Part 31

Mukanaan armeija, johon pyörein luvuin kuului 25 000 ensiluokkaista sotilasta ja 20 elefanttia, Pyrrhos nousi vuonna 280 maihin Tarentumissa. Ylikulku, joka tapahtui tarentumilaisilla kuljetuslaivoilla, maksoi myrskyisen matkan takia paljon ihmishenkiä. Epäilemättä Pyrrhoksen mielessä päämääränä väikkyi päästä länsikreikkalaisten hallitsijaksi ja perustaa Adrian meren molemmat rannat käsittävä suurvalta. Mutta pian näyttäytyi, ettei suurkreikkalaisten vapaaseen liittymiseen ollut paljoakaan luottamista. Niitä lukuisia joukkoja, joilla tarentumilaiset olivat luvanneet vahvistaa hänen armeijaansa, oli tuskin olemassakaan. Sellaisia liittolaisia täytyi Pyrrhoksen ruveta käsittelemään kovakouraisesti. Hän sulki kaupungin teatterit ja huvittelupaikat, hän pakotti tarentumilaiset asestautumaan ja harjoitteli ja koulutti heitä, aivan kuin he olisivat olleet palkkasotureita, niin että monet heistä kauhistuneina karkasivat tiehensä. Sanalla sanoen: hän kohteli Tarentumia melkein kuin valloitettua kaupunkia saadakseen varman tukikohdan sotaliikkeilleen. Sillä asukasten hyvään tahtoon hän ei ilmeisesti voinut luottaa.

Hērakleian luona Lucaniassa taisteltiin vuonna 280 ensimmäinen taistelu roomalaisten ja kreikkalaisten välillä. Roomalaisten sotataito ei ollut vielä likimainkaan niin kehittynyt kuin kerran persialaisen jättiläisvaltakunnan murskannut makedonialainen taktiikka. Olivathan roomalaiset kankeata talonpoikaiskansaa eivätkä olleet vielä muuttuneet siksi sotaiseksi valloittajakansaksi, jollaisena heitä yleisesti pidetään historiassa. Melkein kokonaisen vuosituhannen ajan he olivat rauhallisesti, ilman kunnianhimoisia suunnitelmia paimentaneet laumojaan ja viljelleet maataan, ennenkuin he alkoivat vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Heidän sotainen kunnianhimonsa ei ollut ennen Latiumin valtausta tähdännyt kauemmas kuin lyömään takaisin naapurien toimeenpanemat ryöstöretket ja kostamaan heille _heidän_ omilla alueillaan. Eikä korkeampi sotataito ollut voinut kehittyä niiden sotien aikana, joita roomalaiset tähän mennessä olivat käyneet. Mutta heidän siveellinen voimansa ja ankara kuri korvasivat paljon siitä, mitä puuttui taktiikasta ja strategiasta.

Herakleian taistelu oli ankara, ja taistelun tulos näytti kauan epävarmalta. Pyrrhoksen elefantit näyttävät lopulta ratkaisevasti vaikuttaneen taistelun päättymiseen. Kun ne tuotiin taisteluun, ne saivat aikaan pakokauhun roomalaisten puolella. Hevoset säikkyivät, ja sotilaat eivät uskaltaneet lähestyä valtavia petoja, vaan pakenivat niiden tieltä, ja Pyrrhoksen elefantit ja ratsuväki panivat yhdessä toimeen hirmuisen verilöylyn pakenevien keskuudessa. Pienellä ihmisellä, jolla on asestuksena vain keihäs, miekka tai jousi, pitää olla tavallista paljon vahvemmat hermot, jollei hän pakene nähdessään tuollaisia suunnattomia petoja. Kauheita olivat nämä »Pyrrhoksen härät», kun ne syöksyivät kohti, toitottaen ja kärsät torahampaitten välissä »kiemurrellen niinkuin käärmeet», samalla kuin maa vapisi niiden jalkojen alla. Hevoset tulivat kuin villeiksi, kun ne vain vainusivatkaan elefantteja.[184]

