Part 1

language: Finnish

KANSOJEN HISTORIA 3

Vanha aika III

Kreikkalaiset vuodesta 404 e.Kr. Roomalaiset vuoteen 133 e.Kr.

Kirj.

CARL GRIMBERG

Tekijän luvalla suomentanut

Weikko Pakarinen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Tieteen ensimmäinen suuruudenaika. Sofistat. Antiikin jaloin ja viisain ihmisystävä. Sokrateslaiset koulukunnat. Platon. Aristoteles. »Lääkitsemistaidon isä». Vanha attikalainen huvinäytelmä. Aristophanes. Kreikan valtiollinen rappio. Helleenit Persian herruuden alaisina. Sisilian olot ateenalaisten Syrakusan luona kärsimän tappion jälkeen. Makedonian johtovalta. Makedonian kuningas Philippos. Aleksanteri Suuri. Maailmanvaltakunta hajoaa. Hellenistinen aika. Maailman taloudellisen kehityksen uusi vaihe. Hellenistinen kulttuuri................................. 268 Hellenististen valtakuntain häviö. Lännen helleenit ja barbaarit. Italia ennen roomalaisia. Etruskit. Rooman taruaika. Romulus ja Remus. Rooman kuningastarut. Brutus. Horatius Cocles ja Mucius Scaevola. Patriisien ja plebeijien välinen taistelu. Cincinnatus. Gallialaiset hävittävät Rooman. Aito talonpoikaiskansaa. Rooman historiaa tarun ja tieteen valossa. Rooman sankari- ja suuruusaika. Roomalaiset pääsevät koko niemimaan herroiksi. Roomasta tulee suurvalta. Roomalaiset pääsevät itäisenkin Välimerenmaailman valtiaiksi. Scipio ja Cato. Hannibalin viimeiset vaiheet. Kolmas puunilaissota. Numantia — toinen Karthago.

ESIPUHE.

Kreikkalaisten historian kuvauksessa professori Ernst Nachmanson on edelleenkin hyväntahtoisesti auttanut minua tarkastajana ja neuvonantajana. Kiitollisuudenvelkani hänelle on kasvanut suhteellisesti nopeammin kuin hänen tarkastamansa sivumäärä. Erikoisesti hänen asiantunteva opastuksensa hellenististä aikaa koskevan runsaan kirjallisuuden suhteen on ollut minulle verrattomaksi hyödyksi.

Rooman historiassa minulla on ollut yhtä suuri etu kuin ilokin saada turvautua lehtori Harald Hagendahlin apuun. Osaston »Tieteen ensimmäinen suuruudenaika» Aristoteleeseen asti on suosiollisesti tarkastanut myöskin fil. tri Alf Ahlberg. Kaikille näille avustajille sydämellinen kiitos!

Djurholm marraskuussa 1928.

Carl Grimberg.

TIETEEN ENSIMMÄINEN SUURUUDENAIKA

SOFISTAT.

»Tänä yönä — tai oikeammin varhaisena aamuhetkenä — tuli Hippokrātēs, Apollódōroksen poika, ja kolkutti sangen kovasti kepillään ulko-oveani. Hänelle avattiin ovi; hän ryntäsi heti sisään ja huusi kovaäänisesti: Sokrates, oletko hereillä vai nukutko?'»

Filosofi Sokrates kertoo itse tämän tapauksen.

Hän jatkaa: »'Hyvä', minä sanoin. 'Mutta mistä on kysymys? Miksi tulet tänne näin varhain?'

_Prōtāgōras_ on saapunut', hän vastasi.»

* * * * *

Kuka tämä Protagoras sitten oli? Hän oli aikansa suurin sofista.

Nykyaikaisessa kielenkäytössä »sofista» merkitsee samaa kuin sanojen vääristelyä: henkilö, joka viisasteluilla ja sanansutkauksilla voi muuttaa mustan valkoiseksi ja yhtä helposti ja sujuvasti voi todistaa saman väitteen vääräksi tai oikeaksi.

