Part 34

Saa mennä ajassa taaksepäin aina gallialaisten Roomaa vastaan tekemään rynnäkköön asti, joka tapahtui 170 vuotta aikaisemmin, tavatakseen samanlaisen katastrofin, kuin sen, mikä kohtasi roomalaisia Trebian luona. Nimet _Hannibal_ ja _puunilaiset_ olivat siitä päivästä lähtien roomalaisille sotilaille yhtä kauhistavia kuin muinoin gallialaisten nimi. Ja nyt nämä molemmat pelätyt viholliset olivat yhtyneet toisiinsa! Koko kansan täytti tuska ja kaikkialla nähtiin onnettomuutta ennustavia merkkejä ja ihmeitä.[206]

Sillä välin Hannibalin marssi jatkui Trebiasta kohti keskistä Italiaa, yli Apenniinien Etruriaan. Mutta Arnon rannat olivat lumen sulamisen ja joen tulvimisen takia niin vesiperäiset, että armeijan täytyi neljänä päivänä marssia vedessä. Sotilailla ei ollut öisin muuta lepopaikkaa kuin kantamuksensa, jotka he latoivat kokoon, tai kuolleiden hevosten ja kuormajuhtien ruumiit. Joukkojen kärsimykset olivat sanoin kuvaamattomat, erittäinkin gallialaisen jalkaväen, joka sai marssia karthagolaisten perässä, sittenkuin tie täten oli tullut vielä pohjattomammaksi kuin ennen. Kelttiläiset napisivat äänekkäästi ja olisivat epäilemättä karanneet joukoittain, jollei Hannibal olisi ryhtynyt siihen varovaisuustoimenpiteeseen, että asetti ratsuväkensä Magon komennossa kulkemaan viimeisenä. Hän oli pian huomannut, kuinka toivotonta oli totuttaa kuriin kelttiläisiä joukkoja. Taistelujen väliajoilla oli vaikeata tulla toimeen heidän kanssansa. Heillä oli arveluttava taipumus viinin nauttimiseen, mutta eivät kestäneet sitä. Heillä oli hyvin suuret luulot itsestään ja he olivat senvuoksi räyhäävää ja uppiniskaisia. Olihan Aleksanteri Suuri vuosisataa aikaisemmin tehnyt sen havainnon, että kelttiläiset olivat aikamoisia lörpöttelijöitä.

Marssi Etrurian suomaitten kautta aiheutti Hannibalille suuria vahinkoja. Paljon sotilaita sairastui kuumeeseen ja vaipui maahan, nousematta enää koskaan ylös ja myöskin hevosissa raivosivat taudit kauhistavassa määrässä.[207] Hannibal itse, joka ratsasti ainoalla, jäljelle jääneellä elefantillaan, sai epäterveellisistä suohuuruista tulehduksen, joka maksoi hänelle hänen toisen silmänsä.

Perille hän kuitenkin tuli kaikista vastuksista huolimatta. Hirvittävä vaara uhkasi nyt Rooman valtaa. Oli suuri onnettomuus valtiolle, että sillä miehellä, jonka tuli mitellä voimiaan maailman suurimpien sotilasneroihin kuuluvan vastustajan kanssa, uskottiin olevan sotilaallista lahjakkuutta, vaikka hänellä ei sitä ollut. Konsuli _Fláminius_ oli kaukonäköinen yhteiskuntapoliitikko. Muun muassa hän kansantribuunina, taistellen senaattia ja kapitalistipiirejä vastaan, oli saattanut voimaan erään valtiota hyödyttävän peltolain. Tämän lain nojalla suuri ja viljava Rubicon-joesta etelään oleva, tähän asti melkein asumaton maa-alue jaettiin maapalstoihin, jotka annettiin roomalaisille pienviljelijöille. Tämä oli sen tien seuraamista, mitä kulkien Rooma oli tullut suureksi ja mahtavaksi. Mutta suuret tilanomistajat ja kapitalistit olivat asettuneet Flaminiuksen kansan parasta tarkoittavaa lakiehdotusta vastaan, koska he itse halusivat pilahinnasta vuokrata alueen valtiolta.

Sitten Flaminius oli sensorina ikuistanut nimensä toimeenpanemalla suuren tierakennuksen, joka kantaa hänen nimeään. Via Flaminialla liitettiin Gallia sotilaallisesti ja taloudellisesti Rooman valtakuntaan.

