Part 43

Elefantit olivat varmasti tarkoitetut enemmän tekemään valtavan vaikutuksen keltteihin kuin roomalaisiin. Olivathan ne Pyrrhoksen sotaretkellä näyttäytyneet olevansa kaksiteräinen miekka, joka oli melkein yhtä vaarallinen omille joukoille kuin viholliselle.

Näihin aikoihin oli paljon elefantteja Pohjois-Afrikassa. Afrikkalainen elefantti ei ole kuitenkaan niin oppivainen kuin intialainen, jota Persian kuningas käytti sotatarkoituksiin ja hänen esimerkkiään seuraten Aleksanterin diadokit sekä Pyrrhos. Luultavasti karthagolaiset ovat tuottaneet Intiasta elefantinohjaajia, jotka opettivat heille taidon kesyttää paksunahkoja.

[199] Vaikeinta oli saada yli elefantit, sillä ne pelkäsivät kovasti vettä. Silloin keksittiin veistää kokoon suunnattoman suuria lauttoja ja levittää niille paksulti maata, niin että ne näyttivät rannan jatkolta. Kun eläimet oli saatu lautoille, ne irrotettiin rannasta ja hinattiin yli. Osa elefantteja kauhistui kuitenkin niin, että heittäytyi virtaan. Niiden ohjaajat hukkuivat kaikki, mutta eläimet pääsivät yli vahingoittumattomina pitkien kärsiensä avulla, jotka ne voivat ojentaa vedenpinnan yläpuolelle ja siten hengittää, vaikka niiden täytyi kahlata suurin osa matkasta veden alla.

[200] Nykyjään ollaan taipuvaisia olettamaan, että hän ei valinnut Pientä S:t Bernhard-solaa, kuten aikaisemmin on luultu, vaan eteläisemmän ylimenopaikan Mont Cenis'n luona.

[201] Erään Alppien maaston perusteellisen tuntijan lausunnon mukaan Länsialpeilla on ainoastaan yksi sola, josta voi katsella Lombardian tasankoa, nimittäin se, joka kulkee lähinnä etelään Mont Cenis'stä.

[202] Viinietikkaa oli sotilailla tapana kuljettaa mukanaan sekoittaakseen sitä veteen virkistyttämisnesteeksi.

[203] Tämä on Hannibalin oma ilmoitus, piirretty kuparitauluun, joka koristi Krotonin lähellä olevaa kuuluisaa Heran temppeliä. Vuonna 205 e.Kr., kaksi vuotta aikaisemmin kuin Hannibal jätti Italian, hän kirjoitutti siellä muistiin urotekonsa. Polybios kertoo itse lukeneensa kirjoitukset. Delbrück muuttaa kuitenkin vertailevien tutkimusten perusteella tappionumeroita huomattavasti ja olettaa, että Hannibal il ja Espanjasta lähtiessään oli noin 60 000 miestä ja Italiaan tullessaan noin 35 000 miestä.

Vielä ankarammin arvostelee Polybiosta italialainen De Sanetis, joka arvelee, että kahakoimiset barbaarien kanssa, sairaudet ja rasitukset koko Hannibalin marssin aikana eivät ole voineet maksaa kuin 5 000— 10 000 miehen elämän. »On», hän sanoo etelämaalaisen voimakkaalla kielellään, »säädytöntä syyttää Hannibalia sellaisesta hulluudesta, kuin että hän olisi johdattanut turmioon kokonaisia kaksi kolmasosaa parhaasta armeijasta, mitä Karthagolla oli koskaan ollut.» Todenmukaista on — hän arvelee —, että hänellä Espanjasta lähtiessään oli korkeintaan 30 000 — 35 000 miestä. Hannibal liesi nimittäin vallan hyvin, kuinka muonitusvaikeudet barbaarisessa ja vihollismielisessä maassa kasvavat kilpaa miesluvun kanssa. Suurella armeijalla ei ole myöskään sellaisia liikkuvaisuutta, joka oli Hannibalin menestysten välttämätön ehto.

