Part 36

Vaikka suuren tiedemiehen päättelyt eivät tuntuisikaan vakuuttavilta kauemmas kuin siihen saakka, että Hasdrubalin toiveet antaa Roomalle surmanisku vähenivät joka vuosi, mikä kului Hannibalin saavuttaman Cannæn voiton perästä, niin ne antavat kuitenkin vastauksen siihen aikaisemmin viritettyyn kysymykseen, menettelikö vanhempi Scipio viisaasti vai harkitsemattomasti, kun hän salli veljensä joukkoineen jatkaa matkaansa Espanjaan. Itse asiassa hänen silloin tekemänsä päätös tuli ratkaisevaksi koko sodalle. Italiassa oli aina riittävästi väkeä sotakentälle vietäväksi, välttämätön oli siellä vain päällikkö. Jos Scipio olisi luopunut sotaretkestä Espanjaa vastaan, hän olisi jättänyt Hannibalin rintamantakaiset liikenneyhteydet rauhaan, ja Hasdrubal olisi pian voinut tuoda toisen armeijan veljensä jälkiä. Mutta kun Rooman sotajoukko asettui asemiin Ebron rannoille, silloin Hannibalilta oli katkaistu yhteys toimintakeskuksensa kanssa. Ja kaikki Hasdrubalin yritykset karkoittaa roomalaiset sieltä pois olivat tuloksettomia. Näin Hasdrubalin avustusretkikunta myöhästyi vuosi vuodelta, ja voidaankin senvuoksi täydellä syyllä sanoa, että Scipion toimenpiteet vuonna 218 olivat ratkaisevimpana syynä siihen, että »Libyan jalopeuran» veren täytyi verkalleen juosta kuiviin.

Ratkaisu.

Hasdrubalin lähdettyä Espanjasta Scipio oli vallannut kaikki sikäläiset Karthagon alueet. Mitä hän ei asevoimin kukistanut, sen hän voitti lempeydellä ja jalomielisyydellä. Karthagolaisten ei maksanut enää vaivaa pitää joukkoja tässä maassa, vaan jäljellä olevan miehistön, alukset ja varastot he siirsivät sieltä pois. Espanja oli muuttunut Rooman maakunnaksi.

Näin oli sota onnistunut ensiksi Sisiliassa, sitten Espanjassa ja Makedoniassa; ja itse Italiassakin se oli vaimentunut. Saadakseen sen kokonaan loppumaan Scipio teki rohkean suunnitelman yrittää nousta maihin Afrikkaan ja suunnata ratkaiseva isku itseänsä Karthagoa vastaan.

Hänen suunnitelmansa eivät kuitenkaan miellyttäneet senaattia. Maan isät olivat sitä mieltä, että oli saatu jo enemmän kuin tarpeeksi rohkeasta uhkapelistä. Miehellä, jolla tuskin kolmikymmenvuotiaana oli niin tavaton menestys takanaan, täytyi luonnollisesti olla myöskin paljon kadehtijoita, ja kuiskuteltiin, että Scipio voisi käydä vaaralliseksi Rooman kansan vapaudelle, jos hän saisi liian suuren vallan käsiinsä. Kansansuosionsa nojalla hänen onnistui kuitenkin hyvin myrskyisten senaatin keskustelujen jälkeen saada tämä korkea kokous antamaan hänelle lupa siirtää sota Karthagon omalle alueelle. Mutta vain kaksi legioonaa senaatti asetti hänen käytettäväkseen ja rahavaroja se ei tahtonut hänelle lainkaan myöntää. Varustukset täytyi suorittaa pääasiallisesti vapaaehtoisuuden tietä. Mutta sekin onnistui, kiitos Scipion lujan uskon asiaansa ja hänen koskaan pettämättömän toimintatarmonsa. Hän oli huimaavan paljoa korkeammalla kaikkia Rooman senaattoreja valtiollisessa selvänäköisyydessä, samoinkuin hän solapäällikönlahjoissa oli kaikkia muita Rooman sotaherroja verrattomasti etevämpi. Kaikilta tahoilta keräytyi vapaaehtoisia hänen kotkiensa — Rooman legioonain sotamerkkien — alle, Sisilian satamissa rakennettiin sotalaivoja, ja eräänä päivänä Rooman sotajoukko nousi Afrikan rannikolle. _Karthagon sota Roomaa vastaan oli päättynyt. Rooman sota Karthagoa vastaan alkaa._

