Part 33

Hannibal luotti siihen, että kun hän kerran olisi päässyt Alppien yli, Po-laakso tulisi olemaan hänen sotaliikkeillensä tukikohtana. Hän voi odottaa, että keltit ottaisivat siellä hänet vastaan vapauttajana, koska roomalaiset olivat äskettäin riistäneet heiltä itsenäisyyden. Mitä kaikkea Hannibalin lainen mies voikaan toivoa saavansa aikaan näiden urhoollisten soturien avulla, jos hän oikein ohjaisi heidän valtavan iskuvoimansa ja liittäisi heidät koulutettujen libyalaisten ja espanjalaisten veteraaniensa joukkoon! Gallialaiset eivät olleet vielä lakanneet olemasta Etelä-Euroopan kauhuna.

Hannibal voi sitäpaitsi toivoa makedonialaisen armeijan apua. Makedonian kuningas _Philippos V_, joka oli uudelleen laskenut valtansa alle Peloponnesoksen oli kireissä väleissä roomalaisten kanssa. Nämä olivat äskettäin alkaneet ulottaa valtaansa Balkanin niemimaallekin pitämällä kurissa puolivillejä _illyrialaisia_, jotka olivat Adrian meren itärannikolle perustaneet merirosvovaltion. Dalmatian saaristo repaleisine rannikkoineen ja monine sen edustalla olevine saarineen oli kuin luotu merirosvopesäksi. Täällä kasvoivat myöskin ne rohkeat merimiehet, jotka sitten keskiajalla tekivät Venetsian merivallan kaikkia muita senaikaisia etevämmäksi. Rooman senaatin valitukset merirosvojen kaappauksista torjui ylimielisesti heidän kuningattarensa, uhmaileva ja miehekäs nainen, joka siihen aikaan hoiti hallitusta alaikäisen poikansa puolesta. »Vanhastaan on illyrialaisilla ollut tapana» — hän selitti — »hyötyä merestä niin paljon kuin kukin kykenee.» Tähän yksi Rooman lähettiläistä antoi katkeran vastauksen: »Roomalaisten kesken on tapana, että valtio auttaa niitä kansalaisia, jotka ovat kärsineet vahinkoa.» Ja hän lisäsi, että jumalien avulla kyllä tultaisiin pakottamaan kuningatar vieroittamaan illyrialaiset pahoista tavoistaan. Kuningatar katkeroitui nuhteista niin, että hän surmautti lähettilään.

Nyt senaatti tarttui ponnella asiaan ja lähetti matkaan suuren laivaston, joka hävitti illyrialaisten rosvopesät ja pakotti heidät antamaan merenkulkijain vastaisuudessa olla rauhassa. Tämän matkan yhteydessä saatettiin myöskin lähinnä sijaitsevat kreikkalaiset satamapaikat roomalaisten tarkastuksen alaisiksi. Näiden joukossa oli _Korfu_, Adrian meren avain. Illyrian sota oli ensimmäisen puunilaissodan lisäksi uusi näyte siitä, että Roomasta oli tullut Välimeren mahtavin merivalta. Roomalaiset olivat nyt tehneet itsensä sekä Tyrrheenan että Adrian meren herroiksi.

Rooman pyrkimyksissä saada vakava jalansija Adrian meren itärannikolla oli uhka Makedonialle. Oli senvuoksi luultavaa, että Philippos tahtoisi seurata Pyrrhoksen esimerkkiä, tulla Italiaan ja yhdistää siellä sotavoimansa niihin, jotka tulivat Guadalquiviriltä. Senjälkeen tarvittaisiin, Hannibal toivoi, vain muutamia voittoja, ja ne saisivat Rooman liittolaiset ja alamaiset varsinaisessa Italiassa luopumaan Roomasta. Ja mikä estäisi häntä sen jälkeen antamasta Rooman vallalle kuoliniskua? Hän luotti siis siihen, että side, joka yhdisti Rooman sen alaisiin kansoihin, oli yhtä hauras kuin se side, joka piti koossa Karthagon valtiota. Oliko tämä olettamus oikea? Siitä riippui koko hänen yrityksensä.

