Part 35

Sen hän myöskin itse tiesi parhaiten. Hänen sotajoukkonsa oli luonnollisesti — joskin vitkallisesti — vähentynyt yhä enemmän ja enemmän sairauksien ja niiden tappioiden johdosta, jotka aina kohtaavat voittajaakin taistelukentällä. Hannibalin heikkous oli siinä, että hänellä oli ainoastaan tämä yksi korvaamaton armeija ja hänen täytyi sentähden säästää sitä niin paljon kuin mahdollista. Näin ollen hän ei voinut ajatellakaan kiinteitten asemien piirittämistä, vielä vähemmin niiden valtaamista väkirynnäköllä. Tosin hänen onnistui lopulta saada aikaan, että apujoukko läksi Karthagosta, mutta suurin osa siitä täytyi lähettää Espanjaan. Ticinuksen taistelun jälkeen Publius Scipio oli näet lähtenyt sinne vahvistusjoukkoja mukanaan ja yhdessä veljensä Gnæuksen kanssa saavuttanut niin suurta menestystä, että he uhkasivat ryöstää Karthagolta koko tämän rikkaan maan. Rooman sotavoimat tunkeutuivat voittoisina aina Herkuleen patsaille saakka. Senvuoksi Hannibal ei voinut nyt, jolloin olisi kipeimmin tarvinnut, ottaa laskelmissaan huomioon niitä apujoukkoja, jotka hänen veljensä Hasdrubal muuten olisi voinut tuoda hänelle Espanjasta.

Myöskin Hannibalin toiveet aseveljeydestä Makedonian kuninkaan kanssa haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Tosin Philippos rohkaistui karthagolaisten voitoista niin paljon, että hän uskalsi tehdä hyökkäys- ja puolustusliiton Hannibalin kanssa, mutta hän ei kyennyt koskaan täyttämään lupauksiaan. Sillä roomalaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa Balkanin niemimaalla ja yllyttivät häntä vastaan sekä kreikkalaiset että Pergamonin kuninkaan Attaloksen, joka ajoissa huomasi edulliseksi olla hyvissä väleissä roomalaisten kanssa. Kymmenvuotisessa, epäinhimillisellä julmuudella käydyssä sodassa Balkanin valtiot raatelivat toisiansa viimeisetkin voimansa ponnistaen. Ja kun rauha viimeinkin lopetti kurjuuden, Kreikan varallisuus oli perin pohjin hävitetty.

Hannibalin suuri suunnitelma yhdistää Idän ja Lännen sotavoimat Roomaa vastaan jäi vain suureksi haaveeksi.

Niiden esteiden lisäksi, jotka nyt kohtasivat Hannibalia, tuli vielä yksi: etelä-Italian kreikkalaiset kaupungit pysyivät yleensä Roomalle uskollisina. Heitä ei elähdyttänyt vain perinnöllinen puunilaisviha, vaan myöskin todellinen uskollisuuden tunne valloittajakansaa kohtaan, joka osoitti heille silmäänpistävää lempeyttä ja koetti aina osoittaa mieltymystään helleeniläiseen sivistykseen. Mitä taas tulee niihin suurkreikkalaisiin, jotka olivat julistautuneet Hannibalin kannattajiksi, olisi väärin sanoa, että he olisivat osoittaneet olevansa vähääkään innostuneita häntä auttamaan. Pelättiin Hannibalia, kuten oli pelätty Pyrrhoksen komentosävyä. Liityttiin Rooman voittajaan siksi, että Rooma nyt kerta kaikkiaan näytti olevan auttamattomasti hukassa, mutta se ei tapahtunut tunteen ja vakaumuksen pakosta, vaan pelosta.

Ottaen maan tilanteen huomioon Hannibalista oli viisainta käyttää hyväkseen vahvaa yliotettaan koettaakseen saada aikaan rauhan toistaiseksi, että sillä aikaa voisi vahvistaa asemaansa. Mutta lähetystö, jonka hän lähetti Roomaan esittämään rauhaa ja vankien vaihtoa, ajettiin häpeällisesti kaupungin porttien ulkopuolelle. Roomalaiset pitivät järkähtämättömästi kiinni siitä Appius Claudiuksen periaatteesta, että ei tullut kuunnella Italian maaperällä olevan vihollisen rauhantarjousta. Kieltäytyminen vankien vaihdosta keskustelemasta merkitsi tosin samaa kuin jättää tuhansittain roomalaisia, jotka olivat viimeiseen asti täyttäneet velvollisuutensa isänmaataan kohtaan, alttiiksi kuolemalle ja orjuudelle. Mutta tarkoitus oli, että sotilaille ei tulevissa taisteluissa jätettäisi muuta vaihtoehtoa kuin joko voittaa tai kuolla. Valtion hyväksi oli kaikki uhrattava, armotta, säälimättä.