[204] Ennenkuin veriviholliset kohusivat toisensa ensi kerran Italian maalla, kumpikin ylipäällikkö piti innostuttavan puheen joukoilleen. Sekä Polybios että Livius selostavat näitä puheita. Puheiden ajatuksenjuoksun molemmat historioitsijat esittävät pääasiallisesti samalla tavulla. Molemmilla Scipio muistuttaa kansaansa siitä, että roomalaisilla oli taas vastassaan kansa, jonka he aina ennen olivat voittaneet. Sekä Polybioksella että Liviuksella roomalainen sotapäällikkö leimaa Hannibalin retken Rhônelta Alppien yli itse asiassa paoksi, joka johtui pelästyksestä, kun hän sai kuulla, että roomalaiset olivat lähellä. Mutta Livius kuvarikkaalla kielellään ja levein siveltimiä panee Scipion kuvaamaan, kuinka kauhean uupuneita karthagolaiset olivat marssittuaan yli vuorien. »He ovat haamujen kaltaisia kummituksia», tämä sanoo, »tai paremmin sanoen ihmisten varjoja, nälän ja kylmän näännyttämiä, kiviin ja kallioihin rujoiksi ja rammoiksi kolhiintuneita. Heidän jäsenensä ovat paleltuneita, lihakset jäykät lumesta, kylmän käyristämät, aseet rikkonaisia ja särkyneitä, hevoset ontuvia ja voimattomia. Sellaista ratsu-, sellaista jalkaväkeä vastaan on teidän taisteltava. Te ette joudu tekemisiin vihollisen, vaan sen viimeisten jäännösten kanssa. Ja minä pelkään ainoastaan sitä, että sittenkuin olette taistelleet Hannibalin kanssa, tullaan sanomaan, että _Alpit_ ovat hänet voittaneet.»

[205] Nykyinen Piacenza.

[206] Livius on merkinnyt muistiin suuren joukon sellaisia enteitä. Huhu tiesi kertoa, että vihannestorilla Roomassa puolenvuoden vanha lapsi oli huutanut »triumfi», että härkätorilla härkä oli itsestään noussut erään talon kolmanteen kerrokseen ja heittäytynyt sieltä alas, että taivaalla oli nähty palava laiva ja että salama oli iskenyt Toivon temppeliin. Lanuvinmin kaupungissa oli pyhä keihäs itsestään liikkunut ja korppi lentänyt Junon temppeliin ja istuutunut jumalattaren vuoteelle. Amiternumin tienoilla oli monin paikoin nähty ihmisen muotoisia haamuja valkeissa vaatteissa. Picenumissa oli satanut kiviä ja Caeressä oraakkelilauseiset pyhät sauvat kutistuneet kokoon. Galliassa oli susi temmannut vartiosotilaan miekan huotrasta ja juossut se suussaan matkoihinsa.

[207] De Sanctis suhtautuu epäilevästi kertomukseen karthagolaisien vaivoista Apenniinien yli kuljettaessa, samoinkuin hän ei usko niihin tappionumeroihin, joita kerrotaan Hannibalin retkellä Pon tasangolle, vaan leimaa tavanomaiset kertomukset niistä »määrättömästi liioitelluiksi». Hannibalin tappiot Etrurian läpimarssin aikana rajoittuivat pääasiallisesti hevosiin ja kuormastoon, hän arvelee. Ainoastaan hyvin vähän miehiä menehtyi. Mitään _positiivisia todistuksia_ ei hänellä kuitenkaan ole käsityskantansa tueksi esitettävänä enemmän toisessa kuin toisessakaan tapauksessa.

