Part 42

Jo Newton osoitti enemmän kuin kaksi vuosisataa sitten sen kertomuksen mahdottomuuden, että Rooman seitsemän kuningasta olisivat hallinneet yhteensä yli 240 vuotta, keskimäärin noin 35 vuotta kukin. Kaikki kokeet selittää niin pitkää hallitusaikaa murskautuvat siihen tosiasiaan, että he olivat vaalikuninkaita, astuivat siis hallitukseen vasta kypsyneessä iässä, että vain kaksi heistä kuoli luonnollisella kuolemalla ja että viimeinen heistä eli viisitoista vuotta kuninkuudesta erottamisen jälkeen.

[143] Cocles merkitsee: »Silmäpuoli».

[144] Sana _patricius, patriisi_, johtuu sanasia _pater_ = isä; ja valtion isiä olivat ne, jotka muodostivat »vanhojen neuvoston»; senaatin, jonka jäsenet olivat kuninkaan neuvonantajia.

[145] Korkein aliupseeriarvo roomalaisessa legioonassa (rykmentissä).

[146] Toisen olettamuksen mukaan kansantribunaatti syntyi vuonna 471 e.Kr. Rooman muuttumisen yhteydessä kaupunkivaltiosta valtioksi, johon myöskin ympärillä olevan maaseudun väestö liitettiin. Tämän muutoksen johdosta jaettiin nimittäin maaseutukin tribuksiin, kuten itse kaupunkikin oli jaettu. Tämän kaupunkivaltion ahtaitten rajojen poistamisen olisi samalla kertaa pitänyt aiheuttaa talonpoikien vapauttaminen, puolivapaitten talonpoikien muuttuminen vapaiksi ja itsenäisiksi. Vain askel askeleella, Edvard Meyer sanoo, kehittyi kansantribunaatti täyteen mahtiasemaansa, jonka se saavutti vasta kolmannella vuosisadalla e.Kr.

[147] Kotijumalat.

[148] Tarinat Coriolanuksen myöhemmistä vaiheista ovat kuitenkin erilaisia. Erään toisen perimätiedon mukaan hän olisi itse päättänyt päivänsä myrkyllä; kolmannen tarinan mukaan hän kuoli korkeaan ikään ehtineenä, mutta olisi usein vanhoilla päivillään valitellut, että hän vasta ukkona oikein tunsi maanpaon kirouksen.

[149] Latinalaiset sanat _decem_: kymmenen ja _vir_: mies.

[150] _Heroinen_, sankarillinen, sankari. Suoment. huomautus.

[151] Vuonna 325 e.Kr. tuli jälleen voimaan vanha laki, jota pidettiin Servius Tulliuksen säätämällä, että velallisen piti vastata lainasta omaisuudellaan, vaan ei ruumiillaan.

[152] Myöhemmin alennettiin korko puoleen ja kiellettiin erinäisissä tapauksissa, jota kieltoa luonnollisesti yhtä vähän voitiin käytännössä pitää voimassa kuin ylintä määrääkään. Myöhemmällä ajalla laillistutettiin 12 % korkeimmaksi koroksi.

[153] Samoin sodassa. Siellä oli konsuleilla mukana pyhiä kanoja, joiden syömistavallaan luultiin ennustavan lähestyvän taistelun tulosta. Jos ne ahnaasti nielivät jyvät, joita niille siroiteltiin, se oli hyvä enne, ja sotilaat kävivät voitonvarmoina taisteluun. Ja mikään ei vaikuta niin paljon voittoon kuin itseluottamus.

Kerran ensimmäisen puunilaissodan aikana tapahtui ennen erästä meritaistelua, että kanat eivät ollenkaan tahtoneet syödä. Komentava konsuli, joka ei ollut taikauskoinen, vihastui ja huudahti: »No, jos ne eivät halua syödä, niin ne saavat juoda», ja heitti linturaukat mereen. Tietysti hän sai viholliselta selkäänsä.

