toinen lopulta huomasi, mihin Sokrates tahtoi häntä johtaa. Henkilön, jonka kanssa Sokrates oli ryhtynyt keskusteluun, oli Platonin sanojen mukaan »annettava tämän johtaa itseään sinne tänne, kunnes hänen ehdottomasti oli pakko tehdä tiliä itselleen siitä, miten hän nyt eli ja miten hän oli elänyt.»

Alkibiades sanookin »Pidoissa»; »Kuullessani Periklestä ja muita suuria puhujia minusta tuntui kyllä, että he puhuivat hyvin — mutta en tullut voimakkaasti järkytetyksi, en tuntenut huolta enkä surua oman orjamaisen ja kurjan tilani johdosta. Sokrates sitävastoin on usein saattanut minut sellaiseen mielentilaan, että elämä minunlaisessani tilassa ei ole tuntunut elämisen arvoiselta. Sokrates on ainoa ihminen, joka milloinkaan on saanut minut siihen, mitä tuskin kukaan olisi minusta uskonut: häpeämään. Sen miehen rinnalla minä tosiaankin häpeän. Sillä olen tietoinen siitä, että kun hän sanoo, mitä minun on tehtävä, en voi sitä kumota, mutta kun sitten erkanen hänestä, niin joukkojen suosion toivo saa minussa vallan. Riistäydyn senvuoksi irti hänestä ja karkaan tieheni; mutta kun uudelleen näen hänet, häpeän rikottuja lupauksiani. Niin, toivoisin usein, että hän olisi kuollut; mutta tiedän hyvin, että jos jotakin sellaista sattuisi, tulisin vieläkin onnettomammaksi. Sentähden en totisesti tiedä, miten minun on meneteltävä sen miehen suhteen.

Ulkonaisestihan hän muistuttaa kivestä veistettyjä sileenejä. Mutta kun hän avautuu, ystävät ja veljet, miten täynnä hän onkaan sisäistä viisautta! En tiedä, onko joku teistä nähnyt siellä sisällä olevia jumalankuvia; mutta _minä_ olen ne nähnyt, ja ne olivat silmissäni jumalallisia, puhdasta kultaa, niin ihmeellisen ihania, että tuntui kuin minun heti olisi pakko kaikessa tehdä, niinkuin Sokrates on käskenyt.»

Sokrates tahtoi ikäänkuin luoda uusia ihmisiä. Hän vertasi omaa menettelytapaansa äitinsä työhön, joka oli kätilö, ja nimitti omaa taitoaan lapsenpäästötaidoksi: hän tahtoi »irroittaa» totuuden jumalallisen lapsen sielusta, joka kantoi tätä lasta kohdussaan. Hän tahtoi ohjata ihmisiä oikeaan, saattaa heitä siveelliseen itsetajuntaan.

Kuten kaikilla elämän aloilla vaaditaan asiantuntemusta arvokkaitten tulosten aikaansaamiseksi, niin — Sokrateen mielestä — myöskin siveysopin alalla on tieto tarpeen, jotta voitaisiin tehdä oikein: ainoastaan se, joka _tietää_, mikä on oikein, kykenee _tekemään_ oikein.

Tämä hyvän tietäminen, on aivan toisenlaista ja korkeammanlaatuista kuin muut tiedot. Sitä ei voi oppia samalla tavalla kuin muuta. Sen, joka haluaa saada tätä salaperäistä tietoa, täytyy, kuten Sokrates selitti Alkibiadeelle, »odottaa, kunnes jumala on avannut hänen silmänsä ja poistanut sumun, joka vielä himmensi hänen näköään. Hyvyys on sellaista »tietoa», joka voidaan ainoastaan elää. Se on niin ihmeellisen läheistä sukua sille mielenmuutokselle, jota kristityssä kielenkäytössä sanotaan _kääntymykseksi_. Siten selittyy Sokrateen kuuluisan lauseen näennäinen oudoksuttavaisuus: »_Se joka tietää, mikä on oikein, myöskin tekee oikein_.»