Kaikissa tapauksissa oli toimittava, ennenkuin Rooma ehtisi vahvistaa valtansa Po-laaksossa. Kun tämä kerran ehtisi tapahtua, olisi myöhäistä saada Italiassa sopivaa tukiasemaa sotaliikkeille.

* * * * *

Keväällä 218 Hannibal lähti liikkeelle Cartagenasta mukanaan 90 000 jalkamiestä, 12 000 ratsumiestä ja 37 elefanttia.[198] Espanjaan hän jätti veljensä _Hasdrubalin_ huomattavan joukon kanssa tätä maata puolustamaan.

Niin pian kuin oli tullut Ebron yli, hän oli vihollismaassa. Tämän joen ja Pyreneitten vuorten välillä olevien, vapauttaan rakastavien kansojen kukistaminen lienee maksanut hänelle 20 000 miestä, ja yhtä monta miestä hän jätti vähän ennen tämän vuorijonon ylikulkuaan jäljelle turvaamaan karthagolaisten valtaa Espanjassa. Hänen armeijansa oli siis vähentynyt 60 000 mieheen, kun hän hyökkäsi Transalppiseen Galliaan, mutta nämä olivat kaikki koeteltuja veteraaneja.

Kulkiessaan Rhône-virran yli Hannibal sai ensimmäisen kerran kokea vihollismielisyyttä gallialaisten puolelta. Eiväthän he voineet tietää, että karthagolaisten sotaretki tarkoitti kokonaan toista maata kuin heidän. Sotajuonella Hannibalin onnistui kuitenkin saada armeija vahingoittumattomana joen yli.[199]

Hannibal saa kiittää onneaan, että hän niin nopeasti ja hyvissä ajoin pääsi Rhônen yli, sillä Massilian luona, tuskin neljän päivänmarssin päässä etelään päin, joen suulla, oli konsuli _Publius Cornelius Scipio_ laivastonsa kanssa. Hän oli matkalla Espanjaan tarkoituksenaan taistella siellä karthagolaisten kanssa. Nyt hän sai hämmästyksekseen kuulla, että Hannibal oli ehtinyt Rhônelle asti. Ei mikään todista selvemmin Hannibalin sotasuunnitelman rohkeutta ja suurenmoisuutta kuin se, että roomalaiset eivät koskaan olisi voineet ajatellakaan, että hän ryhtyisi sellaiseen uhkarohkeaan tekoon kuin sotaretkeen Italiaan saakka.

Rooman konsuli oli ensi hämäännyksessään liian hidastuumainen. Hän luuli ensiksi, että se, mitä hän sai kuulla Hannibalin marssista, oli tyhjää hälytystä. Kun hän viimeinkin tuli vakuutetuksi siitä, miten asianlaita oikein oli, hän lähti päätä pahkaa ylimenopaikalle. Mutta kun hän viimeinkin saapui sinne, Hannibal oli poistunut paikalta kolme päivää aikaisemmin.

Scipiota on paljon syytetty siitä, mihin hän nyt ryhtyi. Muutamat historioitsijat ovat järkeilleet niinkin, että hänen olisi luonnollisesti pitänyt koko armeijansa kanssa palata takaisin Italiaan ja koettaa sulkea alppisolat Hannibalilta. Mutta hämäännyksissään siitä, että oli tullut petetyksi, »hän teki sen sijasta sen suuren virheen», että jätti suurimman osan armeijasta veljensä Guæuksen johtoon Espanjaan, samalla kuin hän itse pienemmän osan kanssa kääntyi takaisin Italiaan.

