Part 37

Itse asiassa Antiokhoksella ei ollut lainkaan sellaisia koko maailmaa käsittäviä suunnitelmia, mistä roomalaiset häntä epäilivät. Hänen valloitussuunnitelmansa rajoittuivat melkein kokonaan Aasiaan. Siellä hän halusi kulkea entisten suurkuninkaiden jälkiä.

Kuitenkin roomalaiset veivät armeijan Makedoniasta Hellespontoksen yli Vähään-Aasiaan. He voittivat Antiokhoksen perin pohjin vuonna 190 e.Kr. Tämä taistelu riitti lopettamaan seleukidien valtakunnan suurvaltasadun. »Koskaan vielä», Mommsen sanoo, »suurvalta ei ole niin perin pohjin ja kunniattomasti kukistunut.» Rauhassa Antiokhoksen täytyi luovuttaa melkein koko Vähä-Aasia ja muutoin alistua samanlaisiin ehtoihin kuin aikaisemmin Karthagon ja Makedonian: jättää koko laivastonsa paitsi 10 alusta sekä kaikki sotaelefanttinsa, maksaa 15 000 talentin huikea summa ja sitoutua olemaan ahdistamatta läntisiä naapureitansa. Laiha oli se lohdutus, että suurkuninkaalle suotiin arvonimi »Rooman kansan ystävä». Hänen kärsimänsä nöyryytyksen perästä oli alamaisten kunnioitus häntä kohtaan lopussa. Hänen valtakuntaansa tärisyttivät kapinat, ja se kärsi taloudellisia vaikeuksia. Koettaessaan kukistaa Persian lahden rantamilla puhjennutta kapinaa hänet surmattiin, kun hän oli ryöstämässä Baalin temppeliä, jonka aarteilla hän aikoi täyttää tyhjät kassansa. Sitten heikkeni hänen valtakuntansa yhä enemmän ja enemmän valtaistuinriidoista, kapinoista ja itäisten naapurikansojen kanssa käydyistä sodista ja ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. se lopullisesti hajaantui.

Sitä ennen — vuonna 133 e.Kr. — oli osa seleukidien valtakuntaa liitetty Rooman alueisiin. Tämän asian laita oli seuraava. Kun roomalaiset ottivat Antiokhokselta Vähän-Aasian, he lahjoittivat suurimman osan siitä uskolliselle liittolaiselleen Pergamonin kuninkaalle. Tästä attalidien valtakunnasta tuli siten itäisissä Välimerenmaissa Rooman vahti, kuten Numidia oli Afrikassa. Kuten Masinissan tuli pitää silmällä karthagolaisia, samoin oli Pergamonin tehtävänä roomalaisten laskuun pitää aisoissa Makedoniaa ja seleukidien valtakuntaa. Vielä roomalaiset eivät halunneet sitä rasitusta, mitä merentakaiset alueet aiheuttaisivat. Mutta ajan oloon he vapautuivat tästä vanhanaikaisesta käsityksestään. Vuonna 133 attalidien suku loppui kuningas Attalos III:een. Hänen poismenonsa jälkeen huomattiin, että hän oli jälkisäädöksessään määrännyt valtakuntansa roomalaisille. Perintöoikeus ei kyllä ollut vallan riidaton, mutta mitä se merkitsi, kun Rooma halusi saada maan? Vähä-Aasia tuli Rooman ensimmäiseksi suoranaiseksi alusmaaksi toisella puolen itäistä Välimerta. Siitä muodostettiin _Aasia_-niminen Rooman maakunta.

ROOMA JA KREIKKA.

Kreikkalaiset olivat jälleen päässeet »vapaiksi» vuonna 196 e.Kr. Ennenkuin Flamininus jätti Kreikan, hän kutsui lähettiläitä kaikista Kreikan kaupungeista Korinthokseen ja piti heille jäähyväispuheen, jossa hän teroitti heidän mieliinsä, että vapautta oli nautittava kohtuudella. »Jos te olette yksimielisiä», hän sanoi, »ei mikään kuningas, ei mikään tyranni voi kukistaa teitä; mutta riita ja eripuraisuus raivaavat tietä niille, jotka vaanivat perikatoanne. Vapauden ovat hankkineet teille vieraat aseet; se on lahjoitettu teille toisen kansan luottamuksen osoituksena. Teidän oma asianne on suojella sitä ja säilyttää se. Osoittakaa nyt Rooman kansalle, että te ansaitsette vapauden lahjan, että se on jättänyt lahjansa hyviin käsiin.»