Jos sofista sattui näkemään jonkun kurittavan koiraansa, niin hän saattoi — käyttääksemme antiikin aikaista esimerkkiä — miehen hämmästykseksi todistaa hänen lyövän omaa isäänsä: »Koirahan on _sinun_, ja _isä_ se myöskin on — nimittäin pentujensa. Siispä koira on _sinun isäsi_.»

Ensimmäiset tunnetut sofistat eivät kuitenkaan olleet sellaisia sanojen vääntelijöitä. »Sofista» samoinkuin »tyranni» ovat sanoja, jotka aikojen kuluessa ovat saaneet huonomman kaiun, kuin niillä alkujaan oli. Oikeastaan sofista merkitsee »viisasta ja taitavaa miestä», ja Protagoras oli sellainen. Perikleen päivinä, kansanvallan kulta-aikana, Ateenassa ja muissa Kreikan kaupungeissa esiintyi kokonainen sarja samanlaisia viisaudenopettajia, jotka käyttivät itsestään sofistan nimeä. Tätä he tietenkään eivät olisi tehneet, ellei se olisi ollut kunnianimi.

Sofistoilla, viisailla ja taitavilla miehillä, on ollut suuri sivistyksellinen merkitys. He ovat tuoneet aikansa tieteen tulokset yhteisen kansan ulottuville: he olivat yleistajuistieteellisiä luennoitsijoita ja opettajia, »puoleksi professoreja, puoleksi sanomalehtimiehiä», kuten Gomperz sanoo. Heidän aloittamansa uusi aika on valistusaikaa ja henkisesti sukua 1700-luvun suurelle samannimiselle sivistysvirtaukselle.[1]

Äsken kuvatusta kohtauksesta, jossa nuori Hippokrātēs yllättää vielä makuulla olevan Sokrateen saattaen hänet suunniltaan ihastuksesta Protagoraan kaupunkiin saapumisen johdosta, saamme voimakkaan vaikutelman siitä, millainen yhteiskunnallinen voima sofistoilla mahtoikaan olla, — Plātōn, Sokrateen suuri oppilas, antaa eräässä kuuluisista »dialogeistaan» mestarinsa kertoa tapauksen. Hippokrates palaa innosta päästä osalliseksi mainehikkaan kansanvalistajan viisaudesta, ja Sokrateen täytyy luvata esittää hänet suurelle julistajalle. Mutta nuorukaisen täytyy koettaa malttaa mielensä, kunnes aamu sarastaa.

Heti päivän valjetessa he lähtevät taloon, johon Protagoras on majoittunut — erään rikkaan ateenalaisen vieraaksi. Heidän saapuessaan sinne koko talo on jo jalkeilla. Eteishallissa suuri sofista kävelee edestakaisin syventyneenä keskusteluun isäntänsä, Perikleen kahden pojan ja kolmen muun ylhäisen miehen kanssa. »Heidän takanaan», Sokrates sanoo, »kulki koko joukko ihmisiä, ilmeisesti suurimmaksi osaksi muukalaisia, kuunnellen keskustelua. Protagoras vetää heitä mukaansa eri kaupungeista, joissa hän vierailee — hän lumoaa heidät äänellään kuin uusi Orpheus. Seurassa oli myöskin muutamia ateenalaisia. Joukon katseleminen tuotti minulle todellista huvia: miten äärimmäisen tarkasti kukin varoikaan joutumasta koskaan Protagoraan eteen tai hänen tielleen. Joka kerta, kun hän vierustovereineen kääntyi, toiset jakaantuivat niin sirosti ja täsmällisesti molemmille tahoille, tekivät käännöksen ja asettuivat aina hänen taakseen erinomaisessa järjestyksessä.» Ja verrattomalla ironialla Sokrates kertoo, miten kuulijat heti suuren miehen avatessa suunsa odotuksen jännityksestä kiinnittivät katseensa hänen huuliinsa ja miten hänen lopetettuaan kauan pidätetyt jyrisevät suosionosoitukset puhkesivat ilmoille. — Talon sisäosissa oli muita sofistoja majaillen eri huoneissa, kukin ihailijapiirinsä ympäröimänä.