Mutta onnettomuus oli, että Flaminius luuli olevansa pätevä ansaitsemaan myöskin sotapäällikön laakerit toisten kansalaiskunnianosoitusten lisäksi. Voitto, jonka hän oli saanut eräästä gallialaisesta kansasta, antoi hänelle sotapäällikön maineen. Mutta itse asiassa hän ei — Mommsen sanoo — sillä kertaa lyönyt vihollista, vaan sen tekivät hänen sotilaansa mielettömästä johdosta huolimatta. Ilman kuolemaa halveksivaa kuriansa legioonat olisivat silloin olleet perikatoon tuomitut.

Nyt kansanjohtaja oli toistamiseen heittävä sotapäällikön viitan hartioilleen, ja hän tiesi tunnossaan, mitä kansa häneltä odotti. Hannibal oli pian selvillä siitä, kuinka oli konsulin soturinerouden laita. Viekkaan puunilaisen onnistuikin houkutella hänet parhaalle taistelupaikalle, mitä karthagolaiset voivat toivoa. Sen muodosti ahdas vuorisola _Trasimēnus_-järven luona. Kun Hannibal näki, miten Flaminius seurasi hänen kintereillään marssin aikana, hän asetti joukkonsa eräänä kesäkuun yönä 217 väijyksiin tälle erinomaisen hyvin valitulle paikalle. Flaminiuksen suuri virhe oli kunnollisen tiedustelun laiminlyönti. Jos hän olisi siitä huolehtinut, hän ei olisi elänyt siinä luulossa, että Hannibal oli yöllä marssinut eteenpäin. Nyt hän antoi pahaa aavistamatta joukkojensa seuraavana aamuna tunkeutua vaaralliseen solaan. Kuinka vaarallinen se oli, se selveni hänelle vasta silloin, kun aamu-usva rupesi hälvenemään. Silloin ei alkanut taistelu, vaan teurastus. Marssirivistössä etenevät roomalaiset hakattiin maahan, ilman että he lainkaan voivat tehdä yhtenäistä vastarintaa. Monet koettivat pelastautua heittäytymällä järveen, mutta hukkuivat tai saivat surmansa ahdistavain karthagolaisten ratsumiesten kädestä. Flaminius sai itsekin saman kohtalon. Ne, jotka eivät kaatuneet, otettiin vangiksi. Melkein koko armeija — 30 000 miestä — hävisi kirjaimellisesti olemattomiin, maksamatta Hannibalille muuta kuin 1.500 miestä, pääasiallisesti gallialaisia.

Fabius Cunctator.

Hannibal voi nyt esteettömästi marssia Roomaan, jos halusi. Täällä varustauduttiin äärimmäisen varalle. Tiberin yli johtavat sillat revittiin ja päätettiin ryhtyä toimenpiteeseen, jota ei oltu tehty kolmeenkymmeneen vuoteen: asetettiin diktaattori. _Fābius Māximus_ oli sen miehen nimi, joka siihen toimeen nimitettiin. Hän oli vanha, koeteltu mies, tunnettu siitä, ettei hän koskaan tehnyt hätiköityjä päätöksiä. Mutta kansan suosiossa hän ei suinkaan ollut. Hän oli itsetietoinen ylimys, joka piti arvonsa mukaisena olla koskaan lainkaan välittämättä yleisestä mielipiteestä. Vieläpä hän suorastaan tahtoi osoittaa, kuinka täydellisesti välinpitämätön hän oli kansan äänestä. Hän aikoi käydä sotaa oman päänsä mukaan, sallimatta koskaan kansan mielialan johtaa itseään harkitsemattomiin tekoihin.

Hannibal osoittautui kuitenkin puolestaan hänkin paljoa varovaisemmaksi strategiassaan, kuin mitä olisi voinut odottaa niin ilmeiseltä hyökkäystaktikolta. Huolimatta suuresta voitostaan Trasimenuksen luona hän ei aikonut marssia Roomaa kohti — vielä. Ensimmäinen tehtävä oli saattaa vihollisen liittolaiset luopumaan. Hävittäen hän samosi halki Umbrian alas etelä-Italiaan näyttääkseen oikein havainnollisesti sen kansoille, että Rooma ei kyennyt suojelemaan heitä. Ja samalla kertaa kuin hän löi toisella kädellä, hän ojensi toisen liittoon. Kohtelemalla lempeästi niitä sotavankeja, jotka oli saanut Rooman liittolaisten joukosta, hän koetti alati voittaa nämä kansat puolelleen.