»Ilonkyynelet silmissään kreikkalaiset kuuntelivat, kuinka roomalainen puhui heille kuin isä», Livius kertoo; »ja liikutus valtasi puhujan itsensä. Häntä keskeytettiin hyväksymishuudoilla, ja toinen kehoitti toistansa painamaan hänen sanansa syvälle sydämeen aivan kuin oraakkelin lausuman.» Kaunis näytelmä! Ja varmasti se näyteltiin tunteella ja vakaumuksella —, niin kauan kuin se kesti. Mutta keskellä tätä innostusta ne, jotka näkivät syvemmälle, kysyivät: »Onko vapaus sellaista, jota voidaan lahjoittaa? Ja minkä arvoista on vapaus ilman sopua?»

Vastaus kysymyksiin saatiin pian. Kreikkalaiset eivät saaneet vapautta, vaan anarkian, ja kiitollisuus antajaa kohtaan muuttui pian kiittämättömyydeksi. Kävi vallan sietämättömäksi kuunnella noita parantumattomia rettelöitsijöitä, kun he tottuivat kääntymään Rooman puoleen vaikerruksineen ja valituksineen toinen toisestansa. Mitä piti senaatin tehdä, kun kerrankin yksistään Spartasta tuli samalla kertaa neljän keskenään riitelevän puolueen edustajia, jotka rähisivät kunnianarvoisan kokouksen edessä antamatta toisilleen suunvuoroa? Ja minkä moisia olivatkaan ne »valtiomiehet», jotka nyt Roomassa edustivat Aristeideen, Leonidaan ja Perikleen maata. Sellainenkin erikoinen helleenien ystävä kuin Flamininus pudisteli miettiväisenä päätään, kun eräs näistä arvon herroista yhtenä päivänä puhui valtionasioista ja toisena antoi kaikelle piu pauta esiintymällä juomingeissa tanssijattarena ja laulajattarena naisvaatteisiin pukeutuneena. Lopulta roomalaiset menettivät kokonaan kärsivällisyytensä ja pyysivät kreikkalaisia hoitamaan asiansa parhaan taitonsa mukaan. Mutta samalla oli myöskin tipotiessään viimeinenkin jäte helleenien mieltymyksestä vuoden 196 suuren hetken ajoilta, ja roomalaisille kuuliaisia he eivät enää olleet rakkaudesta, vaan pelosta.

Roomalaiset olivat aikaisemmin nähneet kreikkalaisia matkan päästä, ja heitä olivat ihastuttaneet heidän kauniit puolensa, heidän suurenmoiset tieteelliset saavutuksensa, heidän taiteensa, kirjallisuutensa ja ylipäänsä heidän hienostunut kulttuurinsa. Nyt heidän silmänsä olivat avautuneet näkemään nurjat puolet, varsinkin heidän kyvyttömyytensä pitää yllä rauhaa keskuudessaan. Uudet sisäiset riidat saivat vanhastaan tunnettuun tapaan roomalaiset sekaantumaan asioihin. Mutta kun he lähettivät sovintotuomioistuimen Korinthokseen, kaupungin roskaväki sitä loukkasi. Ja sitten kreikkalaiset alkoivat jälleen tapella.

Mutta silloin kävi hullusti. Makedonian roomalainen maaherra marssi Kreikkaan ja löi hajalle rettelöitsijäin sotavoimat vuonna 146 e.Kr. Kreikkalaisten viimeinen, epätoivoinen vapaustaistelu päättyi siihen, että he joutuivat Makedonian roomalaisen maaherran alaisiksi siihen sijaan, että heidän valvojanaan oli aikaisemmin ollut suoraan Rooman senaatti. Mutta kunnallisen itsehallintonsa he saivat säilyttää — vaikka muovailtuna aristokraattiseen suuntaan — ja heitä pidettiin Rooman liittolaisina. Ainoastaan rakkaan oikeuden käydä sotaa, tehdä rauhoja ja solmia liittoja roomalaiset heiltä ottivat, ja siitä aseellisesta turvasta, jota helleenit saivat nauttia, heidän täytyi maksaa veroa Roomalle.