Sofistojen tiede oli aivan toista kuin ne elämänarvoitukset, joita maailmalle vieraat luonnonfilosofit olivat pohtineet — sofistojen pyrkimyksenä sen sijaan oli tarjota ihmisille sellaista filosofiaa ja tietoa, josta oli hyötyä elämää varten.

_Hyötynäkökohta_ oli siis vallitsevana heidän toiminnassaan. Siinä piili sekä tämän sivistysliikkeen voima että sen häviön siemen.

Kreikkalaiset pitivät käytännöllisenä tieteenä ennen kaikkea puhetaitoa, _retoriikkaa_. Olivathan he kansaa, joka on kaikkina aikoina mielellään pitänyt ja kuunnellut puheita. Temmatakseen mukaansa etelämaalaisen kansanjoukon puhuja tarvitsee vain kauniisti helkähteleviä korulauseita. Niitä vastaan etelän lapset ovat avuttomia. He humaltuvat kuin oopiumista, eikä kukaan kysy tosiseikkoja. Ken osaa hyvin valita sanansa, voi täällä ohjata ihmisten sydämiä niinkuin vesiojia. Ateenassa ja muissa kansanvaltaisissa yhteiskunnissa hänelle tarjoutui kansankokouksessa loistavat mahdollisuudet. Ja jos hänellä oli oikeusjuttu ajettavana, niin taitava asianajo oli paras keino, jolla hän saattoi johtaa tuomareina olevat yksinkertaiset kansanmiehet, mihin itse halusi. Henkilö, joka ei kyennyt asestautumaan kaunopuheisuuden taitokeinoilla, oli yhtä pahassa pulassa, kuin jos hän olisi heittäytynyt ilman miekkaa ja kilpeä taistelukentän tuoksinaan.

Tällaisissa oloissa itsekukin oivalsi, että »tieto on valtaa», ja varsinkin, että kaunopuheisuuden taito oli mahtava yhteiskunnallinen voima. Eräässä Platonin dialogissa muuan sofista julistaakin, että retoriikka tuottaa ihmiselle vallan hallita muita ja tehdä heidät orjikseen. »Liikemies, joka kerää rahoja, ei kokoa niitä itselleen», sofista sanoo, »vaan toiselle — juuri sinulle, jolla on sana vallassasi ja voit vakuuttaa kansanjoukkoja. Sillä yleensä ei ole mitään, mistä puhuja ei kansan edessä voisi lausua ajatuksiaan vakuuttavammin kuin kuka muu ammattimies tahansa. Sen laatuinen, niin valtava on tämän taidon voima.»

Protagoras kerskaili myöskin voivansa puhetaidollaan »_tehdä heikomman syyn voimakkaammaksi_». Sattuvammalla tavalla ei voi ilmaista uskoa retoriikan kaikkivaltaan. Saattaa ymmärtää, miten sofistat johtuivat pitämään puhetaitoa kykynä, joka tuotti »kansalaiskelpoisuuden». He pitivät retoriikkaa _kaikkia muita taitoja tärkeämpänä_ ja kaikkien tieteitten mestarina. Mikään tieteellinen lauselma, mikään vakaumus ei ole niin luja, että se voisi vastustaa kaunopuheisuuden taikavoimaa, sillä kuten Protagoras sangen oikein sanoi, »_jokaisesta asiasta on olemassa kaksi toisilleen vastakkaista mielipidettä_.»

