Part 39

Numantiassa kävi tilanne lopulta niin kauhistavaksi, että ihmiset söivät toisiansa. Silloin murtui vihdoin numantialaisten uhmaileva rohkeus, ja he antautuivat ehdoitta vuonna 133 e.Kr. Mutta suuri osa asukkaista päätti kernaammin itse päivänsä kuin joutui roomalaisten käsiin. Numantia hävitettiin maan tasalle, ja voittaja sai nimiinsä _Publius Cornelius Scipio Æmilianus Africanus minor_ vielä lisäyksen _Numantinus_. Koko Pyreneitten niemimaa lukuunottamatta pohjoisimman[230] osan luoksepääsemättömiä vuoristoseutuja, joutui nyt roomalaisten haltuun. Rooma oli levittänyt valtansa Atlantin valtamereen saakka. Roomalainen sivistys ja rooman kieli tunkeutui yhä enemmän ja enemmän myöskin Pyreneitten niemimaalle ja juurtui sinne pian syvälti.

Kirjallisuutta:

Richard Büttner, Der jüngere Scipio.

VIITTEET

[1] Ks. esim. Svenska folkets underbara öden, nide VI ja VII.

[2] Tätä kiintoisaa aihetta käsittelee Esaias Tegnér nuoremman nerokas ja henkevä samanniminen tutkielma.

[3] Eräillä intiaaneilla raja kulkee jo lukujen kahden ja kolmen välillä. Heidän täytyy nimittäin ottaa sormet avukseen, kun on laskettava kahta pitemmälle. Heidän mielestään siis jo kolme hiekkajyvää on hiekkakasa.

[4] Drakma oli siihen, aikaan noin 7 mk. nykyistä rahaamme.

[5] Perimätieto on antanut Sokrateelle hirvittävän kotiristin nimeltä Ksantippa. Mutta oikeuden nimessä on sanottava, että hänen kuvansa riidanhaluisena kiusanhenkenä on myöhemmän perimätiedon mielikuvituksen luoma. Se esittää hänet meille sentapaisissa kohtauksissa kuin siinäkin, jossa hän kiukuissaan kaataa ruukullisen vettä herransa ja miehensä niskaan, mutta viisaampi puolisko toteaa tyynesti, että »ukkosta seuraa sade». Hänelläkin on ritarinsa myöhempien aikojen tiedemiesten joukossa, eikä meillä ole mitään aihetta otaksua muuta, kuin että hän oli samanlainen kuin sen ajan useimmat kreikkalaiset naiset. Heidän henkinen näköpiirinsä oli yleensä ahdas, eikä ole syytä moittia Ksantippaa, vaikka hän ei kyennytkään seuraamaan miestään korkeampiin ajatuspiireihin. Oikeastaan ei ole ihmeteltävää, että hänestä ei tuntunut hauskalta, kun mies päivät pääksytyksin ajelehti kaduilla ja turuilla — paitsi milloin hän jäi. seisomaan liikkumattomana paikoilleen ajatuksiinsa vaipuneena. Eikä hän tuonut toiminnallaan penniäkään taloon. Sellainen koettelee ajan pitkään perheenemännän kärsivällisyyttä.

[6] Tyranni Kritias oli myöskin ollut Sokrateen oppilaana.

[7] Nähdessään kaikenlaista rihkamaa täyteen sullotun kauppapuodin Sokrateen sanotaan kerran lausuneen ilmi onnentunteensa sen johdosta, että hän oli vapautunut keinotekoisista tarpeista: »Ajatelkaa, miten paljon onkaan sellaista, mitä en tarvitse!»

[8] Saman miehen lausumina pidetään toisia sanoja, jotka julkeudessa voittavat hänen vastauksensa Aleksanterille. Kerrotaan hänen eräänä päivänä nähneen puuhun hirttäytyneen naisen ja huudahtaneen: »Oi, jospa kaikki puut kantaisivat moisia hedelmiä!»