Uusi armeija pantiin pystyyn kutsumalla lippujen alle kaikki asekuntoiset miehet aina poikaikään asti, asestamalla vangitut ja rikolliset ja sijoittamalla legiooniin valtion ostamat 8 000 voimakasta orjaa. Rohkaistakseen heitä korkein ylipäällikkö lupasi palkita jokaista, joka taisteli urhoollisesti, suomalla hänelle vapauden. Mutta jokaista, joka väistyisi paikaltaan, odottaisi rangaistus, joka oli säädetty orjille. Saadakseen tyydytetyksi aseiden tarpeensa roomalaiset eivät kavahtaneet riistämästä varusteita, jotka oli sotasaaliina sijoitettu temppeleihin.

Roomalaiset näyttivät olevansa yhtä murtumattoman uhmamielisiä kuin entisinäkin aikoina.

Tällaisten olosuhteitten vallitessa Cannæn taistelusta tuli sodan käännekohta, mutta ei sillä tavoin, kuin olisi voinut luulla todetessa tämän hirmuisen onnettomuuden suuruuden. Kun Hannibal ei voitollaan kyennyt saamaan aikaan edes väliaikaista rauhaa, vaan käsitti, että voimakas liitto oli yhäkin esteenä hänen tiellään, hänen täytyi ennen kaikkea ajatella omien joukkojensa säästämistä. Suurten voittojen aika oli lopussa. Hänen oli pakko muuttaa sodankäyntitapansa enemmän puolustussodan luontoiseksi koettaakseen säilyttää sen, mitä oli voittanut.

Roomalaiset kävivät nyt myöskin paljoa vaikeammin käsiteltäviksi kuin ennen. Kolmesta hirveästä tappiostaan viisastuneina he olivat oppineet asettamaan armeijainsa johtoon ainoastaan kokeneita sotapäälliköitä ja valitsemaan heidät aina uudelleen vuodeksi toisensa perästä. Tällaisia miehiä näyttäytyi olevan mahdotonta petkuttaa ryhtymään harkitsemattomiin tekoihin. He pysyttelivät sitkeän puolustuksen kannalla ja ainoastaan siinä tapauksessa, että tilanne näytti heille itselleen erittäin suotuisalta, he antautuivat aseelliseen taisteluun. Palattiin Fabius Maximuksen strategiaan. Vallitetuille leireille, joihin roomalaiset sotajoukot aina sulkeutuivat marssien ja liikkeitten välillä, ei Hannibalin ratsuväki voinut mitään, enempää kuin linnoitetuille kaupungeillekaan.

* * * * *

Cannæn taisteluun on suurten taistelujen aikajakso päättynyt ja sota muuttuu _näännytyssodaksi_. Näännyttämällä roomalaiset lopultakin voittivat yhden kaikkien aikojen suurimmista sotapäälliköistä. Järkähtämättömän johdonmukaisesti roomalaiset seurasivat nyt tätä heille itselleenkin äärettömän uuvuttavaa ja rasittavaa sodankäyntitapaa antamatta silmänräpäykseksikään — kuten etevä sotahistorioitsija Kromayer sanoo — houkutella itseään »sallimaan kernaammin kaiken päättyä kauheaan loppuun, kuin kärsiä kauhua loputtomasti. Tämä osoittaa» — hän sanoo — »vielä korkeamman laatuista luonteenlujuutta ja on raittiissa järjellisyydessään korkeampaa kuin rohkein hyökkäys hetken hurmiossa. Se on varmasti, kaiken huomioonottaen, suurin urotyö, minkä Rooman kansa on suorittanut pitkän historiansa kuluessa.»

