Part 32

Mutta Rooma ja Karthagohan olivat vanhastaan hyviä ystäviä. Karthago oli Rooman vanhin liittolainen. Että kahdesta liittolaisesta voi tulla veriviholliset, se ei ole kuitenkaan tavaton ilmiö historiassa enempää kuin yksityiselämässäkään. Ja ettei roomalaisten ja karthagolaisten välinen rakkaus ollut sitä laatua, joka ei voi koskaan ruostua, se oli ilmennyt jo Pyrrhoksen sodan aikana, kun karthagolaiset m.m. tarjosivat hänelle liittoa roomalaisia vastaan.

* * * * *

Puunilaissodan ensimmäinen näytös esitettiin Sisiliassa, jossa taisteltiin vaihtelevalla onnella. Mutta joskin roomalaiset voittivat maalla, niin mitä se hyödytti, kun uusia rikkauksia, uusia sodankäyntivaroja alituisesti yli meren virtasi tuohon suureen kauppakaupunkiin? Ja laivastollaan karthagolaiset voivat lamauttaa koko Italian kaupan ja eristää Sisiliassa olevat roomalaiset sotavoimat kotimaasta. Ilmeisesti tätä sotaa ei sopinut käydä samalla tavoin kuin taistelua Apenniinien niemimaan herruudesta. Roomalaisille selvisi, että jos jotakin ratkaisevaa aiottiin saada aikaan, heidän täytyi mitellä voimiaan karthagolaisten kanssa ei vain maalla, vaan myöskin heidän omassa elementissään: merellä.

Campanian talonpojat olivat ja pysyivät maamyyrinä. Yksi niistä kolmesta asiasta, joita Cato, roomalaisen perustyyppi, katui, oli se, että hän oli kerran veneellä kulkenut kahden paikan välin, jonka hän olisi voinut suorittaa jalkaisin.

Mutta nyt Rooman kansan täytyi kuitenkin totuttautua merimiehiksi. Täytyi rakentaa vahvempi ja uudenaikaisempi laivasto kuin entinen. Ja jos Latiumin talonpojat ja Apenniinien paimentolaiset eivät kyenneetkään hoitelemaan airoja ja ohjaamaan laivaa, niin roomalaiset olivat viime aikoina liittäneet itseensä toisia kansoja, joilla oli meritottumusta. Tällaisia olivat etruskit, mutta ennen kaikkea etelä-Italian valtaus oli antanut roomalaisille kelvollisia merimiehiä omien rajain sisältä. Tarentumilaiset ja toiset suurkreikkalaiset olivat kansaa, joka ymmärsi laivan rakennustaidon; he kelpasivat myöskin muodostamaan Rooman laivaston miehistön ydinjoukon. Näiden olosuhteiden ja sen lisäksi erään merisotaa palvelevan keksinnön avulla Rooman laivasto sai vuonna 260 voiton _Mylæn_ luona lähellä Messinaa. Keksittiin näet ryntäyssillat, jotka voitiin pudottaa alas roomalaisista laivoista, ja jotka rautahaoilla iskivät kiinni vihollislaivan kanteen. Sitten roomalaiset sotilaat voivat juosta vihollisen laivaan ja taistella mies miestä vastaan sen sijaan, että ennen oli ollut kysymys laivan taistelusta laivaa vastaan, taito, jossa varsinaiset roomalaiset olivat suunnattomasti kehittymättömämpiä kuin karthagolaiset. Heidän laivansa olivat kömpelömpiä ja raskasliikkeisempiä eivätkä senvuoksi kyenneet suorittamaan nopeita taktillisia liikkeitä. Minne ne olivat asettuneet, siinä ne sitten olivat. Kaksintaistelussa karthagolainen palkkasoturi sitävastoin ei lainkaan kyennyt mittelemään voimiaan Rooman legioonalaisen kanssa; ja tätä lukuunottamatta roomalaisilla oli yliote siinäkin, että he olivat ottaneet laivoihinsa enemmän sotilaita kuin karthagolaiset. Lukumäärän ylivoima tuli oikeuksiinsa siten, että ryntäyssiltojen kautta merisota muuttui melkein maataisteluksi.