Tuskin Scipio oli noussut Afrikan maaperälle, kun hänen luoksensa tuli numidialainen hallitsija _Masinissa_. Jo aikaisemmin, kun Scipio oli Espanjassa, tämä erämaan poika oli luvannut, että roomalaiset voisivat luottaa häneen, jos halusivat siirtää sodan Afrikkaan. Masinissa oli hallinnut valtakuntaa, joka oli länteen Karthagon alueesta, ja hänen hallituskaupunkinansa oli ollut nykyinen Constantine, mutta hänet oli karkoittanut kilpaileva numidialainen kuningas _Syphaks_. Tämän karthagolaiset olivat ottaneet siipiensä suojaan, koska hän oli kilpailijoista mahtavampi. Houkuttimena Karthagon neuvosto oli käyttänyt ihmeen ihanaa ylhäistä karthagolaisnaista _Sophonisbea_, joka oli annettu hänelle puolisoksi. Masinissa oli myöskin kosiskellut häntä, mutta tullut häpeällisesti laudalta lyödyksi, kun rakkausasioilla ruvettiin harjoittamaan politiikkaa. Karthagon avulla Syphaks karkoitti Masinissan valtaistuimelta. Siitä saakka tämä harhaili pakolaisena erämaassa pieni ratsastajaparvi seuranaan. Hän ei siis ollut juuri paljon arvoinen tuolla hetkellä, jolloin hän tarjosi Scipiolle apuaan, mutta apua hänestä voi olla, sillä hän oli tavattoman tarmokas mies ja taitava ratsuväen päällikkö.

Afrikassa, kuten Espanjassakin, Scipiolla oli onni puolellaan, vaikka vihollinen oli hänen joukkojansa paljoa mieslukuisempi. Voidakseen tätä »jumalten suosikkia» vastaan asettaa samanveroisen vastustajan, karthagolaisten täytyi kutsua Hannibal Italiasta. Käsky ei tullut hänelle odottamatta. Krotonin sataman edustalla hänellä oli jo kauan ollut valmiina kuljetuslaivasto. Hän nousi nyt joukkoineen laivoihin tapettuaan hevoset. Niille ei näet ollut tilaa laivoissa.[215]

Hammasta purren Hannibal näki aluksestansa voittojensa näyttämön häipyvän näköpiirin taakse. Hän jätti Italian sellaisen mahdin voittamana, joka oli hänen neroaankin voimakkaampi. Se mahti oli _roomalaishenki_.

On kysytty, miksi Scipio ei käynyt Hannibalin kimppuun Italiassa, vaan sen sijaan antautui paljoa uskalletumpaan yritykseen mennä Afrikkaan. Tähän vaikuttivat seuraavat seikat. Ratkaisu oli saavutettavissa vain uhkaamalla Karthagoa itseänsä. Tosin Scipio olisi ehkä voinut pakottaa Hannibalin vetäytymän pois ja palaamaan Afrikkaan; mutta jos Hannibal olisi tullut sinne ennen häntä, olisi roomalaisille käynyt vaikeaksi saada siellä lujaa jalansijaa ja voittaa numidialaisia puolellensa.