[9] Sitä vastaan, että yksilön kohtaloa täten pidetään kokonaisvaikutuksen rinnalla aivan epäoleellisena, on saksalainen pessimistinen filosofi Schopenhauer huomauttanut: »Onko maailmankaikkeus siis vain kuvakaappi? Tosin kaikki, myöskin onnettomuudet ja kärsimykset, voivat olla mielenkiintoista _katseltavaa_, mutta niiden _uhriksi_ joutuminen on aivan toista.»

[10] Platon on ainoa Kreikan suurista ajattelijoista, jonka teoksista on tallella — mikäli tiedetään — kaikki, mitä hän on kirjoittanut. Kaikki ja vielä koko joukon enemmänkin!

Kysymystä Platonin dialogien keskinäisestä _aikajärjestyksestä_ samoinkuin niiden _aitoudesta_ on tutkittu, ja siitä on kirjoitettu tavattoman paljon. Edellistä kysymystä ratkaistaessa on otettu huomioon osaksi sisällön laatu — sen henkinen kehitysaste j.n.e. — osaksi kielellisiä näkökohtia, kuten muutamia hänen tuotantokautensa eri jaksoille tunnusmerkillisiä sanontatapoja. Dialogien aitoperäisyyttä arvosteltaessa on joissakin tapauksissa voitu nojautua oppilasien — ennen kaikkea Aristoteleen — todistuksiin, ja muuten on koeteltu harkita, esiintyykö epäluulonalaisissa teoksissa niitä tyylillisiä piirteitä, jotka kiistämällä aitoperäisissä dialogeissa osoittautuvat olevan ominaisia juuri Platonille. Ratkaisu on kuitenkin erittäin vaikea tällaisessa tapauksessa, kun kysymyksessä on kirjailija, jonka tuotantokausi kestää ainakin puoli vuosisataa ja jossa siis täytyy esiintyä useita kehitysasteita.

_Ratkaiseva_ todistus dialogin aitoperäisyyttä vastaan on luonnollisesti se, että se on ristiriidassa historiallisien tosiseikkojen kanssa, esim., jos se sisältää viittauksia tapauksiin ja oloihin, joita Platon mitenkään ei ole voinut tuntea.

[11] Dialogissa »Timaios» — joka on hämärin ja laadultaan omituisin Platonin teoksista — missä Platon esittää arvelujaan kaiken synnystä, hän antaa erään iäkkään egyptiläisen papin sanoa viisaalle Solonille, jonka myöskin sanotaan kerran käyneen Egyptin maassa: »Oi Solon, Solon, te helleenit pysytte aina lapsina, vanhaa helleeniä ei ole.» Tämän kuullessaan Solon kysyi: »Mitenkä niin? Mitä tarkoitat?» Egyptiläinen vastasi: »Kaikki te olette lapsia sielultanne. Teillä ei ole vanhaa perimätietoa tai mitään tietoa, joka olisi ehtinyt harmaantua aikojen vieriessä.» Sitten vanhus kertoi ikimuistoisista ajoista, jotka olivat helleeneille aivan tuntemattomia, Atlantiksen satusaaresta, joka oli sijainnut Herkuleen patsaitten (Gibraltarin salmen) toisella puolen muodostaen rikkaan ja mahtavan kuningaskunnan pelättyinä sotajoukkoineen, mutta eräänä päivänä yhtäkkiä hirvittävien maanjäristysten ja tulvien vaikutuksesta vajonnut meren pohjaan.

Dialogissa »Kritias» Platon kertoo enemmän tästä ihmemaasta ja tekee sen niin mukaansatempaavasti, että sittemmin kaikkina aikoina on ollut ihmisiä, jotka ovat luulleet voivansa määrätä Atlantiksen aseman kartalla. Muun muassa sitä on tahdottu väittää samaksi kuin Azoreita, Kanarian saaria ja Amerikkaa. Ruotsin historiasta muistamme Olavi Rudbeckin haaveelliset yritykset tehdä omasta rakkaasta synnyinmaastaan Atlantis (ks. Svenska folkets underbara öden, IV: 86).

