Part 40

Kun sotilaat parhaillaan hajoittivat erästä valtavaa muistomerkkiä, salama iski yhtäkkiä kiveen ja sotilaat lamautuivat pelästyksestä. Karthagolaisten leirissä olevat merkkienselittäjät julistivat, että rangaistus uhkasi, koska oli tehty pyhäkönryöstö. Vahdissa olevat sotilaat joutuivat öisin kauhun valtaan, kun vainajien henget ilmestyivät heille, ja jumalat osoittivat suuttumustaan hautojen häpäisyn johdosta lähettämällä sotajoukon keskuuteen ruton. Paljon karthagolaisia kuoli, niiden joukossa itse ylipäällikkö. Jumalien viha voitiin lepyttää ainoastaan juhlallisella uhrilla. Kun oli uhrattu lapsi, niin kauhu asettui ja kulkutautikin alkoi hellittää otettaan — ainakin tuntui siltä.

[35] Ensinnä muuan 800 miehen suuruinen osasto huomasi olevan edullista siirtyä karthagolaisien puolelle. Hinta oli 15 talenttia. Saman verran maksoi yhden ainoan ylipäällikön ostaminen — mutta tämä olikin sparttalainen. Mies kiiruhti heti huomauttamaan muutamille johtajatovereilleen, että oli turhaa koettaa puolustaa niin huonosti muonitettua kaupunkia kuin Akragas oli. Ja niin he jokainen marssivat matkaansa toinen toisensa jälkeen.

[36] Oltiin sotaretkellä Dionysioksen johtaessa armeijaa, jossa oli enimmäkseen hänen kannattajiaan. Eräänä yönä hän antoi hälytysmerkin, käski sytyttää tulia telttansa ympärille ja kutsui luokseen uskollisimmat ystävänsä aivan kuin etsien heiltä suojaa. Seuraavana aamuna hän kutsui sotajoukon jonkinlaiseen asestettuun kansankokoukseen ja selitti, että yöllä muka oli tehty murhayritys häntä vastaan. Liikutuksesta vapisevalla äänellä hän kehoitti uskollisia sotilaitaan puolustamaan häntä vihollisen pahoja juonia vastaan ja ehdotti, että hänelle tätä tarkoitusta varten annettaisiin vakinainen henkivartiosto. Se tietenkin myönnettiin ja määrättiin 600 miehen vahvuiseksi.

Mutta heti kuin itse järjestö oli hyväksytty, Dionysios ei välittänyt lainkaan määrätystä miesluvun rajoituksesta. Hän valitsi heti toista tuhatta miestä, sellaisia, jotka samalla kertaa olivat tunnettuja urhoollisuudestaan ja köyhyytensä takia olivat epäitsenäisessä asemassa. Näille hän antoi komeat aseet ja runsaan palkan. Eikä siinä kyllin: hän perusti myös pestatun joukon, joka oli melkein yhtä täydellisesti hänen valtansa alainen kuin henkivartijatkin. Mieluimmin hän valitsi siihen orjia ja linnavankeja saadakseen sellaisia palkkasotureita, joiden kiitollisuuteen hän voi luottaa.

Kun tämä oli tapahtunut, selvisi kaikille, että n.s. sotaretki oli vain Dionysioksen sortovallan vahvistamiseksi keksitty veruke. Henkivartioston ja palkkajoukkojen etupäässä hän palasi Syrakusaan, leiriytyi Akropoliille ja esiintyi joka suhteessa yksinvaltiaan tavoin.

[37] Todistuksena hänen viekkaudestaan, kun oli hankittava rahaa sodankäyntiä varten, kerrotaan seuraava juttu. Kerran hänen vaatiessaan sotaveroa kaikki Syrakusan porvarit selittivät yhteen ääneen, ettei heillä ollut rahaa. »Vai niin», Dionysios vastasi, »siinä tapauksessa ei asialle voi mitään.» Mutta kun oli kulunut vähän aikaa ja tapaus oli unohtunut, hän antoi myydä huutokaupalla oman asuntonsa kallisarvoisen sisustuksen. Kunnon syrakusalaiset ostivat mielihyvin ja maksoivat myöskin. Mutta mitään huonekaluja he eivät niillä rahoilla ikinä saaneet. Ne käytettiin sen sijaan sotavarustuksiin.