Meille tulee myöhemmin tilaisuus palata pohtimaan kysymystä, menettelikö hän oikein vai väärin. Tällä kertaa pysähdymme sen sijaan miettimään kysymystä: Miksikä Hannibal ei viipynyt paria päivää Rhônen rannalla odottaen Scipiota. Hänen joukkonsa olivat sekä lukumäärään että sotatottumukseen nähden viholliseen verraten ylivoimaiset. Vastaus kysymykseen piilee siinä, että syksy oli jo pitkälle kulunut. Vain jonkin viikon myöhästyminen voi aiheuttaa sen, ettei Hannibal enää sinä vuonna olisi voinut kulkea Alppien yli, sillä milloin tahansa suuret lumipyryt voivat sulkea vuorensolat. Vaikkakin hän voisi olla kuinka varma tahansa voitosta, niin tosiasia oli, että roomalaiset myisivät henkensä kalliista. Vaikka karthagolaisten tappiot _kuolleissa_ eivät tulisikaan olemaan kovin suuret, niin täytyi sellaisen taistelun jälkeen aina ottaa lukuun _haavoittuneiden_ suuri lukumäärä. Heitä ei voisi ottaa mukaan rasittaville marsseille yli Alppien, ennenkuin he olivat toipuneet; ja heidän hylkäämistään vihollismaahan sopi yhtä vähän ajatella. Mutta joutua pakotetuksi keskeyttämään marssi ja pysähtyä talven ajaksi Galliaan merkitsi samaa kuin panna koko yritys peliin. Sillä silloin roomalaiset ennättäisivät ottaa oppia ensimmäisestä tappiosta ja saisivat aikaa kohdatakseen karthagolaiset murskaavalla ylivoimalla jo näiden tullessa ulos vuorisolasta. Koska karthagolaisten täytyisi silloin olla perin uupuneita suorittamistaan marsseista ja koska heillä ei olisi tilaisuutta käyttää hyväkseen voimakkainta asettaan, ratsuväkeä, olisi heidän tappionsa jo ennakolta ollut selvä.

* * * * *

Sillävälin Hannibalin kulku jatkui syntyperäisten oppaitten johdolla yhä korkeammalle halki Alppien. Lähin päämäärä oli eräs niistä solista, jotka länteen Torinosta johtavat läntisten Alppien yli.[200]

Ensimmäistä alppijonoa ylikuljettaessa vaikeudet alkoivat. Juuri silloin, kun tie oli jyrkin, tien yläpuolella oleville kallioille väijyksiin asettuneet vihamieliset alkuasukkaat hyökkäsivät ratsuväen ja kuormaston kimppuun. Gallialaiset eivät nimittäin saaneet päästään sitä ajatusta, että Hannibalin sotaretki tarkoitti juuri heitä. »Karthagolaiset», Polybios kirjoittaa, »kärsivät nyt suuria vahinkoja, ei niin paljon suoranaisesti barbaarien hyökkäyksestä kuin siitä, että tie oli niin kapea ja jyrkkä. Vähinkin levottomuuden aihe saattoi kuormaeläimet yhä suuremman kauhun valtaan, niin että monet niistä syöksyivät taakkoineen rotkoihin. Ja kaikkein enimmän saivat häiriötä aikaan haavoittuneet hevoset, sillä ne tulivat tuskasta aivan villeiksi ja sysäsivät sekä kuormaeläimiä että ihmisiä alas jyrkänteitä.» — »Suurten lumivyöryjen lailla», Livius kertoo, »vetojuhdat vyöryivät kuormineen syvyyteen.»