Roomalaiset olivat saaneet ensimmäisen suuren merivoiton, ja Roomasta oli yhdellä iskulla tullut merivalta. Luonnollisesti varsinaiset roomalaiset eivät voineet merimiehinä olla vastustajiensa veroisia. Lukemattomia kertoja heidän laivastonsa kärsivätkin haaksirikon ylipäällikköjen tyhmänrohkeuden takia ollessaan tekemisissä elementin kanssa, johon he eivät olleet tarpeeksi kotiutuneet. Nämä tekaistut amiraalit olivat luonnollisesti aivan liian korkea-arvoisia kuunnellakseen alempiarvoisten, mutta merta tuntevien neuvoja. Ja heidän itserakkautensa takia tuhannet viattomat saivat uhrata elämänsä. Kerran kovassa myrskyssä murskautui Sisilian etelärannikkoa vastaan eräästä 360-laivaisesta laivastosta enemmän kuin 3/4 aluksista.

Mutta ihailtavalla tarmolla ja ripeydellä roomalaiset rakensivat uuden laivaston, jonka avulla heidän onnistui kuten Agathokleen viedä joukkoja Afrikkaan ja uhata itseään Karthagoa.[194] Yritys päättyi kuitenkin roomalaisten täydelliseen tappioon. Vastoinkäyminen tuli sitäkin vaarallisemmaksi, kun karthagolaiset saivat nuoressa, lahjakkaassa _Hamilkarissa_, liikanimeltä _Barkas_ — se on tulkittu merkitsevän »Salama» — erinomaisen päällikön. Hän paloverotti ja hävitti Italian rannikoita.

Vastustajat olivat tavattoman tasaväkiset. Ei tahtonut tulla ratkaisua lainkaan, sanoo Polybios, »vaikka kummallakaan puolen ei laiminlyöty koettaa jokaista historiasta tunnettua sotatemppua tai vallan uhkarohkeita uljuudennäytteitä. Tuskin kului päivääkään ilman taisteluja, mutta ei mikään johtanut ratkaisevaan tulokseen. Kumpikin kansa muistutti kahta kukkoa, jotka taistelevat elämästä ja kuolemasta, kunnes molemmat ovat täydellisesti menehtyneet.»

Viimeiset varansa roomalaiset panivat peliin saadakseen aikaan ratkaisun merellä. Valtiokassa oli tyhjä, mutta kiitos johtavien miesten jalomielisyyden ja isänmaanrakkauden saatiin laivastorakennukseen tarvittavat välttämättömät rahavarat kokoon. Kukin otti varojensa ja voimiensa mukaan joko yksin tai yhdessä yhden tai useamman kansalaisensa kanssa rakentaakseen suuren sota-aluksen. Tämä vertaistaan vailla oleva voimannäyte oli täydellinen yllätys viholliselle, joka tuli perinpohjin lyödyksi _Ægātēs-saarten_ luona Sisilian länsirannikolla vuonna 242. Nyt karthagolaisten tilanne oli niin toivoton, että he tarjosivat rauhaa. Sisilia oli itse asiassa menetetty jo monta vuotta sitten, ja mahdollisuuksia sen takaisin valloittamisesta ei ollut olemassa. Roomalaisilla ei myöskään ollut mitään voitettavissa jatkamalla sotaa. Rauha solmittiin sillä ehdolla, että karthagolaiset luopuivat Sisiliasta ja maksoivat niin suuren summan kuin 3 200 talenttia sotakorvausta.

* * * * *

24 vuotta oli sota jatkunut keskeytymättä. Niistä sotilaista, jotka ottivat osaa ratkaisevaan taisteluun, ei suuri osa ollut vielä syntynyt, kun sota puhkesi. Kuinka monta ihmiselämää tämä sota oli maksanut, ymmärrämme siitä, että Rooman väestön lukumäärä vain seitsemänä vuotena väheni likemmä 50 000 miehellä eli seitsemännellä osalla koko asukasluvusta. Ja suhteellisesti vähintään yhtä suuret olivat varmasti ne tappiot, jotka kohtasivat Rooman liittolaisia. Hankkiakseen varoja sodankäyntiin senaatin oli täytynyt ryhtyä vaaralliseen toimenpiteeseen, huonontamaan rahaa, niin että sen arvo lopullisesti laski seitsemänteen osaan normaaliarvosta.