Suurin uhrauksin Pyrrhos oli saanut voittonsa. Mieshukka oli suurin hänen parhaitten sotilaittensa ja alipäällystön keskuudessa. Hänen tappionsa olivat senvuoksi verrattomasti vaikeammin korvattavissa kuin roomalaisten. Arveluttava tosiasia täytyi niin terävänäköiselle strategiselle arvostelijalle kuin Pyrrhokselle olla sen seikan, että hän oikeastaan sai voitostaan kiittää elefanttien tuottamaa hämmästystä. Sellainen temppu ei oikein tahdo onnistua kuin _yhden_ kerran.

Kuitenkin Pyrrhoksen sotapäällikkölahjakkuus esiintyi Herakleian taistelun jälkeenkin kaikessa loistossaan, ja poikkeuksetta kaikki kreikkalaiset kaupungit etelä-Italiassa liittyivät nyt häneen. Samoin tekivät samnilaiset. Voiton jälkeen ryntäsi Pyrrhos Campaniaan ja jatkoi matkaa Roomaa kohti. Hän oletti, että etruskit ja muutkin kansat, jotka roomalaiset miekan voimalla olivat pakottaneet liittolaisikseen, käyttäisivät nyt tilaisuutta hyväkseen ja liittyisivät voittajaan, kuten oli tavallista Itämailla. Mutta ei yksikään Rooman liittolainen, ei Campaniassa eikä keski-Italiassa avannut porttejaan hänelle. Huolimatta roomalaisten ahdingosta heidän liittolaisensa eivät osoittaneet vähintäkään halua vaihtaa heidän herruuttaan vieraan kuninkaan herruuteen. Ja vaikka ritarillinen Pyrrhos kuinka harkitusti suostutellen kohtelikin sotavankejaan, ei ollut ainoatakaan, ei roomalaista eikä latinalaista, joka olisi suostunut hänen tarjoukseensa ruveta hänen palvelukseensa. Pyrrhos sai kokea, että hän ei nyt taistellut palkkasotureja, vaan yksimielistä kansaa vastaan.

Roomalaiset polkivat maasta uusia sotajoukkoja, ja ne olivat niin mieslukuisia, että Pyrrhos näki viisaimmaksi kääntyä ympäri, kun hänellä oli enää jäljellä kahden päivän marssi Roomaan, sekä vetäytyä takaisin Tarentumiin. Kamppailu roomalaisten kanssa on samaa kuin taistella lohikäärmettä vastaan, kerrotaan hänen sanoneen.

Seuraavana vuonna hän sai uuden voiton, mutta se oli niin kallishintainen, että hänen sanotaan huudahtaneen: »Vielä sellainen voitto — ja minä olen hukassa!» Sen jälkeen on »Pyrrhoksen-voitto» muuttunut puheenparreksi liian kallishintaisista saavutuksista.

Kaikissa tapauksissa Pyrrhos ei käyttänyt voittoaan hyväkseen. Hän pidättäytyi siitä poliittisista syistä. Juuri nyt saapui nimittäin sanoma hallitsijanvaihdoksesta Makedoniassa. Kuningas, joka oli ollut hänen hyvä ystävänsä, oli kaatunut taistelussa gallialaisia vastaan ja makedonialaiset tarvitsivat johtajaa hyökkääviä barbaareja vastaan. Pyrrhos harkitsi mielessään, olisiko hänen käytettävä tilaisuutta hyväkseen, anastaakseen itselleen Makedonian kruunun. Sodan jatkamista varten Lännessä hän ei voinut odottaa vahvistusjoukkoja Makedoniasta. Hänen täytyi myös sen perusteella, mitä oli tapahtunut, valmistautua siihen, että hänen olisi pakko rientää kotiin puolustamaan omaa maataan. Pyrrhos oli vallan valmis poistumaan Italiasta, sillä hän oli ehtinyt väsyä auttamaan huikentelevaisia suurkreikkalaisia.