Hannibal älysi, että hän oli kadottamaisillaan kuormastonsa. Jos näin sai jatkua, oli koko armeija vihitty perikatoon. Täytyi toimia nopeasti. Ravakan joukko-osaston kanssa hän kiiruhti paikalle ja kävi ylhäältäpäin vihollisen kimppuun, hakkasi osan maahan ja ajoi muut pakoon. Hetkeksi tosin sekaannus lisääntyi marssirivistössä sotahuutojen ja hälinän takia; mutta kun vaara oli torjuttu, retki voi jatkua rauhassa. Herättääkseen kauhua »barbaareissa», Hannibal ryntäsi, sitten kuin armeija oli kulkenut solan läpi, sen kaupungin kimppuun, jossa he asuivat. Sieltä hän otti korvauksen niistä hevosista ja kuormajuhdista, jotka oli menettänyt, ja sai sen lisäksi runsaan muonavaraston. Hän oli nyt herättänyt sellaisen kunnioituksen gallialaisissa, että retki voi jatkua häiriintymättä aina korkeimmalle alppijonolle asti. Väristen vuoristokansat katselivat jättiläissuurien elefanttien kulkua tunturien välitse.

Kulun jatkaminen solia ympäröiväin kukkuloiden yli näytti lupaavalta. Siellä asuvat kansat tulivat Hannibalia vastaan kantaen öljypuun oksia ja seppeleitä, antoivat hänelle panttivankeja takeeksi siitä, että heillä oli rauhalliset tarkoitukset ja varustivat sotajoukon teuraskarjalla. Mutta Hannibalilla oli tapana olla aina varuillaan sellaisten ystävyydenosoitusten suhteen. Hänen epäluulonsa saivatkin pian vahvistuksen. Tuskin karthagolaiset olivat ehtineet ahtaalle solatielle, kun jo barbaarit kävivät heidän kimppuunsa, vyöryttivät heidän päällensä suuria kivilohkareita ja olivat hukuttaa heidät kivisateeseen. Hannibal oli kuitenkin tällä kertaa ollut kylliksi varovainen. Hän asetti ratsuväen ja kuormaston kulkemaan edellä ja järjesti jalkaväen viimeiseksi. Tämä sai nyt pysähtyä ja olla yötä solassa, sillä aikaa kuin kuormaeläimet, hevoset ja elefantit jatkoivat matkaa eteenpäin. Täten vahingot eivät tulleet niin suuriksi kuin edellisellä kerralla, vaikkakin monet ihmiset luonnollisesti pahasti vahingoittuivat.

Alppien-ylimarssin yhdeksäntenä päivänä Hannibal saavutti korkeimman kohdan. Sinne hän asettui leiriin ja vietti kaksi lepopäivää, osaksi siksi, että ihmiset ja eläimet saisivat levähtää, osaksi odottaakseen niitä, jotka olivat jääneet jälkeen. »Ja tapahtui todellakin», Polybios kertoo, »että monet niistä hevosista, jotka olivat kauhuissaan harhailleet vuorilla, ja monet kuormaeläimet, jotka olivat heittäneet kuormansa selästään, äkkiä ilmestyivät leiriin seurattuaan sinne johtavia jälkiä.»

Tällä välin oli kuitenkin jo hyvän matkaa syyskuuta ehtinyt kulua, ja vuorenhuipuilla alkoi jo sataa lunta. Monen kasvoilla kuvastui väsymys ja alakuloisuus ajatellessa niitä rasituksia, jotka vielä odottivat Etelän lapsia ylhäällä tunturimaailman pakkasessa. Mutta kun oli saavuttu kukkulalle, josta avautui näköala Po-laaksoon, Hannibal piti joukoilleen puheen, jossa hän kuvaili kaikkea sitä ihanuutta, mikä odotti heitä rikkaassa maassa, vuorimuurin juurella ja huomautti niistä urotöistä, jotka sinne kutsuen viittoivat.[201]

