Part 9

Kun he sitten tulivat Armeenian vuorimaahan, siellä oli hirvittävän kylmä — oli joulukuu —, ja helleenit joutuivat ajoittain marssimaan miehenkorkuisten lumikinosten halki purevassa pohjatuulessa. Jotkut menehtyivät nälkään ja rasituksiin niin, että laskeutuivat maahan kuollakseen. Mutta Ksenophon, joka johti jälkijoukkoa, pakotti lyöden ja hosuen useita heistä nousemaan. »Löin heitä nyrkilläni», hän itse sanoo, »jotta viholliset eivät iskisi heitä keihäillään.» Monet palelluttivat jalkansa tai saivat muita vammoja.

Onneksi nääntyneet soturit vihdoin saapuivat kylän tapaisiin. Nämä olivat tosin vain suuria sorakumpuja, mutta niissä oli runsaasti karjaa, kaikenlaisia ruokatavaroita, viiniä ja öljyä. Kokonaisen viikon helleenit viipyivät siellä ja kokosivat voimia uusia ponnistuksia varten.[24]

Käyden herkeämättömiä kahakoita alkuasukkaitten kanssa he jatkoivat marssiaan. Mutta tuntui kuin kaikki vaivat ja vaarat olisivat unohtuneet sinä hetkenä, jolloin he eräältä vuorenhuipulta jälleen näkivät kaipaamansa meren. Ilonhuuto puhkesi niiden povesta, jotka ensinnä olivat ehtineet huipulle, ja sen voima kasvoi sitä mukaa, kuin uudet rivit saivat Mustanmeren näkyviinsä: »Thalatta, thalatta! (Meri, meri!)» he huusivat ja syleilivät toisiaan kyynelsilmin. Ase kädessä he sitten raivasivat itselleen tien rannikolle[25], ja Trapezuksen merikaupungissa he vihdoin saivat osakseen vieraanvaraisen vastaanoton. He majoittuivat eräisiin lähikyliin ja nauttivat siellä kuukauden päivät tervetullutta lepoa. Kiitollisina ihmeellisestä pelastuksestaan helleenit uhrasivat nyt runsaita uhreja Zeukselle, pelastajalle, Herkuleelle, oppaalleen, ja muille jumalille; ja uhritoimitusten jälkeen he viettivät juhlakisat, joissa oli juoksu-, paini-, nyrkkeily- ja muita urheilukilpailulta.

* * * * *

Trapezuksesta kymmenentuhannen joukko marssi länteenpäin rannikkoa pitkin. Mutta meren näkeminen oli helleeneissä herättänyt halun, jonka muuan soturi välittömästi lausui julki sanoen: »Toverit, nyt olen lopen kyllästynyt kantamuksiin ja marsseihin, juoksemiseen ja aseitten kantamiseen, varustautumiseen, vahdinpitoon ja tappeluun. Nyt tahdon _purjehtia_ kotiin loppumatkan ja mukavasti maaten kaikessa rauhassa palata Kreikkaan kuin Odysseus laivassaan.» Nämä ilmehikkäät sanat saivat yleisen ja valtavan suosion osakseen. Kymmenentuhannen joukko ei enää tahtonut kuulla puhuttavankaan marsseista, ja päälliköiden täytyi koettaa hankkia kuljetuslaivasto. Tämä onnistuikin lopulta, ja sitten matka sujui nopeasti. Bysantionissa helleenit jälleen astuivat Euroopan kamaralle. Se tapahtui kesällä 399. Täällä kymmenentuhannen joukko alkoi hajaantua, mutta suurin osa pysytteli kuitenkin yhdessä ja antautui sparttalaisten palvelukseen, jotka taas veivät heidät Vähään-Aasiaan käyttääkseen heitä sodassa, johon Spartta juuri oli joutunut Tissapherneen ja tämän virkaveljien kanssa. Siellä Ksenophon jätti hyvästi sotatovereilleen, jotka ihmeellisestä pelastuksestaan olivat suuremmassa kiitollisuudenvelassa hänelle kuin kenellekään muulle ihmiselle. Oltuaan poissa 2 1/2 vuotta hän palasi Ateenaan. Muutamia viikkoja aikaisemmin hänen opettajansa ja ystävänsä Sokrates oli siellä tyhjentänyt myrkkymaljan.