[208] De Sanctis arvioi maanmiehensä Cantalupiksen laskujen perusteella roomalaisten voiman korkeintaan 45 000—50 000 mieheksi. Hannibalin armeijan hän arvioi 35 000—40 000 mieheksi. Hän pitää mahdottomana, että se olisi ollut voimakkaampi, koska se vuotta aikaisemmin ei ollut sen suurempi, kuin että päävoima voi yhtenä yönä kulkea Campanian vuorisolan kautta, jonne roomalaiset olivat asettuneet väijyksiin. 12 tunnissa ehtii tuskin enemmän kuin 25 000 miestä tavallisessa marssitahdissa sivuuttaa tämän paikan. Sen lisäksi on otettava huomioon niiden luku, jotka lähetettiin ajamaan 20 000 härkää vuorta ylös.

Delbrück hyväksyy sitävastoin pääasiallisesti Polybioksen ilmoitukset voimasuhteista.

[209] Rahvas löysi helppotajuisen selitysperusteen siihen, niiksi ei enää taisteltu suuria taisteluita. Se riippui nähkääs siitä, että Hannibalin joukot olivat veltostuneet oleillessaan talvileirissä ylellisessä ja nautinnonhaluisessa Capuassa. »Siellä», Livius kertoo, »turmeltuivat ylellisyydessä ja irstailussa nuo soturit, joita mitkään kärsimykset eivät olleet kyenneet voittamaan; ja turmelus tuli heidän keskuudessaan vielä sitäkin suuremmaksi, kun he olivat täydellisesti tottumattomia nautinnoihin ja olivat senvuoksi nautinnoissaan kohtuuttomia. Uni ja viini ja kemut, haureellisuus ja kylvyt ja toimettomuus, jotka päivä päivältä tulivat yhä miellyttävämmäksi tavaksi, lamauttivat heidät sekä henkisesti että ruumiillisesti siinä määrin, että heitä tästäpuolin suojeli enemmän vanha voitonmaineensa kuin todelliset voimansa.»

Se armeija, joka mukanaan Hannibal läksi Capuasta, oli kokonaan toinen kuin se, jonka kanssa hän sinne tuli — Livius jatkaa. Muinainen sotakuri oli ainaiseksi turmeltunut. »Monet sotilaat läksivät sieltä käsikoukussa porttojen kanssa. Ja niin pian kuin he rupesivat elämään teltoissa ja soturielämän rasitukset taas alkoivat, heidän ruumiin- ja sielunvoimansa pettivät, aivan kuin he olisivat olleet alottelijoita. Suuri joukko sotureita karkasi, ja Capuasta tuli karkurien yleinen piilopaikka.»

Sanottiin pian, että Capua oli tullut Hannibalille yhtä kohtalokkaaksi kuin Cannæ roomalaisille. Roomalaisten ylipäällikkö Marcellus ei lyönyt laimin rohkaista sotilaitaan kertomalla, »kuinka karthagolaiset olivat menneet rappiolle Capuan ylellisyydestä, kuinka koko talven kestänyt juopottelu, kurittomuus ja kaikenlaiset irstailut olivat heidät turmelleet. Poissa on», hän sanoi, »se voima ja elämänhalu, se ruumiin- ja sielunvoima, joka johti heidät Pyreneitten ja Alppien tunturien yli. Ainoastaan näiden miesten jäännökset taistelevat nyt teitä vastaan. He kykenevät tuskin kantamaan aseitaan ja jaksavat tuskin itse pysyä pystyssä.»

Tämä kaikki on vain naiivia puhetta. Hannibalin joukot eivät aivan yksinkertaisesti olleet koskaan sijoiteltuina Capuaan, sillä sellaista majoitusta olivat kaupungin asukkaat vastustaneet silloin, kun he tekivät liiton Hannibalin kanssa. Kuinka voitaisiinkaan muutoin selittää se seikka, että roomalaiset antoivat Hannibalin oleksia vielä kokonaista kaksitoista vuotta Italiassa, jos hänen joukkonsa olisivat olleet niin heikontuneita, rappiolle joutuneita ja hillittömiä kuin perimätieto väittää?