Mutta miksi Hannibal ei sitten jättänyt Italiaa, niin pian kuin oli selvää, ettei hän enää voinut saada siellä mitään merkitsevää aikaan? Varmastikin senvuoksi, että hän luuli helpommin voivansa saada uupuneet roomalaiset tekemään rauhan, jos hän itsepintaisesti piti osan heidän maastaan miehitettynä. Olihan toki luultavaa, että roomalaiset maksaisivat yhtä ja toista vapauttaakseen Italian vihollisjoukoista. Luultavasti päätteli Hannibal, ja kaipa yleensä Karthagon hallituskin, että niin kauan kuin vihollisjoukkoja oli Italian rajojen sisällä, roomalaiset eivät uskaltaisi siirtää sotaa Afrikkaan. Mutta karthagolaiset laskivat väärin molemmissa suhteissa.

* * * * *

Roomalaiset huoahtivat helpotuksesta, kun »Libyan jalopeura» vapaaehtoisesti jätti Italian maan. Iloissaan he kunnioittivat kunniaseppeleellä ainoata elossa olevaa niistä sotapäälliköistä, jotka kunnialla olivat kestäneet vaikeimman koettelemusten ajan, lähemmä yhdeksänkymmenvuotiasta Fabius Maximusta. Sitä pidettiin suurimpana kunnianosoituksena, mitä koskaan oli tullut Rooman kansalaisen osaksi. Siitä tulikin vanhan sotaherran viimeinen suuri hetki, sillä kohta sen perästä hän erosi elämästä.

Samaan aikaan Hannibal palasi kotiseudulleen, jonka hän 34 vuotta sitten oli poikasena jättänyt. Tuloksettomaksi oli jäänyt se loistava voitonrata, jonka hän tuona aikana oli ympäri läntisen Välimeren piirtänyt. Mutta hänen kotiinpaluunsa valoi karthagolaisiin uutta rohkeutta. Mitenkä hän, jota ei vielä koskaan oltu voitettu, ei voisi lyödä maahan Scipiotakin!

Mutta kotimaan mantereella odotti Hannibalia katkerin kaikesta, mitä hän oli kokenut. Hänen kansansa ei ollutkaan nyt miteltävä voimiansa juuri kokoonhaalittujen legioonain kanssa, vaan sillä oli vastustajanaan veteraaniarmeija. Roomalaisille olivat Espanjan sotaretket ja ahkerat harjoitukset olleet erinomaista sotakoulua. Scipion alipäälliköt ja sotilaat olivat siellä oppineet toimimaan itsenäisinä osastoina ja ratkaisevalla hetkellä tekemään päätöksen omalla vastuullaan. Se aika oli ohi, jolloin Rooman armeijat antoivat saartaa itsensä avoimella kentällä ollen kyvyttömiä kohtaamaan vihollisen taktillisia liikkeitä tarpeellisilla vastaliikkeillä. Scipio voi käyttää Hannibalia vastaan tämän omaa voittoisaa taktiikkaa. Hän kykeni nyt tarvittaessa ohentamaan taistelurintamaansa ja sen sijaan leventämään sitä, niin ettei sitä voitu saartaa. Hannibal oli ennen ollut ylivoimainen ratsuväessä; tämän edun tasoitti nyt Scipion liitto numidialaisten kanssa. _Zaman_ seuduilla, 20 peninkulmaa Karthagosta lounaaseen, nykyisen Tuniksen ja Algerian rajalla onnellisempi vastustaja vuonna 202 löi perin pohjin Hannibalin. Paetessaan puunilainen armeija perin pohjin hajoitettiin ja tuhottiin. Vain pienen ratsastajaparven seuraamana Hannibal pelasti henkensä.

Zama merkitsi karthagolaisille samaa, mitä Cannæ oli ollut roomalaisille. Rooman sotajoukot olivat tämän jälkeen tunnustetusti maailman parhaat. Roomalaisten käyttämä uusi sotataito oli niin paljon toisten kansojen sotatapoja parempi, että se kahden sukupolven aikana oli antava heille koko maailman herruuden. Senvuoksi Zaman taistelu merkitsee käännettä sotahistoriassa.