SPARTTALAISET RYHTYVÄT HYÖKKÄYKSEEN PERSIAN VALTAKUNTAA VASTAAN.

Kymmenentuhannen retki ei ainoastaan ole vaiherikas välikohtaus Kreikan historiassa, vaan sillä on myöskin ollut maailmanhistoriallinen merkitys. Tämä tapaus paljasti näet yhdellä iskulla Persian valtakunnan heikkoudet; ja siitä lähtien alkoi selvänäköisten helleenien mieliin juurtua yhä syvemmin se käsitys, että tarvittaisiin vain keskikokoinen, mutta hyvin varustettu kreikkalainen sotajoukko suurkuninkaan valtakunnan kukistamiseksi ja jakamiseksi. Sen vakaumuksen hedelmänä olivat aikaa myöten Aleksanteri Suuren urotyöt.

Yhä lisääntyvä persialaisten halveksiminen näyttää kuitenkin olevan ristiriidassa sen suuren vaikutusvallan kanssa, joka heillä oli Kreikan kohtaloon vielä parin miespolven aikana. Tämä vaikutusvalta ei kuitenkaan perustunut — kuten edellä on sanottu — persialaisten voimakkuuteen, vaan helleenien eripuraisuuteen, siihen, että suurkuningas osasi käyttää helleenejä toisiaan vastaan. Ja tämän edellytyksenä oli Persian kulta. Spartta, helleenien johtovaltio, kavalsi heidän asiansa ja luovutti Vähässä-Aasiassa olevat maanmiehensä suurkuninkaalle.

Mutta viime aikoina oli lehti kääntynyt. Sparttalaiset olivat joutuneet epäluulon alaisiksi suurkuninkaan hovissa, koska he olivat salaisesti avustaneet Kyyroksen kapinayritystä. Mutta tilanne paheni vieläkin, kun Tissaphernes palattuaan kotiin Kunaksasta pani toimeen rangaistusretken joonialaisia kaupunkeja vastaan, koska nämä olivat asettuneet Kyyroksen puolelle. Kun joonialaiset nyt anoivat sparttalaisilla apua, nämä eivät kehdanneet pysyä toimettomina. Tosin he ainoastaan muutamia vuosia sitten olivat ostaneet itselleen Persian tuen luovuttamalla kylmäverisesti Aigeian meren toisella puolen asuvat maanmiehensä suurkuninkaan käsiin, mutta nyt ollessaan Hellaan valtiaita oli heidän kunnia-asiansa näyttää, mihin he pystyivät. Ja niin sparttalaiset kohottivat miekkansa Tissaphernestä ja hänen kuningastaan vastaan.

Sotatapahtumista ei alkupuolelta ole paljoakaan kerrottavaa, etupäässä siitä syystä, että Tissaphernes, kuten tunnettua, ei juuri ollut mikään sankari ja senvuoksi mieluimmin vältti ratkaisevia taisteluita. Mutta vuonna 396 toiminta vilkastui, kun Spartan kuningas _Agesilāos_ tuli ylipäälliköksi. Hän oli oikea sparttalainen, peloton ja nuhteeton. Ei haitannut se, että hän oli pieni ja mitätön ja ontui toista jalkaansa, sillä tässä raihnaisessa tomumajassa asuva tulisielu mursi tieltään kaikki esteet. Päinvastoin kuin Lysandros hän oli yleisesti pidetty kansanomaisen ja hyväntahtoisen esiintymisensä vuoksi. Hänen käytöksensä ei milloinkaan ollut prameilevaa, mutta kuitenkin hänessä oli jotakin kuninkaallista ja vaikuttavaa. Se oli tahdonvoiman heijastusta.

Kun hän nyt vastaanotti päällikkyyden, hän vertasi yritystään Troian sotaan: taaskin koko Kreikka ryhtyi taisteluun yhteistä aasialaista vihollista vastaan tämän omalla maaperällä. Kuten muinoin Agamemnon hän uhrasi Auliissa ennen lähtöään. Hänen sotaretkensä huippukohta oli lähellä Sardesta saatu loistava voitto. Persialaisten tappion syy onnistui leskikuningatar Parysatiksen vierittää Tissapherneen niskoille. Tämä tehtiin nyt hovin määräyksestä päätänsä lyhemmäksi.