Kreikka pääsi nyt lepoon ja rauhaan. Sen monet lukemattomat itsenäiset pikkuvaltiot olivat vuosisatojen ajan olleet maailman helpoimmin kiihtyvän kansan intohimojen temmellyspaikkana. Nyt niistä tuli merkityksettömiä maaseutukaupunkeja, joissa elämä kulki yksitoikkoisen tyyntä kulkuaan.

Roomalaiset käsittelivät siis hyvin lempeästi sitä kansaa, jota heidän oli kiittäminen kulttuuristaan. Korinthoksen kohtelu on kumminkin häpeäpilkku Rooman aikakirjoissa. Rooman senaatin käskystä voittoisa sotapäällikkö kosti julmasti sen häväistyksen, joka tässä kaupungissa oli tullut Rooman majesteetin osaksi. Korinthos ryöstettiin puhtaaksi ja hävitettiin sitten maan tasalle. Asukkaat tehtiin orjiksi. Joukoittain kallisarvoisia taideteoksia sotapäällikkö lähetti Roomaan.

Rangaistus ei ollut oikeassa suhteessa rikokseen. Monet historioitsijat pitävätkin senvuoksi sitä kostotoimenpiteenä, kuten Karthagon hävitystä vähän aikaisemmin ja aikoinaan Capuan osaksi tullutta kohtelua, Rooman kauppiasylimystön työnä, joka tahtoi käyttää hyväkseen sopivaa tilaisuutta päästäkseen vapaaksi vaarallisesta kilpailijasta. Sillä ei kyllin siinä, että hävitettiin silloinen Korinthos —, vastaiseksikin kiellettiin asutuksen muodostuminen kaupungin entiselle paikalle, paikalle, joka oli liikennenäkökannalta niin erinomaisen suotuisa.

Mutta Korinthoksen kohtaloa lukuunottamatta kreikkalaisilla oli, kuten sanottu, tyyntä ja rauhallista Rooman herruuden alaisina, ja tällainen tila jatkui senkin jälkeen, kun keisari Augustus oli muuttanut Kreikan _Akhaia_-nimiseksi Rooman maakunnaksi.

* * * * *

Rooma oli nyt hellenistisen maailman valtias.

Että seleukidien valtakunta, hellenistisistä valtioista suurin, oli niin helppo kukistaa, selittyy siitä, että sen väestö ei ollut yhtenäistä kuten Rooman valtakunnassa. Vallitsevat kreikkalaiset ja makedonialaiset olivat Antiokhoksen valtakunnassa vain hyvin ohuena ylempänä kansankerroksena. Kansan suuri itämaalainen ydinjoukko totteli heitä vain pakosta, eikä sillä vaaran hetkellä ollut vähintäkään halua uhrata elämäänsä ja omaisuuttansa vieraan herruuden säilyttämiseksi. »Niinkuin ohut rappaus rakennuksen muuripinnalla vallitsevain kreikkalaisten kansakerros oli aasialaisen muurin kiinteässä rakenteessa», Kromayer sanoo. »Voimakas ravistus —ja koko kaunis pintakerros rapisi maahan.» Sama oli laita Persian valtakunnan, silloin kuin Aleksanteri sen kukisti. Molemmissa tapauksissa mahtava valtakunta oli savijalkajättiläinen. Ainoastaan erinomaisen lahjakas hallitsija voi pitää jättiläisen pystyssä.

Toisin oli laita Makedonian ja Kreikan. Ne olivat todellakin kansallisvaltioita, joiden väestö alhaalta ylös saakka oli yhtenäistä. Mutta näissä valtioissa oli muita heikkouksia. Aleksanteri Suuren sotaretkiä ja hänen Aasiassa tekemiänsä valtauksia oli seurannut suuri väestön siirtyminen Balkanin niemimaalta, ja siirtyjät olivat suureksi osaksi väestön kelvollisinta, yritteliäintä. Gallialaisten hyökkäys oli vieläkin harventanut väestöä. Ja sitten kreikkalaisten ikuinen kansallispahe: kaikkien sota kaikkia vastaan! Tämä ainainen epäsopu seurasi heitä kaikkialle, minne he asettuivat Se myrkytti, kuten olemme nähneet hellenististen valtioiden keskinäiset suhteet ja oli syynä siihen, etteivät nämä koskaan tunteneet vastuunyhteyden tunnetta, _eivät koskaan voineet esiintyä kootuin voimin ulkonaista vaaraa vastaan_. Roomalaiset voivat senvuoksi houkutella toisen valtion toista vastaan, murskata heidät yhden kerrallaan ja kohota siten itäisen Välimerenmaailman valtiaiksi.