Koko tämä ajatustapa perustuu siihen käsitykseen, että ei ole mitään ehdotonta totuutta, vaan ainoastaan »mielipiteitä» ja »arveluita».

Kuitenkin jo sofistat tiesivät kaikesta kaunopuheisuuden taidon ylistämisestään huolimatta, että se vaikuttaa voimakkaammin, jos se on yhtynyt vakavaan tietoon. Vanhemmat, kunnianarvoisat sofistat koettivatkin itse perehtyä erikoistieteisiin voidakseen sitten vuorostaan välittää näitä tietoja oppilailleen, pyrkien täten kehittämään heistä kunnon kansalaisia.

Ennen kaikkea heidän kieliopintonsa osoittavat, miten vakavasti he tällöin suhtautuivat tehtäväänsä. Juuri sofistat tutkivat ensimmäisinä tätä tiedettä luodakseen virheettömän kielen, joka olisi käyttökelpoinen heidän toimiessaan puhujina. Samasta syystä sofistat harrastivat innokkaasti muitakin tieteitä. Sillä ne, jotka ottivat tehtävänsä vakavalta kannalta, arvelivat, että sen, joka haluaa puhua vakuuttavasti ammattikysymyksistä, tulee olla perin pohjin tutustunut käsittelemäänsä aineeseen.

Aikana, jolloin erikoistuminen ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle kuin nykyjään, tarvittiin tällaisia monipuolisia miehiä tyydyttämään yhä kasvavaa sivistysjanoa. Heidän oli sen vuoksi turhaa ryhtyä sellaisiin mielettömiin liioitteluihin kuin sofista Hippias, joka asettui torille rahanvaihtajien pöydän ääreen ja kerskaili tiedoillaan kaikkien mahdollisten tieteitten alalla. Edelleen hän kehui olevansa erikoisen etevä muistamistaidossa, mnemotekniikassa, eikä unohtanut kertoa hämmästyneille kuulijoilleen, miten hän kerran Olympiaan tullessaan oli omin käsin valmistanut kaiken, mitä hänellä oli yllään aina sormuksesta, joka hänellä oli sormessaan, öljypullosta ja kylpysuasta kenkiin ja viittaan saakka. Vyönsäkin hän oli itse kutonut. Eikä siinä kyllin: matkatavaroittensa joukossa hänellä oli myöskin ollut kertovia runoja, murhenäytelmiä ynnä muuta runoutta sekä joukoittain erilaatuisia suorasanaisia kirjoitelmia.

Sellainen tuhattaituri ei tosin vaikuta oikein luottamustaherättävältä, ja pätevämmät sofistat, kuten Protagoras, rajoittautuivatkin kohtuullisemmalle liikkuma-alalle.

Ajan mittaan sofistinen liike muuttui yhä pintapuolisemmaksi. Todellinen perehtyminen asioihin tuli tuskin enää kysymykseen, vaan pikemminkin taito verhoutua _näennäiseen_ asiantuntemukseen. Retorisista taitokeinoista tuli A ja O huolimatta siitä, oliko kaunopuheisuuden näytteiden sisällöllä mitään arvoa. Sofistiikka muuttui asianajotempuiksi ja sanojen vääntelemiseksi. »Onko sairaus hyvä vai paha?» sofistat kysyivät. Ja saatuaan odottamansa vastauksen, että se oli paha, he vastasivat voitonriemuisina: »Se ei ole paha lääkärille!» — »Entä kuolema, onko se paha?» — »Ei hautapaikkojen myyjälle.» He esittivät rikkiviisaita kysymyksiä kuten tämä: »Valehteleeko silloin, kun ei puhu totta, mutta sanoo valehtelevansa?»