Jos hän olisi ollut ymmärtäväinen, hän olisi sen sijaan huolehtinut, että pyhillä eläimillä olisi ollut hiukaisevan nälkä. Viisas kanojen hoitaja vaikuttaa siihen paljon, ja ajatteleva sotapäällikkö arvioi myöskin sellaisen miehen strategisen merkityksen suureksi.

[154] Mielialaa kuvaava kohtaus sattui muutamia vuosia patriisien ja plebeijien täydellisen tasa-arvoisuuden toteuttamisen jälkeen. Muuan patriisinainen, jonka mies oli Rooman arvossapidetyimpiä plebeijejä, tuli epäsäätyisen avioliittonsa perusteella syrjäytetyksi aatelisten piirien seuraelämästä ja häneltä kiellettiin pääsy heidän viattomuuden jumalattaren kunniaksi viettämiinsä juhliin. Tästä seurasi, että tämän jälkeen saatiin Roomaan aatelinen ja porvarillinen viattomuuden jumalatar!

[155] Merkitsee »kiharatukka».

[156] Suuri pohjoisamerikkalainen kaupunki Cincinnati säilyttää hänen muistoansa. Se on nimittäin saanut nimensä Yhdysvaltojen Cincinnatuksen mukaan: Georg Washingtonin, joka on uuden maailman esikuva epäitsekkäästä valtiomiehestä ja isänmaansa vapauden pelastajasta.

[157] Vuonna 439 e.Kr.

[158] Alppien takainen Gallia (roomalaisten kannalta).

[159] Tämänpuoleinen Gallia.

[160] Hyperborealaiset, kreikk. tarustossa kansa, jonka luona Apollon oleskeli talvikuukaudet, »pohjanperäläiset». — Suomentajan huomautus.

[161] Marmori ja keltavalkea travertiini — kalkkikivi, josta m.m. Pietarinkirkko on rakenneltu — tulivat rakennusaineena käytäntöön oikeastaan vasta keisari Augustuksen aikana. Sitä ennen käytettiin julkisiin rakennuksiin melkein yksinomaan helposti käsiteltävää, mutta synkkää karstakiveä.

[162] Rooman Forum oli alkujaan soinen laakso kahden ensiksi rakennetun kukkulan, Palatinuksen ja Capitolinuksen välissä. Että kukkulat voisivat kasvaa yhteen kaupungiksi, täytyi suomaa kuivata. Tarun mukaan voimakkaan etruskilaissuvun kuninkaat suorittivat tämänkin työn. Purosta, joka ennen juoksi Forumin läpi, tuli salakanavoimista suoritettaessa Rooman pää-likaviemäri, kuuluisa Cloaca maxima.

[163] Vegetius. Hän eli noin vuonna 400 j.Kr.

[164] Ks. Svenska folkets underbara öden I: 67—69.

Toinen kohtaus, joka valaisee suhdetta roomalaisen ja hänen poikansa välillä, kannattaa kuitenkin tässä yhteydessä esittää. Diktaattori Manlius teki itsensä vuonna 363 kovuudellaan niin vihatuksi, että kansantribuunit asettuivat vastarintaan ja pakottivat hänet luopumaan diktaattorin vallasta. Ja kun hän oli vallasta luopunut, eräs kansantribuuni haastoi hänet oikeuteen. Todistuksena Manliuksen julmuudesta syyttäjä esitti, että hän oli lähettänyt poikansa maalle ja teettänyt hänellä siellä rengin töitä vain sentähden, että nuorukaisen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan.

Nämä syytökset kiihoittivat kaikkia, myöskin diktaattorin poikaa — vaikka toisella tavoin, kuin kansantribuuni oli olettanut. Eräänä aamuna aikaisin nuorukainen menee kansantribuunin kotiin ja pyytää saada puhua hänen kanssaan yksityishuoneessa. Hänet lasketaan heti sisään, sillä tribuuni luulee, että nuorukaisella on ilmoiteltavana jotakin uutta valitusaineistoa isää vastaan.