Tällaisista kysymyksistä historiallinen legenda ei pidä tarpeellisena välittää.

Roomalainen patriotismi loistaa läpi koko tämän kertomuksen. Roomalaiset voivat olla iloissaan siitä, että Nemesis oli kuitenkin huolehtinut siitä, että juuri Capuan menetys, tuo Roomaa kohdannut kova isku, oli itse asiassa muodostunut puunilaisten turmioksi.

[210] Rajattomasti liioiteltuja ovat kertomukset lukuisista roomalaisten voitoista, joilla Livius ylitsevuotavassa patriotismissaan kaunistelee Rooman historiaa vuodesta 215 vuoteen 203. Eräs tutkija, joka on huvikseen laskenut yhteen kaikki ne tappiot, jotka Hannibalin näiden kertomusten mukaan olisi pitänyt kärsiä, päätyy sievoiseen 120 000 miehen lopputulokseen! Marcelluksen suuri voitto Nolan luona, joka on kauan kummitellut historiassa, rajoittuu tarkemmin tutkien vähäpätöiseksi kahakaksi. Samalla tavoin liioiteltua on kauttaaltaan kaikki muukin. [211] Livius kertoo, että heidät otettiin kiinni ja teljettiin kaikki tyynni kaupungin kylpylöihin, jonka jälkeen heidät tukahdutettiin kuumaan höyryyn.

[212] Marcellus oli kaatunut vuonna 208.

[213] Kuten Trebian tappion perästä satoi nytkin kiviä; salama iski temppeleihin, muureihin ja kaupunginportteihin, ja erään kaupunginportin alitse juoksi kokonainen virta verta. Susi elämöi Capuassa. Mutta kamalinta kaikesta oli epäsikiö, joka juuri tuohon aikaan syntyi Roomassa. Torjuakseen kaikkea sitä kauhistavaa, mitä tämä lapsi ennusti, merkkienselittäjät julistivat, ettei pitäisi sallia sen koskettaa Rooman maaperää, vaan se oli upotettava elävänä mereen. Niin tapahtuikin.

[214] Legionan alajaosto.

[215] Livius kertoo, että Hannibal surmautti myös kaikki ne italialaiset sotilaat, jotka kieltäytyivät seuraamasta häntä yli meren. Niinkuin monet muutkin saman kertojan jutut, tämäkin ilmeisesti on tekaistu todistamaan sitä julmuutta ja »puuniloistakin suurempaa petollisuutta», josta hän kerta kaikkiaan on syyttänyt Rooman vaarallisinta vihollista. Livius ei arastele edes sommittelemasta kertomusta, miten Hannibal oli häväissyt Junon pyhättöä. Kun onnettomat pakenivat läheiseen temppeliin — kuinka nämä tuhannet ihmiset olisivat sinne mahtuneet? — Hannibal arkailematta »mitä kauheimmalla tavalla murhautti heidät» itse pyhätössä.

[216] Onko Rooman Idän-politiikan perustana itsetietoinen imperialismi, vai yksistäänkö olosuhteitten mahti ajaa roomalaisia melkein vastahakoisesti askel askeleelta eteenpäin tällä uudella tiellä, siitä historioitsijain mielipiteet ovat jyrkästi vastakkain ja ovat olleet aina siitä asti, jolloin Mommsen esiintyi jälkimmäisen mielipiteen kannattajana. Meidän aikanamme ovat edellisen ajatussuunnan kannattajia m.m. Colin, Kromayer ja De Sanctis. Kromayer panee erikoista painoa kansanpsykologiseen puoleen: roomalaiset ikävöivät Idän ihanuuksia, korkeampi kulttuuri houkuttelee aina alkeellisemmalla asteella olevia kansoja. Collin ja De Sanctis tuovat enemmän esiin taloudellisia näkökohtia. Edellinen näkee Rooman Idän-politiikassa eritoten Rooman suurrahamaailman kasvavan vaikutuksen tuloksen. Kapitalisteille ja suurelle osalle kansaa, jolla oli harrastusta näiden yrityksiä kohtaan, oli hankittava uusia alueita saalistettavaksi. De Sanctis on sitä mieltä, että roomalaisilla jo kauan oli ollut suuria kaupallista kiinnostusta Aigeian merta ja eritoten Vähän-Aasian rannikkokaupunkeja kohtaan.

