Part 38

Mutta hänen vastustajansa Cato sai kauan elää ja vallita. Vuonna 184 hänet valittiin sensoriksi, ja hän hoiti virkaansa vääjäämättömän ankarasti. Arvottomat senaattorit hän syntyperästä ja sukulaissuhteista piittaamatta erotti korkeasta neuvostosta. Eräs näistä oli Flamininuksen oma veli, mies, joka itse oli ollut konsulina, mutta tullut tunnetuksi irstaisuudestaan ja julmuudestaan. Cato vertasi itseään lääkäriin, joka leikkaa ja polttaa pois pahan yhteiskuntaruumiista. Ylellisyyttä vastaan hän ryhtyi jälleen taisteluun, jota hän oli käynyt yksitoista vuotta aikaisemmin, ja nyt suuremmalla menestyksellä. Hän käytti näet asemaansa ja valtuuksiansa hyväkseen määrätäkseen veron juuri sellaisille esineille, joita käyttämästä hänen ei vuonna 195 ollut onnistunut naisia kieltää.

»Punatukkainen, harmaasilmäinen pureva susi» sai paljon vihollisia, mutta Rooman kansa antoi hänelle kunnianimen Censōrius ja pystytti hänelle kuvapatsaan, johon kaiverrettiin, että hän oli nostattanut Rooman valtion rappiosta. Hänen nimestään on tullut ankaran oikeamielisyyden symboli. Mutta hän sai tehdä sen aina uusiutuvan havainnon, että laeilla ja poliisitoimenpiteillä voidaan ajanhengen virtaa pysäyttää korkeintaan lyhyeksi hetkeksi.

Kirjallisuutta:

E. Pohlmey, Der römische Triumph.

F.D. Gerlach, Marcus Porcius Cato.

Oskar Jäger, Marcus Porcius Cato.

W. De Vries, De vita M. Porcii Catonis Majoris.

Johannes Paulson, Cato och fruarna (teoksessa »Från antiken och från senare tider»).

HANNIBALIN VIIMEISET VAIHEET.

Vuoden 201 rauhanpäätöksellä Karthago oli muuttunut mahtavasta kauppavaltiosta suojattomaksi kauppakaupungiksi. Murskattu oli Hannibalin ylpeä unelma tehdä isänmaastaan suuri ja mahtava. Mutta tuon tavattoman miehen sielunvoimat olivat vieläkin murtumattomat. Ja se koitui, vaikkakin toisella tavalla kuin aikaisemmin, hänen maansa hyväksi. Kansan luottamuksen turvin hän otti kotikaupungissa vallan ohjat käsiinsä ja työskenteli menestyksellä uudistusten ja parannusten aikaansaamiseksi. Sodan haavat alkoivat arpeutua. Pian hän voimakkaalla kädellä oli saanut valtion raha-asiat sellaiseen kuntoon, että vuotuiset sotakorvaukset voitiin maksaa Roomalle, ilman että tarvittiin ylimääräisillä veroilla rasittaa kansaa. Hannibal näyttäytyi olevan yhtä suuri rauhan kuin sodan toimissa.

Mutta tärkeämpää kuin koko maan onni ja onnettomuus oli _valta_ niille, joilta Hannibal oli sen riistänyt, nimittäin kauppiasylimystölle. Hänen vastustajansa eivät kavahtaneet juoruamasta Rooman senaatille, että Hannibal yhäkin hautoi pahoja suunnitelmia Roomaa vastaan ja koetti nostattaa idästä myrskyn perivihollista vastaan. Vuonna 195 tämä kavala kirjoittelu kantoi hedelmiä: Roomasta tuli lähetystö tutkimaan asiaa ja vaatimaan ehkä Hannibalin erottamista vallasta tai luovuttamista.

Hannibal säästi kansalaisiltaan kiusallisen ratkaisun reippaasti tarttumalla asiaan ja pakenemalla Aasiaan[223], Antiokhos III:n luo, joka otti kuuluisan sotapäällikön vastaan suurin kunnianosoituksin. Mutta Karthagossa hänet julistettiin valtiokiroukseen, hänen omaisuutensa takavarikoitiin ja hänen kotinsa hajoitettiin maan tasalle. Hänen kotoiset vihollisensa olivat perivihollisen avulla saaneet voiton hänestä.