Mutta Agesilaoksen täytyi pian keskeyttää voittokulkunsa. Kotimaassa oli sattunut tapauksia, jotka vaativat hänen läsnäoloaan. Persian kuningas oli viisaasti kultaansa käyttäen hankkinut hänelle vihollisia hänen selkänsä taakse. Aluksi _thebalaiset_ tarttuivat aseisiin sparttalaisia vastaan ja voittivat heidät taistelussa, joka maksoi Lysandroksen hengen. Tilanne oli sparttalaisille sitä arveluttavampi, kun thebalaisia avustivat _korinthoslaiset, ateenalaiset_, jotka luulivat vapautuksensa hetken tulleen, ja tietenkin _Argoliin_ asukkaat sekä muutamat muut kansat. Liitto eli luonnollisesti etupäässä persialaisten rahoilla.

Yhdistyneet sotajoukot, jotka olivat kokoontuneet Korinthokseen, suunnittelivat ylpeästi hyökkäystä Sparttaa vastaan. »Meidän on poltettava ampiaiset pesäänsä, ennenkuin ne pääsevät ulos pistämään, sanoi korinthoslaisten sotajoukkojen ylipäällikkö.

Uhkaavat varustukset pakottivat sparttalaiset kutsumaan kotiin Agesilaoksen. Tämä kunnianhimoinen mies ei suinkaan iloisin tuntein näin äkkiä tempautunut irti aasialaisista suuruudenunelmistaan, mutta kunnon sparttalaisena hän totteli eforien määräystä. Hän saapui maitse Traakian, Makedonian ja Thessalian kautta Boiotiaan. Siellä hän tapasi liittoutuneet koolla _Korōneian_ luona vuonna 394. Näiden ja sparttalaisten välillä käytiin valtava ottelu. Kummankin puolen hopliittajoukot syöksyivät toisiaan vastaan niin raivoisan taisteluhalun vallassa, että eturivin kilvet ryskyen murtuivat vastakkain, keihäät pirstoutuivat ja tikari oli ainoa ase, jota sotilaat tilanahtauden vuoksi voivat käyttää. Tässä ei kohotettu yhteisiä sotahuutoja, kuten muulloin oli tapana. Katkeran vihan synkkä, uhkaava tunnelma vallitsi tämän hirveän teurastuksen kestäessä, ja ainoastaan yksityiset kostonhimon ja raivon purkaukset keskeyttivät kaamean hiljaisuuden. Agesilaos itse haavoittui useita kertoja, hänet tallattiin maahan ja hänet pelasti kuolemasta uhrautuvalla rohkeudellaan viisikymmentä sparttalaista, jotka olivat hänen vapaaehtoisia henkivartijoitaan. Mutta voittajana hän vihdoin selvisi. Tällä menestyksellä ei kuitenkaan ollut suurtakaan merkitystä sen musertavan tappion rinnalla, jonka persialaista laivastoa johtava ateenalainen _Kōnōn_ oli vähän aikaisemmin samana vuonna tuottanut Spartan merivoimille _Knídoksen_ luona Vähän-Aasian lounaiskolkassa.[26] Siellä murtui Spartan johtovalta merellä. Aigospotamoin taistelun jälkeiset olot olivat yhdellä iskulla muuttuneet ja Agesilaokselta oli paluutie Aasiaan tukossa. Konon purjehti sen jälkeen laivastollaan saarelta saarelle, toisesta Aigeian meren satamakaupungista toiseen ja karkoitti kaikkialta sparttalaiset käskynhaltijat. Heitä vihattiin niin kiihkeästi, että tehtävä onnistui odottamattoman helposti. Tietäen olevansa epäsuosiossa he miltei kaikkialla jättivät paikkansa ja pakenivat kuullessaan pelkän sanoman Kononin saapumisesta.