Kalliisti roomalaiset olivat siis ostaneet Sisilian. Mutta hedelmällinen saari oli vieläkin suuremman hinnan arvoinen. Lähimmässä tulevaisuudessa tuli siitä Rooman vilja-aitta. Nykyjään, kun Sisilian viljelty maa tuottaa pääasiallisesti viiniä, oliiveja ja etelänhedelmiä, meidän on vaikea kuvitella saaren hedelmällisiä osia lainehtivina viljavainioina. Mutta maanviljelys oli siellä roomalaisaikaan tulos tarkoituksellisesti ajetusta Rooman elintarvepolitiikasta. Veroina roomalaiset kantoivat nimittäin puutarhatuotteista[195] viidennen osan sadosta, mutta viljasta ainoastaan kymmenennen osan.

Karthagolle Sisilian menetys oli kova isku. Sisilia oli nimittäin ainoa paikka, josta vihollinen voi uhata itseään Karthagoa. Tähän aikaan alukset eivät vielä olleet rakennetut niin, että ne voivat kauemman aikaa uhmata myrskyjä avoimella merellä, vaan täytyi niiden purjehtia pitkin rannikkoja löytääkseen helposti sataman äkillisen rajuilman puhjetessa. Sellaisten olosuhteitten vallitessa oli matka Apenniinien niemimaalta Afrikkaan liian pitkä roomalaiselle maihinnousulaivastolle, jollei se voinut tarpeen tullen päästä Sisilian satamiin. Agathokleen aikaiset kokemukset olivat antaneet karthagolaisille näytteen siitä, kuinka vaarallista oli, jos vihollisia oli saarella. Ja nyt tämä oli joutunut roomalaisten käsiin. Milloin nämä käyttäisivät hyväkseen hyökkäysasemaansa? Se oli vain ajan kysymys. Jonakin yönä voi sotalaivasto hyvän tuulen vallitessa viedä roomalaiset legioonat Sisiliasta Afrikkaan. Sisilia roomalaisten käsissä oli alituisena kuolemanuhkana karthagolaisten vallalle.

Kirjallisuutta puunilaissotiin:

Om grundlæggelsen af Romernes verdensherredømme efter de tre første bøger af Polybios's historiske værk. O.A. Hovgárdin tanskannos.

Hans Delbrück, Geschichte der Kriegskunst: I nide.

Johannes Kromayer, Antike Schlachtfelder: III nide.

Eduard Meyer, Kleine Schriften: II nide.

Carl Neumann und Gustav Faltin, Das Zeitalter der punischen Kriege.

Ad. Holm, Geschichte Siciliens im Altertum: III nide.

Victor Ehrenberg, Karthago.

Stephane Gsell, Histoire ancíenne de l'Afrique du Nord: 4 nid.

Otto Meltzer und Ulrich Kahrstedt, Geschichte der Kartager: 3 nid.

Tähän lukuun:

Max Schermann: Der erste punische Krieg im Lichte der livianischen Tradition.

ROOMAN VALTAKUNTA SAA LUONNOLLISET RAJAT.

Sisiliasta oli tullut Rooman _provinssi_ — niin roomalaiset nimittivät varsinaisen Italian ulkopuolella olevia alueitaan. Provinsseja hallitsivat roomalaiset maaherrat melkein rajattomalla vallalla. Vähän sen jälkeen kuin olivat tehneet rauhan karthagolaisten kanssa, roomalaiset valtasivat myöskin toisen karthagolaisten alueen, nimittäin Sardinian. He käyttivät hyväkseen vaarallista kapinaa, joka puhkesi karthagolaisten palkkajoukkojen keskuudessa, sitten kuin nämä oli viety Afrikkaan, ilman että heille oli maksettu palkkaa. Kapina levisi Karthagon alaisten Afrikan kansojen keskuuteen, jotka olivat kauan vihanneet ylimielisiä herrojaan näiden kovan hallituksen ja kiristysjärjestelmän vuoksi. Vieläpä oli mieliala foinikialaisten liittolaistenkin keskuudessa niin uhkaava, että karthagolaisten valta näytti olevan tuomittu pirstoutumaan. Ainoastaan Hamilkarin erinomaista voimaa ja sotapäälliköntaitoa karthagolaiset saivat kiittää siitä, että kuohunta lopuksi kolme vuotta kestäneiden kiivaiden taisteluiden jälkeen voitiin kukistaa. Vangittuja kapinallisia heitettiin tuhansittain elefanttien kuoliaaksi tallattaviksi,[196] kostoksi niistä kauheista julmuuksista, joita nämä itse olivat aikaisemmin suorittaneet, ja heidän johtajansa naulittiin ristiin. Väristen puhuttiin kaikkialla maailmassa tästä kauheasta sodasta.[197]