Järjellisemmiltä tuntuvat geologien selitykset, joiden mukaan itse Atlantis-taru — luonnollisesti ilman niitä yksityiskohtia, joilla Platonin mielikuvitus on sen koristanut — on muisto mantereesta, joka on kerran muodostanut sillan Euroopan ja Amerikan välille, tai toisesta, joka on yhdistänyt Aasian ja Austraalian, mutta jonka raju luonnonmullistus on tuhonnut. Dogger-matalikko muka on ensinmainitun mantereen jäännös.

[12] Muitakin harhaluuloja hän koettaa poistaa, kuten paimenien uskoa, että vuohet hengittävät korvillaan, tai yleistä kansanuskomusta, että korppikotkat ovat pelkkiä naaraita, jotka hedelmöittyvät lentämällä vastatuuleen.

Aristoteles ei ryhmittele eläimiä yksinomaan niiden ruumiinrakenteen perusteella. Hän tutkii, mitkä eläimet syövät lihaa, ja luettelee ne. »Mitkä eläimet elävät laumoissa ja mitkä yksinään?» hän kysyy itseltään. »Mitkä ovat kuljeksivia? Mitkä nukkuvat talviunta?» Hän jakaa myöskin eläimet ottaen huomioon jalkojen muodon, onko niillä käpälät vai kaviot j.n.e.

[13] Tehoisa esimerkki tästä on se, että hän arveli todenneensa ihmisen pääkallossa olevan enemmän saumoja kuin muilla olennoilla, ja että miehen kallossa on enemmän kuin naisen. Siitä hän teki sen virheellisen johtopäätöksen, että näiden saumojen tarkoituksena on aivojen tuulettaminen ja jäähdyttäminen. Niitä täytyy siis olla eniten sellaisilla olennoilla, jotka ovat runsasverisimpiä.

Aristoteles luulee myöskin heinäsirkan elävän pelkästä aamukasteesta; ja selitykseksi rottien hedelmällisyyteen hän kertoo, että Persiassa on muuan seutu, missä nämä eläimet jo maailmaan syntyessään ovat tiineitä.

[14] Vieläpä kerrotaan, että eräs nainen, joka oli ollut raskaana viisi vuotta, vihdoin vapautui taakastaan Epidauroksessa. Vastasyntynyt nelivuotias meni ensitöikseen ottamaan kylmän kylvyn ja lähti sitten pontevin askelin kävelemään äitinsä seurassa.

[15] Tämän suunnan suurin nimi oli _krotonilainen Alkmaiōn_, Leikkelemällä ruumiita — tosin ei vielä ihmisten, vaan eläinten — hänestä tuli anatomian perustaja. Hän huomasi aistimien, hermojen ja aivojen välillä vallitsevan yhteyden ja teki sen käänteentekevän keksinnön, että aivot ovat sielunelämän keskuselin.

[16] C.J. Engström Svenska Dagbladetissa elokuun 30 p:nä 1927.

[17] Siitä sanat _demokraatti_ (kansanvallan kannattaja) ja _demagogi_ (kansan villitsijä).

[18] Yksi oboli vastasi noin yhtä meidän markkaamme.

[19] Ivar Harrie.

[20] Sophokles ja Euripides olivat kuolleet edellisenä vuonna.