Mutta yhtä ihailtava on yhä edelleenkin Hannibalkin. Sama sotapäällikkö, joka on aikaisemmin johtanut hyökkäyssotaa rohkeammin ja tulisemmin kuin kenties kukaan muu, johtaa nyt yhtä etevästi puolustusta. Kunnioitusta herättävä on myöskin hänen kykynsä kokonaan muuttuneiden olosuhteiden vallitessa kokonaisten kolmentoista vuoden kuluessa yhä edelleenkin pitää koossa sekalainen palkkasoturiarmeijansa ja saada se nurisematta seuraamaan itseään minne tahansa, vaikka hän ei enää voinutkaan heitä urotöillä kiihoittaa. Ei Cæsarilla eikä Napoleonilla ole ollut tällaista vaikeata sotapäällikkönerouden koetta suoritettavanaan.

Mutta varmastikin sodankäynnin lamaantumisen on täytynyt sen ajan ihmisistä näyttää aivan selittämättömältä. Sama sotapäällikkönero, joka ennen kerta kerran perästä voitti ja tuhosi Rooman armeijat, lamaantuu äkkiä kunniansa kukkulalla toimintavoimassaan. Samalla hetkellä, jolloin hänen inhimillisesti arvostellen tarvitsi vain astua askel täydellisesti musertaakseen Rooman, hänet sen sijaan tungetaan yhä kauemmaksi eteläänpäin.[209]

Roomalaisten uuden — tai paremminkin vanhan — sodankäyntitavan sieluna oli sotakokemusta omaava _Marcellus_, »Rooman miekka»; ja tukenaan hänellä oli Rooman senaatti, joka ei koskaan ole osoittautunut niin ihailtavan lujaksi ja viisaaksi, ei koskaan tuonut ilmi sellaista kylmäveristä järjestelykykyistä voimaa kuin näinä vaikeina aikoina. Pian Marcellus ja hänen alapäällikkönsä voivat tiedoittaa useista saavuttamistaan voitoista. Olkoon, että nämä olivat pieniä[210] ja että karthagolaisten voitot vielä ylittivät roomalaisten saamat. Mutta ne osoittivat kuitenkin selvästi, että pahin aika oli nyt roomalaisilta ohi, ja toivo alkoi jälleen syttyä heidän mielissään. Hannibal sai alkaa pitää veteraaneilleen rohkaisupuheitten asemesta nuhdesaarnoja, senvuoksi että nämä saivat selkäänsä alokkailta ja äsken värvätyllä väeltä. »Ovatko miekkanne tylstyneet ja kätenne puutuneet, vai oletteko tulleet lumotuiksi?» hän puhkesi kysymään.

Ennen pitkää Hannibalin _täytyi_ joutua tappiolle, ellei hän saanut huomattavia apujoukkoja. Mutta niitä ei saapunut. Karthagon ahnailla kauppaherroilla ei ollut vähintäkään halua uhrata rahoja niin epävarmoihin yrityksiin kuin Hannibalin sotahankkeisiin. Jos hän oli aikaisemmin kyennyt sotimaan omin voimin, niin piti hänen nyt vielä helpommin kyetä tekemään se, koskapa hän oli saanut ratkaisevan voiton, raharuhtinaat tuumailivat.

Syrakusan piiritys.

Sillävälin Marcellus suunnitteli itselleen _yhden_ positiivisen tehtävän kerrallaan. Vuonna 214 hän purjehti senaatin käskystä Sisiliaan valloittaakseen takaisin Syrakusan ja tehdäkseen roomalaiset yksin arvokkaan saaren, Euroopan ja Afrikan välisen sillan valtiaiksi. Täten joutui Sisilia joksikin aikaa huomatuimmaksi sotanäyttämöksi.

Kaupunki teki äärimmäisen sitkeää vastarintaa niiden sotakoneiden avulla, joita sen suurin poika, nerokas _Arkhimédēs_ keksi. Sellaisia olivat heittokoneet, jotka sinkauttivat valtavia kivilohkareita roomalaisten piirityskoneita kohti, ja toiset, jotka valoivat heidän päällensä kokonaiset nuoli- ja heittokeihäskuurot. Ja jos roomalaisten alukset uskalsivat tulla kaupungin muurin lähelle, työntyi sieltä äkisti esiin suunnattoman suuria nostokurkia koukkuihin päättyvine ketjuineen. Nämä tarttuivat alusten keulaan, nostivat ne ylös ja päästivät ne sitten äkisti jälleen putoamaan alas, niin että ne musertuivat kallioihin tahi täyttyivät vedellä ja upposivat. Lopulta roomalaiset pelkäsivät siinä määrin Arkhimedeen salaperäisiä vehkeitä, että heissä heräsi pahoja aavistuksia, kun vain puunpalanen tai ketju näkyi muurilla, eivätkä uskaltaneet lähestyä sitä.