Vaikka roomalaiset olivat äskettäin selvittäneet välinsä karthagolaisten kanssa, he eivät saaliinhimossaan empineet käyttää näiden vaikeaa tilannetta hyväkseen, vaan anastivat _Sardinian_, kun kapinaliike karthagolaisia vastaan levisi myöskin sinne. Kun entiset omistajat vaativat saarta takaisin, roomalaiset uhkasivat sodalla. Karthagolaisten täytyi — vaikka hammasta purren — taipua eikä ainoastaan luovuttaa Sardinia, vaan suorittaa sen lisäksi vahingonkorvauksena niistä sotavarusteluista, joihin roomalaisten oli täytynyt ryhtyä, 1.200 talenttia. Harvoin on lausetta, että politiikassa valta on oikeutta, sovellettu häpeällisemmällä tavalla. Roomalaisten oli tarvinnut ainoastaan uhata sodalla tehdäkseen ainutlaatuisen hienon afäärin.

Toinen juttu on se, mitä seurauksia tästä kaappauksesta tuli olemaan.

Sardinian voittoa sopi roomalaisten mielestä lisätä _Korsikan_ valtauksella, joka oli vanha etruskilainen alue, missä roomalaiset jo aikaisemminkin olivat koettaneet saada lujan jalansijan. Molemmilla saarilla uudet herrat rajoittuivat kumminkin — samoinkuin ennen karthagolaiset ja etruskitkin olivat tehneet — vain rannikkojen miehitykseen. Maan sisäosien alkuasukasväestöä he pitivät alituisen kauhun vallassa panemalla toimeen ihmismetsästyksiä. Alkuasukas-raukkojen kimppuun usutettiin verikoiria ja heidät myytiin sitten orjiksi.

Hankkimalla valtaansa Sisilian, Sardinian ja Korsikan _roomalaiset olivat saaneet Tyrrheenan meren omakseen_. Ne kauppa-asemat, jotka karthagolaiset olivat näillä saarilla itselleen hankkineet, olivat olleet tavattoman tärkeitä heidän kauppamatkoilleen läntisellä Välimerellä. Nyt tämä vaivalloisesti hankittu tien varrella olevain pysähdyspaikkain verkko oli revitty rikki. Karthagolaiset olivat kauppamatkoillaan riippuvaiset roomalaisten armosta. Heidän valtansa Välimeren läntisellä syvänteellä oli uhattu, ja he olivat menettämäisillään elämisenehtonsa luonnollisen lähteen.

* * * * *

Ei viipynyt kauan näiden viimeisten maan hankintojen jälkeen, ennenkuin roomalaiset alkoivat vallata myöskin jäljellä olevaa osaa Apenniinien niemimaasta aina Alppeihin asti. Gallialaiset alkoivat tulla jälleen vaarallisiksi, ja Roomaa uhkasi uusi gallialaismyrsky. Laidunmaita himoitsevat suunnattomat joukot tätä puoli villiä kansaa tunkeutui pohjoisesta päin ja olivat enää vain kolmen päivän maikan päässä Roomasta, ennenkuin siellä tiedettiin, missä he olivat. Maksoi paljon verta, ennenkuin roomalaisten onnistui lopulta voittaa heidät. Torjuakseen gallialaisvaaran ikiajoiksi he päättivät valloittaa koko _Cisalppisen Gallian_. Viisivuotisen kovan taistelun jälkeen oli koko Italian valloitus aina Alppeihin asti pääasiallisesti suoritettu noin vuonna 220 e.Kr. Kuinka paljoa vaarallisemmaksi olisi seuraava puunilaissota muussa tapauksessa muodostunutkaan roomalaisille! Mutta mitä oli saatu aikaan, se oli roomalaisten näkökannalta katsoen suoritettu viimeisellä hetkellä. Sillävälin, kun roomalaiset olivat vielä valmistelupuuhissa vyöttääkseen Cisalppisen Galliankin sotilassiirtokunnilla, kulki Hannibal, heidän vaarallisin vihollisensa, Alppien yli.

TOINEN PUUNILAISSOTA.

Karthago voimistuu jälleen mahtavaksi.