Kun nyt molemmat miehet seisovat ilman todistajia vastakkain, vetää nuorukainen esille puukon ja pakottaa kansantribuunin valallisesti lupaamaan, että hän antaa kanteen diktaattoria vastaan raueta.

Kun tapaus tuli tunnetuksi yleisemmin, herätti, kuten Livius kertoo, koko kansan ihmettelyä, ettei isän liiallinen kovuus ollut kyennyt tukahduttamaan pojanrakkautta nuorukaisen sydämessä. Tämä ihmettely vaiensikin vaatimuksen, että kovasydäminen diktaattori oli tuomittava.

[165] Hänen miehuudenikänsä sattui siihen aikaan, jolloin roomalaiset laskivat valtansa alle Makedonian ja Kreikan. Sodan aikana vietiin hänet panttivankina Roomaan, ja täällä mahtava ja vaikutusvaltainen Scipioiden perhe mielistyi niin häneen, että hän joutui läheisesti kosketuksiin johtavien valtiomiesten kanssa ja perusteellisesti oppi tunteinaan Rooman valtion ja sen historian. Sentään hän ei kuitenkaan unohtanut omaa isänmaataan. Tietysti hän käsitti, että kreikkalaisien ei kannattanut potkia tutkainta vastaan, mutta vaikutusvaltaisten suhteittensa perusteella hän voi sen sijaan Roomassa tehdä Hellaalle suuria palveluksia ja lieventää sen onnettomuutta. Hän kuoli noin vuonna 120 e.Kr. kahdeksankymmenvuotiaana.

Suuressa teoksessa, joka käsitti 10 kirjaa, hän on kertonut Rooman historian puunilaissodan ajoilta, osaksi sellaista, jossa hän on itse ollut mukana. Esikuvanaan hän piti historiankirjoituksessaan opettajaansa Thukydidestä, peloponnesolaissodan mestarillista kuvaajaa.

Polybioksen arvokkaista ja luotettavista teoksista on vain viisi ensimmäistä ja osa kuudetta kirjaa säilynyt. Muutoin on olemassa vain katkelmia.

[166] Korkein tuomari.

[167] Sensorit johtivat verollepanoa, joka oli roomalaisten kansalaisoikeuksien pohjana; he olivat myöskin jonkinlaisia eforeja, jotka voivat leväperäisiltä ja rikollisilta kansalaisilta ottaa pois äänestysoikeuden ja erottaa arvottoman senaatista. Sitäpaitsi heillä oli eräänlaatuisia valtiotaloudellisia tehtäviä.

[168] Annan, että antaisit.

[169] Nimi johtuu yhtymästä Iov-pater = Zeus pater.

[170] Tämä kuuluisa temppeli tuhoutui tulipalossa vuonna 83 e.Kr. Se rakenneltiin uudelleen helleeniseen tyyliin kaunisteltuna muutamilla marmoripylväillä, ensimmäisillä, jotka esiintyvät roomalaisessa rakennuksessa. Sittemmin se paloi useita kertoja ja kohosi joka kerta tuhasta entistä ehompana.

[171] Yli 30 000 sellaista on tähän asti löydetty, ja löytöjen luku kasvaa vuosi vuodelta.

[172] Vanhin säilynyt senaatinpäätös, yksi arvokkaimpia todistuskappaleita rooman kielestä ja Rooman hallitusmuodosta, on vuodelta 186 e.Kr. Se käsittelee _Bakkhoksen_ palvelusta eli Dionysosmysterioita, joita siihen aikaan alettiin käyttää kaikenlaatuisiin humpuuki- ja ilkivaltatarkoituksiin herkkäuskoisten keskuudessa ja jotka alkoivat tulla vaarallisiksi sekä siveydelle että yleiselle turvallisuudelle. Senaatti tarttui asiaan ja päätti ryhtyä hyvin jyrkkiin dionysilaisten jumalanpalvelusyhdistyksien rajoituksiin. Tämä päätös tuli kaikkien italialaisten kuntien merkityttää pronssitauluihin, jotka tuli asettaa yleisesti nähtäviksi ja noudatettaviksi. Sellainen taulu on löydetty Calabriassa muinaisen roomalaisen siirtokunnan asuinpaikalta.