Kaupunkia, joka oli kerran uhmannut ateenalaisten uljasta laivastoa ja lukemattomia kertoja vastustanut karthagolaisten sotavoimaa, ei nytkään voitu kukistaa väkivallalla. Kahdeksan kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen Marcelluksen täytyi rajoittaa toimintansa pitämään vain kaupunkia saarroksissa. Mutta kerrotaan, että tämäkään ei saanut tapahtua Arkhimedeen häiritsemättä, vaan että suuri mekaanikko suunnattoman suurilla polttopeileillä maalta käsin sytytti tuleen roomalaisten alukset. Vasta kolmantena vuonna Marcellus kavaltajan avulla pääsi kaupungin herraksi. Rangaistukseksi se jätettiin alttiiksi yleiselle ryöstölle, jolloin Arkhimedes ja monta muuta porvaria surmattiin. Kerrotaan että roomalainen sotilas tunkeutui Arkhimedeen puutarhaan, juuri kuin oppinut mies istui syventyneenä joidenkin geometristen kuvioiden tutkimiseen, jotka hän oli piirustanut santaan. Hän ei kuullut eikä nähnyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. »Älä liikuta minun ympyröitäni!» hän huudahti roomalaiselle. Mutta sotilas, joka ei tiennyt, kuka kummallinen mies oli, lävisti hänet miekallaan.

Niin sammui yksi ihmiskunnan kirkkaimmin loistavia neroja, samalla kertaa kuin yksi kaikkein uljaimpia helleeniläisiä kaupunkeja kukistui kykenemättä enää koskaan saavuttamaan entistä loistoaan. Ne taideaarteet, jotka Syrakusan rikas porvaristo oli vuosisatain kuluessa haalinut kokoon, vietiin nyt pois koristamaan Tiberin rannan kaupunkia. Sisilia oli taas roomalaisten omaisuutta, ja roomalaisilla oli jälleen hallussaan mahdollisuus uhata karthagolaisia maihinnousulla heidän omalle rannikolleen.

»Hannibal ante porras!»

Siihen aikaan, jolloin Syrakusan kukistuminen oli odotettavissa, roomalaiset ryhtyivät lähimpään päätehtäväänsä: valloittamaan takaisin _Kapuaa_. Hannibal riensi kaupungin avuksi. Mutta piiritysarmeijan vahvoja vallituksia vastaan hän ei voinut mitään.

Oli liian kärsivällisyyttä koettelevaa, ettei hän enää voinut mitään roomalaisille. Mitähän, jos hän koettelisi jotakin yllätystä, joka saisi heidät hätäilemään.

Eräänä päivänä hän lähti äkisti kohti Roomaa. Näin hän varmasti saa roomalaisen piiritysarmeijan seuraamaan itseään ja saa sen siten taas houkutelluksi liikkuvaan sotaan. Täytyisihän heidän ennen kaikkea ajatella oman pääkaupunkinsa pelastamista!

Roomassa täytti pelko ja kauhu mielet, kun saapui tieto siitä, että Hannibal oli tulossa. Voihan tuo peljätty puunilainen, jonka murhaava miekka oli niittänyt Rooman nuorison kukan kuten viikate viljaa ja jota ei nykyisin kukaan roomalainen sotapäällikkö uskaltanut vastustaa, voihan hän minä hetkenä tahansa olla Roomassa. »Naisten tuskanhuutoja ei kuulunut ainoastaan yksityisistä taloista, vaan kaikkialta riensivät perheenäidit kaduille ja juoksentelivat edes takaisin temppelien välillä», Livius kertoo. »Hajalla hapsin he polvistuivat alttarien ääreen ja rukoilivat kädet koholla jumalia pelastamaan Rooman kaupungin vihollisen hävitykseltä sekä suojelemaan Rooman äitejä ja pikkulapsia väkivaltaisuuksilta.» Eivät koskaan roomalaiset unohtaneet näitä kauhun hetkiä. Vielä lastenlasten lastenlapset värisivät kauhusta, kun kerrottiin siitä ajasta, jolloin Roomassa kuultiin kauhistuttava huuto: »Hannibal ante porras!» (Hannibal on kaupungin porttien edustalla!)