[38] Peloponnesolaissodan aikana oli tosin myöskin tehty sopimuksia Kreikan ja Sisilian välillä. Mutta silloin ateenalaiset ja sparttalaiset lähettivät joukkoja _sinne_ —, nyt Syrakusa vuorostaan lähetti apujoukkoja _Kreikkaan_. Tämä osoittaa, mitenkä mullistavasti rasittava peloponnesolaissota oli vaikuttanut emämaan ja siirtokuntien voimasuhteisiin. Ateenalaiset koettivat turhaan houkutella Dionysiosta puolelleen — hän pysyi uskollisena Spartalle. Ja eräänä ratkaisevana hetkenä hän teki sparttalaisille verrattoman palveluksen. Se tapahtui vuonna 387, kun heidän rauhanvälittäjänsä palasivat Aasiasta mukanaan kuninkaanrauhan julistus. Juuri silloin Kreikan vesille ilmestyi joukko sisilialaisia ja italialaisia sotalaivoja, jotka Dionysios oli lähettänyt Spartan avuksi. Asian ratkaisi Spartan sekä idästä että lännestä saama apu. Ateena ja muut sotaakäyvät Kreikan valtiot huomasivat parhaaksi suostua rauhaan, joka takasi Spartalle Kreikan johtoaseman.

Pari muutakin kertaa Syrakusan tyranni auttoi Kreikan emämaassa olevia liittolaisiaan.

[39] Dionysioksen sanotaan myöskin intohimoisesti harrastaneen lääketiedettä ja kirurgiaa; ja jos on totta, mitä kerrotaan, että hän huvikseen suoritti leikkauksia, leikkeli ja poltti, niin on tuskin aiheita kadehtia niitä, joilla oli kunnia joutua tyrannikirurgin koekaniineiksi.

[40] Kerrotaan, että kun hänen veljensä kerran piti selittää hänelle, missä jokin paikka sijaitsi, hän lainasi eräältä Dionysioksen henkivartijalta keihään voidakseen sillä piirustaa hiekkaan. _Siitä_ tyranni sai tarpeeksi aiheita heti mestauttaakseen kallisarvoisen henkensä varomattoman vartijan.

[41] Hän ei pitänyt mitään pyhänä. Eräällä Zeuksen patsaalla hän riisti kultaisen viitan, joka painoi 85 talenttia, selittäen että talvella tämä vaatekappale oli liian kylmä ja kesällä liian kuuma. Sen sijaan hän puetti jumalankuvan villaiseen vaippaan.

Eräältä Asklepioksen, lääketieteen jumalan, patsaalta hän leikkautti parran — se oli näet puhdasta kultaa — sillä perusteella, että jumalan ei sopinut olla parrakas, kun hänen isällään, Apollonilla, ei ollut partaa.

Muitakin kalleuksia, joita jumalankuvilla oli päässään tai käsissään, kuten kultaisia seppeleitä, hän otti »talteen». Jumalat olivat luovuttaneet ne hänelle, hän väitti, »sillä mitä he muuten tekisivät lahjoillaan, jolleivät onnellistuttaisi niillä jotakin ihmistä?»

[42] Olympoksen pohjoispuolella öljypuut ja muut etelän kasvit viihtyivät vain erikoisen aurinkoisilla ja hyvin suojaisilla rannikkokaistaleilla sekä muilla yhtä suotuisilla paikoilla.

[43] Makedonian silloisten vallanperimystaisteluiden aikana hänet oli viety panttivangiksi Thebaan.