Rohkaistunein mielin karthagolaiset aloittivat nyt alaslaskeutumisen. Se tuotti heille kuitenkin vähintään yhtä suuria vahinkoja kuin ylösnousukin. »Sillä tie oli», Polybios kuvailee, »kapea ja jyrkkä, ja lumi, joka sen peitti, teki mahdottomaksi nähdä, missä voi saada varman jalansijan. Niin pian kuin joku lipesi ja kaatui, hän syöksyi heti pohjattomaan kuiluun. Niin kauheaa ja surullista kuin olikin olla tällaisten tapausten todistajana, jäljelle jäävät olivat jo niin tottuneet tämän laatuisiin onnettomuuksiin, että olivat niiden suhteen tulleet välinpitämättömiksi. Mutta tultiinpa paikkaan, jossa tie kulki pitkin äkkijyrkänteen laitaa ja oli niin kapea, etteivät elefantit eivätkä kuormaeläimet voineet päästä eteenpäin.» Valtava vuorenvieremä oli nimittäin vähän ennen pyyhkäissyt pois tiestä enemmän kuin puolet sen leveydestä. Yritys kiertää ylempää vaarallinen kulkupaikka epäonnistui, sillä kylminä kesinä lumi ei siellä sulanut, vaan puristui yhteen jään tapaiseksi massaksi. Nyt oli uutta, märkää lunta satanut vuodenvanhan päälle. »Mutta», Polybios sanoo, »kun sotilaat polkivat sen läpi ja jalka kosketti vanhaa, kiinteää lunta uuden alla, niin molemmat jalat liukuivat heidän altansa _samalla kertaa_. Ja kun he sitten koettivat tukea itseään polvin ja käsin noustakseen pystyyn, he tulivat täysin avuttomiksi ja liukuivat yli jyrkänteen. Mutta kun kuormaeläimet keikahtivat kumoon ja koettivat nousta jälleen pystyyn, niin ne polkivat läpi vanhan lumen ja jäivät painonsa ja lumen kovuuden takia paikoilleen kuin kiinninaulittuina.»

Tässä ei siis auttanut mikään muu kuin koettaa korjata ja leventää särkynyttä tietä. Korjaus tapahtui Liviuksen kertomuksen mukaan seuraavalla tavalla: »Koska vuorta täytyi murtaa, kaadettiin ympäristöllä kasvavia mahtavia puita ja tehtiin niistä suuri rovio. Se pistettiin tuleen ja kuumennettiin siten kalliota, jonka perästä se tehtiin hauraaksi valamalla hehkuvalle kivelle viinietikkaa.[202] Sen perästä voitiin sitä särkeä murtoraudalla.» Yhden päivän työn jälkeen oli saatu tietä levennetyksi niin paljon, että hevoset ja kuormajuhdat voitiin kuljettaa sitä pitkin ja viedä alas laitumelle, sillä välin kuin tien tekoa jatkettiin elefanttien takia. Tämä työ vaati lisäksi kolme päivää, ennenkuin nälkiintyneet rumilas-raukat voitiin kuljettaa eteenpäin. Mutta vielä kolme vuorokautta, ja silloin koko armeija oli alhaalla tasangolla. Alppien ylikulku oli vienyt viisitoista päivää. Viisi kuukautta oli kulunut siitä, kun Hannibal läksi Cartagenasta.

Hannibalin suuri ajatus ryhtyä taisteluun roomalaisten kanssa itsessään Italiassa oli toteutumaisillaan. Raudan lujalla tahdonvoimallaan hän oli suorittanut tuon historiassa ainutlaatuisen uhkapelin, jollaista kulku yli Alppien oli. Mutta kauheita uhrauksia se oli maksanut. Rhônen ylikulun jälkeen hänen sanotaan menettäneen noin puolet armeijastaan. Varmaankin kylmyys ylhäällä Euroopan korkeimmilla tuntureilla on vienyt hengen useimmilta. Viettää viisitoista yötä paljaan taivaan alla alituisesti alttiina jääkylmille tuulille, jotka jäätiköiltä pusertuvat alas tunturien kuilujen kautta, sen jo olisi pitänyt olla kylliksi tuhotakseen melkein koko armeijan. Ainoastaan 20 000 jalka- ja 6 000 ratsumiestä lienee Hannibalilla ollut jäljellä, kun hän astui Rooman valtakunnan maaperälle.[203] Mutta täällä hän voi olettaa kykenevänsä täyttämään armeijansa aukot ystävällismielisten kansojen avulla. Hämmästellen nämä totesivat harvinaisen näytelmän: suuri armeija, joka oli kulkenut aina Herkuleen patsailta asti, laskeutui alas Alppien huipuilta tuomaan heille vapautta.