Kirjallisuutta:

Maurice Holleaux, Rome, la Grèce et les monarchies helénistiques. 270—285.

G. Collin, Rome et la Grèce de 200 à 146 avant Jesus Christ.

SCIPIO JA CĀTO.

Karthagolaisten kukistamisen perästä Scipio Africanus oli viettänyt komeimman triumfin, mitä siihen saakka oli Roomassa nähty.

Triumfi oli hurmion päivää koko kansalle. Triumfikulkue lähti tavallisesti Marskentältä. Ensimmäisinä virkamiehet ja senaattorit valkoisissa viitoissaan astuivat arvokkaasti päät seppelöityinä. Sitten seurasi torvensoittaja, joka puhalsi merkkitoitotuksia ja marsseja. Hänen perässään tulivat orjat kantaen paareja, joille sotasaalis oli levitetty katseltavaksi. Siinä oli erilaisia aseita, taideteoksia ja kallisarvoisia kulta- ja hopea-astioita. Ja raskaissa kuormavaunuissa vyöryi eteenpäin kulta- ja hopeaharkkoja, kultahietaa ja rahoja säkeissä ja koreissa. Toiset orjat kantoivat suuria tauluja, kuvia taisteluista ja piirityksistä, valloitetuista kaupungeista ja linnoituksista. Toisissa tauluissa lueteltiin triumfaattorin kukistamain kansain ja kaupunkien nimet. Laivain ja piirityskoneiden pienoiskuvat antoivat lisäksi havainnollisen kuvan sodasta. Voittosaaliina kuljetettiin myös elefantteja ja muita valloitettujen maiden ihmeellisiä eläimiä joko kultaisissa häkeissä tai kirjavapukuisten kuljettajain taluttamina. Siellä täällä kulkueessa näkyi uhrieläimiä kullatuin sarvin, valkoiset uhrisiteet otsalla ja valkoiset tai kirjavat peitot selässä. Jalkaisin ja kahleissa voitetut kuninkaat tai sotapäälliköt vaimoineen ja lapsineen kulkivat katkeran nöyryytyksen tietä väkijoukon ivan ja pilkan hohotuksen saattamina. Jotkut säilyttivät näinä vaikeina hetkinäkin kunnioitusta herättävän arvokkuutensa, toiset, kiihkeämmät luonteet eivät voineet hillitä epätoivoansa tai raivoansa, vaan puhkesivat tunnepurkauksiin, jotka riemastuttivat sydämetöntä rahvasta.

Lopuksi, seisoen korkealla toisten yläpuolella neljän valkoisen hevosen vetämissä kullatuissa vaunuissaan, tuli triumfaattori itse purppuratogassaan, ylt'yleensä tähditettynä, laakeriseppele otsallansa. Hänen päänsä yläpuolella piti orja Iuppiterin kultaista kruunua. Mutta joukon puhjetessa riemuhuutoihin tämä kuiskasi juhlitulle: »Muista, että olet kuolevainen!»

Viimeisinä marssivat sotilaat laakerin oksat käsissään. Heillä oli oikeus tänä päivänä vapaasti ilmaista ajatuksensa päälliköstään ja upseereistaan. Ja he käyttivät tätä vapauttaan laulaakseen pila- ja ivalauluja. Milloin oli aiheena sotatapahtuma, jossa päällikkö oli tehnyt tyhmyyksiä, milloin löylytettiin päällikköä hänen ankaruudestaan tai sai hän moitteita ahneudestaan. Mutta tuon tuostakin he kohottivat voittajan kunniaksi huudon: »Io triumphe!»[220]

Halki tiheään sulloutuneiden väkijoukkojen, kansan riemuitessa ja kukkia heitellessä triumfisaattue solui eteenpäin triumfiportista pitkin Via sacraa (»Pyhää katua»), jota reunustivat Vestan temppeli ja muut kunnianarvoisat pyhätöt. Temppelit oli päivän kunniaksi koristettu kukkaköynnöksillä. Juhlapuvuissaan papit seisoivat pyhättöjen edustalla, ja kukitetuilta alttareilta savusivat uhritulet.