Sardinian tapahtumien jälkeen karthagolaisille oli päivänselvää — jollei se ollut sitä jo ennenkin —, että he eivät voineet pitää vuoden 241 rauhaa muuna kuin aselepona. Ei kukaan nähnyt selvemmin, mitä oli odotettavissa, kuin Hamilkar ja hänen vävynsä _Hasdrubal_. Molemmat ottivat nyt elämäntehtäväkseen hankkia isänmaalleen korvauksen kärsityistä menetyksistä toiselta taholta, _Espanjasta_. Espanjasta piti tulla samalla kertaa uuden sodan tukikohta, sillä kostettava oli roomalaisille, joita he vihasivat sydämestään ja sielustaan. Espanjan hopeakaivokset olivat, jos niitä järjellisesti käytettiin, kylliksi rikkaat sekä Karthagon sotavelan maksamiseen että korvaamaan suuret sotavarustelut, ja iberiläiset kansat olivat erinomaista sotilasainesta.

Neljä vuotta rauhanteon jälkeen Hamilkar vei joukkonsa tähän maahan, jossa karthagolaisilla ennestään oli Gades ja muutamia muita hajallaan olevia kauppapaikkoja. Käyttäen näitä tukikohtinaan hän loi sotapäällikkölahjainsa ja poliittisen viisautensa avulla yhtenäisen karthagolaisen alueen, joka ulottui Espanjan viljavilta Välimeren mailta aina pohjoisessa olevaan Ebro-virtaan asti. Etelä-rannikon parhaaseen satamapaikkaan hän perusti _Cartagenan_ (Uusi Karthago), josta tuli uuden valtakunnan pääkaupunki. Nerokkaan valtiomieskatseensa opastamana Hamilkar oli hankkinut isänmaalleen siirtomaa-alueen, joka enemmän kuin täysin korvasi Sisilian ja Sardinian menetyksen ja samalla avasi uuden vientialueen karthagolaisille kauppalaivoille.

* * * * *

Kauan aikaa kului, ennenkuin roomalaiset käsittivät, mitä tosiaankin oli tapahtunut tuolla kaukaisella Iberian niemimaalla. Ne epäluulot, jotka olivat karthagolaisten saavutusten johdosta heränneet, häipyivät kumminkin, kun Hamilkar kaatui kahdeksanvuotisten voittoisaan taistelujen jälkeen. Toivottiin, että hänen suuret suunnitelmansa olivat kuolleet hänen kanssansa. Ilmeni kuitenkin, että hänellä oli henkinen perillinen, Hasdrubal. Mutta roomalaisista ei ollut viisasta heittäytyä uuteen sotaan, ennenkuin he olisivat selvitelleet välinsä vihollisten kanssa, jotka olivat aivan heidän ulottuvillaan, nimittäin Po-laakson gallialaisten kanssa.

Samaan aikaan, jolloin roomalaiset masensivat nämä kansat, Hasdrubal kaatui murhaajan käden kautta. Mutta kostoajatus sai uuden ja vaarallisemman edustajan. Se oli Hamilkarin vanhin poika, _Hannibal_. Hän oli siihen aikaan vain kaksikymmenkuusivuotias. Jo poikasena hän oli saanut seurata isäänsä sotaretkillä. Hän on itse vanhoilla päivillään kertonut, että kun Hamilkar oli lähdössä Espanjaan, hän kysyi yhdeksänvuotiaalta pojaltaan, tahtoisiko tämä seurata mukana. »Minä vastasin ihastuneena 'kyllä'», Hannibal jatkaa, »ja rukoilin häntä lapsen tavoin itsepäisesti ottamaan minut mukaan. Silloin hän tarttui käteeni, vei minut alttarin ääreen, jossa hän juuri uhrasi Zeukselle, ja sanoi, että minun tulisi käsi uhrin päällä vannoa vala aina vihaavani roomalaisia.» Tälle valalleen Hannibal oli uskollinen elämänsä loppuun asti.