Po-laakson taistelut.

Ennenkuin Publius Scipio armeijoineen oli ehtinyt tulevalle sotanäyttämölle, Hannibal ehti antaa sotilastensa kerätä uusia voimia rasitusten jälkeen. Hän oli myöskin houkutellut tai pakottanut puolelleen suuren osan väestöä pohjoisessa, Cisalppisessa Galliassa. _Ticinus_-joen luona, lähellä Vercellæn kaupunkia Scipion ratsu- ja jousimiehet sattuivat eräällä tiedustelumatkalla kohtaamaan Hannibalin ratsujoukon. Molemmilla puolin olivat itse ylipäälliköt johtajina Huolimatta karthagolaisten ylivoimaisuudesta Scipio otti vastaan vihollisen taisteluhaasteen.[204]

Hannibalin raskasaseiset ratsumiehet heittivät pian roomalaiset takaisin, ja sitten kevyt numidialainen ratsuväki oli heidän kimpussaan hyökäten sivuilta ja takaa. Nämä numidialaiset eli berbiläiset ratsastajat nopeine, kestävine hevosineen olivat kevyen ratsuväen ihanne. Voittamattomia olivat nämä arojen pojat vihollista häiritsemään ja uuvuttamaan, hänen ympärillään parveilemaan, houkuttelemaan itseään seuraamaan, harhaan johtamaan ja väijytyspaikassa vaanimaan. Kuin pyörremyrsky he syöksähtivät roomalaisia kohti villiä neliä, ja tomupilvestä, jossa valkeat viitat häilähtelivät ja tummat silmät salamoivat, lennähti nuolikuuro. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä he villisti kirkaisten pyörähyttivät ympäri pystyyn kavahtaneet oriinsa ja hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Numidialaiset merkitsivät karthagolaisille samaa kuin venäläisille kasakat 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla.

Suurin tappioin Scipion täytyi, itse vaikeasti haavoittuneena perääntyä Po-joen yli. Roomalaiset pelastuivat täydelliseltä häviöltä ainoastaan siten, että heidän onnistui viime hetkessä repiä joen yli johtava silta. Mutta se armeijan osa, joka sankarillisesti kuolemaa halveksien suojasi toverien perääntymistä yli sillan, joutui itse eristetyksi omistaan ja sen täytyi antautua vangiksi.

Ennenkuin Hannibal oli tullut Pon yli, Scipio oli ehtinyt perääntyä _Trebia_-joen taakse ja asettautua vahvoihin asemiin vasen sivusta Apenniinien, oikea Po-virran ja roomalaisen Placentian[205] linnoituksen tukemina. Täällä Scipio odotti apujoukkoja, ja kun nämä olivat saapuneet, hän oli täysin tasaväkinen vihollisen kanssa, mitä jalkaväkeen tulee. Hänen ratsuväkensä oli sitävastoin edelleenkin heikompi kuin Hannibalin.

Haavansa takia Scipion täytyi luovuttaa päällikkyys toiselle miehelle. Hannibal koetteli nyt sotapäällikköneroaan saadakseen houkutelluksi roomalaiset tulemaan pois vahvasta asemastaan. Ja se onnistui lopuksi. Hän antoi vihollisen ratsuväen saada pienen voiton ratsuväkitaistelussa. Se houkutteli koettelemaan enempää. Päällikkyyttä hoiteleva konsuli halusi mielellään ehtiä tehdä itsensä huomatuksi, ennenkuin hänen virka-aikansa loppuisi — siihen oli enää muutamia viikkoja. Ja niin johduttiin siihen, että roomalaisten kevyet joukot muutamia päiviä sen jälkeen joutuivat taas taisteluun vihollisen ratsuväen kanssa. Karthagolaiset väistyivät vähän kerrassaan, ja taisteluinnossaan roomalaiset seurasivat heidän perässään joen poikki. Mutta äkkiä karthagolaiset pysähtyivät. Roomalaiset olivat juuri sillä paikalla, jonka Hannibal oli valinnut, silmä silmää vasten hänen taistelujärjestyksessä olevan armeijansa kanssa.