* * * * *

Karthagolaisten täytyi nyt alistua roomalaisten koviin ja nöyryyttäviin rauhanehtoihin, sillä heidän pääkaupungillansa ei ollut muonavarastoja ja se ei voinut senvuoksi kestää piiritystä. Heidän täytyi sitoutua viitenäkymmenenä vuotena suorittamaan vuotuista sotaveroa 200 talenttia ja olla ryhtymättä sotaan, edes puolustussotaan, ilman roomalaisten suostumusta. Karthago oli siis tosiasiallisesti joutunut Rooman veronalaiseksi ja alistunut sen valtiolliseen holhontaan. Sitäpaitsi karthagolaisten täytyi luovuttaa Roomalle kaikki espanjalaiset alueensa, jättää heille kaikki sotalaivansa paitsi kymmentä ja kaikki sotaelefanttinsa ja sitoutua olemaan harjoittamatta näitä uusia.

Karthagon osa maailmanhistoriassa oli loppuun näytelty.

Kovin vikisten ja vaikeroiden Karthagon neuvosherrat suorittivat ensimmäisen määräajan vahingonkorvauksen. Mutta Hannibalin sanotaan ivallisesti nauraneen heidän voivottelulleen. Eivätkö nämä kauppasaksasielut kyenneet ymmärtämään, että rahanmenetys oli vähäisintä niistä onnettomuuksista, joita nyt kokoontui heidän onnettoman isänmaansa ylle!

Jo ennen karthagolaisten lopullista voittamista Masinissa oli lyönyt Syphaksin, ottanut hänet vangiksi ja riemukulussa marssinut entiseen pääkaupunkiinsa. Sophonisbe heittäytyi voittajan jalkoihin ja anoi häneltä turvaa roomalaisia vastaan. Kuka voikaan vastustaa hänen viehätysvoimaansa? Ainakaan ei arojen poika, joka rakastui niin, että samana päivänä vietti häitä hänen kanssaan.

Mutta kun Scipio sai kuulla, että Masinissa oli nainut Rooman kansan leppymättömän vihollisen, hän antoi tämän kuulla suoria sanoja. Murheissaan arojen poika vetäytyi telttaansa, yksinäisyyteen ja epätoivoonsa. Kun hän jonkin verran oli tointunut, hän oli päättänyt olla sallimatta jumaloidun Sophonisben elävänä joutua roomalaisten valtaan. Hän ojennutti hänelle myrkkymaljan, jonka Sophonisbe epäröimättä tyhjensi.

Roomalaiset palkitsivat Masinissaa hänen liittolaisuudestaan antamalla hänelle melkein koko Syphaksin valtakunnan kuningaskunnaksi ja uskoivat hänen tehtäväkseen valvoa, etteivät karthagolaiset ryhtyisi mihinkään, mikä olisi Rooman etujen vastaista. Syphaks kuoli roomalaisten vankeudessa.

* * * * *

Kun Scipio palasi kotiin, hän vietti loistavimman triumfin, mitä Rooma siihen saakka oli nähnyt, ja hän sai kunnianiinen Āfricánus.

* * * * *

Niin oli päättynyt tämä valtava taistelu, joka 18 vuoden ajan oli pitänyt koko läntistä Välimerenmaailmaa ja suurta osaa itäisestäkin henkeä salpaavassa jännityksessä. Sota oli ollut rikas draamallisista kohtauksista, ja vielä viime hetkellä ei kukaan ollut voinut ennustaa lopputulosta. Kun päätös vihdoin tuli, se merkitsi ratkaisevaa käännettä Välimerenmaiden kohtaloissa. Yksi toisensa perästä sen maat kukistuvat voittoisan Rooman alaisiksi. Mutta tämä on jälkimaailman silmissä vain välttämätön seuraus Hannibalinsodan suurista, ratkaisevista tapahtumista.