Niin etevä kansantaloudellinen historioitsija kuin Tenney Frank sitävastoin arvelee, että tuona aikana ei vielä Roomassa ollut kapitalisti- ja suurkauppaharrastuksia, jotka olisivat olleet kyllin voimakkaita vaikuttamaan roomalaisten politiikkaan. Hän ei myöskään pidä Karthagon ja Korinyhoksen hävitystä taloudellisesta kilpailusta aiheutuneen taistelun tuloksena. Vasta Gracchusten ajalla — siis 130-luvulla e.Kr. — oli liike-elämä Roomassa saanut sellaisen merkityksen, että se vaikuttaa politiikkaan, Frank arvelee.

Roomalaisen imperialismin — jos jo nyt käytetään tätä sanaa — oleellinen sotilaallisuus on yhtä varmaa kuin karthagolaisen imperialismin kaupallisuus. Mutta tämähän ei estä sitä, että taloudelliset harrastukset jo aikaisemmin, kuin mitä Frank on taipuvainen myöntämään, ovat voineet _osaltaan vaikuttaa_ tähän imperialismiin. Ne sotateot ja se Idän maitten runsas saalis, joka alkoi virrata Roomaan Hannibalinsodan lopun jälkeisinä aikoina, tekivät kaupungista ehdottomasti kapitalistikeskuksen. Mutta suuret pääomat eivät pysähtyneet yksin Roomaan, vaan niitä käytettiin myöskin panemaan liikkeelle suuria yrityksiä maailman eri osissa. Rooman taloudellinenkin politiikka tulee yhä enemmän koko maailman piiriinsä sulkevaksi. Maailman hyväksensä käyttäminen ei ole roomalaisille enää ajan oloon vain aseellinen yritys, vaan samalla suuri liikeyritys.

[217] Näytteenä mielipiteiden vaihtelevaisuudesta, kun on kysymys Rooman Idän-politiikan arvostelusta, mainittakoon etevän, innostuvaisen ranskalaisen historioitsijan Holleaux'n päättelyistä. Hän sanoo Rooman sotaisia yrityksiä Makedoniassa puolustustoimenpiteiksi, joiden tarkoituksena oli torjua pelättävissä oleva Philippoksen ja Antiokhoksen yhdessä toimeenpanema kaappaus. Hellyttävällä, välistä asianajajamaisella kaunopuheisuudella Holleaux kuvailee roomalaisten pelkoa, että molemmat kuninkaat olivat tehneet suunnitelman luoda Kreikasta toimintakeskus niin meri- kuin maasodallekin Italiaa vastaan, aivan kuin Hannibal oli tehnyt Espanjassa. »Nyt, kuten ainakin», tämä historioitsija sanoo, »huoli tasavallan turvallisuudesta teki senaatin sotaisaksi.» Korkea neuvosto oli vain halunnut torjua sen vaaran, jonka se luuli Roomaa uhkaavan — olkoonkin, että tämä vaara oli kuviteltua. »Rooman politiikka tänä aikana», hän jatkaa, »ei ollut koskaan muuta kuin vastaus — tällä kertaa tosin etukäteen annettu vastaus — ulkoapäin tuleviin uhkauksiin, todellisiin tai luuloteltuihin.»

Ihmetellä vain täytyy, tokko näin ollen yleensä _on_ olemassa hyökkäyssotia — hyökkäävän puolen ja sen taitavain puolustuspuhujain näkökulmasta.