Roomalaiset olivat kuolemaantuomitut, jollei heidän armeijansa päävoima rientäisi avuksi. Se tuli. Mutta sotilaat saapuivat perille lopen väsyneinä, läpimärkinä ja väristen joulukuisen, kylmän ja korkealle paisuneen joen yli suoritetun pikamarssin jälkeen ja lisäksi nälkäisinä — sillä he eivät olleet ehtineet saada aamiaistaen. Hannibal oli sitävastoin antanut armeijansa päävoiman lämmitellä ja hyvin aterioida leirissä. Kylläisinä ja tyytyväisinä ja voideltuina öljyllä ollakseen pakkaseen nähden vastustuskykyisempiä sotilaat olivat sitten asettuneet taistelujärjestykseen, ja kun ylipäällikön oli onnistunut houkutella roomalaiset sinne, jonne tahtoi, verinen näytelmä voi alkaa.

Avusta huolimatta roomalaisten kevyet joukot eivät jaksaneet kauan pitää puoliaan. Heidän jalkasoturinsa sitävastoin näyttivät ansainneensa voittamattomien maineen ollen koko taistelun ajan ratkaisevasti parempia kuin Hannibalin jalkaväki. He eivät tietysti voineet rynnätä eteenpäin vihollisen jalkaväkeä ja siihen yhtynyttä ylivoimaista ratsuväkeä vastaan, mutta he eivät myöskään perääntyneet tuumaakaan. Vasta kun osasto valittuja joukkoja Hannibalin nuorimman veljen _Māgon_ johdolla hyökkäsi heidän selkäänsä, sivustat ja keskustan takimmaisin rivi joutuivat epäjärjestykseen. Keskustan päävoima sitävastoin — kolmasosa koko armeijasta — painautui tiiviisti yhteen, mursi karthagolaisten rintaman ja murhaavassa taistelussa raivasi itselleen tien Placentiaan. Mutta suurimman osan muuta armeijaa sen koettaessa päästä virran yli vihollisen kevyet joukot surmasivat tai elefantit tallasivat jalkoihinsa.

Mutta taistelu tuotti Hannibalillekin suuria tappioita. Jälkeenpäin hänen armeijansa hupeni yhäkin sairauksien takia, joita raa’an kylmä talvisää aiheutti. Itse taistelun kuluessa karthagolaiset olivat rankkasateesta ja lumirännästä niin pahoin paleltuneet, että he tuskin kykenivät iloitsemaan saamastaan voitosta, Livius kertoo. Ja elefantit, jotka Hannibalin niin suurella vaivalla oli onnistunut kuljettaa Alppien yli, kuolivat kaikki paitsi yksi. Mutta sen sijaan hänen armeijaansa vahvistivat entistä enemmän kelttiläiset soturit. Gallialaiset nousivat näet Hannibalin voiton jälkeen yleisesti roomalaisia vastaan ja toivat hänelle, niin sanotaan, apujoukkoja hieman yli 60 000 miestä.