Itse asiassa ei vaara kuitenkaan ollut niin suuri, kuin roomalaiset luulivat. Hannibalin tarkoituksena ei ollut vallata Roomaa — kaupunki oli liian lujasti linnoitettu —, vaan ainoastaan houkutella roomalainen piiritysarmeija pois Capuasta. Mutta tämä ei onnistunut. Roomalaiset legioonat eivät antaneet pettää itseään, vaan pysyivät edelleen piiritysasemissaan, ja ainoastaan pieni osasto lähetettiin Roomaan. Capuan kohtalo oli varma. Kun ei enää mitään avun toivoa ollut, valtasi kaikki kaupunkilaiset epätoivo. Kaksikymmentäkahdeksan neuvosherraa kokoontui viimeisiin kemuihin ja jättivät sen jälkeen kaikki yhdessä elämälle jäähyväiset tyhjentäen myrkkymaljat. He olivat jo kuolleet, kun roomalaiset Iuppiterin portin kautta marssivat perikatoon tuomittuun kaupunkiin. Toiset antautuivat leppymättömän vihollisen armoille. Kaupungin kohtalo oli hirmuinen. Roomalainen ylipäällikkö ruoski tutti ensin julkisesti noin viittäkymmentä Capuan ylhäisintä miestä ja mestautti heidät sitten. Ne, jotka jätettiin elämään, suljettiin vankiloihin. Suuri joukko kaupungin asukkaista myytiin orjiksi, ja kaikkien varakkaiden kansalaisten omaisuus takavarikoitiin. Tämä tapahtui vuonna 211.

Capuan kohtalo ei ollut sen asukkaille rangaistus ainoastaan siitä, mitä he olivat tehneet luopuessaan Roomasta. Kaikki kaupungin roomalaiset oli näet silloin murhattu yhdellä kertaa.[211] Mutta roomalaisten menettely takaisin valloitettua kaupunkia kohtaan oli myöskin ilmaus siitä kilpailusta, joka oli kauan vallinnut näiden kahden Italian suurimman kaupungin välillä. Rooman asukkaille oli mieluista suunnata nyt surmanisku vihattuun ja kadehdittuun kilpailijaansa, ja he käyttivät hyväkseen voittoa riistääkseen kaupungilta sen itsehallinnon. Sillä ei saanut olla neuvostoa eikä kansankokousta, vaan porvaristoa oli hallitseva roomalainen esimies, jolla oli tuomio-oikeus.

* * * * *

Syrakusan ja Capuan takaisin valloituksella olivat roomalaiset riistäneet Hannibalilta Capuan valloituksen kauneimmat hedelmät. Capuan kukistuminen muodostui itse asiassa sodan tärkeäksi käännekohdaksi, joskin myöhemmin tuli ajankohta, jolloin kaikki näytti olevan hukassa roomalaisilta. Kaupungin surullinen perikato ei aiheuttanut Hannibalille ainoastaan muunkin Campanian menetystä — vaan, mikä vielä pahempi horjutti sitä luottamusta, jota hänen italialaiset liittolaisensa olivat tähän asti tunteneet hänen suurenmoiseen kykyynsä suojella heitä. Toinen toisensa perästä ne alkoivat kääntyä jälleen Rooman puolelle. Lopuksi Hannibal oli suljettu niemimaan lounaisimpaan kolkkaan.

Espanjan sotanäyttämö. Hasdrubal tulee veljellensä avuksi.

Muutamia vuosia aikaisemmin oli sitävastoin roomalaisten alkanut käydä huonosti Espanjassa. _Publius ja Gnæus Scipio_ kaatuivat samassa onnettomassa taistelussa, ja Rooman Ebron pohjoispuolella valtaamat alueet menetettiin. Mutta aseonni palasi, kun miellyttävä, ritarillinen Publius Cornelius Scipio nuorempi, samannimisen kaatuneen kenraalin nuori poika sai ylipäällikkyyden[212]. Hänestä tuli pian Rooman kilpi ja miekka ja hänen nimensä oli kaikkien huulilla. Kuten Marcellus Sisiliassa, samoin Scipio Espanjassa sai sotaonnen kääntymään roomalaisten puolelle. Hän aloitti loistavan sotapäällikköuransa yllättämällä ja hämmästyttävän helposti valtaamalla karthagolaisten Espanjan pääkaupungin _Cartagenan_. Valtava saalis sotatarpeita, ruokavaroja ja rahaa joutui voittajan käsiin. Cartagenan valloituksen jälkeen hän samosi Andalusiaan ja voitti Hasdrubalin, mutta ei voinut estää tätä toteuttamasta suunnitelmaansa siirtyä jäljellä olevine joukkoinensa Italiaan auttamaan veljeänsä Hannibalia.