Tällainen vastustamaton hyökkäysvoima ja aito puunilainen harkinta yhdessä tekivät Hannibalista maailmanhistorian suurimpia sotapäälliköitä. »Hän muistutti», eräs kirjailija sanoo, »afrikkalaisen kotimaansa eläinten kuningasta: aina tietoinen voimastaan, mutta ei koskaan hyökkäämässä saaliin kimppuun, ennenkuin oli siitä täysin varma.»

Mutta roomalaisen valtiorakenteen lujuuden rinnalla puunilainen viekkaus oli sittenkin vähäistä. Ei ainoakaan italialainen kansa halunnut liittyä valloittajaan, joka oli solminut aseveljeyden heidän muinaisten verivihollistensa, noiden puolivillien gallialaisten kanssa, jotka olivat tehneet heille niin paljon pahaa. Kaikkialla, minne Hannibal tulikin, suljettiin häneltä kaupungin portit. Kaikkialla pidettiin roomalaisia suojelijoina puunilaisia ja gallialaisia vastaan. Rotuviha oli hyvä liittolainen roomalaisille.

Hannibal oli kuten Pyrrhoskin tehnyt laskuvirheen arvioidessaan Rooman valtion lujuutta ja puolustusvoimaa. Pyrrhoksen aikana kirvelivät vielä sellaisissa maankolkissa kuin Sammumissa sodan jälkeiset kaiken koetun kärsimyksen ja häväistyksen haavat. Nyt oli siitä kulunut kuusikymmentä vuotta, ja kaikkialla Italiassa oli kasvanut uusi sukupolvi, joka tunsi itsensä yhdeksi roomalaisen kansanaineksen kanssa ja joka piti koko olemassaoloansa uhattuna, jos Rooma sortuisi. Italialainen kansallistunne oli tullut niemimaan kansojen kesken aikaisemmin vallinneen kilpailun tilalle. Hannibal oli Italiassa saanut tekemisiä lujuudeltaan aivan toisenlaatuisen valtiorakenteen kanssa kuin Karthagon, jonka alamaiset olivat vastahakoisia ja liittolaiset epäluotettavia.

Rooman pelastumista auttoi myöskin uuden diktaattorin viisas ja varovainen sodankäyntitapa. Hän oli yhtä lujasti päättänyt välttää ratkaisevaa taistelua, kuin hänen edeltäjänsä ja poliittinen vastustajansa Flaminius oli ollut siihen halukas. Fabius Maximuksen suunnitelmana oli tyytyä alituisilla pikkukahakoilla häiritsemään ja uuvuttamaan vihollista sen joukkojen ollessa muonavarojen hankintamatkoilla ja muissakin sopivissa tilanteissa. Sillä tavoin hän vähitellen hankkisi alokasjoukoilleen sotatottumusta ja menestysten avulla kohottaisi heidän rohkeuttaan, samalla kuin hän vaikeuttaisi vihollisen olemassaolon mahdollisuutta vieraassa maassa. Oikein hyvin hänen tuumansa luonnistivat, kun hänen onnistui miehittää eräs kampanialainen vuorisola, jonka läpi Hannibal oli kulkemassa. Tässä oli siis vähällä käydä karthagolaisille samoin kuin roomalaisille oli käynyt samalla seudulla vuosisata aikaisemmin. Näytti siltä kuin saataisiin hyvitys Trasimenuksen taistelusta.

Mutta Hannibal oli viekkaampi kuin roomalaiset. Kun hän huomasi, että oli joutunut väijytyksiin, hän teetti kuivista puista soihtuja ja sidotti ne yön pimeydessä sotasaaliina saamainsa 2.000 vetohärän sarviin. Sittenkuin soihdut oli sytytetty, eräs sotilasosasto sai lakkaamatta kilpiänsä rämistäen ajaa eläimet ylös erästä niistä vuorenkukkuloista, jotka ympäröivät solaa.