Kun sota oli syttymässä roomalaisten ja Antiokhoksen välille, Hannibal teki suunnitelman kaikkien niiden valtioiden suureksi liitoksi, joilla oli aihetta pelätä roomalaisia. Mutta suunnitelma kävi yli Antiokhoksen ymmärryksen. Hänen hovikamarillansa[224] kadehti muutoin suurta karthagolaista ja sen onnistui uskotella kuninkaalle, ettei hän millään muotoa saisi antaa muukalaisen himmentää suurta nimeänsä. Hannibalia käytettiin sodassa vain alempiarvoisiin tehtäviin ja antamaan hyviä neuvoja —, joita kukaan ei noudattanut.

Kun Antiokhoksen suurvalta-asema oli luhistunut ja hänen oli pakko tehdä nöyryyttävä rauha roomalaisten kanssa, hänen täytyi myöskin sitoutua jättämään vihattu karthagolainen heidän käsiinsä. Mutta koditon vältti tälläkin kertaa vaaran. Hän pelastautui kuningas _Prusiaan_ luo _Bithyniaan_ Vähän-Aasian pohjoisrannikolle. Häntä Hannibal auttoi hyvällä menestyksellä hänen taistellessaan Pergamonin kuningasta vastaan. Mutta kun Flamininus, makedonialaisten voittaja, tuli sinne Rooman lähettiläänä, niin Prusias, »viheliäisin kaikista Aasian viheliäisistä hallitsijoista»[225], oli heti valmis kavaltamaan auttajansa. Hannibal oli heti huomannut, missä aikeissa hänen »suojelijansa» oli, ja ollut senvuoksi kyllin varovainen varustaakseen asuntonsa salakäytävillä. Mutta kun hänen tällaista salatietä piti paeta, se olikin kuninkaan sotilaiden miehittämä. Kun Hannibal huomasi, että pelastus oli mahdoton, hän otti myrkkyä, jota hänellä oli aina mukanaan sinettisormuksessa. »Tahdon vapauttaa roomalaiset pelosta», hän sanoi, »koska he eivät suo vanhan miehen saada kuolla rauhassa.» Tämä tapahtui todennäköisesti vuonna 183 e.Kr., samana vuonna, jolloin hänen suuri vastustajansa erosi elämästä.

KOLMAS PUUNILAISSOTA.

Muutamia kuukausia ennen Korinthoksen hävitystä oli näytelty vieläkin kauhistavampi hävitysnäytelmä, näytelmä, joka oli viimeinen näytös roomalaisten ja karthagolaisten välisessä katkerassa kamppailussa.

Karthagon valtakunnan ruumis oli merkillisen helppo lääkitä. Kiitos asukkaidensa ahkeruuden ja yritteliäisyyden se tointui Hannibalin viisaan ja voimakkaan johdon alaisena ihmeteltävän nopeasti. Puunilaisten ikuiset kilpailijat tunsivat epämiellyttävää hämmästystä, kun nämä kymmenen vuotta rauhanteon perästä tarjoutuivat maksamaan koko jäljellä olevan osan vahingonkorvausta samalla kertaa. Sen paremmin ei siis ollutkaan onnistuttu vaarallisen kilpailijan tuhoamisaikomuksessa! Vai niin! Perusteellisestipa oli antauduttu kavalain puunilaisten nenästä vedettäviksi!

Luonnollisesti roomalaiset kiittäen kieltäytyivät hyväksymästä tarjousta. Rahat sellaisenaan eivät olleet likimainkaan niin suuriarvoisia kuin Karthagon verovelvollisuus.

Pian Rooma täyttyi huhuista, jotka kertoivat petollisten puunilaisten aikeista. Puhuttiin salaisista hyökkäyssuunnitelmista Italiaa vastaan, valtavista laivastovarusteluista; ja se ajatus alkoi vakiintua roomalaisiin, että vähemmällä ei päästäisi kuin kolmannella puunilaissodalla.

Ja kumminkin on tosiasia, että karthagolaiset olivat täydellisesti alistuneet ylivoiman edessä ja ilmitoivat kaikin mahdollisin tavoin vilpittömyyttään entistä verivihollista kohtaan. Roomalaisten taistellessa Philipposta, Antiokhosta ja Perseusta vastaan he antoivat armeijan tarpeiksi tai Rooman muonittamiseksi suuret määrät viljaa eivätkä tahtoneet maksusta tietääkään — vaikka luonnollisesti se lopuksi otettiin vastaan.