Italialle oli sodalla ollut se merkitys, että se oli sulattanut niemimaan kansat _yhdeksi_ kansallisuudeksi. »Yhtä suuressa määrin kuin yhteinen voitto vaikuttivat myöskin sen vaatimat äärettömät uhrit siihen, että roomalaiset ja heidän liittolaisensa veljistyivät ja että syntyi italialainen kansakunta», sanoo De Sanctis.

Rooman aikakirjoissa toinen puunilaissota on myöskin toisessa suhteessa rajapyykkinä. Vasta tutkijan tullessa tähän aikaan Rooman kohtaloita verhoava tarujen hämärä täydellisesti haihtuu ja, kiitos ennen kaikkea Polybioksen, historian kirkas valo lankeaa sen ylle. Vastakkaisten ja puolueellisesti väritettyjen tiedonantojen lomitse historioitsijan täytyy tosin edelleenkin eteenpäin pujotteleutua — niinhän täytyy tehdä senkin, joka kerran on muodostava itselleen käsityksen siitä, mitä meidän päivinämme todella tapahtuu — ja täydellisten tietojen puutteessa hänen on monesti tyydyttävä todennäköisyyspäätelmiin, mutta hänen vaelluksensa halki aikojen ei kuitenkaan ole enää »yöllisen kulkijan, joka varovaisesti haparoitsee eteenpäin.»

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

J. Kromayer, Roms Kampf um die Weltherrsshaft.

Theodor Birt, Römische Charakterköpfe, Weikko Pakarisen ja Lauri Pelkosen suomentamana nimellä »Rooman miehiä».

T.A. Dodge, Hannibal.

Gottlob Egelhaaf, Hannibal.

Eugene Hennebert, Histoire d'Hannibal: 3 osaa.

J. Kromayer, Hannibal als Staatsman (Historische Zeitschrift 1909).

Eduard Meyer, Hannibal und Scipio (Erich Marcks und K.A. von Müller, Meister der Politik I).

Tähän lukuun:

Hermann Hesselbarth, Historisch-kritische Untersuchungen zur dritten Dekade des Livius.

Eugen Täubler, Die Vorgeschichte des zweiten punischen Krieges

J.F. Liljeblad, Var gick Hannibal över Alperna?

Wilh. Lundström, C. Flaminius och Hannibal.

W. Streit, Zur Geschichte des zweiten punischen Krieges in Italien nach der Schlacht von Cannæ.

ROOMALAISET PÄÄSEVÄT ITÄISENKIN VÄLIMERENMAAILMAN VALTIAIKSI.

Kuulumattoman jännittävä ja ponnistuksia kysynyt sota oli saatettu päätökseen vuonna 201. Ja kuitenkin roomalaiset jo seuraavana vuonna alkoivat uuden sodan. Tosin tämä sellaisenaan oli vallan mitätön Hannibalinsodan rinnalla, mutta sillä oli kuitenkin maailmanhistoriallinen merkitys. Sillä Rooma näet alkoi omin asein sekaantua myöskin _itäisen Välimerenmaailman_ asioihin. Jo Polybiokselle aikoinaan oli täysin selvänä Hannibalinsodan merkitys maailmanhistoriallisena rajapyykkinä. »Aikaisemmin», hän sanoo, »maailman tapahtumat olivat aivan kuin hajallaan ja vailla keskinäistä yhteyttä. Mutta tästä ajasta alkaen historia muodostaa elimellisen kokonaisuuden: Italian ja Libyan tapahtumat punoutuvat Aasian ja Hellaan tapahtumiin ja kaikki tähtää yhteen ja samaan päämäärään.» Hannibalinsodan jälkeen _roomalaiset vaihtavat poliittista rintamaa_. Mutta koska he ovat järjestelmällisiä — tai ainakin perästäpäin näyttävät olevan — kaikessa mihin he ryhtyvät, niin he tekevät tämän täyskäännöksen vasta sitten, kun he Karthagon kukistamisella ja Espanjan valtauksella ovat täysin turvanneet selkäpuolensa.