Roomalainen sotavoima, joka piti solan suuta hallussaan, näki äkkiä suuren joukon soihtuja liikkuvan kohti tunturin lakea ja luuli, että karthagolaiset aikoivat sitä tietä luikkia tiehensä ja kiiruhti sinne. Mutta kun sitten roomalaiset saivat selville, kuinka asianlaita oikein oli, Hannibal oli jo ehtinyt viedä joukkonsa solasta.

Jos Fabius olisi onnistunut suunnitelmassaan, häntä olisi luonnollisesti tervehditty maansa pelastajana. Nyt sen sijaan purkautui ilmoille koko se suuttumus, jonka hänen sodankäyntitapansa oli synnyttänyt. Eikö hän ollutkin antanut sotilaittensa aseet käsissä seisoa toimettomina katselijoina, sillä aikaa kuin numidialaiset ratsumiehet ylt'ympäriinsä ryöstivät putipuhtaiksi uskollisia liittolaisia ja tuhosivat heidän kotinsa tulella! Yleisesti alettiin olla sitä mieltä, että vanha diktaattori oli tolkuton, että hän oli päähänpiston vallassa, ja hänelle annettiin haukkumanimi _Cūnctātor_ (Kuhnustelija).

Mutta vähintään yhtä tyytymätön »kuhnustelijaan» oli — Hannibal. Sellaisesta ajan tuhlauksesta, joka ei antanut tilaisuutta urotekoihin eikä sotasaaliin saantiin, ei pitänyt hän eivätkä hänen sotilaansa. Hän teki kaikkensa houkutellakseen vastustajansa ratkaisevaan taisteluun. Hän teki partioretkiä pitkin ja poikki, hävitti maata laajalti ja lavealti ja liikehti tavalla, joka näytti ylen salaperäiseltä ja teki sen vaikutuksen, kuin jotakin suurenmoista olisi tekeillä hänen puoleltaan. Mutta Fabiukseen nähden kaikki nämä taktilliset temput olivat turhaa vaivaa. Hän ei koskaan antanut houkutella itseään varomattomaan manööveriin, hän ei koskaan pannut armeijaa liikkeelle, ennenkuin oli huolellisesti tutkituttanut maaston.

Niiden joukkoon, jotka katkerimmin moittivat diktaattoria, kuului hänen oma ratsuväenpäällikkönsä _Minuciūs_. Hänen kanssansa oli kansankokous samaa mieltä; ja kun Minucius oli voittanut pienen, vähäpätöisen kahakan, päätettiin, että ratsuväen päällikkö saisi samanlaisen vallan ja voiman kuin diktaattorikin. Minucius kerskui saaneensa voiton sekä Hannibalista että Rooman diktaattorista.

Molemmat ylipäälliköt ottivat nyt komentoonsa puolet armeijaa kumpikin ja erosivat sitten toisistaan. Niin oli Rooman armeija taasen jaettu kahden ylipäällikön kesken ja nämä seurasivat kumpikin omia, aivan vastakkaisia sodankäyntiperiaatteitaan.

Minuciuksen täytyi luonnollisesti käyttää ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen, kuinka kyvykäs hän oli. Tulos oli se, että hänen sotajoukkonsa olisi tullut täydellisesti tuhotuksi, jollei Fabius olisi saapunut viime hetkessä apuun. Silloin haukkumanimi Kuhnustelija muuttui kunnianimeksi »Rooman kilpi»; ja runoilija Ennius, joka pian tämän jälkeen kirjoitti runomittaisen Rooman historian, lausui siinä Fabiuksesta:

»Unus homo nobis cunctando restituit rem.» (Vitkuilullapa mies yks’ ainoa valtion turvas.)

Cannæn taistelu.

Vuosi 216 tuli kuitenkin roomalaisille vielä pahemmaksi onnettomuuden vuodeksi kuin kaksi lähinnä edellistä huolimatta suurenmoisista ponnistuksista, joita nyt tehtiin suuremman armeijan luomiseksi kuin koskaan aikaisemmin. Lähemmä 90 000 miestä voivat roomalaiset keväällä lähettää sotaan.