Olettamansa roomalaisten melkein silmittömän kauhun Antiokhoksen ja Philippoksen suunnitelmia kohtaan Holleaux johtaa kertomuksesta heidän välisestään liitosta, jolla roomalaiset oli pelästytetty toisen puunilaissodan loppuaikoina. Kun korkea neuvosto sai kuulla, että Philippos oli tehnyt liiton Antiokhoksen kanssa, silloin Rooman isät hengessään näkivät, miten kokonaisen maailmanosan apuneuvot oli asetettu Makedonian käytettäviksi, ja historiallisesti sivistyneet loihtivat esiin Kserkseen päivien muistot. Tai ainakin pidettiin Philipposta uutena Pyrrhoksena, joka vaani tilaisuutta hyökätäkseen Italiaan. Parempi yllättää kuin joulua yllätetyksi, senaatti ajatteli. Jos Philippoksen ja Antiokhoksen välistä sopimusta ei olisi ollut tai, oikeammin sanottuna, jos roomalaiset eivät olisi saaneet selkoa sen olemassaolosta, ei ole, niin Holleaux tuumii, syytä luulla, että he kreikkalaisten vuoksi olisivat rikkoneet sen rauhan, jonka he olivat tehneet Philippoksen kanssa vuonna 205. He eivät koskaan olisi huolineet kuulla puhuttavan hellenistisestä politiikasta eivätkä koskaan olisi välittäneet »Aasian asioista», Adrian meri olisi yhä ollut rajana kahden maailman välillä. »Toisessa diadokein jälkeläiset olisivat jatkaneet keskinäisiä loputtomia sotiansa, sillä aikaa kuin Rooma, erillään heidän riidoistaan, häiritsemättä olisi hallinnut Länsimaita.»

Ajatuskulku on kiintoisa, mutta eiköhän siinä liikuta kovin uskallettujen päätelmien varassa? Eikö siinä kokonaisen maailman kohtaloita panna riippumaan liian tilapäisistä sattumista? Roomalaisetko, tämä kaikkea muuta kuin hermostunut kansa, olisi todella saatu ryhtymään sotiin niin kaukaisilla sotanäyttämöillä kuin Balkanin niemimaalla ja Vähässä-Aasiassa pelkästä tilapäisestä kiihtymyksestä tai, kuten Holleaux itse sanoo, »tilanteen väärästä arvioinnista»? Jos niin oli, niin kyllä heihin sodan ajatus oli niin juurtunut, että mikä »sattuma» hyvänsä olisi voinut aiheuttaa heidän aseellisen sekaantumisensa Idän asioihin.

[218] Taru kertoo, että Stadionin yli lentävät linnut putosivat maahan suosion pauhinan huumaamina.

[219] Sitäpaitsi hän sai kärsiä sen häväistyksen, että sai kulkea voittajansa triumfisaatossa. Hän oli rukoillut voittajaansa hänet siitä päästämään; mutta vaikka Æmilius oli harvinaisen lempeä ja jalomielinen mies, hän ei antanut onnettomalle muuta vastausta kuin lausumalla peitetyn nuhtelevasti: »Sinusta itsestäsihän riippuu vapautuksesi.»

Mutta vangilla ei ollut rohkeutta päättää itse päivänsä. Nöyryytyksellä, joka oli kuolemaakin pahempi, hän osti itselleen parin vuoden elämän vankeudessa ja kurjuudessa. Voittajansa triumfisaatossa hän hoiperteli eteenpäin surusta voimattomana kolmen lapsensa perässä, joiden näkeminen herätti yleisiä osanottoa katselijoissa. Onneksi lapset olivat vielä liian pieniä täysin tajutakseen onnettomuuden suuruutta.