Tämän luokan sofistat huvittelivat myös keksimällä mahdottomia todistuksia; he harjoittivat näitä temppuja kuten jonkinlaista silmänkääntämistä. He todistivat esimerkiksi, että yksityisistä hiekkajyväsistä ei voi koskaan saada aikaan hiekkakasaa. »Eihän yksi hiekkajyvänen muodosta mitään kasaa», he sanoivat. »Jos lisätään yksi jyvä, ei siitäkään tule mitään hiekkakasaa, sillä kaksi hiekkajyvää ei ole hiekkakasa. Yhtä vähän syntyy hiekkakasaa, jos lisätään vieläkin yksi jyvä j.n.e. Siispä ei voida lisäämällä yksi uusi hiekkajyvä kerrallaan saada aikaan hiekkakasaa.»

Samalla tavalla he huvittelivat todistamalla, että on mahdotonta tulla kaljupäiseksi. Pää ei tule kaljuksi, jos menettää yhden hiuksen; ei myöskään, jos menettää kaksi, kolme, neljä j.n.e. Yhden hiuksen vähennys ei siis ole mitään.

Tällaiset todistukset ovat sukua elealaisen Zenonin hirssinjyvä-esimerkille. Hiekkakasasta puhuttaessa kieli itse tekee ajatukselle kepposen. Tapaus edustaa runsaslukuisia esimerkkejä »kielen vallasta ajatukseen.»[2] Hiekkajyvän ja hiekkakasan välillä on itse asiassa vain _aste-ero_; mutta siitä seikasta, että niillä on _erilaatuiset nimet_, johdumme pitämään itse käsitteitäkin erilaatuisina. Jos on ilmaistava, mitä käsitteeseen »kasa» sisältyy, tullaan siihen tulokseen, että sillä tarkoitetaan niin lukuisaa yksityisten esineitten kokoelmaa, ettei niitä enää voi laskea ensi näkemältä. Siinä kulkee yksityisten esineitten ja kokonaisen kasan raja. Eri henkilöillä tämä raja kuitenkin osoittautuu olevan erilainen. Se vaihtelee riippuen käsityskyvyn nopeudesta ja henkilön tottumuksesta lukukäsitteiden käyttöön.[3]

Toinen esimerkki sofistojen taidosta todistaa mahdottomuuksia on seuraava: »Sen, mitä olen omistanut, mutta jota minulla ei enää ole, sen olen menettänyt. Minulla oli viisi drakmaa[4], mutta en enää omista viittä drakmaa — olen nimittäin tehnyt ostoksia kahdella drakmalla. Koska minulla siis ei enää ole viittä drakmaa, jotka kerran omistin (vaan ainoastaan kolme), niin olen», sofistat sanoivat, »menettänyt viisi drakmaa.» Sillä sovimmehan alussa, että sen, minkä on omistanut ja jota ei enää omista, sen on tietenkin menettänyt.

Sofistat käänsivät myöskin lauseen nurin ja sanoivat: »Mitä ei ole menettänyt, sen omistaa.» Niinpä he kysyivät: »Oletko kadottanut sarvesi?» — »En.» — »Siispä sinulla on sarvet.»

»Oletko lakannut lyömästä isääsi?» he myöskin kysyivät. Jos vastasi myöntävästi, niin sittenhän oli tunnustanut aikaisemmin tavallisesti lyöneensä omaa isäänsä. Jos vastasi kieltävästi, niin sofistat käyttivät kieltoakin julistaakseen siveellisesti langettavan tuomion: »Vai niin, sinä et siis olekaan lopettanut, vaan yhä edelleen _jatkat_ häpeällistä menettelyäsi. Sillä sen, jolta kysyttiin, piti vastata vain kyllä tai ei, eikä hän saanut lisätä: »Koska en milloinkaan ole _alkanut_ lyödä isääni, en myöskään ole voinut lakata sitä tekemästä.»

Tällaisilla väittelytaidon mestarinäytteillä on kuitenkin ollut oma arvonsa. Ne ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että on kysymyksiä, joihin ei voi vastata yksinomaan myöntävästi tai kieltävästi saamatta tahtomattaan aikaan harhaanjohtavaa vaikutusta.