[173] Vaikka Fabius oli roomalainen senaattori, hän kirjoitti kreikan kielellä ja kääntyi siis yleismaailmallisen lukijakunnan puoleen.

[174] Oikeastaan vasta keisariajalla ovat roomalaiset kivikirjoitukset antaneet runsaamman sadon.

[175] Ensimmäiset lapionpistot suoritti Forumilla tieteellisessä tarkoituksessa kuitenkin eräs ruotsalainen, sittemmin yli-intendentti Fredenheim, joka vuosina 1788—91 Kustaa III:n toimesta oleskeli Roomassa ostaakseen taideaarteita. Hänen kaivauksensa tekivät mahdolliseksi paremmin kuin ennen määrätä Forumin aseman ja ulottuvaisuuden.

[176] Vestan temppeli oli samanmuotoinen pyöreä rakennus kuin vanhimmat latinalaisten olkikattoiset majat.

[177] Mommsen ryhtyi jättiläismäiseen työhön kokoamaan ja kriitillisesti tutkimaan kaikkia latinalaisia piirtokirjoituksia, ja hänen onnistui todellakin suorittaa oleellisin osa suunnitelmastaan eteväin apulaisten avulla ja Berliinin tiedeakademian tukemana. Työn tuloksena on kolmisenkymmentä folianttia käsittävä teos, joka sisältää paljon yli 100 000 piirtokirjoitusta. Niiden lukua lisäävät kuitenkin vuosi vuodelta uudet löydöt. Myöskin monet piirtokirjoitusten väärennykset, joihin aikojen kuluessa on ryhdytty erilaisista vaikuttimista — paikallispatriotismista hankkia paikkakunnalle mielenkiintoisia muinaismuistoja, oppineen turhamaisuudesta voida kehua kiintoisilla muinaistieteellisillä löydöillä tahi puhtaasta rikollisesta haiusta — on otettu kokoelmaan, mutta luonnollisesti erikoisilla otsakkeilla varusteltuina, että ne eivät koituisi vahingoksi.

Mielenkiinto latinalaisiin piirtokirjoituksiin heräsi aikaisin. Jo Kaarle Suuren aikoina eräs sveitsiläinen munkki teki pyhiinvaellusmatkan Roomaan jäljentääkseen joukon tärkeitä piirtokirjoituksia sekä Roomassa että Paviassa. Eräs jäljennös hänen kokoelmastaan 800-luvun lopulta on säilynyt tallella. Se on tehty Einsiedelnin luostarissa. Renessanssin aikana tämän tieteen harrastus kasvoi suuresti. Joukko tutkijoita työskenteli jäljentäen piirtokirjoituksia ja julkaisten niitä. Näillä kokoelmilla on suuri arvo sentähden, että useita tuhansia piirtokirjoituskiviä, jotka silloin vielä olivat olemassa, myöhemmin on hävinnyt. Mutta näiden jäljennösten arvo on luonnollisesti äärimmäisen erilainen, riippuen jäljentämän kielellisestä pätevyydestä ja omantunnontarkkuudesta.

Egyptiläiset papyrus- ja saviliuskalöydöt kirjoituksineen roomalaisajalla ovat luonnollisesti hyvin tärkeitä ei ainoastaan hellenismin, vaan myöskin Rooman historian tuntemisen kannalta katsoen.

Meidän päivinämme jatketaan voimaperäisesti ja runsain tuloksin keisariajan Rooman kaivauksia. Tähän tulemme palaamaan myöhemmin.