Lopullinen menestys taistelussa Karthagon voittoon tottuneita, sen ajan suurimman sotapäällikön johtamia sotajoukkoja vastaan oli täyttänyt roomalaiset itsetunnolla, ylpeällä varmuudella, ettei mikään mahti maailmassa enää voisi heitä vastustaa. Roomalaiset olivat heränneet täyteen tietoisuuteen voimastansa. Ja Itä houkutteli heitä, Itä rikkauksineen ja hienoine helleeniläiskulttuureineen, jota roomalaiset yhä enemmän oppivat ihailemaan.[215] Toinen toisensa perästä Idän kulttuurimaat tulivat vedetyiksi Rooman verkkoon. Ensimmäinen vuorossaan oli Makedonia.

MAKEDONIAN VALTAKUNTA.

Makedonia oli fyysillisesti voimakkain hellenistisistä valtiomuodostumista. Isänmaanrakkaudessa ja sitkeässä kestävyydessä makedonialaiset olivat sen ajan kansoista ainoat, joita voitiin verrata roomalaisiin. Olisipa heillä vain ollut johdossa kunnioitusta herättävämpiä ja laajakatseisempia miehiä kuin väkivaltainen, tolkuton _Philippos V_ ja hänen jälkeensä hänen vähäpätöinen poikansa _Perseus_!

Syynä Philippoksen joutumiseen sotaan roomalaisten kanssa oli hänen kunnianhimoinen ja ahnas politiikkansa, joka teki hänestä koko Kreikan kauhun. Monet niin Euroopan kuin Aasiankin kreikkalaiset valtiot etsivät senvuoksi suojaa Roomalta. Ja roomalaiset muistivat hyvin hänen liittonsa Hannibalin kanssa.

Tuskin tarvinnee kuitenkaan edes sanoa, että Rooman _kansa_ ei halunnut taas sotaa sen jälkeen, mitä se viimeisinä seitsemänätoista kauhun vuotena oli saanut kärsiä. Rooman _senaatti_ se, ja se yksin, päästi sodan puhkeamaan. Asioihin oli sopiva tilaisuus sekaantua, kun Philippoksen liittolainen, seleukidien hallitsijasukuun kuuluva mahtava Antíokhos vielä oli sodassa Egyptin kanssa; ja juuri nyt, äsken päättyneen sodan kovan koulun jälkeen, Rooman legioonilla oli iskuvoimaa, jota ne kenties koskaan myöhemmin eivät saavuttaisi. Myöskin oli, kuten sanottu, kauniilta kajahtava sodan syy: Rooma esiintyi helleenien vapauden suojelijana makedonialaisten tyranniutta vastaan.

Samaan aikaan kuin päätettiin ryhtyä sotaan Philipposta vastaan, meni Antiokhoksen luo lähetystö ottamaan selvää hänen suunnitelmistaan ja pidättämään häntä auttamasta Philipposta. Siinä tarkoituksessa lähettilästen tuli imarrella perin omahyväistä kuningasta, koettaa saada hänet vakuutetuksi Rooman senaatin ystävällisyydestä sekä saada hänen sodanhalunsa kohdistumaan Egyptin syyrialaisiin alueisiin.