Vähempiarvoisia esimerkkejä loogillisista silmänkääntötempuista ovat tämäntapaiset: »Onhan nylkeminen ja paloitteleminen teurastajalle sopivaa, eikö totta?» — »Sehän on selvää», vastaa toinen ja luulee myöntäneensä todeksi sen itsestään selvän väitteen, että teurastajan sopii paloitella ja nylkeä lihaa. Mutta kavala sofista huudahtaa voitonriemuisena: »Vai arvelet sinä tosiaankin, että menetellään sopivasti, jos teurastaja paloitellaan ja nyljetään!»

Samalla tavoin on kielellistä kaksimielisyyttä seuraavassa ajatusjuoksussa: »Onko mahdollista vaikenevan olla keskustelussa?» — »Ei», toinen vastaa kysymykseen ajatellen: vaieta ja olla mukana keskustelussa. »Sepä vasta merkillistä», sofista tokaisee. »Eikö sitten voi keskustella leivistä ja puista — nehän ovat molemmat vaikenevia.»

* * * * *

Jo ennenkuin tämä sivistysliike, jollainen sofistiikka epäilemättä alussa oli, ehti joutua kaltevalle pinnalle, esiintyi sen vastustajana muuan Kreikan ja koko maailmanhistorian syvimpiä ja jaloimpia henkiä, ajattelija, jonka terävä katse jo alusta alkaen oli huomannut sofistojen enemmän tai vähemmän halpamaisten hyötynäkökohtien turmiollisuuden.

Kirjallisuutta:

Efraim Liljequist, Antik och modern sofistik.

ANTIIKIN JALOIN JA VIISAIN IHMISYSTÄVÄ.

Ateenassa ratkaistiin 23 vuosisataa sitten valtiollinen oikeusjuttu, joka vieläkin mainitaan maailmanhistorian tärkeimpien tapausten joukossa. Muuan nöyrä ja vaatimaton vanha mies, joka ei milloinkaan ollut kohonnut korkeaan yhteiskunnalliseen tai valtiolliseen asemaan, joka ainoastaan sotapalvelustaan suorittaessaan siirtyi pois siitä pienestä maailman kolkasta, missä hän oli syntynyt — tämä mies tuomittiin silloin tyhjentämään myrkkymalja. Hän ei ollut pitänyt suurta melua itsestään eikä eläessään ollut kirjoittanut riviäkään. Mitäpä tämän miehen kohtalo meitä liikuttaa? Minkä vuoksi on siitä lähtien kaikkina aikoina puhuttu enemmän hänestä kuin kenestäkään toisesta muinaisajan ihmisestä? Sen vuoksi, että hänen elämäntyöhönsä sisältyy jaloin ja korkein, mitä helleeninen henki on luonut. Hän sytytti kipinän, joka vielä valaisee maailmaa. Hänen nimensä oli _Sōkrātēs_.

Ateenassa ei ollut Perikleen aikana ketään, joka ei olisi tuntenut kuluneeseen viittaan puettua miestä, joka varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan aina kuljeskeli avojaloin kaduilla ja toreilla, kylpylöissä ja voimisteluhalleissa lyöttäytyen keskusteluun kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Kun hän ensinnä ryhtyi puheisiin jonkun kanssa, tuntui siltä, kuin hän olisi vain halunnut rupatella joutohetkensä huviksi. Puhelihan hän mitä jokapäiväisimmistä asioista: ilmoista ja tuulista, vuodentulosta ja torihinnoista. Mutta hänestä erotessaan tunsi, että tuolla miehellä oli jotakin sanottavaa juuri puhuttelemallensa. Oli ihmeellistä, miten paljon ajattelemisen aihetta hän saattoikaan antaa, tuo omituinen, ruma filosofi, jolla oli hyvät ja viisaat silmät. Nyt näki itsekukin selvemmin kuin konsanaan, millainen raukka sitä sentään oli. Mutta tästä lähtien pitikin pyrkiä paremmaksi ihmiseksi! Sokrates oli ottanut elämänsä tunnuslauseeksi delphoilaisen mietelmän: »Tunne itsesi!» Hän harjoitteli joka päivä itsensä tuntemista ja koetti opettaa tätä vaikeata taitoa muillekin, jotta he sitten voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi.