Mutta toiselta puolen kuului Syrakusasta liikuttavia rukouksia saapua antamaan apua karthagolaisia vastaan. Agathokleen kuoleman jälkeen nämä olivat tulleet vaarallisemmiksi vuosi vuodelta ja uhkasivat nyt vallata koko Sisilian. Pyrrhos oli ainoa, joka voi tuoda pelastuksen.

Mutta voidakseen jättää Italian hyvällä omallatunnolla hänen tuli saada rauha aikaan roomalaisten kanssa. Ja myöskin nämä tahtoivat saada loppumaan sodan, joka oli heille aiheuttanut vain mieshukkaa ja suuria tappioita. Välittäjäksi Pyrrhos lähetti kreikkalaisen kaunopuhuja _Kinéaan_ Roomaan. Kineas oli viekas valtiomies, perehtynyt politiikan kaikkiin metkuihin. Pyrrhos sanoi itse, että Kineas oli voittanut hänelle useampia kaupunkeja kaunopuheisuudellaan kuin hän itse aseillaan. Osoittamalla kohteliaisuutta ja imartelua voitetuille ja myöskin hyvin suunnitelluilla lahjoilla tämän onnistui voittaa yleinen mielipide Roomassa puolelleen, ja itse senaatti horjui. Mutta ratkaisevalla hetkellä sekaantui asioiden kulkuun vanha mies, joka on piirtänyt nimensä pysyvästi Rooman historiaan. Hänen nimensä oli _Appius Claudius_, ja hän kuului samaan sukuun kuin kaimansa decemviri. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin hän oli ollut sensorina ja oli kaksi kertaa ollut konsulina. Pysyvänä tuloksena hänen sensorina olostaan oli kaksi suurenmoista rakennusaloitetta, nimittäin vesijohto Roomaan ja se sotatie Rooman ja Capuan välillä, joka vieläkin tunnetaan hänen nimellään. Nyt hän oli vanhuuden raihnas ja sokea, mutta vietti itsensä kantotuolissa senaattiin ja piti valtion isille herättävän puheen, joka kauttaaltaan värisi aidon roomalaisen harmia. »Tähän asti», hän sanoi, »minä olen surrut silmieni valon kadottamista; mutta nyt tahtoisin olla myöskin kuuro, että pääsisin kuulemasta niitä häpäiseviä neuvotteluja, joita täällä pidetään.» Sillä rauhan solmiaminen niillä ehdoilla, joita Pyrrhos tarjoaa, olisi roomalaisille yhtä arvotonta kuin vaarallistakin.

Kerrotaan, että nuhdesaarna, jonka piti aivan kuin varjojen valtakunnasta ylösnoussut vanhus, valoi terästä horjuviin mieliin. Kerrotaan, että Kineas sai palata takaisin tuomisinaan se ylpeä vastaus, että Rooma ei koskaan neuvottele Italian maaperällä olevan vihollisen kanssa. Tämä päätös tuli aina vastakin olemaan roomalaisen valtiotaidon horjumaton periaate.[185]

Niin valtavan vaikutuksen tekivät roomalaiset barbaarit hienosti sivistyneeseen kreikkalaiseen, että hän palattuaan Pyrrhoksen luo selitti: »Kuningasten kokoukselta näytti minusta Rooman senaatti.»[186]

* * * * *

Roomalaisten päätökseen hylätä Pyrrhoksen rauhantarjous ei niinkään vaikuttanut sokean Appiuksen kaunopuheisuus kuin eräs reaalipoliittinen tekijä: karthagolainen laivasto ilmestyi eräänä päivänä Tiber-joen suulle ja amiraali itse tuli Roomaan ehdottamaan liittoa Pyrrhosta vastaan.

Asianlaita oli niin, että karthagolaisille oli erittäin tärkeätä saada toteuttaa suunnitelmansa Syrakusaa vastaan, ilman että Pyrrhos heitä häiritsisi. Heidän oli siis saatava hänen sotavoimansa sidotuiksi Italiaan.