[178] Olemme jo aikaisemmin nähneet useita näytteitä roomalaishengen uhrautuvaisuudesta, joka osaltaan oli voittojen perustana. Kauhistavan ankara oli myöskin roomalainen kuri. Volskilaissodan aikana tapahtui kerran, että sotilaat niskoittelivat sentähden, että he olivat tyytymättömiä komentavaan konsuliin. »Kaikki tehtiin hitaasti, vitkalleen, välinpitämättömästi ja röyhkeästi; ei häpeä eikä pelko hillinnyt heitä», Livius kertoo. Senvuoksi kävikin hullusti roomalaisille. Kun tuli taistelu, se päättyi yleiseen pakoon. Konsuli rankaisi silloin kaikkia niitä alipäällystöstä, jotka olivat jättäneet rivinsä, ruoskituttamalla ja mestaututtamalla heidät. Miehistöstä valittiin arvalla joka kymmenes kärsimään kuolemanrangaistus.

Sota _etruskeja_ vastaan tarjoaa monta suurdramaattista kohtausta. Seuraava, Liviuksen muistiinkirjoittama, on yksi niistä. Se tapahtui Fidenaen, peninkulman Roomasta koilliseen sijainneen kaupungin, omistamisesta käydyissä taisteluissa vuonna 425 e.Kr. Kaupungin edustalla raivoaa katkera taistelu. Roomalaisia johtaa diktaattori Aemilius. Jo horjuu etruskien rintama, kun »äkkiä», sanoo Livius, »Fidenaen portit aukenevat ja esiin vyöryy uusi sotajoukko, jonkalaista ei koskaan ennen oltu nähty eikä kuultu. Lukematon lauma, asestautuneena palavilla soihduilla, syöksyy, niinkuin se olisi ollut riivattu, hurjasti juosten kohti vihollista, ja tavaton taistelutapa lyö hetkiseksi roomalaiset kauhulla.» Muistuttaahan kaikki enemmän tulipaloa kuin taistelua. Kauhuissaan roomalaisten vasen siipi väistyy liekkejä. Diktaattori rientää sinne. »Mitä!» hän huutaa kovalla äänellä, »annatteko tulen ja savun voittaa itsenne ja karkoittaa teidät kuin mehiläisparven? Ettekö voi miekoilla sammuttaa tulia? Tai miksette itse asestaudu tulella? Miksette tempaa soihtuja vihollisten käsistä ja heitä niitä heitä itseään vastaan? Rohkeutta sotilaat! Muistakaa roomalaisen nimeä, isienne ja omaa urhoollisuuttanne; kääntäkää palo kohti viholliskaupunkia ja tuhotkaa se omilla liekeillään.»

»Diktaattorin käskystä koko sotajoukko lähtee liikkeelle, saa osan soihtuja siepatuksi jo hyökätessään ja riistää osan väkivalloin viholliselta. Molemmat armeijat ovat nyt aseistetut tulella. Ratsuväenpäällikkö keksii myöskin puolestaan uuden ratsuväen taistelutavan. Hän käskee väkensä ottaa pois suitset hevosilta. kannustaa sitten suitsetonta hevosiaan ja syöksyy liekkien keskelle. Toisetkin hevoset syöksyvät kannusten kiihoittamina hillittömässä laukassa ratsastajineen kohti vihollista. Pöly ja savu sekaantuvat toisiinsa, niin että päivänvalo himmenee sekä miesten että hevosten silmissä. Minne ratsuväki tunkeutuu, kumoaa se kaiken kuten sortuva rakennus.» Etruskit valtaa pakokauhu, ja Fidenae kukistuu.

Tätä muistuttava tapaus sattui erään loisen etruskilaissodan aikana vuonna 353. Taistelun alussa etruskien papit hyökkäsivät kuin raivottaret palavat tulisoihdut ja käärmeet käsissään. Roomalaiset syöksyivät pakokauhun vallassa takaisin varustuksiinsa. Mutta komentava konsuli ja hänen upseerinsa ivailivat heitä siitä, että he lasien tavoin antoivat pelkän ilveilyn peloittaa itseään. Silloin he häpesivät siinä määrin, että sokeassa raivossaan syöksyivät niiden päälle, joita juuri olivat paenneet, ja löivät vihollisen pakosalle.