Konon palasi takaisin Ateenaan kuin uusi Themistokles, isänmaansa vapauttaja, kansan tervehtiessä häntä riemuiten. Ja nyt hän ryhtyi kansalle yhtä mieluisaan toimeen, rakentamaan uudestaan Ateenan hajoitettuja linnoituksia. Lukemattomat kädet alkoivat ahertaa. Myöskin boiotialaisia ja muita naapureita työskenteli vapaaehtoisina samoilla muureilla, joiden repimistä he yksitoista vuotta sitten olivat juhlineet tanssien ja huilua soittaen. Niin täydellisesti oli mieliala Kreikassa sen jälkeen muuttunut. Kaikki oli nyt pelkkää iloa ja sovintoa. Kuvaa himmensi vain yksi varjo, mutta sitä rakentajat eivät huomanneet: Kreikan vapauden uusi suoja oli pystytetty Persian kullalla. Mutta tuloksena oli joka tapauksessa, että Ateena jälleen oli oma itsensä, ei tosin Perikleen Ateena — sotalaivaston puutteessa ei siitä milloinkaan enää voinut tulla sellaista — mutta kuitenkin lukuunotettava tekijä, ja Peiraieuksesta tuli jälleen vilkas satamakaupunki.

Mutta nyt oli myöskin koittanut hetki, jolloin suurkuningas ja hänen Jooniassa oleva satraappinsa arvelivat, että vaaka taas vähitellen saisi painua Spartan eduksi. Tätä muutosta Persian politiikassa ilmaisi se, että satraappi äkkiä vangitsi Kononin, miehen, joka oli ateenalaisten paras apu ja tuki. Petollista tekoa perusteltiin sillä, että Konon toimi suurkuninkaan etuja vastaan. Hänen uransa oli täten äkkiä katkaistu, juuri kun se lupasi eniten Ateenan kehitykselle, ja sparttalaiset riemuitsivat. Monet muutkin merkit osoittivat, että Artakserkses satraappinsa kautta aikoi jälleen ottaa Spartan armoihinsa sen viimeaikaisten koirankurien perästä. Ja lopulta erään viekkaan sparttalaisen välittäjän onnistui hankkia maalleen _rauha Persian kanssa vuonna 387_. Mutta tämä rauha tuotti ikuisen häpeän Spartalle, sillä se uhrasi toistamiseen oman etunsa vuoksi Vähässä-Aasiassa olevat maanmiehensä. Jo muodoltaan rauhansopimus oli kuin isku vasten kasvoja kaikille, jotka helleenin nimeä kantoivat. »Kuninkaanrauha», kuten sitä nimitettiin, »säädettiin» näet Kreikan valtioille julistuksen loukkaavassa muodossa, jonka suurkuningas itsevaltiudessaan oli sanellut Susassa, ja jota helleenien vain tuli totella ja noudattaa. Se sisälsi, että kaikki Vähän-Aasian kaupungit tästä lähtien kuuluivat suurkuninkaalle.

Sitä lupaavammalta tuntui — ensi silmäykseltä — se sopimuksen kohta, joka takasi itsenäisyyden kaikille varsinaisen Kreikan kaupungeille, suurille ja pienille. Saattoivatko kreikkalaiset toivoa, parempaa? Ei, ehkäpä ei, jos Sparttaa ja Persiaa ei olisi ollut. Mutta nyt ne olivat olemassa; ja Spartalle tämä kauniisti kaavailtu pykälä merkitsi sitä, että muut kreikkalaiset yhteiskunnat saivat olla juuri sen verran itsenäisiä, kuin soveltui lakedaimonilaisten — ja luonnollisesti myös Persian kuninkaan — tarkoitukseen hajoittaa ja hallita. Sparttalaisista Artakserkses sai luotettavan vartijan pitämään huolta siitä, että helleenien itsenäisyyspyrinnöt eivät onnistuisi. Spartta näet otti suorittaakseen jalon tehtävän valvoa Persian henkivartijana, että sopimusta tarkoin noudatettaisiin. Jokaista rauhanrikkojaa kohtaan sparttalaiset suorittivat pyövelin virkaa persialaisten avulla.

Tämän kaiken tuloksena oli, että sparttalaisten menettely pakotti helleenit turvattomina alistumaan Spartan ylivaltaan ja lisäksi vielä _muodollisestikin tunnustamaan Persian kuninkaan yliherruuden_. Ja ensi kertaa Mykaleen taistelun jälkeen, joka käytiin lähes sata vuotta aikaisemmin, persialaiset olivat kaikkien Vähän-Aasian helleenien todellisia valtiaita.

Vuoden 387 rauhansopimus on diplomatian mestariteos. Se on näennäisesti miellyttävän selkeä ja yksinkertainen, mutta todellisuudessa sillä on sisältö, jonka huomaa ainoastaan lukemalla rivien välistä.