[44] Sanaa »filipiikki» käytetään siitä alkaen merkitsemään intohimoista valtiollista hyökkäyspuhetta.

[45] Muutamia viikkoja myöhemmin Demosthenes jälleen esiintyi maanmiehilleen ja kehoitti heitä toimintaan. »Traakiassa», hän sanoi, »Philippos on hävittänyt enemmän kuin kolmekymmentä kaupunkia niin perinpohjaisesti, että nyt voi kulkea sen paikan yli, missä ne ovat sijainneet, aavistamatta lainkaan, että ne kerran ovat olleet olemassa. Delphoissa hän on ottanut käsiinsä Kreikan yhteisten asioitten ylijohdon ja antaa erään kätyrinsä siellä toimia hänen edustajanaan. Thermopylain hänen joukkonsa ovat miehittäneet, Phokis-maakunta on hävitetty, Thessalia pirstaleina ja orjuudessa; Euboiaan hän on asettanut tyranneja, Megaraa hän uhkaa, Elis ja muita Peloponnesoksen kaupunkeja hänellä on vallassaan j.n.e. j.n.e. Ja samalla kuin hän toiselta puolen himokkaasti tavoittelee Joonian meren herruutta, hän kurkottaa toisen kätensä Hellespontosta ja Bysantionia kohti. Mutta helleenit katselevat rauhallisina, kuinka hän täten levittää valtaansa aivan kuin olisi kysymyksessä vastustamaton luonnonvoima, raekuuro, johon nähden jokainen vain toivoo, että se säästäisi _hänen_ peltonsa. Nämä samat helleenit, jotka muinoin olivat niin herkkätuntoisia ja kateellisia, heti kuin _helleeninen_ valtio oli saavuttanut ylivoimaisen aseman, nämä helleenit alistuvat nyt kärsivällisesti kaikkiin arvottoman makedonialaisen loukkauksiin. Valtion maineen ja kunnian tunto on helleenien keskuudesta kadonnut. Kavaluus vallitsee, eikä ihmisillä ole enää voimaa vihata pahuutta.»

[46] Vrt. Gallipolin taisteluita viime maailmansodassa.

[47] — Alkujaan Artakserkses II oli nimittänyt vanhimman poikansa, Dareioksen, seuraajakseen. Tähän juhlalliseen toimitukseen liittyi Persiassa tapa, että kruununperillinen sai esittää isälleen pyynnön, ja kuninkaan velvollisuus oli suostua siihen, olipa se mitä hyvänsä. Dareios käytti tätä etuoikeutta pyytäen omakseen erästä isänsä lemmikkivaimoa, johon hän oli sattunut intohimoisesti rakastumaan. Mutta Artakserkses julmistui niin poikansa pyynnöstä, että hän tuntuu päättäneen tämän asemesta nimittää kruununperilliseksi nuorimman poikansa Artakserkseen. Muuan hovimies, joka oli tyytymätön suurkuninkaaseen, houkutteli silloin Dareioksen ottamaan osaa erääseen hänen isänsä henkeä vastaan tehtyyn salahankkeeseen. Juoni paljastui kuitenkin, ja kuningas mestautti sekä poikansa että tämän avustajan.

Näin Dareios oli tehty vaarattomaksi. Mutta Artakserkses nuoremmalla oli kaksi muuta veljeä, jotka olivat häntä vanhempia. Nämä molemmat hän kuitenkin raivasi tieltään. Pian senjälkeen kuoli myöskin kuningas Artakserkses II.

Verenhimo, jota Artakserkses III oli prinssinä osoittanut, esiintyi hänessä myös hänen kuninkaana ollessaan. Hänen kaksikymmenvuotinen hallituksensa oli melkein katkeamatonta veritöiden sarjaa. Hän raivosi hirvittävästi etenkin Egyptissä ja Foinikiassa, joiden oli joksikin aikaa onnistunut päästä itsenäisiksi. Sanomatonta kauhua herätti hänen herjaava ilkityönsä, kun hän teurastutti Apis-härän ja antoi valmistaa siitä itselleen aterian.