Roomalaisten viha ja epäluuloisuus lyötyä vihollista kohtaan kuitenkin aivan kuin ruumistui Cato Censoriuksessa. Vuonna 157 hän oli tutkimustoimikunnan mukana Afrikassa. Otsa synkissä rypyissä hän huomasi, että hänen pahinkin pelkonsa oli ylitetty. Oliko tämä muserrettu Karthago, tämä rikas kaupunki, jossa vilisi väkeä, jolla oli varushuoneissaan valtavat asevarastot ja suuri laivasto! Hän näki jo hengessään uuden Hannibalin näitä rikkaita apuneuvoja käyttämässä. Ei, Rooma ei koskaan voisi tuntea itseään turvalliseksi, ennenkuin Karthago olisi hävinnyt maan pinnalta. Tästä ajatuksesta tuli hänelle päähänpiintymä, ja heti kotiin palattuaan hän alkoi tehdä kiihoitustyötä Karthagon tuhoamiseksi. Havaintovälineinään hänellä oli mukanansa m.m. muutamia tavattoman hyviä viikunoita, joita hän näytteli senaattoreille. »Maa, joka tuottaa näitä ihania hedelmiä», hän sanoi senaattoreille, »on vain kolmen päivän merimatkan päässä Roomasta.» Hänelle tuli tavaksi lopettaa kaikki lausuntonsa senaatissa, oli asia mikä hyvänsä, sanoilla: »Ceterum censeo Carthaginem esse delendam» (Muutoin olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä). Ja lopuksi itsepäinen ukko sai tahtonsa toteutetuksi. Ei mitään tulta ole niin helppo puhaltaa vireille kuin kansallisvihan, varsinkin, jos siihen liittyy saaliinhimo. Eikä mikään intohimo voi niin helposti pukeutua hyveen koreimpaan pukuun. Caton alinomainen vaatimus, »kova ja kuiva kuin dogmi»,[226] tuli lopuksi Rooman kansallekin päähänpiintymäksi. Erityisesti se saavutti kannatusta Rooman pankkiirien ja suurkauppiaiden taholta. Nämä näkivät jo hengessään itsensä rikkaan raha- ja kauppakaupungin perijinä. Karthagon kohtalo oli päätetty. Mutta säädyllisyyden vuoksi roomalaisten täytyi viivytellä surmaniskun antamista, kunnes saivat sopivan tekosyyn sotaan. Eihän voinut sentään ilman muuta mennä ja hajoittaa kaupunkia maan tasalle.

Silloin Masinissa tuli pulassa avuksi. Hän oli jo niin kauan ollut karthagolaisten kiusanhenkenä, että heidän kärsivällisyytensä oli piankin oleva lopussa. Vertaansa vailla olevalla häikäilemättömyydellä hän oli käyttänyt hyväkseen rauhansopimuksen määräystä, että hänen piti saada takaisin »kaikki alueet, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet hänelle _tai hänen esi-isilleen_.» Tämän pykälän nojalla hän oli vaatinut toista Karthagon aluetta toisensa perästä ja muitta mutkitta miehittänyt ne joukoillaan. Hänhän tiesi, että karthagolaiset eivät saaneet alkaa sotaa ilman Rooman suostumusta. Ja kun he alistivat asiansa roomalaisten harkintaan, Masinissa sai melkein aina toivomansa päätöksen. Vain silloin, kun roomalaisille ei oikein sopinut kiristää Karthagoa äärimmilleen, kuten valmistauduttaessa sotaan Perseusta vastaan, he kiristivät Masinissan suitsia. Roomalaiset olivat liian ovelia ajaakseen karthagolaiset liittoutumaan Rooman vihollisten kanssa. Historia ei kerro, miltä heistä tuntui, kun maahan nöyryytetty kansa-parka osoitti tunnustustaan mahtavalle »suojelijalleen» lähettämällä viljaa Rooman armeijalle Makedoniaan.

Masinissan »yritteliäisyys» kasvatti kuitenkin hänen alueistaan suuren valtakunnan, joka ulottui Marokon rajoilla lännessä Isoon Syrttiin idässä ja jonka etelärajana oli erämaa. Se kiersi maan puolelta joka taholla Karthagon valtakuntaa kuin pakkopaita. Masinissan alamaiset eivät suinkaan olleet höllässä yhteydessä olevia aavikon paimentolaisia. Hän opetti beduiinit viljelemään maata ja asettumaan vakinaisesti asumaan. Ja niinkuin hän teki paimentolaiskansastaan porvareita ja talonpoikia, samoin hän loi ryövärilaumojensa miehistä sotilaita, jotka olivat kyllin arvokkaita taistelemaan roomalaisten legioonain soturien rinnalla.