[21] Ainoa, joka alusta alkaen oli tietänyt salaisuuden, oli muuan sparttalainen upseeri nimeltä Klearkhos, kova ja raaka ammattisoturi, joka mielivaltaisuutensa ja julkeutensa vuoksi oli karkoitettu Spartasta ja jolla siis ei ollut mitään menetettävää. Häntä pelkäsivät sekä ystävät että viholliset. Tällä miehellä oli tuikea ulkomuoto ja karkea komentoääni, ja hän oli peloittava kurinpitäjä, joka »aina rankaisi ankarasti, joskus vihapäissään niin, että hän useammin kuin kerran jälkeenpäin katui», sanoo historioitsija Ksenophon. Klearkhoksella oli tapana sanoa, että vain se sotajoukko kelpasi johonkin, missä jokainen mies pelkäsi päällikköä enemmän kuin vihollista. Hän rakasti vaaraa. Sota ja taistelu oli hänelle elinehto. Mutta kukaan ei ilman suoranaisia pakkoa pysynyt hänen päällikkyytensä alaisena. Sentähden tuli hänen arvovallalleen koetuksen hetki, kun kreikkalaiset huomasivat, että heitä oli houkuteltu väärillä uskotteluilla, ja että yritys itse asiassa koski suurkuningasta. Ei ole ihme, että heitä peloitti kolmen kuukauden marssi Aasian sydämeen, tuntemattomia vaiheita kohti. Kuinka moni heisiä palaisi milloinkaan kotiin? Yksimielisesti he selittivät, elleivät aikoneet kulkea eteenpäin, sillä heitä ei oltu pestattu taistelemaan suurkuningasta vastaan.

Tätä Klearkhos oli aavistanut, mutta hän oli myöskin vakuuttanut Kyyrokselle, että hän kyllä saisi maanmiehensä jatkamaan marssia. Aluksi hän tavalliseen tapaansa karskilla äänellä käski oman osastonsa marssia eteenpäin, uhaten sitä hirvittävillä rangaistuksilla, jos se kieltäytyisi. Mutta nyt eivät mitkään hirmukeinot enää auttaneet. Miehistön mieliala oli päättäväinen ja uhkaava. He alkoivat kivittää Klearkhosta, ja töin tuskin hän säilytti henkensä.

Tässä täytyi koettaa toista keinoa: hän kutsui sotilaat kansankokoukseen. Kun hän nyt astui heidän eteensä, hän oli kotvan aikaa aivan ääneti, ja sitten tämä tyly ja hirmuvaltainen mies purskahti itkuun — aito kreikkalainen kohtaus, joka meistä tuntuu kovin vieraalta, muita joka teki järkyttävän vaikutuksen herkkiin helleeneihin. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, hän sanoi: »Älkää hämmästykö, soturit, että näette minun näin syvästi loukkaantuneen! Kyyroshan on aina ollut ystäväni ja hyväntekijäni. Hän on palkinnut minua runsailla rahoilla, mutta sitä, minkä hän on minulle antanut, en ole käyttänyt omaksi edukseni tai huvikseni, vaan teidän parhaaksenne.» Olikin yleisesti tunnustettu totuus, että ankara Klearkhos aina piti hyvää huolta sotilaittensa elatuksesta. »Kun te nyt», hän jatkoi, »ette enää tahdo marssia minun kanssani, minun on joko luovuttava teistä tai petettävä uskollisuuteni Kyyrosta kohtaan. En tiedä, teenkö oikein vai väärin, mutta olen lujasti päättänyt pysyä teidän luonanne ja jakaa kohtalonne. Kellään ei saa olla oikeutta sanoa minulle, että olen johtanut kreikkalaisia joukkoja vieraaseen maahan ja sitten kavaltanut maanmieheni pitäen parempana muukalaisten ystävyyttä. Te olette isänmaani, ystäväni, toverini. Minä kuljen, mihin te kuljette, ja teidän kohtalonne on oleva myöskin minun.»

Klearkhos oli saanut valtin käteensä, sillä yksikään toinen sotapäällikkö ei ollut vielä ehtinyt julkisesti selittää olevansa sotilaittensa kanssa yhteisvastuullinen. Hänen päättäväinen esiintymisensä vaikutti senvuoksi niin tehoisasti, että pari tuhatta miestä muitten päälliköitten joukoista liittyi heti häneen.