[48] Philippos lausuikin ironisesti ateenalaisista, jotka joka vuosi valitsivat kymmenen 'strategia': »Kylläpä nuo ateenalaiset ovat onnellisia, kun he vuosi vuodella voivat valita kokonaista kymmenen sotapäällikköä. Omasta puolestani minun ei ole moneen vuoteen onnistunut saada käsiini muuta kuin yksi ainoa: Parmenion.»

[49] Bukephalos kaatui eräässä, taistelussa Aleksanterin Intian-retkellä, ja ratsunsa muistoksi kuningas antoi eräälle sinne perustamalleen kaupungille nimeksi Bukephala.

[50] Albanialaisia pidetään Balkanin niemimaan vanhimpana kotimaisena kansana, ja he polveutuvat ensimmäisistä maahanmuuttaneista arjalaisista. He ovat tunnettuja vaarallisiksi rosvoiksi, ja vielä tänä päivänä he pitävät verikostoa pyhänä velvollisuutena.

[51] Ensimmäisenä kaikista, jotka olivat laivaston mukana, Aleksanteri astui loistavissa varusteissa Aasian maankamaralle. Keskellä salmea hän oli uhrannut härän Poseidonille ja lahjoittanut hänelle kultapikarista juomauhrin. Maihin tultuaan hän lähti entisen Troian paikalle, nousi kummulle, jolla vielä pieni Ilion-niminen kaupunki oli jäljellä, ja uhrasi Pallas Athenelle. Hänen temppelissään hän riisui varusteensa ja puki päälleen muutamia kertoman mukaan Troian sodan sankareiden käyttämiä aseita; ja kaikissa sen jälkeen käymissään taisteluissa hän kannatti näitä aseita edellään. Akhilleuksen haudalle hän laski seppeleen, voiteli sitten tavan mukaan itsensä öljyllä ja juoksi alastomana ympäri haudan huutaen kovalla äänellä, että hän kadehti tätä sankariaan, jolla eläessään oli ollut niin uskollinen ystävä kuin Patroklos ja joka kuoltuaan oli saanut sellaisen urotöillensä laulajan kuin Homeroksen.

[52] Aleksanteri soi nyt ateenalaisille erityisen kunnian. 300 anastettua persialaista asevarustusta hän näet lähetti Ateenan akropoliille Athenen temppelilahjaksi, eikä kotiin Makedoniaan. Ja hän oli kyllin hienotunteinen ollakseen muistokirjoituksessa mainitsematta makedonialaisia, vaan ilmoitti vain, että »Aleksanteri, Philippoksen poika, ja kaikki helleenit lukuunottamatta sparttalaisia ovat lahjoittaneet jumalattarelle tämän osan saaliista, joka on saatu Aasiassa asuvilta barbaareilta.» Aleksanterilla oli taistelussaan tietoisena ohjelmana, että sodan ei tullut olla makedonialainen yritys, vaan yleishelleeninen, ja hän halusi, että hänet tämän nojalla yleisesti tunnustettaisiin täysiveriseksi helleeniksi. Se oli kuin vastaus Demostheneen puheisiin, kun hän filippiikeissään oli käsitellyt makedonialaisten kuningasta halveksittuna barbaarina.

[53] Kun piti vallata Miletos, vanha merikaupunki, joka oli Persian laivaston tärkeimpiä tukikohtia, neuvoi vieläpä varovainen Parmenionkin Aleksanteria antautumaan meritaisteluun. Helleenithän olivat aina voittaneet barbaarit merellä. Parmenion tarjoutui itse astumaan laivaan ja jakamaan vaaran maanmiestensä kanssa. Mutta kuningas hylkäsi ehdotuksen, koska hänen laivastonsa oli alusten lukuun nähden ratkaisevasti persialaista heikompi ja koska hänen makedonialaisensa merikuntoisuudessa eivät lainkaan olleet Persian laivaston foinikialaisten veroisia. Hän ei _saanut_ antautua ainoallekaan vastoinkäymiselle alttiiksi, sillä sellainen olisi ollut Kreikassa yleisen kapinan alkumerkki.