Lopuksi vanhan vehkeilijän onnistui ärsyttää karthagolaiset ryhtymään aseelliseen vastarintaan ja tuhota täydellisesti heidän sotajoukkonsa. Ei ole epäilystäkään siitä, että hän toivoi pian saavansa tehdä Karthagon pääkaupungikseen ja levittää valtansa yli koko pohjois-Afrikan. Mutta silloin kajahti Roomasta voimakas: »Seis!» Roomalaiset olivat päättäneet Karthagon tuhon, mutta ei sen sulautumista Numidiaan.[227] Sitä myöten oli kuitenkin kaikki hyvin, että tilanne oli kypsytetty Rooman aseellista sekaantumista varten: Karthagolaiset olivat rikkoneet rauhan. Ja kaiken lisäksi heidät oli jo lyöty. Pyövelin tehtävän roomalaiset ottivat itselleen. Se uskottiin molemmille vuoden 149 konsuleille. Mukanaan vahva sotajoukko ja laivasto he laskivat maihin Afrikan rannikolle..

* * * * *

Jo kuullessaan huhuja siitä, mitä heille aiottiin, karthagolaiset olivat tehneet kaikkensa hellyttääkseen verivihollisensa inhimillisyyteen ja lähettäneet lähetystöjä Roomaan tarjoamaan täydellistä alistumista. Mutta ne tulivat liian myöhään voidakseen edes neuvotella. Roomalainen maihinnousuarmeija oli jo matkalla päämääräänsä kohti. Lähettiläät saivat kuitenkin vastauksen, että karthagolaiset saisivat pitää alueensa vapaana ja loukkaamattomana, jos he jättäisivät 300 ylhäistä nuorukaista panttivangeiksi ja sitten täyttäisivät ne lisämääräykset, joita Rooman konsulit antaisivat Afrikkaan saavuttuaan.

Epätoivoon joutuneet ihmiset suostuivat kaikkeen. Ensiksi konsulit vaativat täydellistä aseista riisuntaa. »Mihinkä tarvitsikaan aseita kansa, joka oli päättänyt elää rauhassa, ja jota Rooman voimakas käsivarsi suojeli kaikkia vihollisia vastaan?» Karthagolaiset tottelivat ja antautuivat vihollisen armoille, vihollisen, joka ei tuntenut armoa. Vaatetavaratalot, laivaveistämöt ja kodit tyhjennettiin kaikesta aseen nimellisestä. Pitkä jono vankkureita kuljetti 2 000 heittokonetta ja 200 000 täydellistä varustusta roomalaisten leiriin.

Nyt kai vihollisen viha oli lepytetty!

Mutta karthagolaiset eivät tunteneet pohjaa myöten roomalaisten luihuutta. Rooman valtiomiehet hykertelivät tyytyväisinä käsiään: veretön valtaus. Sittenkuin konsulit olivat saaneet vastapuolen täysin aseettomaksi, toinen heistä ilmoitti Rooman senaatin määräysten mukaisesti vaativansa, että karthagolaiset repisivät kaupunkinsa hajalle. He saisivat sitten asettua asumaan, minne haluaisivat, kuitenkin vähintään 15 km päähän meren rannikosta.

Karthagolaiset oli siis erotettava sen elementin yhteydestä, joka oli heidän elinehtonsa. Ja rakas kaupunki, jossa he ja heidän esi-isänsä vuosisatoja olivat eläneet ja kuolleet, kaupunki, jonka he työllään olivat tehneet suureksi ja kunnioitetuksi, se oli nyt muuttuva tuhaksi ja soraksi ja jumalain asunnot sen mukana. »Tämä kauhistava käsky», Mommsen sanoo, »herätti puunilaisissa eloon samanlaisen — sanoisinko ihailtavan vaiko mielipuolisen — innostuksen, jota kerran tyroslaiset osoittivat Aleksanteria ja myöhemmin juutalaiset Vespasianusta vastaan taistellessaan. Yhtä vertaansa vailla kuin tämän kansan kärsivällisyys orjuuden ja sorron päivinä oli nyt sen intohimoinen uhma, kun oma rakas isien kaupunki oli kysymyksessä. Pelastuksen toivosta ei voinut olla puhettakaan. Poliittinen viisaus kehoitti epäilemättä tätä kansaa nytkin taipumaan. Mutta niiden ääni, jotka neuvoivat alistumaan välttämättömään, hukkui suunniltaan joutuneen kansan mielipuolisen raivon ulvontaan, niinkuin perämiehen komentohuudot hirmumyrskyn pauhinaan.» Kokonainen kansa päätti kuolla uhrikuoleman.