Hannibal oli melkein kaikessa isänsä kuva. »Vanhat soturit luulivat hänessä saaneensa takaisin Hamilkarin nuorukaisena», Livius kertoo. »Sama ilme oli katseessa, sama tuli silmissä, samat kasvojenpiirteet.» Pian hän oli koko sotajoukon epäjumala. »Ei ollut ketään, jonka Hasdrubal mieluummin asetti johtoon, kun jokin rohkea urotyö oli toimitettava, ei ketään, jolla oli sellainen kyky temmata sotilaat mukaansa, ei ketään, jota he seurasivat sellaisella luottamuksella. Itse hän ei koskaan väsynyt mistään ponnistuksista. Hän voi kärsiä yhtä hyvin hellettä kuin pakkastakin. Ruoassa ja juomassa hän oli mitä kohtuullisin. Valvoa hän voi yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin. Uni sai tulla, kun hänellä oli siihen aikaa työltään, eikä hän tarvinnut unta varten pehmeää vuodetta eikä hiljaisuutta. Usein nähtiin hänen nukkuvan paljaalla maalla vahtien ja vartijain välillä sotilasvaippa peitteenään. Pukunsa puolesta hän ei lainkaan erottautunut sotatovereistaan, ainoastaan hänen hevosensa ja aseensa herättivät huomiota. Ratsain tai jalan hän oli parhain kaikista, ensimmäisenä hän riensi taisteluun ja palasi viimeisenä takaisin.»

Näin voimakas on ihailu, minkä tuo erikoinen mies herätti vihollisessa. Olisi kuitenkin ollut enemmän kuin inhimillistä, jollei kansallisuus- ja rotuviha myöskin esiintyisi siinä kuvassa, jonka roomalainen historioitsija on antanut maansa vaarallisimmasta vihollisesta. Hän lisää näet liioitellen, jonka tosiseikat kuitenkin kumoavat: »Näiden suurten luonteenominaisuuksien vastapainona oli kuitenkin yhtä suuria luonteenvirheitä: epäinhimillinen julmuus ja puunilaisellekin ominaista suurempi petollisuus. Hän ei tuntenut lainkaan totuutta, mikään ei hänelle ollut pyhää, jumalien pelko oli hänelle tuntematon, eikä hän piitannut vannotuista valoista, omaatuntoa hänellä ei ollut.» Nämä Liviuksen syytökset ovat mitä suurimmassa määrin epäoikeutettuja. »Sanansa Hannibal on aina pitänyt», Eduard Meyer sanoo, »eikä hän milloinkaan tarpeettomasti vuodattanut verta. Sotavankejaan hän on kohdellut inhimillisesti ja vihollisiaan kohtaan hän on aina käyttäytynyt ritarillisesti.»

* * * * *

Ensimmäinen puunilaissota oli alkanut Messinassa; toinen puhkesi _Saguntumissa_. Sodan puhkeamisajan olosuhteet molemmissa kaupungeissa muistuttavat suuresti toisiaan. Molemmissa oli roomalaisystävällinen puolue ja toinen, joka tahtoi antautua karthagolaisten vallanalaisuuteen. Viimemainittua vaaraa välttääkseen Rooman kannattajat ryhtyivät karkoittamaan tai surmaamaan vastapuolueen ensimmäisiä miehiä. Jäljellejääneet kääntyivät avunpyynnöllä Karthagon hallituksen puoleen, ja suuri neuvosto valtuutti Hannibalin sekaantumaan Saguntumin asioihin. Kaupungin hallitseva puolue etsi silloin turvaa roomalaisilta, jotka ottivatkin kaupungin turviinsa.

* * * * *

Vuonna 219 Hannibal alkoi piirittää kaupunkia.

Se oli itse asiassa sodanjulistus roomalaisille ja vastaus heidän vilpilliseen menettelyynsä Sardiniassa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.

Saguntumilaiset puolustivat kaupunkiaan epätoivon rohkeudella. Kun muurit ja tornit olivat sortuneet karthagolaisten muurinmurtajien sysäyksistä, »he peittivät ruumiillaan», kuten Livius sanoo, »lujat muurinsa menettäneen isiensä kaupungin, eikä kukaan väistynyt paikaltaan.» Mutta karthagolaisia kiihoitti runsas saalis, joka heitä odotti; ja kun Hannibal antoi puhaltaa ryntäysmerkin, kaupunki oli tuomittu perikatoon.

Roomalaiset näyttävät mahdollisimman kauan välttäneen uutta sotaa. Kahdeksan kuukautta kaupunki sai näet kokea kaikkia piirityksen kauhuja, ilman että he lähettivät sinne apua. Mutta kun Saguntum oli valloitettu, he lähettivät Karthagoon lähetystön, joka vaati Hannibalin luovuttamista.