Kun Hasdrubal otti tämän askelen, hänen täytyi olla selvillä siitä, että Espanja pitkäksi aikaa oli annettava alttiiksi roomalaisille. Nuori Scipio ei ollut ainoastaan jumalanarmoittama sotapäällikkö, vaan kenties yhtä vaarallinen vihollisilleen harvinaisen persoonallisen lumousvoimansa vuoksi. Tällä ominaisuudellaan ja voittajana osoittamallaan lempeydellä hän pian valloitti iberiläisten kansojen sydämet. Ja peli oli hänelle sitäkin helpompi voittaa, kun karthagolaiset olivat herättäneet maassa yleistä vihaa kiristyksillään ja sillä hillittömällä, irstailevalla elämällä, mitä heidän upseerinsa viettivät.

* * * * *

Hasdrubalin yritystä auttaa Hannibalia helpotti se, että hän voi käyttää hyväkseen veljen alppiteistä saamia kokemuksia ja että alppikansat antoivat hänen häiritsemättä suorittaa marssinsa, kun ne nyt tiesivät, että karthagolaisten retki ei koskenut heitä. Syksyllä 208 Hasdrubal oli Gallia Cisalpinassa mukanaan suuret varastot ja sotajoukko, joka gallialaisten siihen liittymisen johdosta paisui 60 000 mieheksi.

Sanoma uudesta vaarasta, joka uhkasi Roomaa, tapasi kaupungin hetkellä, jolloin tilanne siellä oli käynyt vallan sietämättömäksi. Pahinta oli, että pellot, joiden oli tyydytettävä niin monen suun nälkä, olivat kaikkialla hoitamatta, sielläkin, missä sodan vyöry ei ollut hävittäen kulkenut. Sillä kyntämiseen ja elonkorjuuseen puuttui käsivarsia. Jos ei olisi saatu tuotetuksi viljaa Egyptistä ja Sisiliasta, niin olisi ihmisiä joukoittain kuollut nälkään.

Mutta kaikkein arveluttavinta oli, että roomalaisten liittolaiset alkoivat väsyä tähän iänikuiseen sotaan, joka imi heistä veren ja ytimen. Yksinpä latinalaisetkin yhteiskunnat alkoivat horjua uskollisuudessaan roomalaisia kohtaan. Vähän aikaa aikaisemmin yli kolmasosa heistä oli selittänyt epätoivoissaan, että enemmän joukoilla kuin rahallakaan he enää eivät voisi avustaa, vaan että he jättäisivät roomalaisten itsensä kannettaviksi kustannukset sodasta, jota käytiin näiden omaksi eduksi.

Jos tämä olisi tapahtunut muutamia vuosia aikaisemmin, jolloin Hannibalin tähti oli vielä nousemassa, se olisi merkinnyt Rooman tuhoa. Nyt sillä sen sijaan oli se vaikutus, että toiset latinalaiset siirtokunnat ponnistivat uhrimieltänsä sitäkin enemmän auttaakseen Roomaa ja voittaakseen sen suosion.

Roomalaisten asema oli joka tapauksessa hyvin arveluttava. He olivat saaneet kimppuunsa uuden vaarallisen vihollisen juuri samalla hetkellä, jolloin heidän paras päällikkönsä Italiassa oli kaatunut. Kuinka kävisikään, jos Hasdrubalin onnistuisi tuoda vahvistusjoukkonsa Hannibalille? Riittäisivätkö roomalaisten kovin ehtyneet voimat silloin häntä vastustamaan? Nyt, kuten aina suuren vaaran aikoina, tuskan vallassa oleva kansa näki kaikkialla jumalain vihan merkkejä.[213]

Lähimmässä tulevaisuudessa Rooman kohtalo riippui siitä, onnistuttaisiinko estää pohjoisesta marssiva Hasdrubal yhtymästä veljeensä etelä-italiassa. Voimakas armeija asettui päättävästi Hasdrubalin tielle ja pakotti hänet kenttätaisteluun, jota hän halusi välttää. Ottelu suoritettiin _Senan_ seuduilla itäisimmässä Umbriassa vuonna 207. Hasdrubalilla oli siellä vastassaan kaksinkertainen ylivoima. Hänen ainoa pelastuksen toivonsa oli kohdistaa kaikki voimansa hyökkäykseen, jolla voisi murtautua läpi vihollisen rintaman.