Tässä triumfissa oli senvuoksi jotakin erityisen järkyttävää. Mutta toisellakin tavalla sekaantui voitonriemuun voimakas tunne onnen vaihtelevaisuudesta. Æmiliuksella oli neljä poikaa. Molemmat vanhimmat olivat ottopoikina siirtyneet toisiin sukuihin. Sattui nyt niin, että nuorin pojista kuoli viisi päivää ennen triumfia ja lähinnä nuorin kamppaili juuri juhlien aikana kuoleman kanssa ja oli kolme päivää myöhemmin vainaja. Mutta isä kantoi syvän surunsa miehekkään voimakkaana. Kun hän pian sen jälkeen kansankokouksessa teki selkoa sotaretkestään, hän lausui, että menestyksensä huipulla hän oli vavissut tuskasta, että onni kääntyisi onnettomuudeksi. Mutta silloin hän oli toivonut — niin hän sanoi —, että hänen oma kotinsa saisi kokea onnen vaihtelun kernaammin kuin Rooman kansa. »Ja nyt», hän jatkoi, »minä toivon, että minua kohdannut suuri menetys on torjuva kaiken onnettomuuden valtiolta. Onnettomuudet riittänevät jo, sittenkuin triumfini, aivan kuin kohtalon ivasta, sattui poikieni hautajaisten väliin! Minua ja Perseusta on pideltävä erikoisen räikeinä näytteinä ihmiskohtalon vaihteluista. Mutta huomatkaa kuitenkin, että hän, joka itse on vanki, on saanut säilyttää lapsensa vahingoittumattomina, kun sitävastoin minä, triumfin viettäjä, nousen toisen poikani ruumiin äärestä triumfivaunuihin ja laskeudun Capitoliumilta toisen luo nähdäkseni hänen viimeisen henkäyksensä! Kaikista jälkeläisistäni ei nyt ole jäljellä ainoatakaan, joka kantaisi Æmilius Paulus nimeä; Pauluksen talossa on nyt vain enää vanha mies. Mutta tässä kotini kärsimässä menetyksessä on teidän onnenne ja valtion voima lohdutuksenani.»

[220] Hei voitto!

[221] Kuvaavaa on, että hän myi aina orjansa, kun ne alkoivat käydä vanhoiksi. Kykenemätöntä väkeä hän ei halunnut elättää.

Plutarkhos väittää myös, että hän »aina järjesti asiat niin, että orjien kesken oli riitaa ja eripuraisuutta, sillä heidän sopuansa hän piti epäilyttävän vaarallisena».

[222] Noin 300 mk.

[223] Ensimmäisenä iltana hän laski erääseen Afrikan rannikolla olevaan pieneen saareen. Nyt oli vain estettävä, ettei siellä lähetetty venhettä viemään hänen vihollisilleen Karthagoon sanomaa, missä hän oli, sillä silloin hänet varmasti olisi oteltu kiinni ja jätetty roomalaisille. Senvuoksi hän kertoi kaikille sataman laivureille, että Karthagon neuvosto oli lähettänyt hänet Tyrokseen, ja pyysi heidät juhla-aterialle. Siitä he eivät kieltäytyneetkään ja lainasivat kernaasti hänelle purjeitaan, joista pystytettiin rannalle teltta, missä vieraspidot pidettäisiin. Sitten hän juotatti koko seurueen avuttomaksi ja poistui itse kaikessa hiljaisuudessa. Meriurhot heräsivät vasta puolissa päivin ja huomasivat, että isäntä itse oli hävinnyt. Sitten viipyi vielä hyvän aikaa, ennenkuin he saivat laivainsa köysistöt kuntoon. Siten Hannibal sai sen etumatkan, jota hän tarvitsi.

[224] _Kamarilla_ (esp. _camarilla_), oik. pieni kamari, hovipuolue, joka vastuunalaisien henkilöiden selän takana koettaa vaikuttaa hallitsijaan. [Suomentajan huomautus.]