Sillä aikaa Kyyros oli kuitenkin saanut kuulla, mitä kreikkalaisten leirissä tapahtui, ja kauhuissaan sotilaitten uhkaavasta esiintymisestä lähettänyt sanansaattajan Klearkhoksen luo ilmoittamaan, että Kyyros halusi tavata häntä. Mutta Klearkhos, joka hyvin tiesi, miten hänen oli näyteltävä osansa, vastasi, että hän ei enää välittänyt prinssin määräyksistä. Samaan aikaan hän kuitenkin lähetti Kyyrokselle salaisen viestin selittäen, miksi hän julkisesti kieltäytyi häntä tottelemasta, ja vakuuttaen, että kaikki vähitellen järjestyisi — kunhan Kyyros vain suostuisi lähettämään hänelle uusia määräyksiä ja tyytyisi kieltäviin vastauksiin.

Myöhemmin Klearkhos kutsui joukkonsa uuteen kokoukseen, jossa hän selitti heille, ellei hänellä enää ollut määräämisvaltaa maanmiehiinsä nähden, vaan että hän oli ainoastaan yksi heistä. Nyt oli siis toimittava yhteisesti ja keksittävä hyviä neuvoja, mihin matka suunnattaisiin sekä miten voitaisiin hankkia elintarpeita ja ryhtyä tarpeellisiin turvallisuustoimenpiteisiin persialaisten taholta uhkaavan vaaran torjumiseksi. »Sillä», hän sanoi, »Kyyros on tosin hyvä ystävä, mutta myöskin peloittava vihollinen, ja hänellä on, kuten te kaikki näette, valtava sotajoukko käytettävänään. Kuuntelen ilolla, mitä toimenpiteitä teillä on ehdolla.»

Tämän jälkeen tuntui siltä, kuin sotajoukon itseluottamus ja yksimielisyys olisi särkynyt. Muutamat rohkeimmat uskalsivat tosin avata suunsa ja ehdottivat useanlaisia toimenpiteitä, mutta toiset kumosivat heidän esityksensä huomauttaen, että mitä hyvänsä tehtiinkin, niin tilanne oli melko arveluttava. Tarvinneeko sanoa, että nämä puhujat olivat etukäteen saaneet Klearkhokselta ohjeita. Muuan näistä etevistä näyttelijöistä meni niin pitkälle ilveilyssään, että 'kääntyi suuttuneena Klearkhoksen puoleen ja huudahti: »Jos sinulla ei ole halua johtaa joukkoamme kotiin, niin voimmehan valita itsellemme toisia johtajia, ostaa muonaa ja pyytää Kyyrokselta oppaita. Jos Kyyros silloin kieltäytyy, niin asettukaamme marssijärjestykseen puolustamaan ase kädessä paluumatkaamme! Yksi osasto meidän täytyy kuitenkin viipymättä lähettää matkaan miehittämään kaikki solat paluumatkan varrella.»

Tämähän ei kuulunut varsin houkuttelevalta. Eikä mieliala suinkaan parantunut, kun Klearkhos itse silloin vakuutti, että hänen oli mahdotonta ryhtyä edelleen hoitamaan päällikkyyttä, mutta että hän kernaasti totteli ketä tahansa muuta johtajaa, jonka he suvaitsivat valita. Tänä hetkenä, jonka »mietinnän kalvas karva sairaaks muutti»[Hamlet, Cajanderin käännös. (Suoment, huomautus.)], muuan toinen soturi puhui niille, jotka eivät olleet sattuneet sitä edeltäpäin arvaamaan, miten mieletöntä olisi mennä pyytämään oppaita mieheltä, jonka suunnitelmat he itse olivat tehneet tyhjäksi. Toiselta puolen oli kuitenkin mahdotonta päästä hengissä kotiin ilman Kyyroksen suostumusta. Ainoa oikea ja viisas keino oli senvuoksi lähettää Kyyroksen luo lähetystö, johon kuuluisi Klearkhos ja muutamia muita, kuulemaan mitä aikeita ruhtinaalla oli — sillä niitähän ei itse asiassa kukaan varmuudella tietänyt. Vasta kuin kreikkalaiset olivat saaneet selvyyden siihen kysymykseen, he saattoivat hänen mielestään tehdä päätöksen.