Oli vain hankittava aseita, sitten myytäisiin elämä kalliista. Ajan voittamiseksi pyydettiin konsuleilta kuukauden lykkäystä sillä tekosyyllä, että haluttiin lähettää lähetystö Roomaan. Tähän ei tosin suostuttu — enempää kuin mihinkään muuhunkaan —, mutta konsulit viivyttelivät joka tapauksessa surmaniskuansa, sillä he halusivat antaa kiihtyneen kansan tyyntyä ja päästä tajuamaan, kuinka toivotonta oli yrittää tehdä vastarintaa.

Siten kuolemaantuomitut joka tapauksessa saivat hetken hengähdysaikaa. Se käytettiin hyväksi äärimmäistä myöten.

Ja epätoivon rohkeus sai ihmeitä aikaan. Vanhat ja nuoret, miehet, vaimot ja lapset tekivät työtä yötä päivää valmistaen aseita, aseita, aseita. Koko kaupunki muuttui asepajaksi. Saadakseen parruja heitto- ja linkoamiskoneisiin revittiin julkisia rakennuksia ja metallia hankkiakseen turvauduttiin temppelien aarteisiinkin. Naiset leikkasivat hiuksensa ja punoivat niistä jänteitä jousiin ja heittokoneisiin.

Kun roomalaiset lopuksi kyllästyivät odottamiseen ja marssivat Karthagoa vastaan, he huomasivat hämmästyksekseen muurien olevan täynnä uusia heittokoneita ja muurien takana väestön, joka oli lujasti päättänyt taistella viimeiseen saakka. Se vuosi ja seuraavakin kuluivat roomalaisten pääsemättä päämääräänsä. Piiritysarmeija ei voinut estää kaupunkia saamasta muonavaroja sekä ympärillä olevalta maaseudulta että meren puolelta. Paljon vastusta oli roomalaisilla myöskin siitä kenttäarmeijasta, jonka karthagolaiset olivat saaneet pystyyn ja joka sai apujoukkoja ystävällismielisiltä numidialaisilta päälliköiltä. Piirittäjiä itseään ahdistelivat sitäpaitsi kuumaan kesäaikaan ankarasti kulkutaudit. Ei Cato enempää kuin Mastoissakaan saanut nähdä Karthagon häviötä. He kuolivat molemmat vuonna 149, Numidian kuningas yhdeksännelläkymmenennellä ikävuodellaan. Aivan viimeiseen asti hän oli säilyttänyt ruumiin- ja sielunvoimansa murtumattomina. Sitä todistaa sekin, että hän jätti jälkeensä nelivuotiaankin pojan järjestyksessä 44:nnen miespuolisista jälkeläisistään, kuten kerrotaan.[228]

Vuonna 147 tuli roomalaisten sodankäyntiin uutta vauhtia, kun nuori _Publius Cornelius Scipio Æmilianus_ valittiin konsuliksi. Hän oli nuoremman Æmilius Pauluksen poika ja Scipio Africanuksen pojan ottopoika. Isäänsä hän muistutti omanvoitonpyytämättömyydessä ja rehellisyydessä, mutta kenties vieläkin enemmän hän muistutti suurta kaimaansa.

Scipiotakin vastaan karthagolaiset puolustautuivat epätoivon raivolla, mutta kun hänen lopuksi onnistui estää kaikki muonantuonti kaupunkiin, niin nälänhätä teki vaikutuksensa. Scipio antoi ryntäysmerkin. Nälkiintynyt miehistö ei kyennyt paljoakaan tekemään vastarintaa. Roomalaiset pääsivät helposti yli kaupunginmuurin. Mutta sitten alkoi katkera kamppailu ahtaista kaduista ja rakennuksista. Teurastus ja hävitys kesti useita päiviä. Lopuksi ahdistettiin vielä elossa olevat karthagolaiset — 50 000 miestä, naista ja lasta — korkealla sijaitsevaan linnaan, ja seitsemäntenä päivänä urhoollisen kansan jätteiden oli anottava armoa. Elämänsä he saivat säilyttää, mutta suurin osa heistä myytiin orjiksi.