Jo vuosisata tätä ennen —jollei vielä aikaisemminkin[187] — karthagolaiset ja roomalaiset ovat luultavasti kohdanneet toisensa erästä kauppasopimusta tehtäessä. Toisessa myöhäisemmässä sopimuksessa — noin vuodelta 350 e.Kr. — molemmat kansat lupasivat toisilleen omasta ja liittolaistensa puolesta ystävyyttä sillä ehdolla, etteivät roomalaiset ulottaisi kauppamatkojaan Afrikan rannikolle kauemmaksi länteen kuin erääseen muutamia peninkulmia Karthagosta pohjoiseen olevaan niemeen. He eivät saisi myöskään harjoittaa kauppaa Espanjassa eteläänpäin nykyisestä Cartagenasta. Karthagon alueilla Sisiliassa »karthagolaisten ja roomalaisten tulisi olla kaikissa suhteissa tasa-arvoisia.» Karthagolaiset eivät puolestaan harjoittaisi väkivaltaa Rooman liittolaisia kohtaan Latiumissa. Jos he joutuisivat sotaan joidenkin toisten latinalaisten kuin Rooman liittolaisten kanssa ja tämän johdosta valtaisivat jonkin kaupungin, he jättäisivät sen vahingoittumattomana roomalaisille. »Mitään tukikohtaa he eivät rakentaisi itselleen Latiumiin», sopimuksessa sanottiin.[188]

Tämä sopimus uudistettiin sitten aikojen kuluessa. Nyt — seitsemänkymmentä vuotta jälkeenpäin — se muutettiin hyökkäys- ja puolustusliitoksi Pyrrhosta vastaan. Täten roomalaiset saivat m.m. karthagolaisen merivoiman käytettäväkseen joukkojen kuljetusta varten ja saivat mahdollisuuden Karthagon sotalaivaston avulla katkaista Pyrrhokselta yhteyden kotimaan kanssa.

Näin sotapuolue oli saanut yliotteen Rooman senaatissa, ja sotaa Pyrrhoksen ja roomalaisten välillä oli jatkettava. Mutta samaan aikaan kävi Syrakusan asema niin toivottomaksi, että Pyrrhos ei voinut jättää kaupunkia oman onnensa nojaan. Hänelle oli selvää, että samana hetkenä, jolloin karthagolaiset valloittaisivat tämän kaupungin ja pääsisivät koko Sisilian valtiaiksi, samana hetkenä hänen oma asemansa italialaisella maaperällä kävisi kestämättömäksi. Hänen joukkonsa jäisivät silloin varmasti roomalaisten ja karthagolaisten armoille. Sitävastoin Sisilian hallussapito tarjoaisi hänelle mahdollisuuden saattaa roomalaissotakin myöhemmin onnelliseen loppuun. Jos hän kerran olisi päässyt koko saaren valtiaaksi, niin tuskinpa roomalaiset vähäisellä laivastollaan voisivat karkoittaa häntä sieltä. Kun nyt syrakusalaiset epätoivoissaan: tarjosivat hänelle koko Sisilian saaren valtiutta, hän päätti pelastaa heidät ja purjehti sinne puolen armeijansa kanssa. Toinen puoli armeijaa jäi jäljelle hänen poikansa komentoon suojellakseen kreikkalaisia liittolaisia roomalaisia vastaan.