Tämä ehdotus miellytti neuvottomia sotureita, sillä näin heidän ajatuksenvaihtonsa päättyi ainakin jonkinlaiseen — joskin melko laihaan — tulokseen. Lähetystö siis valittiin, se lähti matkaan ja palasi tuoden vastauksen, että prinssin todellinen tarkoitus sotaretkeen nähden oli kurittaa erästä uppiniskaista persialaista suurmiestä, joka nyt oleskeli Eufratin seuduilla kahdentoista päivänmatkan päässä. Mutta jos ei onnistuttaisi kohtaamaan häntä siellä, saisivat kreikkalaiset itse päättää, miten silloin oli meneteltävä.

Tämän kaiken tuloksena oli kuitenkin se, että kreikkalaisten leirissä oli yleensä alettu ymmärtää, että kotimatkalle lähtö ei suinkaan ollut niin yksinkertaista kuin oli luultu. Olihan tosin matkan jatkamisellakin yhä edelleen vaaransa, mutta silloisissa oloissa se kuitenkin oli kahdesta pahasta vähemmin vaarallista. Lisäksi vaikutti se, että Kyyros juuri psykologisesti oikealla hetkellä lupasi koroittaa joukkojen palkan enemmällä kuin puolella. Näin oli ainakin Klearkhoksen osaston matkan suunta määrätty. Ja toisilla ei oikeastaan ollut muuta valintamahdollisuutta kuin noudattaa toveriensa esimerkkiä.

Kuukautta myöhemmin, kun sotajoukko läheni Mesopotamiaa, oli Kyyroksen mielestä aika virallisesti ilmoittaa upseereilleen, että retken tarkoituksena oli Babylonin ja hänen veljensä kukistaminen. Silloin tosin kuultiin kreikkalaisten soturien keskuudessa äänekästä nurkumista, ja heidän johtajalleen sateli syytöksiä petollisesta menettelystä; mutta sotilaat rauhoittuivat taas pian — itse asiassa he olivat jo ennakolta aavistaneet asian oikean laidan. Pian heidän ruikutuksensa muuttui vaatimukseksi, että joka miehelle oli annettava lahja heti Babyloniin päästyä. Ja Kyyros lupaili niin runsaskätisesti, että sotilaat aivan riemastuivat ja kahlasivat arkailematta Eufratin poikki, vaikka vesi ulottui heidän kainaloihinsa asti.

[22] Parysatis kosti sittemmin verisesti niille, jotka olivat uskaltaneet koskea hänen lemmikkipoikaansa. Hän pakotti Artakserkseen luovuttamaan hänelle näistä toisen toisensa jälkeen, ensinnä sen miehen, joka kuninkaan käskystä oli hakannut pään irti Kyyroksen ruumiista. Hänet Parysatis ristiinnaulitutti. Samoin miehen, jolle Artakserkses oli osoittanut suurta suosiota, koska tämä väitti haavoittaneensa kapinoitsijaa. Tuskallisen kuoleman hän valmisti myöskin ylhäiselle persialaiselle, joka kerskaili olevansa Kyyroksen surmaaja. Vihdoin hän tyydytti kostonhimoaan myrkyttämällä Artakserkseen puolison.

[23] »Kun helleenit», Ksenophon kertoo, »leiristään näkivät persialaisten ratsastajien karahuttavan kentän poikki, he tuumivat, mitä se mahtoi merkitä, kunnes arkadialainen Nikarkhos tuli paeten, haavoitettuna vatsaan ja sisälmykset käsissään, ja kertoi heille kaiken, mitä oli tapahtunut. Kaikki tarttuivat silloin kauhistuneina aseisiinsa ajatellen, että persialaiset heti tekisivät rynnäkön heidän leiriinsä.»