Kuninkaanrauha oli halkaissut helleenisen maailman kahteen osaan. Molemmat puoliskot olivat tästä lähtien suurkuninkaan vallassa, toinen välittömästi, toinen välillisesti. Helleenit olivat tuhlanneet suuruudenaikansa perinnön, kieltäneet suuret sankarinsa ja valtiomiehensä. Se oli sitäkin häpeällisempi nöyryytys, kun kreikkalaiset eivät olleet sortuneet taistelussa ylivoimaista vihollista vastaan, vaan ryömivät tomussa sellaisen vallan edessä, joka oli heitä heikompi sekä maalla että merellä, vallan, jonka sisäinen heikkous oli nyt ilmeisempi kuin milloinkaan ennen. Helleenit olivat menetelleet näin _tuhotakseen toisensa_. Eripuraisuuden pahan hengen riivaamana oli ensin osa Hellaan kansasta ja sitten kansa kokonaisuudessaan ottanut niskoilleen perivihollisensa häpeällisen ikeen.

Se että sparttalaiset saattoivat tehdä, minkä tekivät, häpeällisesti kavaltaa Hellaan nimen kunnian, voidaan psykologisesti selittää vain siten, että heidät varmaan valtasi silmitön säikähdys nähdessään, miten nopeasti Ateena oli saanut linnoituksensa uudestaan rakennetuksi. Tästä kauhusta kasvoi heti päähänpinttymä, että Ateena oli kehittymäisillään yhtä mahtavaksi valtioksi, kuin se oli ollut kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Senvuoksi heidän täytyi mistä hinnasta hyvänsä — kunhan sitä tietenkään ei vain tarvinnut itse maksaa — koettaa saada aikaan rauha ja päästä sellaiseen ratkaisuun, että kaikki muut Kreikan valtiot olisivat eristettyinä eikä mikään vastaliitto voisi enää kilpailla Spartan kanssa Kreikan johtovallasta.

Kuninkaanrauha oli tehnyt tyhjäksi Kononin vapautustyön hedelmät. Sparttalaiset olivat jälleen, kuten Aigospotamoin taistelun jälkeen, hajoittaneet kreikkalaiset vastustajansa ja voivat tästä lähtien kohdella heitä mielensä mukaan. Nyt alkaa uudelleen sama näytelmä kuin tuohon — aikaan. He valvovat nyt muiden valtioiden kreikkalaisia yhtä epäluuloisesti kuin omia heloottejaan, ja jokaisen vapaudenliikkeen oireen he koettavat tukahduttaa alkuunsa. Heidän ensimmäisiä toimenpiteitään rauhanteon jälkeen oli pakottaa thebalaiset luopumaan johtavasta asemastaan Boiotian muiden kaupunkien keskuudessa. Persialaisten avulla sparttalaiset sitten seuraavina vuosina alkoivat uudelleen asettaa useihin paikkoihin vihattuja käskynhaltijoitaan ja levittää valtaansa yhä laajemmalle. Ja Persian satraapit sortivat vielä pahemmin Vähän-Aasian nyt aivan turvattomia kreikkalaisia. Sekä sparttalaiset että persialaiset kylvivät väkivaltaisuuksillaan vihaa, joka aikanaan kantoi odottamattoman hedelmän.

THEBAN JOHTOVALTA.

Ateenan kukistumisen jälkeen sparttalaiset pelkäsivät Thebaa enemmän kuin mitään muuta kaupunkia. Kuningas Agesilaokselle se oli erikoisen vastenmielinen. Olihan hänen juuri thebalaisten tähden täytynyt keskeyttää lupaava Aasian sotaretkensä. Senvuoksi hän nyt nautti saadessaan kaikin tavoin kiusata ja loukata tätä jäykkäluontoista kansaa. Sparttalaisten onnistui muun muassa tyydytyksekseen saada itselleen varma jalansija Boiotiassa, arveluttavan lähellä itse Thebaa, asettamalla sparttalaista varusväkeä ja sparttalaismielisiä kymmenmiehishallituksia muutamiin muihin Boiotian kaupunkeihin.

Thebalaiset purivat hammasta ja olivat vaiti. He odottivat vain sopivaa hetkeä, jolloin he voisivat uudestaan herättää eloon Boiotian liiton ja ryhtyä jälleen taisteluun Sparttaa vastaan.