Karthagolaiset eivät kyenneet estämään hänen purjehdustaan Sisiliaan. Siellä hänen onnistui ennen pitkää yhdistää kaikki vapaat kreikkalaiset kaupungit johtonsa alaisiksi taisteluun perivihollista vastaan ja sotaa käytiin niin menestyksellisesti, että karthagolaiset olivat vähällä joutua tungetuiksi pois koko saarelta. He lupasivat Pyrrhokselle m.m. luopua kaikista alueistaan Sisiliassa, paitsi linnoitetusta kaupungista saaren läntisimmällä niemellä, missä nyt on Marsala, ja olivatpa he valmiit tukemaankin häntä rahoilla ja sotalaivoilla — siis roomalaisia vastaan![189] —, jos hän vain jättäisi Sisilian. Laskelma oli liian läpinäkyvä. Sillä mihin saaren voimattomat kreikkalaiset kaupungit kykenisivät ilman Pyrrhoksen johtoa? Kuninkaan vastaus ei senvuoksi voinut olla muuta kuin hylkäävä. Ei koskaan hänen valta-asemansa ollut ollut niin vahva kuin nyt. Mutta niin pian kuin hänen liittolaisensa tunsivat henkensä ja omaisuutensa täysin turvatuiksi, saatiin nähdä heidän esittävän samaa surkeaa ilveilyä kuin Suur-Kreikassakin. Sisilialaisista alkoi tuntua, että Pyrrhos hallitsi aivan liian kovakouraisesti. Ei liiton johtajana, vaan itsevaltiaana hän kohteli Sisilian kreikkalaisia, ja tässä huikentelevaisessa kansassa alkoi saada jalansijaa se hourupäinen ajatus, että karthagolaisten ies oli kuitenkin siedettävämpi kuin epeiroslaisen »tyrannin». Toinen toisensa jälkeen kreikkalaiset kaupungit solmivat suhteita karthagolaisten kanssa ja avustivat heitä joukoilla. Ja Pyrrhos puolestaan oli liian paljon onnenritari osoittaakseen tällä ratkaisevalla hetkellä sitä raudanlujaa tarmoa, jota olisi tarvittu vastustuksen tukahduttamiseksi ja karthagolaisten karkoittamiseksi Sisiliasta. Hän kuunteli mieluummin tarentumilaisten, samnilaisten ja toistenkin italialaisten kansojen sydäntä vihlovia hätähuutoja, kansojen, joita nyt roomalaiset kovasti ahdistivat, ja purjehti Italiaan auttaakseen heitä jälleen. Mutta hänen vielä äskettäin niin lupaava sisilialainen valtakuntansa pirstoutui vielä nopeammin, kuin se oli luotu.

Mies, joka oli uneksinut tulevansa Lännen Aleksanteriksi, on tästä hetkestä lakannut olemasta valtiomies — hän on nyt vain onnenritari ja seikkailija, urhea, ritarillinen ja kylläkin miellyttävä, romanttinen sädekehä ympärillään, mutta hänellä ei ole enää valtiomiehen tarkkaa silmää huomaamaan, mikä on oleellista, mikä epäoleellista, ja sota ei ole hänelle enää muuta kuin arpapeliä.

_Beneventumin_ luona samnilaisten maassa saavutti hänet kohtalonsa vuonna 275 e.Kr. Eivät edes hänen elefanttinsa kyenneet täällä auttamaan häntä voittoon. Roomalaiset olivat nimittäin keksineet keinon säikyttää niitä. He ampuivat elefantteja nuolilla, joihin oli kääritty tervassa kasteltuja palavia rohtimia. Kun nuolet tarttuivat eläinten nahkaan ja alkoivat polttaa niitä, ne tulivat kivusta villeiksi, kääntyivät ympäri ja murskasivat jalkoihinsa suuret joukot kuninkaan omaa väkeä. Pyrrhoksen ei onnistunut karkoittaa roomalaisia legioonia niiden asemista, ja tällainen taistelun päättyminen merkitsi samaa kuin strateginen tappio. Armeija arveluttavasti heikontuneena ja rahattomana kerran niin pelätty sankari oli nyt yksinäisenä ja hylättynä Italian maalla. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin Kreikkaan. Varmasti hän raskain sydämin jätti viisivuotisen miekanmittelyn jälkeen maan, jonne hän oli toivonut perustavansa loistavan valtakunnan. Kotona hän koetteli onneaan uusissa kahakoissa, valloitti suurimman osan Makedoniaa ja koko Thessalian ja tunkeutui voittoisana aina Peloponnesokselle asti. Kaikkialla tervehdittiin häntä vapauttajana Makedonian ikeestä. Mutta taisteltaessa Argoksesta vuonna 272, taistelussa, johon naisetkin osallistuivat kivittämällä talojen katoilta, hänen kerrotaan kuolettavasti haavoittuneen kivestä, jonka eräs ämmä heitti alas.[190]

Näin päättyi elämä, joka oli ollut alituista ylös ja alas, eteen- ja taaksepäin menoa, alituista houkuttelevien mahdollisuuksien etsimistä, jotka liiankin usein osoittautuivat olevansa tyhjää kangastusten harhakuvaa.