[24] Armeenian pohjoispuolella alkoivat kuitenkin samat vaivat kuin kardukhien maassa. Täälläkin vuoriston asukkaat olivat miehittäneet solan ja siis sulkeneet helleeneiltä tien. Mutta nämä olivat jo ehtineet hieman tottua salaisten teiden ja polkujen löytämiseen, niin että he saattoivat huomaamatta hyökätä vihollisen kimppuun takaapäin. Kun he nyt tällä tavoin olivat jälleen avanneet solatien, oli edessä kuitenkin muita vaikeuksia: väestö oli pelastanut itsensä ja kaikki muonavaransa luoksepääsemättömälle kalliolle, niin että kreikkalaiset eivät viiden päivänmatkan aikana voineet saada lainkaan ruokatavaraa. Heidän varastonsa olivat typötyhjät, kun he huomasivat kallionkielekkeellä alkuasukkaat karjoineen. Sekä urhoollisuuden että viekkauden avulla kreikkalaisten onnistui vallata kukkula. Sitä seuraava kohtaus oli pöyristyttävä. Alkuasukkaat eivät tahtoneet antautua vangiksi, vaan naiset ottivat lapsensa ja heittivät ne kuiluun, jonka jälkeen he itse syöksyivät suin päin jyrkännettä alas, ja miehet seurasivat heitä kuolemaan. Muuan arkadialainen upseeri huomasi erään harvinaisen kaunispukuisen miehen, joka oli juuri syöksymäisillään alas kalliolta, ja tarttui kiinni häneen estääkseen sen. Muita mies tempasi hänet mukaansa, ja molemmat suistuivat kuilun jyrkännettä alas.

[25] Kolkhis-maassa he ilomielin virvoittivat itseään ruoalla ja juomalla. Muun muassa he nauttivat ihastuneina erinomaisen herkullista hunajaa, joka ei kuitenkaan jälkeenpäin vaikuttanut hyvää. Ne, jotka olivat tyytyneet vähään, juopuivat kuin väkevästä viinistä, mutta ne, jotka olivat syöneet paljon tätä petollista herkkua, saivat ankaria oksennuskohtauksia ja ripulin ja makasivat aivan houreissaan.

Monet meidän aikamme matkustajat kertovat, että näillä seuduilla tosiaankin on tällaista myrkyllistä ja huumaavaa hunajaa. he arvelevat sen johtuvan eräästä Azalea-lajista, jonka kukkia mehiläiset imevät.

[26] Konon oli ollut mukana Aigospotamoin kauheassa tappiossa, mutta pelastunut hengissä ja mennyt sitten Persian palvelukseen toivoen voivansa käyttää suurkuninkaan kultaa Ateenan hyväksi. Ja koska Persia näihin aikoihin tarvitsi muita ystäviä kuin viekkaat sparttalaiset, Artakserkses otti Kononin avosylin, vastaan. Suurkuningas antoi hänelle tehtäväksi muodostaa laivaston, jota käytettäisiin sparttalaisia vastaan. Juuri sillä hän nyt sai voiton.

[27] Boiotialaisen sivistyksen näytteitä ovat myöskin lukuisat pienet, ihastuttavat terrakottapatsaat, joita on löydetty suoritettaessa kaivaustöitä Tánagrassa, runoilijatar Kórinnan kotikaupungissa.

[28] Suunnitelma oli vähällä epäonnistua erään pelkurimaisen thebalaisen tähden, jolle salaliittolaiset varomattomasti kylläkin olivat uskoneet aikomaksensa. Kun sen täytäntöönpanon hetki lähestyi, tämä hermostunut raukka joutui sellaisen hädän ja pelon valtaan, että hän omin päin käski erään salaliittolaisen orjan ratsastaa isäntäänsä vastaan, ennenkuin tämä oli ehtinyt kaupunkiin, pyytämään, että hän tovereineen kaikin mokomin palaisi Ateenaan, koska oli tapahtunut jotakin, jonka vuoksi suunnitelmaa oli tällä hetkellä mahdoton toteuttaa.