Itsensä kaupungin roomalaiset perin pohjin ryöstivät. Mutta vielä olivat useimmat rakennukset jäljellä. Silloin Scipio sai senaatilta käskyn hävittää Karthagon maan tasalle. Seitsemäntoista päivää liekit raivosivat raunioissa. Mutta Scipio katseli kauhistuen hänen tehtäväkseen uskotun pyövelintyön loppunäytöstä. Hänessä välähti kamala aavistus, että koston päivä oli kerran koittava ylpeälle Roomalle. Hänen ystävänsä Polybios[229] kuuli hänen silmät kyynelissä toistavan Iliaan sanat:

»Joutuvi päivä se myös, jona sortuva on pyhä Troia.»

Kerran maailmaa vallinneen kaupungin tuhan ympärille kynnettiin auralla vako merkiksi siitä, että koskaan enää eivät ihmiset saisi siellä asua ja elää, ja roomalaiset papit kirosivat itse maankin. Rooman ei tarvinnut enää pelätä kerran niin mahtavaa kilpailijaansa.

Minkä Aleksanteri Suuri pani alulle idässä vuonna 332 hävittäessään Tyroksen ja sen merivallan, sen Scipio oli täyttänyt lännessä. Foinikialainen kansanaines, joka kaupallaan ja siirtolaisuudellaan oli vaikuttanut niin kiihoketta antavasti Länsimaihin, oli nyt pois pyyhitty maailmankehityksestä.

Karthagon entinen alue muutettiin _Africa_-nimiseksi Rooman maakunnaksi. Scipio sai saman kunnianimen kuin suuri kaimansa.

NUMANTIA — TOINEN KARTHAGO.

Historian tragiikkaa on siinä, että mies, joka oli Rooman suurimpia, kaksi kertaa sai valtiolta tehtäväkseen suorittaa pyövelinteon. Kolmetoista vuotta Karthagon hävityksen jälkeen hänen oli päästettävä hävityksen kauhistus kulkemaan espanjalaisen Numántian kaupungin ylitse.

Pyreneitten niemimaa näyttäytyi paljoa vaikeammaksi pitää hallussa kuin valloittaa. Scipio Africanus vanhemman oli helppo päästä lähelle ylpeitä iberejä. Mutta hänen jälkeisensä maaherrat eivät kukaan olleet hänen veroisiaan. Voitettuaan Hannibalin ja Idän hallitsijat roomalaiset eivät enää olleet samoja kuin ennen. Menestys nousi heille päähän, ja siksi voittosaalis herätti heissä uinuneen saaliinhimon eloon. Monet Espanjan roomalaisista maaherroista saivat pian yhtä huonon maineen kuin aikaisemmin karthagolaiset. Ja roomalaisten sotilaiden sotakuri ei ollut enää sama kuin entisaikoina. He omaksuivat tapoja, jotka räikeästi erosivat maan omien asukkaiden yksinkertaisesta, tyytyväisestä elintavasta.

Iberiläiset kansat olivat ottaneet roomalaiset vastaan vapauttajina karthagolaisten sorrosta. Kun maahan tunkeutuneet oli karkoitettu, alkuperäiset asukkaat saivat pian tuntea, että he olivat ainoastaan vaihtaneet herraa. Roomalaisten virkamiesten kiristykset ja muut väkivallanteot nostattivat kapinoita, jotka maksoivat paljon verta, sillä asukkaat olivat mestareita sissisodassa, ja vuorinen maasto oli kuin luotu siihen. Erikoisen vaaralliseksi tuli nykyisen Portugalin asukkaiden, _lusitanien_ kapina. Vuonna 150 roomalainen maaherra Galba teki häpeällisen teon: hän houkutteli luoksensa 7 000 lusitanien soturia muka neuvotteluun, mutta antoi sitten äkkiä heidät piirittää ja ryösti osan orjiksi ja surmautti melkein kaikki muut. Lurjus joutui kyllä Roomassa syytteeseen rikoksestaan, mutta kansankokous ei hävennyt vapauttaa häntä ja teki siten koko kansakunnan hänen kanssarikollisekseen. »Galban itkevät lapset ja kulta, jonka hän oli tuonut mukanansa, todistivat Rooman kansalle hänen viattomuutensa», Mommsen sanoo.