Ennen kaikkea Sokrateen päämääränä oli sen syöpähaavan parantaminen, jonka sofistat olivat aiheuttaneet siveellisellä alalla. Useimmat heistä suhtautuivat tehtäväänsä pintapuolisesti ja kevytmielisesti. He pyrkivät opetuksellaan vain neuvomaan oppilailleen eräitä ulkonaisia taitoja ja puhe taidollisia temppuja, joiden tarkoituksena oli arvostelukyvyttömien ja herkkien kuulijoitten pyydystäminen. Nämä n.s. viisaudenopettajat eivät uskoneet mihinkään.

Arvosteluhan on vain hyväksi ja hyödyksi kohdistuessaan vanhaan taikauskoon ja ennakkoluuloihin. Sillä niitä kriitillisesti tutkittaessa on syntynyt tiede, ja ihmiskunta on kulkenut eteenpäin valistusta kohti. Mutta kun muutamat sofistat eivät edes uskoneet hyvällä ja pahalla olevan lainkaan eroa, silloin he kävivät vaarallisiksi.

Suuri oppi-isä Protagoras oli tarkkojen havaintojensa perusteella tehnyt sen sattuvan johtopäätöksen, että jostakin esineestä ei voi sanoa, millainen se tosiaan _on_, vaan ainoastaan minkä _vaikutuksen_ se tekee aisteihimme. Kun toisen mielestä on kylmä, niin toinen pitää lämpömäärää miellyttävänä; toinen nauttii soittokappaleesta, mutta jonkun muun mielestä se on hirveätä räminää; muuan syö halukkaasti sparttalaista mustaa lientä, kun taas toinen ei kärsi sitä nähdäkään j.n.e. Kaikki aistivaikutelmat perustuvat siis siihen, kuka ne vastaanottaa, tai kuten Protagoras lausui: »_Ihminen on kaiken mitta_.» Esineitä sellaisinaan emme tunne.

Sofista _Gorgías_ meni vieläkin pitemmälle ja selitti, että itse asiassa emme tiedä mitään meitä ympäröivästä maailmasta. Ja vaikka tietäisimmekin jotakin, emme kykenisi ilmaisemaan sitä muille, sillä sanat eivät milloinkaan eri ihmisille merkitse aivan samaa.

Toiset sofistat siirsivät tämän lauseen siveelliselle alalle. Samoinkuin ei ole mitään kaikille ihmisille pätevää totuutta — kuten he arvelivat — ei myöskään ole mitään oikeuskäsitettä, joka on voimassa kaikkien suhteen. Se mitä ihmiset yleensä nimittävät oikeudeksi, on vain sitä, mikä jonakin määrättynä ajankohtana ja määrätyissä oloissa on heille itselleen edullista ja hyödyllistä. Valtion lakeja oli siis noudatettava — juuri sen verran, kuin niistä oli etua, mutta ei enempää. — Muutamia vuosia sitten löydettiin erään kirjoituksen katkelma, jossa muuan etevä sofista julistaa, että »valtion laeista hyötyy eniten, jos _todistajien läsnäollessa_ pitää niitä kunniassa», mutta huomaa: vain todistajien läsnäollessa!

Sellaisilla opeillaan sofistat vaikuttivat höllentäväsi kaikkeen lakiin ja oikeuteen, eikä heidän kouluistaan lähtenyt ainoastaan suulaita lorunlaskijoita, vaan myöskin vaarallisia lainvääristelijöitä, miehiä, jotka aina olivat valmiita ottamaan huonon asian puolustaakseen ja vetivät ylevimmänkin lokaan.

Päinvastoin kuin sofistat Sokrates oli varma ikuisten siveyskäskyjen ja lakien olemassaolosta, lakien, jotka koskivat kaikkia ja joita kukaan ei rankaisematta loukannut. Protagoraan väitteestä, että »ihminen on kaiken mitta», Sokrates kerran lausui: »Hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa, että sika tai paviaani tai jokin muu eläin on kaiken mitta.» Ja miten nurinkurista onkaan, hän arveli, että tuollaisen ajatuksen lausuja pyrkii esiintymään toisten opettajana ja ottaa maksun opetuksestaan! Olihan hänen jokaisella oppilaallaan yhtä oikeat mielipiteet, ja he olivat siis yhtä viisaita kuin opettaja itse.