Kaikesta huolimatta Trebian voitto oli osoittanut, kuinka paljoa huonompi karthagolainen jalkasoturi oli Rooman legioonalaista. »On harvoja taisteluita», Mommsen sanoo, »jotka siinä määrin tuottavat kunniaa roomalaiselle sotilaalle, kuin Trebian taistelu. Mutta on myöskin harvoja taisteluita, jotka aiheuttavat raskaampia syytöksiä niitä sotapäälliköitä kohtaan, jotka ovat taistelua johtaneet.» Vika oli kuitenkin perimmältään korkeimman johdon järjestelmässä. Ylipäällikkyys joutui näet jo vuoden kuluttua aina uusiin, kokemattomiin käsiin. Ennenkuin uusi ylipäällikkö oli oikein oppinut tuntemaan omia joukkojaan saatikka sitten vihollisen sotavoimia ja ehtinyt perehtyä olosuhteisiin sotanäyttämöllä, suurin osa hänen virka-ajastaan oli kulunut, ja hänen seuraajansa jo kenties tullut nimitetyksi. Jos hän nyt sattui olemaan kunnianhimoinen ja tahtoi tulla huomatuksi, oli seurauksena hyvin usein se, että hän heittäytyi liian kiirehdittyihin yrityksiin ja niitti häpeää ja tappiota triumfin asemesta. »Kaksi komentavaa pormestaria», kuten Delbrück nimittää sotaretkellä olevia konsuleita, voivat kyetä pysyttämään ympärillä asuvat ryövärilaumat tarpeellisen välimatkan päässä, mutta tällainen järjestelmä oli täydellisesti epäajanmukainen valtiolle, jolla oli vastassaan sotapäälliköitä, joiden elämäntehtävänä oli sota. »Kerta kaikkiaan ei käy päinsä poimia viikunoita orjantappuroista», Mommsen lisää.

Roomalaisten voima perustui sitävastoin heidän jalkaväkisotilastensa erikoiseen kuntoon ja siihen, että heillä oli voimakkaasti kasvava väestö, josta saatiin uutta sotilasainesta. Yhdessä liittolaistensa kanssa heillä oli käytettävissään yli 700 000 sotakuntoista miestä. Sitävastoin Hannibalin säännöllisiä sotavoimia, jotka luonnollisesti vuosi vuodelta vähenivät, oli suunnattomasti vaikeampi täydentää. Täydentämisen täytyi tapahtua joko Karthagosta tai Espanjasta käsin. Järjestettyjen joukkojen luominen kelttiläisistä sotajoukoista oli ylivoimainen tehtävä, ainakin säällisessä ajassa. Hyökkäyksessä gallialaiset olivat kelpo sotilaita, mutta heiltä puuttui kestävyyttä. Vaikeisiin taktillisiin manöövereihin ja vaativiin marsseihin he eivät kelvanneet.

Ainoa, missä Hannibal oli vihollistansa edellä, oli yhäkin hänen erinomainen ratsuväkensä, mutta ajan mittaan vain hänen oma sotapäällikkö-nerokkuutensa. _Sitä_ täytyi siis käyttää hyväkseen, äärimmilleen, ennen kaikkea alituisesti valmistamalla viholliselle yllätyksiä, niin että sotanäyttämöä voitiin siirtää. Sillä jos taistelu jähmettyi asemasodaksi, karthagolaiset olivat lukumääränsä vähemmyyden perusteella hukassa.

_Ratkaisua_ Hannibal kuitenkin piti mahdottomana saavuttaa, ellei hänen onnistuisi taivuttaa liittolaisia luopumaan Roomasta. Hän koetti senvuoksi kaikin tavoin saada heitä puolelleen. Roomalaiset, jotka hän oli ottanut vangiksi, hän panetti rautoihin, mutta heidän italialaiset liittolaisensa hän laski vapaiksi lunnaitta. Hän toivoi, että kukin vapaaksi päästetty kertoisi kotiseudullaan, että Hannibal ei taistellut Italiaa, vaan Roomaa vastaan ja että hän taisteli italialaisten kansojen vapauden puolesta ja aikoi antaa takaisin kaikille sorretuille kansoille itsenäisyyden ja entiset maa-alueet.

Hannibal kulkee Apenniinien yli. Trasimenuksen taistelu.