Juuri siihen Sokrates pyrki keskusteluissaan. Hän halusi osoittaa ihmisille, että jokaisella on tässä maailmassa tehtävänsä täytettävänä ja että korkein kaikista tehtävistä on pyrkimys totuuteen, vanhurskauteen ja hyvyyteen. Hän tahtoi opettaa heitä kuuntelemaan ääntä sisimmässään, »daimonionia», joka varoittaa meitä, kun olemme aikeissa tehdä jotakin pahaa. Se, joka on tottunut seuraamaan tämän äänen johtoa, tekee aina oikein; hänestä tulee _hyvä_ ihminen. Juuri tätä Sokrates tarkoitti kuuluisilla sanoillaan: »Se joka _tietää_, mikä on oikein, _tekee_ myöskin oikein. Sillä se, joka tietää, mikä on oikein, on juuri ihminen, joka on niin tottunut antamaan omantuntonsa äänen puhua, että hänen _täytyy_ noudattaa sen kehoitusta.»

Sokrateen elämä ja oppi olivat sulautuneet sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Tämä viisas mies ja ajattelija ei ollut suinkaan kärtyinen erakko, vaan päinvastoin tosi ihmisystävä kaikissa tilanteissa. Hän itki itkevien kanssa ja iloitsi iloitsevien kanssa. Hän ei koskaan pilannut juhlapitoja, joihin hänet oli kutsuttu, vaan antoi aina juhlariemun keskelläkin ihmisille jotakin mieltäylentävää ajattelemista.

Vaeltaessaan kaduilla ja turuilla Sokrateen päämääränä oli, kuten hän itse sanoi, »ihmisten pyydystäminen». Miten tämä tapahtui, osoittaa kertomus siitä, miten kelpo nuorukainen Ksenophōn joutui hänen oppilaakseen. Sokrates tapaa hänet eräänä päivänä kapealla kadulla. Hän pitää sauvaansa nuorukaisen edessä, niin että tämän on pakko pysähtyä, ja kysyy häneltä: »Sanokaa minulle, mistä ostetaan maitoa?» — »Torilta», Ksenophon vastaa. — »Entä öljyä?» — »Myöskin torilta.» — »Mutta minne on mentävä tullakseen viisaaksi ja hyväksi?» — Siihen nuorukainen ei osaa vastata. »Seuraa minua!» sanoo viisas mies. »Minäpä sanon sen sinulle.» Ja pian nämä kaksi olivat parhaita ystäviä. Sokrateen johdolla Ksenophonista kehittyi taitava upseeri ja etevä kirjailija.

* * * * *

Sokrates oli syntynyt v. 469 e.Kr. Hänen isänsä oli kuvanveistäjä, ja itsekin hän jonkin aikaa harjoitti samaa ammattia. Mutta pian hän jätti sen antautuakseen vaativampaan tehtävään: kehittämään eläviä ihmisiä korkeimpaan mahdolliseen täydellisyyteen. Pienen maatalon tuotteista hän sai niukan elatuksen itselleen sekä ylläpidon vaimolleen ja lapsilleen.[5] Hänen omat elämäntarpeensa olivat mahdollisimman vähäiset. Ksenophon antaa eräässä kirjoituksessaan sofistan sanoa Sokrateelle: »Elämäntapasi on sellainen, ettei yksikään orja kestäisi oloa isäntänsä luona, jos hänen pitäisi elää niin niukasti. Minun täytyy sanoa, että sinä annat köyhyyden opetusta.»