On mielenkiintoista nähdä, miten eri lailla tulinen Aleksanteri ja varovainen Parmenion tässä arvostelivat vaaraa, mutta yhtä kiintoisa on heidän keskustelunsa jatko, joka selvittää, minkä arvon sen ajan ihmiset panivat enteisiin. Mutta myös erään toisen seikan vuoksi.

Sattui näet jotakin, joka sai Parmenionin toivomaan kuitenkin voivansa saada Aleksanterin taipumaan. »Katso tuonne», hän sanoi ja osoitti kotkaa, joka oli laskeutunut rannalle juuri makedonialaisten laivain taa, »siinä on merkki, että voitto on laivojamme seuraava.» — »Olet oikeassa», vastasi Aleksanteri, »sikäli, että kotka varmasti tietää meille voittoa. Mutta ota huomioon, että kotka on laskeutunut, maahan! Se merkitsee, että me _maalla_ suoritettujen sotaliikkeiden avulla tulemme voittamaan Persian laivaston.»

Tällainen keskustelu kahden käytännöllisen ja oivan sotilaan kesken, joista toinen erikoisen lahjakas, suo meille valaisevan silmäyksen sen ajan ihmisten meidän käsityksellemme niin vieraaseen tapaan ajatella ja arvostella ilmiöitä. Mutta se antaa meille myös mielenkiintoisen esimerkin siitä, kuinka samat ennemerkit voitiin aina kunkin oman tarpeen mukaan selittää vastakkaiseen tapaan. Terävänäköisen ja heikompilahjaisen ennemerkkien selittäjän välinen erotus merkitsi varmastikin ennen aikaan hyvin paljon, kun oli tehtävä johtopäätökset kaksimielisistä enteistä. Suuri kyky on kaikkina aikoina kyennyt selviytymään; sille ei tarvitse muotoseikan olla esteenä, kunhan se vain on yhtyneenä älylliseen notkeuteen.

[54] Kilikian Tarsoksen luona hän joutui odottamatta pysähtymään pitkäksi aikaa. Hän näet vilustui eräänä päivänä, kun hän palavissaan meni kylpemään kaupungin ohi virtaavaan jääkylmään Kydnos-virtaan. Äkillinen jäähtyminen teki hänelle pahaa. Hän sai kouristuskohtauksen, kävi aivan kalpeaksi ja menetti tajuntansa, niin että hänet oli kannettava pois. Sitten tuli kova kuume, ja lääkärit pitivät tilaa toivottomana. Koko sotajoukko oli murheesta ja tuskasta lamassa. Ei kukaan lääkäri uskaltanut määrätä lääkkeitä peläten jouduttavansa korkean potilaan kuolemaa. Vain yksi heistä. Philippos-niminen mies, oli täynnä luottamusta ja lupasi parantaa sairaan voimakkaasti vaikuttavalla juomalla.

Aleksanteri oli aina lujasti luottanut Philippokseen ja käski hänen valmistaa lääkkeen. Mutta juuri samassa kuningas saa kirjeen Parmemonilta, joka hartaasti pyytää häntä varomaan Philipposta, sillä väitettiin, että Dareios oli lahjonut tämän myrkyttämään Aleksanterin. Sairas antaa rauhallisena kirjeen Philippokselle, ja sillä välin kuin lääkäri lukee sen — Aleksanteri juo tyhjäksi lääkepikarin.

Muutamain päiväin päästä kuningas oli taas terve ja voi jälleen asettua sotajoukkonsa johtoon.