[179] Kerrotaan, että miesikää myöhemmin Deciuksen esimerkkiä seurasi hänen poikansa taistelussa gallialaisia vastaan. (Historiallisesti tosi onkin juuri tämän pojan kuolemaan vihkiytyminen Ausculumin taistelussa v. 279, vaikka myöhemmät tarut kertoivat samaa sekä hänen isästään että pojastaan. — Suoment. oikaisu.)

[180] Tällä yksinkertaisella vuoristolaiskansalla sanotaan olleen tapana luvata jumalilleen hädän ja ahdistuksen aikoina »pyhä kevät»: Kaikki kypsynyt nuoriso vietiin silloin yli rajan, jumalien tahdon mukaan joko menehtymään tai saamaan itselleen uudet asuinsijat. Näitä pesänsä jättäneitä nuorisojoukkoja johtivat Marsille pyhitetyt eläimet. Kerrotaan, että samnilaiset johdatti uuteen kotimaahansa, Campaniaan, sonni. Toista joukkoa johdatti susi, kolmatta tikka j.n.e.

[181] Hän eli toisen vuosisadan alussa j.Kr.

[182] Sodan onnellisesta päättymisestä kiitetään enin konsuli Papirius Cursoria, joka on saanut »juoksijaa» merkitsevän lisänimensä nopeutensa takia. Mies oli myöskin kuuluisa kovuudestaan ja voimastaan. Hän ei puhunut paljoa, mutta oli jossakin määrin hirtehisen huumorin tajua omaava, hirvittävä järjestyksen mies. Kun ratsumiehet pyysivät kerran helpotusta ankarasta palveluksesta, hän vastasi: »Saatte kyllä: teidän ei tarvitse tämän jälkeen taputella hevostanne selkään noustessanne satulasta.» Toisen kerran oli eräässä roomalaisten liittolaisten joukko-osastossa upseeri, joka oli merkillisen hidas hyökkäämään ensimmäisille taistelulinjoille. Taistelun tauottua Papirius kutsutti pelkurin luokseen ja samalla kertaa käski liktorin ottaa kirveensä esille. Hyvän aikaa hän antoi syyllisen seisoa kuolonkalpeana ja vavisten. Ja kun hänen mielestään mies oli saanut tarpeekseen, hän rikkoi äänettömyyden sanoen liktorille samalla osoittaen erästä kantoa: »Hakkaa pois tuo, se on kulkijan tiellä.» Sitten hän päästi upseerin menemään rangaistuaan häntä sakolla — ja kuolemantuskalla.

Papirius Cursor nautti niin suuria kunnioitusta — Livius kertoo — että »häntä kuvailtiin sotapäälliköksi, joka olisi ollut Aleksanteri suuren veroinen, jos tämä olisi kääntänyt aseensa Eurooppaa kohti.»

[183] Epeiros oli tunnettu voimakkaasta, suurikokoisesta koirarodusta, joka soveltui sekä paimen- että metsästyskoiriksi.

[184] Pyrrhoksen armeijan hevoset olivat sitävastoin ehtineet tottua suuriin sotatovereihinsa.

[185] Että se olisi tosiaankin julkisesti lausuttu tässä tilaisuudessa, on kuitenkin tuskin luultavaa, koska käsite _italialainen maa_ ei vielä silloin merkinnyt samaa kuin käsite _roomalainen alue_.

[186] Saman voimakkaan, masentumattoman roomalaishengen vaikutuksen teki sekin neuvottelija, jonka roomalaiset lähettivät Pyrrhoksen luo. Hänen nimensä oli _Fabricius_. Hän oli aito roomalainen vanhaa juuria. Hän oli kerran sensorina ollessaan poistanut senaatista erään konsulin sentähden. että mies uskalsi komeilla hopeakalustolla, joka painoi jonkin verran enemmän kuin sallitut kolme kilogrammaa.