Sokrates kysyy silloin: »Luuletko, että herkulliset ruokalajisi maistuvat sinusta paremmilta, kuin minun ruokani maistuu minusta? Tuntuu, kuin eläisit siinä harhaluulossa, että onni on samaa kuin ylellinen ja kallis elämäntapa. Minä sitävastoin luulen, että olla mitään tarvitsematta on elää kuin jumala. Se jolla on vähäisimmät tarpeet, pääsee siis lähimmäksi jumaluutta.»

Kukaan ei voinut olla vapautuneempi kaikesta ulkonaisesta, välinpitämättömämpi ihmisten mielipiteistä kuin tämä ajattelija, joka saattoi seisoa mietiskellen paikoillaan useita tunteja yhteen menoon, kun jokin tärkeä kysymys askarrutti hänen ajatuksiaan. Tässä asennossa tapaamme hänet Platonin dialogissa »Sympósion» eli »Pidot», joka on kuuluisin ja taiteellisesti viimeistellyin hänen kirjoituksistaan. Sokrates on kutsuttu päivällisille, ja kaikki muut vieraat ovat saapuneet, mutta suuri filosofi on ajatuksissaan kulkenut isännän talon ohitse ja seisoo nyt aivan yksinään viereisen talon edustalla. Isäntä aikoo lähettää häntä noutamaan, mutta muuan vieraista, joka tuntee Sokrateen tavat, sanoo: »Ei, ei, antakaa hänen olla! Hän tekee usein näin. Mutta hän tulee kyllä heti. Älkää vain häiritkö häntä!»

_Heti_ hän ei kylläkään tullut — sillä kun hän vihdoinkin oli herännyt mietteistään, ateria oli kulunut puoliväliin.

Pitojen jatkuessa Alkibiádēs pitää ylistyspuheen Sokrateen kunniaksi ja kertoo m.m., miten karaistunut tämä mies on kestämään kaikenlaista puutetta. Eräällä sotaretkellä Makedonian vuoristoissa, missä he olivat aseveljiä, »hän ei rasitusten kestämisessä voittanut ainoastaan minua», Alkibiades sanoo, »vaan myös kaikki muut. Kun me esimerkiksi toisinaan, kuten sodassa voi käydä, jouduimme eristetyiksi muista ja näimme nälkää, ei muita voinut mainitakaan hänen rinnallaan milloin kestävyys oli tarpeen. Kun taas oli kyseessä juhliminen, niin hän oli ainoa, joka osasi oikean nauttimisen taidon. Ja vaikka hän ei pitänyt juomisesta, hän kykeni, jos hänet kaikesta huolimatta siihen pakotettiin, juomaan meidät kaikki pöydän alle. Ja ihmeellisintä kaikesta: kukaan ei ikinä ole nähnyt Sokratesta juopuneena.»

Hänen kykynsä sietää pakkasta talvisodassa oli aivan uskomaton. »Mainitsenpa esimerkin», Alkibiades jatkaa. »Oli kauhean kylmä, ja sotilaat pysyttelivät sisällä, tai jos heidän oli pakko mennä ulos, he pukivat ylleen tavattoman runsaasti vaatetta ja käärivät jalkansa huopiin ja nahkoihin. Mutta Sokrates lähti ulos ainoastaan tavalliseen viittaansa pukeutuneena ja käveli jäällä avojaloin paljon vaivattomammin kuin me muut, jotka käytimme jalkineita.»

Ja kun käytiin taisteluun ei kukaan kyennyt osoittamaan samalla kertaa suurempaa urhoollisuutta ja ihailtavampaa tyyneyttä. Kerran kun Alkibiades oli vaikeasti haavoittunut, Sokrates pelasti hänet ja toimitti sittemmin Alkibiadeelle palkinnon urhoollisuudesta — hänen itsensä jäädessä ilman.