Orja lähti kotiinsa noutamaan suitsia, mutta ei löytänyt niitä. Hän kysyi vaimoltaan, mihin ne olivat joutuneet. Vaimo vastasi ensin aikovansa etsiä niitä; mutta kun hakemisesta ei ollut apua, hän vihdoin tunnusti lainanneensa ne eräälle naapurille. Nyt seurasi kaikkea muuta kuin mieltäylentävä perhekohtaus. Vaimo toivotti miehelleen onnetonta matkaa, mies löi häntä, ja vihdoin naapurien täytyi rientää avuksi erottamaan tappelijat.

Mutta tällä tavoin uskollinen orja pääsi lähtemään niin myöhään, että salaliittolaiset eivät milloinkaan saaneet kuulla horjuvaisen toverinsa peruutussanomaa.

[29] Tämä mies oli antanut aiheita rajattomaan vihaan hirmutöillään, julmuudellaan valtiollisia vastustajia kohtaan ja erikoisesti käytöksellään Theban naisia kohtaan, jotka sparttalaiset olivat ottaneet panttivangeiksi valloittaessaan linnan. Mikään ei todista kouraantuntuvammin, kuinka sanomattomasti tätä hirmuvallan kätyriä inhottiin, kuin seuraava kammottava kohtaus. Muuten niin ujot thebalaisnaiset, jotka, tavallisissa oloissa tuskin näyttäytyivät kotinsa ovien ulkopuolella, kokoontuivat nyt kurjan vainajan ympärille ja hurjan kostonhimon vallassa sylkivät ja polkivat ruumista.

[30] Takimmaiset rivit eivät tietenkään voineet ottaa osaa käsikahakkaan, vaan niiden tehtävänä oli työntää esille ja tukea eturivejä sekä toimia varamiehistönä.

[31] Kerran aikaisemmin, ensimmäisellä Peloponnesoksen-retkellään, hän oli uhannut Sparttaa uskaltamatta kuitenkaan ryhtyä hyökkäykseen.

[32] Omituisen urotyön suoritti tällöin muuan nuori sparttalainen, sen sotapäällikön poika, joka kerran valloitti Theban linnan. Nuorukainen, joka oli ulkomuodoltaan harvinaisen kaunis, teki kaupungista hyökkäyksen ilman kilpeä ja alastomana kuin kilparadalla. Oikeassa kädessä keihäs ja vasemmassa miekka hän hyökkäsi keskelle vihollisjoukkoa levittäen ympärilleen tuhoa ja kuolemaa. Mutta itse hän palasi takaisin aivan vahingoittumattomana — niin suurta hämmästystä ja kauhua herätti kaikkialla tämän hurjapään soturin omituinen esiintyminen. Taistelun jälkeen eforit kaunistivat hänet kunniaseppeleellä, mutta tuomitsivat hänet samalla maksamaan sakkoja, koska hän oli antautunut vaaralle alttiiksi ilman puolustusasetta.

[33] Olympialaisissa kisoissa muuan Akragaan kansalainen oli saanut palkinnon kilpa-ajoissa. Voittajan palatessa kotiin ystävät saapuivat häntä vastaan juhlasaattueessa, johon kuului kolmesataa kahden päistärikön vetämää vaunua.

[34] Karthagolaisten ylipäällikkö antoi silloin sotilailleen käskyn hajoittaa lukuisat hautamuistomerkit, joita oli kaupungin alapuolella sijaitsevalla tasangolla. Useat näistä oli rakenneltu valtavista kivilohkareista. Aikomuksena oli latoa ne päällekkäin ja luomalla niiden päälle multaa muodostaa kaupungin muurin korkuisia kumpuja sille puolelle, missä kallio oli matalin, ja tehdä sitten hyökkäys kaupunkiin.