Mutta sitä ennen he joutuivat kokemaan vielä pahempaa: heidän täytyi sietää vihatun sortajan kätyreitä omassa kaupungissaan.

Thebassa oli näet myöskin sparttalaismielinen vähemmistö, ja tämän avulla lakedaimonilaiset suorittivat erään röyhkeimpiä tekojaan. Muuan Traakiaan matkalla oleva sparttalainen sotajoukko valtasi näet vuonna 382 Theban linnan äkkirynnäköllä. Se oli sattumalta ilman puolustajia, sillä päivä oli pyhitetty uskonnolliselle juhlalle, jota ainoastaan naiset viettivät siellä keskenään. Ja niin kauan kuin juhlaa kesti, ei yhdenkään miehen ollut lupa näyttäytyä, ulkosalla. Sentähden sparttalaiset voivatkin esteettömästi saada linnan valtaansa. Tällöin he myöskin ottivat haltuunsa kaikki sinne kokoontuneet naiset ja hankkivat täten itselleen parhaimman vakuuden siitä, että kaupungin porvarit alistuisivat kohtaloonsa.

Agesilaos kannattajineen riemuitsi. Mutta koko Kreikka tuomitsi yksimielisesti kavalan teon. Lauhduttaakseen mielialaa sparttalaiset silloin lausuivat virallisen paheksumisensa asianomaisen sotapäällikön toimenpiteistä Thebassa ja tuomitsivat hänet maksamaan sakkoja —, joita kaikesta päättäen ei milloinkaan vaadittu.

Theban linna heillä joka tapauksessa oli hallussaan, ja sieltä käsin he pitivät kauhun vallassa kaikkia kaupungissa olevia vastustajiaan, joita muutoin pitivät aisoissa käskynhaltijat ja sparttalaismielinen harvainvaltainen hallitus, jonka he olivat tännekin asettaneet. Uudet hallitusmiehet» joilla Thebaa onnellistutettiin, olivat samoja henkilöitä, jotka olivat avanneet linnan portit verivihollisille.

Koko Kreikassa ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut tehdä vastarintaa kaikkivaltiaille lakedaimonilaisille, joita toiselta puolen tuki Persian kuningas, toiselta Syrakusan tyranni Dionysios, josta myöskin oli tullut heidän liittolaisensa. Sillä niin paljon kuin sparttalaisia olikin ylistetty heidän tyrannivihastaan, heitä ei arveluttanut solmia liittoa oikean tyrannin kanssa, kun se vain oli edullista heidän itsekkäille pyyteilleen.

Mutta pian kuului uusia hälytysmerkkejä Kreikan vapaustaistelijani riveistä. Ne olivat lähtöisin kaupungista, missä sparttalaisten sorto tuntui raskaimmin, helleenisen heimon keskuudesta, joka ei vielä ollut yhtä uupunut kuin ateenalaiset ja muut Kreikan kansat, joiden veri oli vuotanut kuiviin.

Boiotia oli hedelmällistä maata, ja siinä asui tervettä ja voimakasta kansaa. Boiotian miehet olivat kuuluisia voimastaan. Mutta erikoisia sivistyskansaa boiotialaiset eivät olleet, vaikka he olivat synnyttäneet Hesiodoksen ja Pindaroksen.[27] Hienosti sivistyneet ja sirostelevat ateenalaiset tekivät pilaa naapuriensa karkeasta ja kömpelöstä käytöksestä ja heidän vanhanaikaisesta murteestaan. Mutta heidän nyrkkejään he kunnioittivat.

Boiotialaisilla — paitsi Plataian kaupunkia — ei ollut osuutta Kreikan suuruudenaikaan. Taistelukentällä tämän kaupungin luona he olivat vuodattaneet vertansa persialaisten asian puolesta. He olivat kaikkina aikoina suhtautuneet epäluuloisesti ja kateellisesti kukoistavaan attikalaiseen valtakuntaan ja tehneet kaiken voitavansa yllyttääkseen ateenalaisten vihollisia. Tämän johdosta he tietenkin olivat aina olleet hyvissä väleissä Spartan kanssa. Peloponnesolaissodan päättyminen oli myöskin boiotialaisille suuri voitto.