[55] Mutta pelkin numeroin ei mitata sotajoukkojen arvoa. Sen tiesi parhaiten sotia kokenut ateenalainen, jonka mielipidettä Dareios suvaitsi kysyä luullen, että saisi kuulla omaa voitonvarmuuttansa heijastavan vastauksen. Mies oli yksi Aleksanterin maanpakoon ajamia ylhäissukuisia, eikä hän siksi toivonut mitään kiihkeämmin, kuin että Makedonian kuningas saisi perusteellisen kurituksen. Mutta hän ei voinut yhtyä Dareioksen toiveisiin. Hän lausui rohkeasti mielipiteenään, että vaikka hänen sotajoukkonsa olisivat kuinka suuria, ne eivät kuitenkaan vetäisi vertoja viholliselle. Hän neuvoi Dareiosta olemaan luottamalla aasialaisiinsa, vaan käyttämään äärettömiä aarteitaan kreikkalaisien palkkajoukkojen lisäämiseen.

Tuollaisia puhetta Dareios ja hänen ylpeät hoviherransa eivät voineet sulattaa. Mitä! Uskalsiko joku leimata persialaiset tyhjän arvoisiksi makedonialaisien rinnalla! Ja kuinka julkeata uskotella suurkuninkaalle, että vain kreikkalaiset kykenisivät puolustamaan hänen valtaansa! Dareios kiihtyi sellaiseen raivoon, että hän tarttui miestä vyöhön ja antoi hänet vartijalle teloitettavaksi. Silloin huudahti ateenalainen: »Liian myöhään tulette huomaamaan sanojeni totuuden. Pian kostajani teidät kohtaavat.»

[56] Tyroslaiset olivat mestareita rakentamaan sotakoneita, ja Aleksanterin piiritystornit samoinkuin hänen linko- ja heittokoneensa tuntuivat kauan voimattomilta heidän puolustustoimenpiteitään vastaan. Vasta kuin kreikkalaisten valmistelut olivat päässeet niin pitkälle, että heidän muurinsärkijänsä voitiin kuljettaa aivan mahtavien muurien juureen, vasta sitten voitiin suorittaa loppuun tämän verisen draaman loppunäytös. Siitä tuli teknillisten keksintöjen kilpakamppailu, jonka vertaista eivät helleenit eivätkä barbaarit olleet nähneet. Molemmin puolin olikin viha ja raivo kasvanut rinnan vaaran kanssa. Se ilmeni siinäkin, että tyroslaiset veivät vangit muurinharjalle, uhrasivat heidät heidän toveriensa nähden Molokille ja heittivät ruumiit mereen.

Monen monta kertaa tyroslaiset olivat hylänneet Aleksanterin antautumisehdotukset. Kun hän arveli, että oli jo aika käydä väkirynnäkköön, ryhdyttiin hyökkäämään joka suunnalta, sekä meren että maan puolelta. Kaupunkiin satoi niin valtava määrä heittokoneitten kiviä ja jousimiesten nuolia, että asukkaat ensi hätäännyksissään eivät lainkaan voineet käsittää, missä vaara oli suurin. Yhtäkkiä makedonialaiset muurinmurtajat särkivät valtavan aukon muuriin. Piirityskoneista laskettiin hyökkäyssiltoja, ja kreikkalaiset ryntäsivät kaupunkiin.

[57] Niin esimerkiksi Kimon ja Lysandros, niin ateenalaiset Sisilian retken aikana.

[58] Tuollainen vielä eläväin ihmisten jumalana pitäminen ei ollut aivan vieras kreikkalaiselle käsitykselle.