Roomalaisten onnistui helposti eristää Philippos, ja he saivat siis toisten häiritsemättä käydä sotaa häntä vastaan. Näyttääkin muutoin siltä, ettei Anliokhos ollut aikonutkaan auttaa häntä roomalaisia vastaan. Kolmessa vuodessa konsuli _Flāminínuksen_ johtamat Rooman legioonat olivat voittaneet makedonialaisen falangin, ja rauhanpäätöksessä typistettiin Makedonian alue samaksi, mitä se oli ollut ennen suuren Philippoksen sekaantumista Kreikan kohtaloihin.[217] Sitäpaitsi Philippoksen täytyi jättää Roomalaisille koko laivastonsa paitsi viittä alusta ja kaikki elefanttinsa, maksaa 1.000 talenttia ja sitoutua olemaan solmimatta liittoja Rooman tietämättä eikä käymään sotaa sen suostumuksetta — kaikki luonteeltaan vallan samanlaisia rauhanehtoja, kuin mihin Karthagon oli täytynyt alistua neljä vuotta aikaisemmin.

Kolme vuotta oli riittänyt pyyhkäisemään Makedonian kuningaskunnan pois suurvaltojen joukosta. Että Philippos sai pitää varsinaisen Makedonian, riippui siitä, että roomalaiset eivät halunneet pakottaa häntä syöksymään epätoivoissaan Antiokhoksen syliin. Merkillistä on, että itselleen roomalaiset eivät ottaneet mitään vallatuista maista. Se johtui siitä, että he tajusivat selvästi, miten vaivalloista oli hoidella meren toisella puolen olevia alueita. Pelättiin, että liian kaukaisten maakuntain maaherrat omaksuisivat pahoja tapoja, jotka voisivat käydä vaarallisiksi Rooman tasavallan rauhalliselle kehitykselle. Historian opetusten tutkijoille voi Pausaniaan tapaus olla peloittavana esimerkkinä. Että roomalaiset eivät ottaneet Kreikkaa itselleen, riippui myöskin siitä, että helleenien kaltaiset tuittupäät olivat varmasti erikoisen vaikeita hallittavia Roomasta käsin. Sen sijaan, että olisivat tehneet heidät alamaisikseen, jotka sitten tavan takaa olisivat yrittäneet päästä jälleen vapaiksi, roomalaiset olivat kyllin viisaita avokätisesti _lahjoittaakseen_ heille kaivatun vapauden. He laskivat näet täten hankkivansa vastaisen varalle Balkanin niemimaalle turvallisuusvahdin, joka ei hinnasta mistään päästäisi maahan valloitushaluista naapuriruhtinasta. Kreikkalaisten kaltainen kansa oli viisaampaa sitoa kiitollisuuden siteillä kuin kahleilla. Niin roomalaiset laskeskelivat. Vastaisuus oli pian osoittava, pitivätkö heidän laskelmansa paikkansa.

Suurissa juhlissa, jotka pidettiin Korinthoksessa vuonna 196 e.Kr., Flamininus sai julistaa ilosanoman. Kun kaikki katselijat olivat kokoontuneet, juhlat avattiin tavanmukaisella tavalla siten, että airut torvensoittajan seuraamana astui keskelle Stadionia. Sittenkuin hän torventoitotuksin oli pyytänyt hiljaisuutta, eivät seuranneetkaan juhlain tavanmukaiset avajaismenot, vaan sen sijaan hän kuulutti seuraavan ilosanoman: »Rooman senaatti ja sen voittoisa sotapäällikkö julistavat Makedonian kukistumisen jälkeen kaikki kreikkalaiset valtiot, jotka ovat olleet kuningas Philippoksen alaisia, itsenäisiksi ja vapaiksi kaikesta verovelvollisuudesta ja toisten alaisuudesta.»

Kreikkalaisten ilo oli niin suuri, etteivät he aluksi olleet uskoa korviaan. »Hämmästyksissään, aivan kuin kaikki olisi ollut unta, he tuijottivat toinen toisiinsa», kertoo Livius. »Vielä kerran airueen oli astuttava esiin, sillä jokainen paloi halusta ei ainoastaan kuulla, vaan myöskin nähdä vapauden julistajan. Kun airut sitten toisen kerran oli kuuluttanut senaatin tiedonannon, silloin puhkesi valloilleen sellainen riemu ja sellainen kättentaputuksen pauke, että selvästi näki, että kaikesta elämän hyvyydestä vapaus on rakkain.»[218] Mutta itse juhlaleikit pääteltiin sinä päivänä nopeammin kuin koskaan, sillä kukaan ei kyennyt näkemään eikä ajattelemaan sitä, mitä kilparadalla tapahtui.