Mutta sodan jälkeen oli lehti kääntynyt. Sen oli vihdoinkin aiheuttanut noiden rakkaiden sparttalaisten ylimielisyys. Boiotialaiset olivat silloin alkaneet tuntea olevassa yhtä sorrettujen kanssa ja avasivat sydämensä ja kotiensa ovet selkiselälleen kaikille ateenalaisille, jotka pakenivat kolmenkymmenen tyrannin vainoa.

Tämän vieraanvaraisuuden ateenalaiset nyt korvasivat vapauttarakastaville thebalaisille, joita sadoittain pakeni Ateenaan, kun Theban linna joutui sortajien käsiin. Nämä pakolaiset olivat sparttalaisille ainaisen levottomuuden lähteenä. Lakedaimonilaiset olivat niin huolissaan siitä, mihin nämä miehet saattaisivat ryhtyä, että paikkasivat salamurhaajia raivaamaan heidät tieltään. Heidän onnistuikin surmata pakolaisten etevimmät johtajat. Mutta se olikin heidän ainoa »menestyksensä».

Näiden pakolaisten joukossa oli muutamia Theban rikkaimpia ja ylhäisimpiä miehiä. Osa heistä teki nuoren _Pelopidaan_ johdolla salaliiton surmatakseen harvainvaltaiset ja vapauttaakseen kotikaupunkinsa.

Eräänä koleana ja sateisena joulukuun iltana 379 onnistui seitsemän salaliittolaisen talonpojiksi pukeutuneina päästä Thebaan, juuri kun kaupungin portit suljettiin viimeisten maatyöläisten palattua kotiin pelloilta.[28] Kaikki pääsivät onnellisesti erään luotettavan ystävän taloon. Tämä oli luvannut heille majapaikan, kunnes toiminnan hetki oli tullut. Suotuisan tilaisuuden valmistaminen vapautustyön suorittamiselle oli uskottu eräälle toiselle luotettavalle thebalaiselle ystävälle, jonka oli onnistunut näytellä osansa niin hyvin, että oli päässyt oligarkkien yksityissihteeriksi. Hän kutsui nyt neljästä tyrannista kaksi kotiinsa juhla-aterialle, jonka hän oli luvannut tehdä tavallista houkuttelevammaksi kutsumalla myöskin muutamia Theban kauneimpia naisia. Tämä ei merkinnyt niinkään vähän, sillä Theban tyttäret olivat kuuluisia lumoavasta kauneudestaan.

Seuraavana iltana vietettiin juhlapidot molempien oligarkkien kunniaksi. Oli suunniteltu, että vieraitten juovuttua viinistä isäntä toisi sisään lupaamansa kauniit naiset — jotka olivat juuri Pelopidas ja hänen ystävänsä, jotka olivat pukeutuneet naisiksi.

Ratkaiseva hetki läheni ja salaliittolaiset valmistautuivat näyt teleinään osaansa, kun oveen yhtäkkiä koputetaan ja sisään astuu sanansaattaja tuoden oligarkkien Ateenassa olevilta ystäviltä kirjeen, jossa tarkalleen selostettiin koko juoni ja lueteltiin kaikkien salaliittolaisten nimet. Mutta ylhäisten vieraitten järki oli nyt jo niin perin pohjin hämärtynyt, että kirjeen saaja ei vaivautunut sitä avaamaan, vaikka sanansaattaja huomautti, että oli kysymys erittäin vakavista asioista. »Vakavat asiat huomiseksi», sanoi tämä, mallikelpoinen hallitusmies, laskeutui veltosti takaisin patjalleen ja pani pikaviestin avaamattomana pieluksensa alle. Ei, nyt oli vihdoinkin nähtävä nuo kauniit thebattaret.

Kas, nyt astuu sisään kolme upeaa, ylhäisen arvokasta naista tiheät hunnut kasvoillaan ja puettuina monipoimuisiin pukuihin! Heitä seuraa neljä palvelijatarta. Naiset asettuvat noiden kolmen miehen viereen. Mutta se hetki, jolloin he työntävät hunnut kasvoiltaan, on sovittu merkki tikarin käyttämiseen, joka heillä on kätkettynä pukunsa poimuihin; ja seuraavassa hetkessä molemmat oligarkit ovat poissa pelistä. Samalla tavalla heidän kaksi toveriaan surmataan omissa kodeissaan. — Näin kunniattomasti päättyi niiden miesten elämänura, jotka kerran olivat valmistaneet synnyinkaupunkinsa verivihollisille pääsyn linnaan.