* * * * *

Roomalaisten Pyrrhoksesta saama lopullinen voitto oli enne heidän vastaisista voitoistaan Aleksanteri Suuren kaikista seuraajista. Legioona oli saavuttanut voiton falangista. Rooma oli yhdellä iskulla astunut esiin pimennosta. Uusi suuruus ilmestyi historian näyttämölle Egyptin, Makedonian ja seleukidien aasialaisen valtakunnan rinnalle. Senvuoksi on kuvaavaa, että heti kuin Pyrrhos oli lähtenyt Italiasta, egyptiläinen lähetystö saapui Roomaan tarjoamaan ystävyyssopimusta[191] ja Rooman senaatti suostui auliisti esitykseen.

Väkilukuunsa nähden Rooman valtio ei tietysti voinut kilpailla Idän suurvaltojen kanssa, mutta sotilaallisesti se oli kuitenkin niitä voimakkaampi. Idässä oli nimittäin vain ohut yhteiskuntakerros helleenejä, joita todellakin kiinnosti valtion etu — alkuasukasväestöä se kysymys ei yleensä ollenkaan liikuttanut. Siellä oli näin ollen mahdotonta saada luoduksi oikeaa sotajoukkoa. Hallitus sai turvautua palkkajoukkoihin. Italialainen liittovaltio sitävastoin voi yleisen asevelvollisuuden turvin saada kokoon paljoa enemmän sotilaita kuin seleukidit ja ptolemaioslaiset yhteensä.

Beneventumin taistelun jälkeen koko etelä-italia oli roomalaisten armoilla. Kymmenen vuotta myöhemmin he olivat _koko Apenniinien niemimaan_ valtiaita aina _Rubicon-virtaan asti_, joka kauan pysyi Rooman valtion pohjoisena, gallialaisista erottavana rajana. Laajalla sotilassiirtokuntaverkollaan Rooma lujitti uutta valtaansa ja levitti latinan kieltä ja latinalaisia tapoja yli koko niemimaan. Minkä roomalainen talonpoika oli hankkinut miekalla, sen omistuksen hän varmensi auralla. Kansalliset rajat Italian eri kansojen väliltä alkoivat häipyä ja koko niemimaa muuttua _roomalaiseksi kansallisvaltioksi_. Yhtynyt Italia luotiin ensimmäisen kerran historiassa.

Kauan helleenien kieli ja tavat säilyivät kuitenkin muinaisessa Suur-Kreikassa, ja myöskin latinalaisten ja roomalaisten keskuuteen levisi helleenisyys. Ylhäiset roomalaiset alkoivat yhä enemmän ja enemmän panna arvoa kreikkalaisten jäljittelemiselle. Näin tunkeutui helleeninen _sivistys_ eteenpäin yhtä vastustamattomasti, kuin roomalaiset työskentelivät päästäkseen _valtiollisesti_ toisten kansojen valtiaiksi.

Vuosisata oli mennyt roomalaisilta aikaa ponnistautuessaan kaiken Rubiconin ja Messinan salmen välisen maan herroiksi. Makedonialaiset olivat samalla aikaa vuosikymmenessä laskeneet valtansa alle kaiken maan Adrian meren ja Indus-virran välillä. Mutta joskin roomalaiset olivat edenneet vain askel askelelta, niin he ymmärsivät sen sijaan säilyttää sen, minkä kerran olivat valloittaneet, kun sitävastoin makedonialaiset ja kreikkalaiset menettivät kaikki valloituksensa ja sen lisäksi oman itsenäisyytensäkin. Kuinka hyvin Rooman valtion perusta oli laskettu, ilmenee parhaiten siitä, ettei vaarallisen karthagolaissodan aikana, joka puhkesi heti keski- ja etelä-Italian yhdistämisen jälkeen, yhdestä ainoastakaan kapinayrityksestä kuultu koko keski-Italiassa. Ja parin miespolven aikana Italia saavutti sellaisen kukoistuksen, mitä sekä väenpaljouteen että hyvinvointiin tulee, että se myöhemmistä sukupolvista tuntuu kerrassaan uskomattomalta. Tämä hyvinvointi tuhoutui, kun Karthagon suurin sotapäällikkö siirsi sodan kaikkine kauheuksineen Apenniinien niemimaalle.