Kulkue kävi yli Forumin ja sieltä Capitoliumille, Iuppiterin temppeliin. Siellä voittaja suoritti hartautensa ja laski laakeriseppeleen ja kultaisen kruunun korkean jumalan huomaan kiitokseksi hänen avustaan. Lopuksi hän soturiensa ympäröimänä toimitti juhlallisen uhrin jumalille koko sotajoukon puolesta, ja juhlallisuudet päättyivät yleiseen, Capitoliumilla nautittuun juhla-ateriaan.

* * * * *

Scipiolle oli koko kotiinmarssi halki Italian yhtä triumfiretkeä. Tuhansittain roomalaisia, jotka hän oli vapauttanut karthagolaisten vankeudesta, kulki hänen edellänsä ylistäen vapauttajaansa. Ja kun hän saapui Roomaan, senaatti tervehti häntä nimellä »onnellinen». Onni oli _hänen_ puolellaan — ei Hannibalin. Hänen esiintymisensä olikin kuin kuninkaan. Aina oli hänen ympärillään ylhäisiä nuorukaisia kunniavartiostona. Ja sanottiin, että »Scipion vihjaus oli samanarvoinen kuin senaatin päätös».

* * * * *

Mutta triumfin nurja puoli on kateus. Sen Scipio sai runsain määrin kokea. Hänen leppymättömin vihamiehensä oli samanikäinen senaattori _Marcus Porcius Cāto_. Hän oli entisajan äreän roomalaisen tyypillinen edustaja, viimeinen lajiansa. Hän ei tahtonut tietää kreikkalaisesta sivistyksestä eikä muista »uusista muodeista». Urhoollinen soturi ja kelpo maanviljelijä hän oli, ja sitä hän piti kunnianaan. Valtiomiestehtävien lomassa hän, kuten toinen Cincinnatus, otti omin käsin osaa tilallansa maanviljelystöihin. Taloudellisella kunnollaan ja säästäväisyydellään — ettemme sanoisi ahneudellaan[221] — hän ansaitsi suuren omaisuuden. Mutta yhtä sparttalaisen yksinkertaisesti hän eli siitä huolimatta. Kohtuullisuutta ja pidättäväisyyttä hän piti velvollisuutena yhteiskuntaa kohtaan, sillä hyväin päivien pitohan teki miehen kelvottomaksi kestämään sotaretken vaivoja ja kieltäymyksiä. Hän säilyikin koko elämänsä ajan peräti terveen roomalaisen tyyppinä. Vielä 80-vuotiaana hän oli murtumaton sekä ruumiiltaan että sielultaan.

Mutta hän oli ahdas luonne, joka ei voinut käsittää, että Rooma maailmanvaltana ei voinut pysyä samana kuin se Rooma, jonka muodostivat muutamat talonpoikaiskylät. Senvuoksi hänen taistelunsa »uuden ajan turmelusta» vastaan oli taistelua itse kehitystä vastaan. Koomillisen kuuluisaksi hän tuli pukeutuessaan 39-vuotiaana konsulina sotisopaan naisten »turhamaisuutta ja loistonhalua» vastaan.

Cannæn tappion perästä, jolloin oli uhrattava kaikki valtion pelastukseksi, oli näet säädetty laki, »että nainen ei saanut pitää koristuksia enemmän kuin puolen kultaunssin[222] arvosta eikä pukeutua moniväriseen pukuun. Niin ikään hän ei saanut Roomassa eikä muuallakaan kaupungissa eikä kaupungin lähimmässä ympäristössä ajaa parivaljakon vetämissä vaunuissa.» Näyttää siltä, että niin kauan kuin hätäaika kesti, Rooman tyttäret napisematta alistuivat näihin määräyksiin, jotka rajoittivat heidän vapauttaan pukeutua ja liikkua säätynsä mukaisesti. Mutta kun sodan paino vähitellen helpotti ja yleinen hyvinvointi alkoi nousta, niin silloin naisen luonto vähitellen pyrki oikeuksiinsa. Kaunis sukupuoli alkoi yhä enemmän ja enemmän unohtaa sota-ajan lait, ja virkamiehet olivat kyllin ritarillisia katsoakseen läpi sormiensa ihastuttavien lainrikkojattarien tekoja. Vuonna 195 e.Kr. keskusteltiin kansankokouksessa yli aikansa eläneiden kieltojen muodollisesta kumoamisesta. Mutta niiden keskuudessa, joilla oli valta yhteiskunnassa, kävivät mielipiteet hajalle.