Näitä vastaan Hannibal kykeni gallialaisten liittolaistensa avulla asettamaan korkeintaan 50 000 [208] miestä. Mutta vastapainoksi hän jos kenkään osasi taidon johtaa sodan kulkua tahtonsa mukaan ja sijoittaa sotanäyttämön sinne, minkä piti itselleen edullisimpana. Roomalaisilta ei puuttunut, kuten de Sanctis sanoo, ei miehistöä, ei kuria, eikä voimaa, mutta heillä ei ollut vieläkään oikeaa päällikköä. He olivat jälleen jättäneet armeijan johdon kahden konsulin, _Æmilius Pauluksen_ ja _Terentius Varron_ käsiin. Nämä olivat sotapäällikköinä uusia painoksia, edellinen diktaattori Fabius Cunctatorista, jälkimmäinen tämän ratsuväen päälliköstä tai pikemminkin Flaminiuksesta. Järjestelmällisestä sodankäynnistä kaikkine moninaisine toimenpiteineen Terentius ymmärsi suunnilleen sen verran, että hän nimitti koko puuhaa sotilaalliseksi saivarteluksi. Sotaan ei oltu ryhdytty, hän arveli, vain siksi, että varovasti toimitettaisiin tiedusteluja ja asetettaisiin vartijoita ja vartiostoja, vaan siinä mielessä, että miekkaa käytettäisiin. Sillä senaatti ja kansankokous olivat lausuneet sen toivomuksen, että konsulit uskaltautuisivat taisteluun. Mutta tarkoitus ei suinkaan ollut, että oli hyökättävä suoraa päätä vihollisen kimppuun, missä tahansa se tavattaisiin, joka oli ainoa sääntö, mitä Terentius tahtoi soveltaa. Senaatti oli päinvastoin painostanut konsulien suurta edesvastuuta, minkä ylipäällikkyys aiheutti, ja huomauttanut, miten tärkeää oli, että ratkaisevalle taistelulle valittaisiin sopiva ajankohta.

Eräänä päivänä, jolloin Terentiuksella oli korkein päällikkyys — se vaihteli nimittäin konsulien kesken päivittäin —, hän ryhtyi hyökkäykseen Cannæen luona Apuliassa. Vaikka itse asiassa Hannibal se päätti asiasta. Apulian kentät tarjosivat hänelle mitä parhaimman tilaisuuden käyttää täydellisesti hyväkseen ratsuväkensä ylivoimaisuutta. Æmilius oli samasta syystä vaalinut, että roomalaiset taisteluun antautumatta odottaisivat, kunnes vihollinen olisi saatu maastoon, jossa ratkaisu riippuisi pääasiallisesti jalkaväestä. Mutta Terentius hylkäsi ylimielisesti kaikki sellaiset ajatukset. Lopulta hän aivan raivostui; hän repi hiuksiansa, puhkesi herjaamaan virkatoveriaan ja syytti häntä kateudesta. Tilanne päämajassa tuli niin kiusalliseksi, että Æmilius lopuksi suostui tolkuttoman virkaveljensä vaatimuksiin. Niin jouduttiin sitten suureen, ratkaisevaan taisteluun Cannæn luona.

Hannibalin armeija oli suuruudeltaan vain puolet Rooman armeijasta, hiukan suurempi, mutta kuitenkin sen onnistui täydellisesti kiertää vihollinen ja sen lisäksi pitää se rautaotteessaan tämän onnistumatta murtautua sen ehkäisen ketjun läpi, joka sitä ympäröi. Boakäärmeen sitkeällä voimalla karthagolaisten ketju puristi vastustajansa yhä enemmän ja enemmän kokoon, muutti sen järjestyksettömäksi joukoksi ja tuhosi sen lopulta melkein kokonaan.

50 000 roomalaista, niistä 80 senaattoria, peitti taistelukentän, ja 20 000 miestä joutui sotavangeiksi. Siis melkein neljä viidesosaa niistä legioonista, jotka Rooma kirveltävin ponnistuksin oli saanut kokoon, oli menetetty. Milloinkaan ei liene niin suuri ja samalla kertaa itsessään niin kelpo armeija tullut tuhotuksi itse taistelukentällä niin vähäisin vastapuolen tappioin. Voitto ei maksanut Hannibalille enempää kuin 6 000 miestä, josta määrästä kaksi kolmasosaa oli gallialaisia.