Pyrrhos teki kaikkensa voittaakseen mahtavan Fabriciuksen puolelleen ja tarjosi hänelle neuvottelujen aikana kunnioituksensa osoituksena kallisarvoisia lahjoja. Mutta oli kuin olisi puhunut seinälle. Silloin arveli kuningas, että hän kenties voisi järkyttää roomalaisen mielenlujuutta pelästyttämällä häntä. Seuraavan neuvottelun ajaksi hän antoi salaa viedä valtavan suuren elefantin sen teltan taakse, jossa molemmat miehet istuivat neuvotellen. Pyrrhoksen mielestä sopivan hetken tultua kuningas antoi sovitun merkin, esirippu vedettiin syrjään, ja mahtavasti törähdyttäen elefantti ojensi kärsänsä Fabriciuksen pään yli. Mutta roomalainen ei joutunut suunniltaan. Hymyillen hän sanoi vain Pyrrhokselle: »Yhtä vähän vaikuttaa minuun tänään eläin, kuin kultasi eilen.»

Jonkin ajan perästä Fabricius sai Pyrrhoksen henkilääkäriltä kirjeen, jossa tämä teki häpeällisen tarjouksen myrkyttää kuninkaan, jos roomalaiset antaisivat hänelle sopivan palkinnon siitä, että hän täten vapauttaisi heidät vaarallisesta vihollisesta. Suora roomalainen jätti kirjeen Pyrrhokselle itselleen. »Ennen», Pyrrhos sanoi, »voisi auringon saada poikkeamaan radaltaan kuin roomalaisen rehellisyyden tieltä.» Hänen sanotaan osoittaneen kiitollisuuttaan siten, että vapautti lunnaitta kaikki roomalaiset sotavangit.

Perimätiedon mukaan Kineaan ja Fabriciuksen tapahtumat sattuivat edellisenä vuonna, kohta Pyrrhoksen Herakleian luona saavuttaman voiton jälkeen. Mutta paraiden antiikkisten lähteiden mukaan ne kuuluvat vuoden 279 voiton jälkeiseen aikaan, jolloin Pyrrhos oli jo aikeissa siirtyä Sisiliaan. Tämä onkin paljoa mahdollisempaa.

[187] Muutamien kertomusten mukaan pitäisi vanhimman Rooman ja Karthagon välisen sopimuksen olla tehty jo 509 e.Kr. Beloch, joka, kuten useimmat muutkin nykyaikaiset historioitsijat, pitää epätodennäköisenä, että sopimukset näiden kahden kansan välillä voisivat olla näin aikaiselta ajalta, pitää vuoden 390:n seutuja totuudenmukaisimpina.

[188] Myöhemmin lienee karthagolainen lähetystö tullut Roomaan toivottamaan onnea samnilaissodassa saadun voiton johdosta ja laskemaan kultaisen seppeleen Capitoliumin luppiterin temppeliin.

[189] Mutta roomalaiset olivatkin jättäneet auttamatta karthagolaisia Sisiliassa.

[190] Argoksessa syntyi pian taru, että Demeter, kaupungin oma suojelijajumalatar oli surmannut kuulun sankarin.

[191] Luultavasti oli kysymyksessä kauppasopimus. Taikka se oli vain kohteliaisuudenosoitus nousevalle auringolle. Egyptin kuninkaan ystävyys oli roomalaisille hyvään tarpeeseen toisen puunilaissodan kaikkein raskaimpana vuotena, kun oli elintarvepula seurauksena Italian hävityksestä ja maanviljelykseen käytettävän työvoiman puutteesta. Silloin roomalaiset lähettivät — vuonna 210 e.Kr. — lähetystön Egyptiin hankkimaan viljaa siellä. Vahinko, ettemme tiedä, kuinka paljon he suunnilleen saivat.