Kun naiset saivat kuulla, mistä oli kysymys, he virtasivat joka taholta niille kaduille, jotka veivät Forumille, ja harjoittivat kiihkeätä agitatiota kansankokoukseen meneväin miesten keskuudessa. Naisten loistonhalun vastustuksen ruumistuma oli toinen konsuleista, Marcus Porcius Cato. Hän esiintyi ja puhui miehekkään ylväitä sanoja »naisten julkeasta rohkeudesta.» Olihan sekin laitaa, että he »sekaantuivat siihen, mitä lakeja olisi hyväksyttävä!» Hän höysti puhettansa m.m. seuraavilla mehevillä paloilla: »Minä luulin silkaksi taruksi, että kerran muinoin Lemnos-saaren naiset olivat tehneet salaliiton perin pohjin hävittääkseen koko miessuvun ja myöskin toteuttaneet suunnitelmansa. Mutta nyt olen huomannut, että sellainen ei ole mahdotonta! Päästäkää vain», hän huudahti, »ohjat höllälleen sellainen olio, joka luonnostaan ei tunne ohjia eikä kuria — luuleeko tosiaankin kukaan, että tämä olio sitten tuntee mitään rajoja hillittömyydelleen? Esi-isämme ovat lainmääräyksillä pakottaneet naiset olemaan miehille alamaisia. Antakaa heidän repiä rikki nämä lain käskyt, toinen toisensa perästä, ja lopuksi päästä tasa-arvoisiksi miesten kanssa, silloin saatte nähdä, miten käy! Totta totisesti, samassa hetkessä, jolloin he pääsevät tasa-arvoisiksi kanssanne, heistä tulee teidän herranne.

Mutta mikä naisten elinehto nyt onkaan kysymyksessä, koska he ovat tulleet vallan hourupäisiksi ja syöksyvät julkisille paikoille? Onko isänmaan onni ja onnettomuus kyseessä? Kuulkaamme, mitä he itse sanovat: 'Haluamme loistaa kullassa ja purppurassa. Pyhät, arjet tahdomme ajaa läpi kaupungin juhla-ajopeleissä. Meille on annettava oikeus suurentaa menomme aina tuhlaavaisuuteen saakka.'

Tietäkää, kansalaiset, mikä on oleva seurauksena, jos annatte vaimoillenne tilaisuuden kilpailla keskenänsä ylellisyydessä! On käyvä niin, että ne, jotka ovat köyhiä, eivät arastele mitään keinoja, kunhan vain rikkaat eivät voi katsella heitä olkainsa yli. Jos mies ei anna vaimolleen kaikkea, mitä tämä tahtoo, niin vaimo annattaa sen toisella miehellä.» Ja jos nyt ylellisyys päästettäisiin vallan vapaaksi, niin himo tulisi vain pahemmaksi, kuin jos kieltoa ei olisi koskaan ollut, sillä »villipeto, joka joutuu vankeuteen, tulee irti päästyään entistäänkin villimmäksi.»

Naisilla oli kuitenkin ritarinsa ja puolustajansa. Eräs lain kumoamisen ehdottajista, kansantribuuni, muistutti tuimaa Catoa siitä, että naiset olivat monta kertaa pelastaneet Rooman. Hehän vähän jälkeen sabiinitarten ryöstön heittäytyivät taistelevien sotajoukkojen väliin. Naislähetystö sai Coriolanuksen luopumaan kostoaikeistaan. Ja kun kaupunki oli joutunut gallialaisten valtaan, niin naiset ne lunastivat sen vapaaksi uhraamalla koristuksensa ja kalleutensa. Samaa uhrimieltä he olivat osoittaneet viimeisessä vaarallisessa puunilaissodassa. »Kun me», puhuja jatkoi, »annamme naisten vertaisinamme jakaa kanssamme valtion onnettomuudet, niin onhan enemmän kuin kohtuullista, että he saavat mielensä mukaan toimia asiassa, joka ei koske valtiota, vaan ainoastaan heitä itseänsä.»