Harmistuneena suuri neuvosto hylkäsi tämän vaatimuksen. Rooman lähetit eivät vastanneet sanaakaan. Vanhin heistä osoitti vain togansa rintalaskosta ja sanoi: »Täällä on meillä sota sekä rauha. Valitkaa kumman haluatte!» Karthagolaiset huusivat silloin yhtä uhmamielisinä, että hän voisi antaa, kumman vain halusi. Ja kun roomalainen sanoi, että hän antoi sodan, karthagolaiset vastasivat, että he ottivat sen vastaan ja että he tulisivat käymään sitä samalla rohkeudella, jolla he olivat sen vastaankin ottaneet. »Tosiasiallisesti Hannibal oli», sanoo Eduard Meyer, »pakottanut sekä roomalaiset että karthagolaiset uuteen sotaan.»

Mutta Saguntumin hävitys ei luonnollisesti ollut lainkaan _syynä_ uuteen sotaan, vaan ainoastaan _satunnainen aihe_ sen puhkeamiseen. Varsinainen sodan syy oli paljoa syvemmällä: Sisilian menetyksessä ja ennen kaikkea Rooman häpeällisessä Sardinian valtauksessa sekä sen yhteydessä tapahtuneessa rahankiristyksessä. Tyytyä pysyvästi tällaiseen asiaintilaan olisi merkinnyt Karthagolle samaa kuin itsemurha. ostosodan täytyi tulla.

Hannibalin retki.

»Minä ryhdyn nyt» — Livius sanoo suuren teoksensa 21:nnen kirjan johdannossa — »kuvaamaan muistettavinta kaikista sodista, mitä milloinkaan on käyty, sitä sotaa, jota karthagolaiset Hannibalin johdolla kävivät Rooman kansaa vastaan. Sillä eivät koskaan ole voimakkaammat valtiot ja kansat asein mitelleet voimiaan toistensa kanssa, eivätkä taistelevat itse ennen koskaan ole olleet niin mahtavia ja voimakkaita. Ja niin vaihteleva oli sotaonni, niin epävarma sodan lopputulos, että ne olivat lähempänä häviötä, jotka lopuksi voittivat. Lisätkäämme, että katkeruus, jolla kumpikin kansa taisteli, oli melkein vielä suurempi kuin sen sotavoimat.» Nyt sodan tarkoituksena ei enää ollut jonkin siirtomaan valtaus; se oli taistelua maailman valtiudesta. Ja nyt seisoivat vastakkain kokonaisen kansan murtumaton voima ja yksi maailman suurimpia neroja. _Hannibalin sota on kaksintaistelu neron ja luonteen välillä_.

* * * * *

Jos roomalaiset, kuten on hyvin luultavaa, olivat arvelleet Afrikan tulevan läheisimmäksi sotanäyttämöksi, niin Hannibal teki tyhjäksi heidän laskelmansa. Rooman valtakunnan sydämeen hän aikoi suunnata iskunsa. Joukkojen kuljetus Italiaan oli kuitenkin suunnattoman arveluttava yritys. Jos tämä tapahtui meritse tai pitkin rannikkoa, niin uskaltautui hän kohtaamaan Rooman laivaston, joka silloin jo hallitsi merta. Runsaslukuista ratsuväkeään, joka oli hänen armeijansa parhain ase, hän ei missään tapauksessa voinut kuljettaa meren yli. Ja vielä mahdottomampi oli kuljettaa elefantteja pitkää meritietä.

Oli kuitenkin eräs toinen tie, mutta sitä tietä kulkeminen oli toisista syistä kuulumatonta uhkapeliä. Se kulki yli Alppien, yli noiden pilvenkorkuisten vuorijonojen, jotka muinaisajan kansoille olivat kauhistavan salaperäisyyden verhoamat. Ainoastaan villit keltit tunsivat tiet, ja nämä eivät luonnollisesti olleet sellaisia, että kukaan olisi uskaltautunut johtamaan kokonaista armeijaa kuormastoineen ja elefantteineen niitä pitkin. Mutta Hannibal uskalsi. Kuitenkaan hänen hankkeensa ei suinkaan ollut vain uhkayritys, kuten kauan arveltiin. Ennenkuin hän teki rohkean päätöksensä, hän oli keskusteluista niiden kansojen kanssa, jotka tunsivat vuoret, tullut vakuutetuksi siitä, että suunnitelman toteuttaminen oli hänen laiselleen voimamiehelle mahdollisuuksien rajoissa. Hän oli hankkinut tarkat tiedot solien yli johtavista teistä ja oli saanut maan syntyperäisiä asukkaita oppaikseen.