[192] Muutamat kansantaloustieteilijät väittävät kuitenkin — vaikkakin kovin muodollisilla perusteilla, siltä tuntuu — etteivät liike-edut jo tähän aikaan olisi näytelleet niin tärkeää osaa, että ne olisivat kyenneet vaikuttamaan politiikkaan. Tiet poliittiseen vaikutusvaltaan ovat kuitenkin monta kertaa sen laatuisia, että huomioitsija ei koskaan voi olla varma, että hän keksii ne.

[193] Tuhansittain Baalin uhrilahjoja on kaivettu Karthagon alueelta. Ihmis-, etenkin lapsiuhreilla oli kauan merkitsevä osa karthagolaisten jumalanpalveluksessa.

[194] Tällöin herätti ennen muita huomiota Rooman konsuli _Rēgulus_, joka on hankkinut itselleen kuuluisan nimen ei ainoastaan sotaisilla uroteoillaan, vaan vielä enemmän sillä, mitä tarut kertovat hänen isänmaallisesta uhrautuvaisuudestaan. Oltuaan useita vuosia sotavankina Karthagossa, hänet kerrotaan lähetetyn Roomaan vaikuttamaan rauhanteon hyväksi. Siinä tapauksessa, että hän ei onnistuisi, oli hänen täytynyt luvata palaavansa takaisin vankeuteen. Täten karthagolaiset luulivat saavansa hänestä luotettavan toivomustensa puolesta puhujan. Mutta sen sijasta, että olisi neuvonut rauhaan, Regulus tarun mukaan oli kehoittanut innokkaasti senaattia jatkamaan sotaa, koska Karthagon voimat pian olisivat ehtyneet. Tämän jälkeen hän oli palannut Karthagoon ja hänet oli siellä palkaksi menettelystään kidutettu mitä julmimmin kuoliaaksi.

Luoteltava historioitsija Polybios ei kerro kuitenkaan tällaista tapausta. Kaikki on varmasti sepitetty roomalais-hyveitten ja roomalaisen sielunsuuruuden ihannoimiseksi vastakohtana puunilaisten julmuudelle ja alhaisuudelle.

[195] Näitä olivat tähän aikaan omenat ja päärynät, öljy ja viini sekä eräät vihannekset. Melkein kaikki ne etelänhedelmät, jotka nykyisin ovat niin luonteenomaisia italialaiselle maaseudulle, olivat silloin vielä siellä tuntemattomia. Persikka-, aprikoosi- ja mantelipuita vietiin sinne vasta sitten, kun Rooma oli ulottanut valtansa yli koko Välimeren; ja appelsiineja ja sitruunoita alettiin siellä viljellä vasta nykyajalla. Ne tuotiin sinne Aasiasta, ja kaktus, agave ja peruna Amerikasta.

[196] Tässä yhteydessä voi mainita, että Intiassa on aina meidän aikoihimme asti käytetty norsuja teloitusten suorittajina.

[197] Hamilkarin numidialaiset ratsumiehet ahdistivat erään 40 000 miehen suuruisen kapinallisjoukon muutamaan vuorien väliseen laaksoon ja sulkivat sen sinne täydellisesti. Pian raivosi kapinallisten kesken niin hirveä nälänhätä, että heidän täytyi syödä ihmislihaa. Ensiksi he teurastivat sotavangit ja sitten orjat. Kun he lopuksi epätoivoissaan koettivat murtautua ulos, Hamilkar antoi elefanttiensa kaikilta tahoilta valtoiminaan hyökätä onnettomien päälle ja tallata heidät maahan. Ei ainoakaan pelastunut elävänä.

[198] Delbrückin mielestä nämä Polybioksen numerot ovat liioiteltuja ja hän arvioi Hannibalin koko voiman liikkeelle lähdettäessä 60 000 mieheksi.