Ritarillisen kansantribuunin puheella oli varmasti vaikutuksensa. Kaikissa tapauksissa naiset itse tarttuivat asiaan. Seuraavana päivänä, jolloin kiellon kohtalo piti ratkaistaman, he panivat liikkeelle ylivoimaiset voimat niitä kansantribuuneja vastaan, jotka aikoivat ehkäistä lain kumoamisen. Valtava naisarmeija kokoontui naisille vihamielisten kansantribuunien asuntojen edustalle eikä luopunut piirityksestä, ennenkuin tribuunit olivat luvanneet alistua naisten tahtoon.

Tällainen oli tapahtumain kulku, kun naisemansiopatioliike voitti ensimmäisen tunnetun voittonsa.

* * * * *

Yhtä hellittämättömästi kuin Cato vastusti naisten oikeutta saada pukeutua mielensä mukaan, yhtä hellittämättömästi hän taisteli Scipio Africanusta vastaan. Sillä hänessä ja hänen suvussaan hän näki ruumistuneena uuden, pahan ajan ja sen ihailun kreikkalaisten hienompaa sivistystä kohtaan. Caton mielestä voitiin tulla toimeen ilman ulkonaisia metkuja. Ankara siveystuomari ei ollut oppinut ymmärtämään, että

»sivistys kaikki vierast' pohjaltaan on; Kotoista barbarius vain oli kerran.»

Taikka jos hän sen älysi, hän kuitenkin piti barbariutta ja sen raakaa voimaa parempana kuin sivistystä, joka hänen vilpittömän vakaumuksensa mukaan välttämättömästi veltostutti. Ja tässä hän oli oikeassa siinä määrin, kuin kreikkalaisten paheet kotiutuivat kreikkalaisen sivistyksen ja elämän hienostuksen mukana; mutta Cato kuului niihin, jotka haluavat heittää lapsen pois kylpyveden mukana. Häntä ärsytti nähdä, kuinka heikkoja roomalaiset olivat kaikkea kreikkalaista kohtaan, kuinka sellaisetkin henkilöt, jotka eivät voineet syventyä kreikkalaisen sivistyksen henkeen, kuitenkin koettivat hankkia itselleen jonkinmoisen kreikkalaisen ulkokiillon välttyäkseen kuulumasta »barbaareihin». Häntä kiihoitti myöskin Scipion loistava esiintyminen, hänen »kuninkaalliset eleensä», jotka liian räikeästi erosivat tasavaltalaisesta yksinkertaisuudesta ja niukkuudesta. »Tasavallan kumoamisen ajatuskin oli kuitenkin Scipiosta kaukana», sanoo Eduard Meyer. »Mutta hänestä oli tullut liian suuri, että aristokraattinen yhteiskunta olisi kauemmin voinut sietää häntä.» Yritettyään useita kertoja turhaan päästä hänen kimppuunsa Caton lopuksi onnistui saada eräs kansantribuuni esittämään Hannibalin voittajaa vastaan se julkea syytös, että tämä olisi ottanut vastaan lahjuksia Antiokhokselta suodakseen hänelle kohtuullisen rauhan. Scipio oli nimittäin johtanut sotaa kuningasta vastaan.

Sattui olemaan juuri Zaman taistelun vuosipäivä, kun Scipion asia piti ratkaistaman. Syytetty oli liian korkealla alistuakseen puolustautumaan häpeällisiä syytöksiä vastaan. Sen sijaan hän muistutti kansalle päivän merkitystä. »Sellaisena päivänä», hän sanoi, »ei roomalaisten sovi kuunnella herjauksia sitä miestä vastaan, jota hänen syyttäjiensä on kiittäminen siitä, että he ylipäänsä voivat puhua. Päinvastoin kaikkien velvollisuus on viettää suuren voiton muistoa menemällä Capitoliumille kiittämään jumalia isänmaan pelastuksesta. Sen minä teen nyt», hän sanoi, »ja ken ajattelee samoin kuin minä, seuratkoon minua!»

Silloin kaikki kansa lähti hänen perässänsä, ja syyttäjä jäi yksin seisomaan Forumille. Scipio oli taasen viettänyt triumfin.

Mutta hän oli saanut kylläkseen julkisesta elämästä. Loukatussa ylpeydessään hän vetäytyi maatilalleen Campaniaan ja antoi kadehtijainsa parjata häntä niin hyvin kuin taisivat. Paljon ei ollutkaan hänellä enää päiviä jäljellä. Loistava voittaja oli kuollessaan vain 51-vuotias.

* * * * *