[225] Polybios kuvailee häntä todelliseksi raukaksi: »Hirveän ruma hän oli, eivätkä hänen hengenlahjansa olleet sen paremmat. Hän oli vain puolimies, kelvoton ja pelkuri sodassa, langennut mitä tärkeimpiin irstailuihin. Ylipäänsä hänellä ei ollut hämärintä aavistustakaan siveellisestä arvokkuudesta, vaan hän eli yötä päivää Sardanapaloksen elämää barbaarisissa irstailuissa.» Käydessään Roomassa v. 167 e.Kr. liehakoiva itämaalainen sananmukaisesti ryömi senaatin edessä, suuteli korkean neuvoston istuntosalin kynnystä ja nimitti itseänsä »Rooman kansan vapautetuksi orjaksi», mikä kielenkäyttö etsimättä johtaa mieleen lyydialaisten vasalliruhtinasten tavan aikoinaan ilmaista alamaisuutta faaraolle.

Alamaiset vihasivat ja halveksivat Prusiasta. Sitävastoin hänen pojastaan Nikomedeesta kansa piti, jonka vuoksi kuningas uhkasi hänen henkeänsä. Mutta Nikomedes ehti ennen kunnotonta isäänsä ja isketti hänet kuoliaaksi.

[226] _Dogmi_ (kreik. _dogma_), oppilause, jota ei voida todistaa, uskonkappale. — Suoment. huomautus.

[227] Myöhemmin on esitelty otaksuma, että Karthagon hävitys riippui juuri roomalaisten pelosta, että Masinissa tekisi sen pääkaupungikseen ja että Numidian valtakunta paisuisi siten liian mahtavaksi. Masinissa oli ollut roomalaisille hyvä karthagolaisten jarru, mutta hänenkin valtansa oli pidettävä aisoissa.

On paljon todistuksia siitä, että roomalaiset eivät koskaan päästäneet apuriensa ohjia höllemmälle, kuin mikä oli heidän etujensa mukaista. Sekä Altalos että Masinissa saivat sen kokea. Mutta että he olisivat _hävittäneet Karthagon_ pitääkseen Masinissaa aisoissa, se tuntuu kuitenkin omituiselta. Eräs puolue Karthagossa kai tosin näki pelastuksen Numidiaan liittymisessä. Mutta rotuvastakohta ja vanha vihollisuus teki toki mahdottomaksi sellaisen itsestäänluopumisen. Roomalaisille oli yksinkertaisinta pitää Masinissaa aisoissa juuri antamalla Karthagon säilyä Numidian vastapainona. On ilmeisesti probleeman tarpeetonta vaikeuttamista, väittää, että »Karthagon oli kukistuttava ei itsensä, vaan naapurinsa vuoksi» ja että »Rooma uhrasi kokonaisen kansan riistääkseen kolmannelta mieheltä tämän saaliin varsinaisen arvon.» Tämä päättely edellyttää myös, että roomalaiset olivat vakuutettuja siitä, että Karthago ei kykenisi pitämään puoliansa Masinissaa vastaan. Mutta mitä syytä heillä oli sellaiseen luuloon, kun he itse pelkäsivät Karthagon kasvavaa vaurautta.

Tällaisen olettaman syntyyn on sisimpänä syynä se, että muutamat historioitsijat kaikin voimin ovat yrittäneet keksiä, Karthagon hävitykseen toisen selityksen kuin roomalaisten liikemiesten kateuden. Mutta miksi ei silloin tyytyä yksinkertaisempaan ja luonnollisempaan selitykseen: Rooman kansan tuntemaan pelkoon verivihollistaan kohtaan, joka niin uskomattoman nopeasti oli tointunut? Aivan varmaan roomalaiset pelkäsivät verrattomasti enemmän Karthagon kuin Masinissan paisuvaa valtaa.

[228] Vain kymmenen heistä oli elossa isän kuollessa.

[229] Mahtoikohan hän aavistaa, että hänen isiensä maan rikkain kaupunki, ihana Korinthos, vain pari kuukautta myöhemmin oli sortuva soraksi ja tuhaksi?