[59] Aleksanteri kuitenkin sittemmin katui menettelyään. Teko lienee johtunut sen itämaalaisen julmuuden näkemisen vaikutuksesta, mikä häntä oli kohdannut tullessaan kaupunkiin. Hän näet tapasi useita satoja kreikkalaisia, jotka kaikki oli itämaiseen tapaan silvottu. Oli kauheata nähdä näitä kurjia raukkoja, muutamat kädettöminä, toiset jalattomina, toiset korvat pois leikattuina tai sokeina. Aleksanteri heltyi itse itkemään nämä onnettomat nähdessään ja otti heidät huomaansa. Hän tarjoutui toimittamaan heidät takaisin kotiinsa ja huolehtimaan vastedes heidän elatuksestaan. Mutta useimmat heistä häpesivät näyttäytyä kotona kurjassa kunnossa ja pyysivät, että heille sen sijaan jaettaisiin maapalstoja orjineen, jotka voisivat tehdä työtä heidän puolestaan. Aleksanteri täytti heidän toivomuksensa ja lahjoitti heille myös runsaasti rahaa, vaatteita ja karjaa.

[60] Vaikeimpia ja rasittavimpia kohtia tällä sotaretkellä oli meno Hindukushin yli, työ, joka rohkeuteen ja tarmoon nähden on Hannibalin ja Napoleonin Alppien yli tekemien retkien veroinen. Niukkaa oli ruokavarain saanti ylhäällä näissä autioissa vuoristoissa. Polttopuita ei siellä ollut, vaan sotilaitten täytyi kestää öiden jäätävä kylmyys ilman leiritulia; ja lihan, minkä he köyhistä pikku kylistä voivat saada käsiinsä, he saivat syödä raakana ja ilman leipää. Lopulta heidän täytyi ruveta teurastamaan omia vetojuhtiaan, jolta eivät itse nääntyisi nälkään.

[61] Hänen kerrotaan olleen 2 1/2 metriä pitkä.

[62] Aleksanterilla oli yhteen aikaan se käsitys, että Niili oli Induksen jatko, ja että hän nyt oli löytänyt Niilin lähteet. Hän perusti tämän käsityksen m.m. siihen tosiasiaan, että Indus oli ainoa virta, missä hän oli nähnyt krokotiilejä, ja että hän eräästä Induksen lisäjoesta oli löytänyt samanlajisia lootuskasveja kuin Egyptissä oli.

[63] Mutta ei hän antanut myöten sotilasten uhmalle, ainoastaan korkeampien voimien tahdolle. Hän uhrasi uhriteuraita joen rannalla ja antoi pappien selittää uhrieläinten sisälmyksien merkit. Tarpeetonta sanoa, että ne olivat eteenpäinmarssille epäsuotuisat. Jumalan käskylle Aleksanteri oli siis antanut myöten! Muistoksi retkestään maan ääreen ja lahjaksi jumalille, jotka olivat johtaneet hänet näin kauaksi aina voittaen, hän antoi pystyttää joen rannalle kaksitoista alttaria, »suurta kuin valtavimmat tornit». Kerrotaan myös, että hän ryhtyi muutamiin muihin toimenpiteisiin herättääkseen intialaisissa pelkoa hänen kauhistuttavia mahtikeinojaan kohtaan. Muun muassa hänen kerrotaan aitauttaneen leiripaikat, joissa sotilasten makuusijat olivat, niin suuriksi, kuin hänen sotajoukkonsa olisi ollut jättiläisiä, ja jättäneen jälkeensä jättiläismäisiä asevarustuksia, hevosenseimiä ja riimunvarsia, paksuja kuin köysi.

Tällaisiin taruihin on tietysti parasta olla liikaa uskomatta.

[64] Ei tiedetä, kuinka suuret tappiot olivat. Varmasti ovat kuitenkin suuresti liioiteltuja eräiden muinaisajan historioitsijani antamat tiedot, ettei edes neljäs osa armeijasta päässyt hengissä seikkailusta.