Niiden joukossa, jotka Cannæn luona taistelukentällä saivat surmansa, oli myös Æmilius Paulus. Vaikeasti haavoittuneena hän oli tehnyt velvollisuutensa loppuun asti, sillä välin kuin hänen virkaveljensä pelasti nahkansa, kiitos hyvän hevosensa — ja reippaan päättäväisyytensä, joka ei nytkään häntä pettänyt. Kukapa voikaan ihmetellä, että hän sellaisessa tilanteessa kuin tämä, unohti sen lupauksen, jonka hän ylpeänä hetkenä oli rintaman edessä antanut, nimittäin jakaa kaikki vaarat sotilastansa kanssa! Urheuttaan hän osoitti nyt toisella tavalla: hänellä oli otsaa elää senkin jälkeen, mitä oli aiheuttanut.

* * * * *

Cannæn taistelu on tyypillinen tuhoamistaistelu, taktillisen mestaruuden saavutus. Tämä Hannibalin sotapäällikkönerouden triumfi oli mahdollinen siten, että hän itse oli kehittänyt armeijansa kykeneväksi korkeampilaatuiseen sotataitoon kuin oli se, jonka roomalaiset osasivat. Hannibalin ammattisoturit ja upseerit olivat harjaantuneet yhtä hyvin yhteistoimintaan kuin itsenäisestikin liikehtimään pienempinä osastoina. Roomalaiset olivat sitävastoin tottuneet toimimaan ainoastaan yhtenäisen komennon mukaan. Tiheään ryhmittyneinä eri osastot tunkeutuivat eteenpäin taistelussa, eivätkä tahtoneet eritä toisistaan. Roomalaiset sotapäälliköt eivät yleensä tunteneet muuta sotataitoa kuin johtaa joukot kohti vihollista ja urheasti iskeä häneen kiinni. Senvuoksi he eivät myöskään kyenneet täysin käyttämään hyväkseen lukumääräistä etevämmyyttään. Se selittää sen, että Hannibal heikommalla armeijalla sai saarretuksi melkein kaksi kertaa omaansa suuremman ja kykeni tuhoamaankin sen, kuten Trasimenuksen ja Cannæn luona.

Hänen voittonsa riippui kuitenkin taistelun alussa hiuskarvan varassa. Hän tiesi vallan hyvin, että hänen oma, heikko keskustansa ei jaksaisi kauan pitää puoliaan 70 miehen syvyisen roomalaisen keskustan valtavaa iskuhyökkäystä vastaan. Täytyi senvuoksi ratsuväen saartoliikkeillä koettaa saada tilaisuus pidättää roomalaisten keskustaa, häiritä sitä tekemällä hyökkäyksiä sivustoihin ja selkään, tehdä se epävarmaksi ja siten lamaannuttaa sen valtava iskuvoima. Jos tämä onnistui, olisi koko Rooman armeija pian saarrettu ja tuhon oma. Mutta jos karthagolaisten ratsuväenhyökkäys vain hetkenkin myöhästyisi, roomalaiset ehtisivät murtautua läpi ja heittää nurin niskoin Hannibalin keskustan. Ja jos taitehikas verkko roomalaisen armeijan ympärillä kerrankin repeäisi, sitä ei enää voisi paikata.

* * * * *

Hannibalin voittoretkeä Cartagenasta Cannæseen voi verrata ainoastaan Aleksanterin retkeen. Mutta Hannibalin tarkoitusperä ei ollut, kuten Aleksanterin, kukistaa sitä valtakuntaa, jonka kanssa hän soti, vaan ainoastaan pakottaa vastustaja hänen omaa maataan turvaavaan rauhaan. Tämä käy ilmi tyydyttävän selvästi siitä sopimuksesta, jonka Hannibal vuonna 215 teki Makedonian kuninkaan Philippoksen kanssa. Niihin aikoihin, jolloin Hannibal oli menestystensä huipulla, hänellä ei ollut aikomustakaan tuhota roomalaisvaltaa, vaan hän suunnitteli sodan loputtua solmita ystävyysliiton Rooman kanssa. Hän tahtoi vain luoda sen ajan kahden merkitsevimmän valtion välille _tasapainotilanteen_ ja saada Makedonian sen takaajaksi. Philippos saisi tyytyä siihen, että saisi takaisin ne alueet, jotka roomalaiset olivat vallanneet Adrianmeressä ja sen rantamilla.