Kun päivän kilpailut olivat päättyneet, koko katselijalauma syöksyi roomalaisen päällikön luo ja oli ihastuksissaan vähällä repiä hänet kappaleiksi.

Flamininuksen Philippos V:stä saavuttama voitto ja kreikkalaisten itsenäisyyden julistaminen on vastaisku sille voitolle, jonka _suuri_ Philippos kerran Khaironeian luona oli saanut helleeneistä.

* * * * *

Vallanhimoinen, hurjaluontoinen Philippos tunsi elämänsä suuren tappion perästä olevansa kuin häkkiin suljettu metsän otus. Kaikki ne pikkukansat, joita hän ennen oli halveksinut ja häikäilemättömästi sortanut, olivat nyt häkin ympärillä ja iloitsivat ristikon lujuudesta. Ei ollut määrää heidän Rooman senaatille lähettämillään valituksilla, niin pian kuin vangittu villipeto uskalsi näyttää kynsiänsä. Silloin sukelsi heti esille roomalaisia toimikuntia tutkimaan, oliko kaikki niin kuin olla piti. Nämä Philippos sai luvan ottaa vastaan erinomaisen kohteliaasti; ja korkean senaatin tuomioihin hänen oli alistuttava napisematta.

Mutta salaisesti hän valmistautui kerran murtautumaan ulos ja lyömään maahan kaikki nuo raukat, jotka riemuitsivat hänen häkkiin sulkemisestaan; ja kun kuolema yllätti hänet, hän jätti suunnitelmansa perinnöksi pojalleen. Perseus varustautui kaikin voimin, mutta hänen urhoolliset makedonialaisensa olisivat tarvinneet toisen johtajan. Hyvin verisessä taistelussa löi heidät vuonna 168 _Æmilius Paulus_, sen konsulin vertainen kaima ja poika, joka kaatui Cannæn taistelussa. Perseus kuoli roomalaisten vankeudessa.[219] Että tällaiset tapaukset eivät enää voisi uudistua, Makedonian kuningaskunta jaettiin neljään pieneen tasavaltaan, jotka tulivat Roomasta riippuvaisiksi. Koko kansa riisuttiin aseista. Kuparikilvet vietiin Roomaan, mutta kaikki muut aseet poltettiin tai sulatettiin.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun makedonialaisten keskuudessa puhkesi kapina, Rooma muutti poliittista järjestelmää, otti maan suoranaiseen hallintaansa ja muutti sen _Rooman maakunnaksi_.

SELEUKIDIEN VALTAKUNTA.

Helleenien holhoojan asemastaan roomalaiset saivat aiheen turvata heitä ei yksin Makedonian kuningasta, vaan myöskin Antiokhos III:ta vastaan. Kohta sen jälkeen kuin senaatti oli julistanut Kreikan valtiot vapaiksi ja riippumattomiksi, Antiokhos alkoi ahdistaa eräitä niistä. Roomalaisten mielestä se todisti suurkuninkaan »määrätöntä vallanhimoa». Sellaista luonnetta ei luonnollisestikaan tyydyttäisi vähempi kuin koko maailman herruus, jos se vain pääsisi tarkoituksiaan toteuttamaan. Kuninkaan olisi helppo saada sekä Makedonian Philippos että karthagolaiset kostosotaan Roomaa vastaan. Ainakin sodan kannattajat koettivat Roomassa herättää kansassa sellaista pelkoa. Nyt, kuten Philippostakin vastaan, oli siis toimittava tosin kreikkalaisten suojelijana, mutta ennen kaikkea omassa asiassa.