Yritys raukesi roomalaisten jämerään vastarintaan, ja taistelusta tuli senvuoksi pitkällinen ja verinen. Se päättyi roomalaisten ratkaisevaan voittoon, joka oli heidän ensimmäinen suuri voittonsa koko sodassa. Puunilaisten armeija tuli melkein tuhotuksi. Kun Hasdrubal näki, että kaikki oli menetetty, »hän kannusti hevostansa, syöksyi keskelle roomalaista kohorttia[214] ja kaatui taistellen kuten sopi Hamilkarin pojan ja Hannibalin veljen», Livius sanoo.

Kohta voiton perästä toinen roomalaisten ylipäälliköistä, konsuli _Claudius Nēro_, riensi pikamarssissa eteläitaliaan kohdatakseen siellä Hannibalin. Ihmetellä täytyy vain sitä, etteivät molemmat konsulit yhdistynein voimin sinne marssineet koettaakseen voitosta ylpeine sotajoukkoineen päästä siellä lopulliseen ratkaisuun. Mutta tätä mahdollisuutta ei näytä ajatellunkaan. Niin valtavasti vaikuttava, niin suorastaan lamauttava oli suuren puunilaisen nimen tenhovoima. Ainoakaan Rooman senaikaisista valtiomiehistä tai sotapäälliköistä ei ollut koskaan voinut saada aivoihinsa edes ajatusta, että Hannibal voitaisiin voittaa. Korkeinta, mitä voitiin ajatella, oli välttää hänen musertava iskunsa. Tarvittiin tavallisia mittoja suurempaa miestä, joka vasta voi kohota siihen ajatukseen, että näännyttävästä sodasta voitaisiin tehdä loppu roomalaisten saavuttamalla voitolla. Tämä mies olikin ilmestyvä aikanaan.

* * * * *

Hannibalilla ei ollut vielä varmaa tietoa veljen marssista. Neron tulosta hän sai varmuuden kamalalla tavalla. Konsuli oli nimittäin kuljettanut mukanaan Hasdrubalin irtileikatun pään ja heitätti sen nyt Hannibalin etuvartijoille. Tämän nähdessään sanotaan Hannibalin epätoivosta suunniltaan huudahtaneen: »Nyt aavistan Karthagon kohtalon.»

Kuvaamaton oli sitävastoin voitonsanoman Roomassa herättämä riemu. Kaikki hengähtivät jälleen kauhean jännityksen perästä ja kiittivät jumalia, että suuri vaara oli vältetty. Mielet täytti lohdutus ja toivo, että pian saataisiin loppu kauheasta sodasta. Kauppa ja muut elinkeinot heräsivät taas eloon.

Molemmilla tahoilla tunnettiin, että sota oli itse asiassa ratkaistu Senan taistelulla. Niin uupuneita roomalaiset tosin olivat, etteivät he kyenneet ajamaan Hannibalia pois Italiasta; mutta hänkään ei kyennyt aikaansaamaan muuta kuin pysyttelemään sitkeästi Bruttiumissa, jonne hän oli peräytynyt, että hänellä tarvittaessa olisi tie vapaana sopivaan lähtösatamaan. Että hän vielä neljä vuotta kykeni omin päin jatkamaan taistelua, on tosin loistava todistus hänen sotilasnerostaan, mutta sekään ei enää voinut muuttaa sodan lopputulosta.

* * * * *

Eduard Meyer on sitä mieltä, että Hannibalin yritys olisi ollut tuomittu epäonnistumaan siinäkin tapauksessa, että Hasdrubalin olisi onnistunut tuoda joukkonsa vaurioitta veljensä avuksi vuonna 207. Hänen mielestään apu silloisissa oloissa joka tapauksessa oli jo myöhästynyt. Sodan ratkaiseva käänne oli jo kauan aikaisemmin tapahtunut. Scipio voi Roomalle uudestaan valtaamastaan Espanjasta levollisena katsella, kuinka Hasdrubal riensi kohtaloansa kohti, »sillä hänen retkensä», Meyer sanoo, »ei ollut enää kuolinisku Roomalle, mitä se olisi voinut olla kahdeksan vuolta aikaisemmin. Se oli nyt vain kuolettavasti haavoitetun vastustajan epätoivoinen yritys.»