Hannibalin tarkoituksena lienee ollut palauttaa isänmaalleen, mitä roomalaiset olivat siltä ottaneet, siis Sisilia, Sardinia ja Ebron pohjoispuolella oleva Espanja, antaa pohjois-Italia kelteille ja etelä-Italia kreikkalaisille ja siten rajoittaa Rooman valtakunta keskiseen Italiaan. Sen jälkeen voisivat karthagolaiset tuntea itsensä rauhallisiksi. Rooma ei voisi enää riidellä heiltä läntisen Välimeren herruutta.

Mutta sellaista sodan tulosta vastaan nousi kaikki se, mitä voi kutsua roomalaishengeksi. Tässä oli Hannibalilla vastassaan kansakunta, joka oli päättänyt järkähtämättömästi puolustaa Rooman herruutta koko Italiassa. Ennemmin joutua perikatoon kuin tulla jälleen pieneksi, mitättömäksi kansaksi! — siinä mielessä taisteli Tiberin kaupungin kansa ja sen uskolliset liittolaiset; _ja tämä mielenlaatu teki heidät historiallisesti oikeutetuiksi tulemaan maailman herroiksi._

Rooman ihmeellinen elinvoima.

Roomalaiset eivät unohtaneet koskaan Cannæn onnettomuuden jälkeisiä kauheita päiviä. Ikäänkuin tulikirjaimin oli niiden päiväin muisto mieliin piirretty ei ainoastaan surumuistona, vaan myöskin kehoituksena ja varoituksena. Toisilla kansoilla on tapana vahvistaa kansallistuntoaan viettämällä suurien voittojensa muistoa. Roomalaisten suuruus ilmenee paljoa suurempana siinä, että he alituisesti pitivät myöskin kansalliset onnettomuudet mielessään ja viettivät tappioidensa vuosipäiviä kansallisina muisto- ja katumuspäivinä. Gallialaisia vastaan taisteltaessa kärsityn tappion, Gaudiumin solan häpeän ja Cannæn onnettomuuden päivä olivat jokaisen roomalaisen mielikuvituksessa yhtä eläviä kuin voitonpäivätkin.

Cannæn taistelun muisto ei kuulunut kuitenkaan ainoastaan Rooman aikakirjojen surullisimpiin, vaan samalla sen ylväimpiin.

Inhimillisesti katsoen Rooman olisi pitänyt sellaisen verenvuodatuksen jälkeen olla mennyttä. Ne legioonat, joihin luottaen kaupunki oli toivonut pelastuvansa, olivat tuhotut. »Jokainen muu kansa», Livius sanoo, »olisi murtunut sellaisesta onnettomuudesta.»

Tosin roomalaisetkin horjuivat surusanoman saapuessa, mutta vain hetkisen. Ensimmäistä hämmästystä seurasi pian raudanluja päättäväisyys. Ei koskaan roomalaisvoima ole esiintynyt niin ihailtavana kuin onnettomuuden päivinä.

Mutta jos Rooman _liittolaiset_ olisivat pettäneet tällä hetkellä, sen historia olisi ollut silloin kaikissa tapauksissa lopussa. Vasta nyt oli Hannibalin mielestä tullut aika suunnata kuolinisku pääkaupunkiin. Tosin Cannæn onnettomuuden perästä italialainen liittovaltiokin järkkyi siksi voimakkaasti, että useimmat etelä-italialaiset yhteiskunnat ja Italian toiseksi suurin kaupunki, rikas ja mahtava _Capua_ heti sen jälkeen antautuivat karthagolaisille. Ja näiden esimerkkiä seurasi pian _Syrakusa_. Mutta melkein koko keski-Italia pysyi Roomalle uskollisena. Lujine kaupunkeineen ja melkein ehtymättömine väestövarastoineen nämä liittolaiset olivat roomalaisvallan vahvana turvana. Sen, joka pyrki tuhoamaan Rooman valta-aseman, täytyi ensiksi rajattomin ponnistuksin murtaa irti kivi kiven jälkeen keski-italialaisten kaupunkien linnoitusvöistä. Mutta tämän roomalaisvallan suojamuurin läpi tunkeutumista varten tarvittiin sekä piirityskoneita että paljoa suurempia sotajoukkoja, kuin mitä Hannibalilla oli käytettävänään.