[65] Kun Aleksanteri lähestyi Babylonia, hänen kerrotaan aivan kuin aavistaneen onnettomuutta. Kaldealaisten pappien sanotaan varoittaneen häntä marssimasta itäpuolelta kaupunkiin, koska siitä koituisi hänelle vaaraa. Aluksi hän olikin taipuvainen seuraamaan heidän neuvoaan ja kiertämään jättiläiskaupungin, kunnes näkisi sen muurinharjan kuvastuvan itäistä taivasta vasten; mutta se olisi merkinnyt suurta ajanhukkaa, sillä silloin hänen olisi täytynyt kuljettaa laivoilla väkensä. Eufrat nimittäin oli tulvinut yli äyräittensä ja muuttanut suuret alueet järviksi. Pelko, että näyttäisi arkailevan — ehkä suurin pelko, mitä vastaan urhoollinen mies saa taistella — vaikutti kai myös osaltaan.

Aleksanterilla oli myös syytä epäillä, että kaldealaisilla oli omat itsekkäät tarkoituksensa pitäessään häntä poissa kaupungista. He näet olivat saaneet tietää, että hänellä oli aikomuksena rakentaa uudelleen »Baabelin torni». Silloin tietenkin tulot niistä rikkaista maatiloista, jotka alkujaan olivat varatut Mardukin temppelin ylläpitoon, menisivät uudisrakennukseen. Temppelirakennusten päästyä rappeutumaan papit olivat tottuneet elämään itse herkutellen näillä rikkailla tuloilla. Nyt he pelkäsivät, että tulisi loppu makeanleivän-päivistä.

Joka tapauksessa, Aleksanteri tunsi mielensä kolkoksi, kun hän sai kuulla, että myös eräs kuulu kreikkalainen ennustaja, joka samoihin aikoihin oli Babylonissa, oli nähnyt pahaenteisiä merkkejä uhrieläinten sisuksissa.

Raskas varjo lankesi myös Aleksanterin loppuajalle, kun hänen paras ystävänsä ja neuvonantajansa _Hephaistion_ äkkiä meni manan majoille. Hänen surunsa jalon toverin ja aseveikon menettämisen johdosta, jota hän itse sanoi toiseksi minäkseen. on verrattavissa Akhilleuksen epätoivoon Patrokloksen kuoltua. Tämän jälkeen Aleksanterilla ei koskaan ollut oikeata ilonpäivää.

[66] Tämä tapahtui Poseidonin temppelissä Poros-saarella Argoliin rannikon edustalla. Temppelin ovat kaivaneet esiin ruotsalaiset tutkijat Lennart Kjellberg ja Sam Wide.

[67] _Industrialismi_ (lat. _industria_ = toimeliaisuus), teollisuuden ja teollisuusharrastusten vallitsema yhteiskuntatila. —Suomentajan huomautus.

[68] Siellä oli monia laajoilla alueilla asuvia kansoja, jotka vain nimellisesti tunnustivat suurkuninkaan ja hänen satraappinsa, mutta todellisuudessa olivat melkein itsenäisiä. Fryygiassa. Armeeniassa. Pontoksessa ja Kappadokiassa oli mahtavia ylimyksiä, jotka lujista linnoistaan vallitsivat lukuista orja- ja maaorjaväestöä. Muutamilla seuduin oli temppeleitä, joiden tilukset muodostivat oikeita hengellisiä ruhtinaskuntia, joilla oli omat, maaorjista ja temppeliorjista muodostetut sotajoukkonsa. Strabon mainitsee useita tuollaisia pappisvaltioita — niistä yhden Kappadokiassa, jossa oli tuhansittain temppeliporttoja — ja hänellä on paljon kerrottavaa ylipappien rikkauksista ja kuninkaallisesta käyttäytymisestä.

[69] Hellenistisen maailman pankkilaitos on huomattavasti omaa aikaansa vanhempi. Ateenassa se suuresti edistyi 5:nnen vuosisadan lopulla e.Kr. Eräs kaupungin huomattavimpia pankkiireja 4:nnellä vuosisadalla e.Kr. jätti jälkeensä aikansa olosuhteisiin nähden melkoisen omaisuuden, n. 2 500 000 mk. meidän rahassamme. Voi siis jo silloin puhua todellisesta kapitalismista.