Yksi niitä harvoja, jotka olivat pelastuneet joutumasta Galban pauloihin, oli _Viriāthus_-niminen köyhä paimen. Ennen hän oli puolustanut laumojansa pedoilta ja ryöväreiltä. Nyt hän asettui maanmiestensä johtoon ja kehoitti heitä leppymättömään taisteluun valansa rikkojia vastaan. Hän kokosi ympärilleen joukon vapaaehtoisia ja taisteli niin menestyksellisesti roomalaisia vastaan, että lusitanit valitsivat hänet kuninkaaksensa. Mutta senkin jälkeen hän eli tavallisen vuoristolaisen elämää ja jakoi toverillisesti kaiken saaliin miestensä kesken, vaikkakin hän taistelukentällä vastasi kymmentä tavallista soturia. Kun roomalaiset päälliköt luulivat olevansa kaikkein parhaimmassa turvassa, hän oli tavallisesti heidän niskassaan; ja hän oli mestari houkuttelemaan heidät sellaiseen maastoon, missä vihollisen tuho oli varma. Legioona toisensa perästä sortui Espanjan vuorten rotkoihin. Mutta kun roomalaiset saivat tilaisuuden, he kostivat kamalasti hakkauttamalla pään tai kädet kaikilta sotavangeilta. Niin epäinhimillisesti ei menetellyt »barbaari» Viriathus. Hän laski kerrankin vapaaksi koko valtaansa joutuneen roomalaisen armeijan toivoen lempeydellä ja jaloudella voittavansa rauhan.

Sen hän saikin, mutta roomalaiset rikkoivat pian sopimuksen, eikä roomalainen ylipäällikkö häikäillyt salamurhalla vapautua vapaussankarista, jota hän ei kunniallisessa aseottelussa ollut voinut lannistaa. Tämän tihutyön perästä lusitanit eivät enää kyenneet puolustamaan vapauttaan.

Viriathuksen menestys oli kuitenkin eräissä nykyisen Kastilian heimoissa herättänyt rohkeuden nousta kapinaan. Taistelua käytiin pääasiallisesti maakunnan koillisessa kolkassa sijaitsevasta _Numantiasta_. Sijaiten jyrkällä kukkulalla kaupunki oli melkein valloittamaton. Roomalaiset kärsivät täällä tappion toisensa perästä. Olihan häpeä Karthagon, Makedonian, Kreikan ja Vähän-Aasian voittajille, että he saivat ponnistella lähes kymmenen vuotta saadakseen pienen espanjalaisen kaupungin lannistumaan. Lopuksi he eivät nähneet muuta keinoa saada loppua häpeälliseksi käyvästä näytelmästä kuin lähettää sinne Karthagon kukistajan.

Scipio toimeenpani heti ankaramman sotakurin veltostuneessa armeijassa. Hän lähetti pois joukoittain kaupustelijoita, ilotyttöjä ja muuta irtainta väkeä. Kaikki tarpeeton tavara sotamiesten tuli myydä. He eivät tästä alkaen saaneet kuljettaa mukanaan muuta, kuin mikä oli tarpeen sotatoimiin. Scipio teki lopun myöskin heidän huonosta tottumuksestaan istua marssittaessa kuormajuhtien selässä, »sillä», hän sanoi, »mitä voikaan sodassa odottaa mieheltä, joka ei jaksa edes kävellä?» Päivästä päivään hän harjoitti sotilaitaan ja piti heitä hellittämättä työssä. Ja hän herätti kauhua pahimmassa roskaväessä ottamalla jälleen raipparangaistuksen käytäntöön. — Itse hän oli esikuvallinen yksinkertaisessa soturielämässään. Hänellä ei ollut vuodetta, vaan hän nukkui olkikuvolla.

Mutta ei edes Scipio saanut hävitetyksi kaikkia niitä pahoja tapoja, jotka olivat päässeet juurtumaan joukkoihin. Rynnäköllä Numantiaa valloittamaan nämä turmeltuneet sotilaat eivät kelvanneet. Scipiolla ei ollut muuta keinoa kuin se, joka oli saanut Karthagonkin antautumaan: piiritys ja nälkään näännyttäminen. Kuudellakymmenellätuhannella miehellä hän saarsi kaupungin, jossa oli korkeintaan 8 000 asukasta. Yötä päivää hän ratsasteli ympäriinsä ja valvoi, että jokainen mies täytti velvollisuutensa.