Kirjallisuutta:

Karl Julius Beloch, Griechische Geschichte IV.

W. Helbig, Deux portraits de Pyrrhus (»Mélenges d'archéologie et d'histoire» 1893).

Benedictus Niese, Zur Geschichte des Pyrrhischen Krieges (Hermes 1896).

Rudolf Schubert, Geschichte des Pyrrhus.

Carl Klotzscb, Epirotische Geschichte bis zum Jahr 280 v. Chr.

Martin P:n Nilsson, Studien zur Geschichte des alten Epeiros (Lundin yliopiston vuosikirja 1910).

Hans Treidler, Epirus im Altertum.

Otto Miller, Römisches Lagerleben.

ROOMASTA TULEE SUURVALTA.

ENSIMMÄINEN PUUNILAISSOTA.

Kerrotaan, että kun Pyrrhos vuonna 276 jätti Sisilian, hän huudahti: »Minkä taistelukentän jätämmekään nyt roomalaisille ja karthagolaisille!»

Sisilia oli Italian Peloponnesos. Toisessa tapauksessa kapea kannas yhdisti, toisessa tapauksessa salmi erotti tai yhdisti — kuinka sen nyt käsittääkin —, mutta sillähän ei ole suurta eroa.

Sitä mukaa kuin roomalaiset laskivat Italian valtansa alle, kävi heille selväksi, mikä vaara heidän vallalleen piili siinä, että karthagolaiset ikäänkuin sulkivat Tyrrheenan meren. Karthago hallitsi nimittäin Sardiniaa ja uhkasi minä päivänä tahansa vallata myös koko Sisilian. Roomalaisille oli tärkeää, kuten Polybios sanoo, estää kilpailijoitaan »rakentamasta siltaa, jota myöten he voisivat tulla Italian puolelle.» Kun nyt karthagolaiset kovasti ahdistivat Messinaa ja osa kaupungin väestöä rukoili roomalaisilta apua, nämä päättivät sekaantua juttuun, vaikka he itse tosiaankin olivat rauhan ja levon tarpeessa Pyrrhoksen kanssa käydyn, voimia kysyneen sodan jälkeen. Tämä tärkeä päätös tehtiin vuonna 264 e.Kr. Tällöin alkoivat kohtalokkaimmat sodat, mitä roomalaiset ovat milloinkaan käyneet. Niitä sanotaan _puunilaissodiksi_, koska roomalaisilla oli tapana nimittää foinikialaisia naapureitaan puunilaisiksi.

Oli historiallinen hetki, kun Rooma ensi kerran lähetti sotajoukon meren yli. Vaistomaisesti koko kansa tunsi, että se seisoi tienhaarassa, joka johti maailmanpolitiikkaan. Rooman ja Latiumin talonpoikia ei suurpolitiikka kaikkine vaaroineen houkutellut, mutta sitä enemmän se houkutteli kauppiaita. He kaipasivat kovin sen pidäkkeen poistamista, jonka karthagolaiset olivat asettaneet Välimeren kaupalle. Päätös auttaa Messinaa oli siis jossakin määrin liikeharrastusten voitto talonpoikaispolitiikasta.[192]

Roomalaisten ja karthagolaisten taistelu oli nyt siis lähinnä taistelua Messinansalmen vallitsemisesta. Ristiriidat näiden kansain välillä olivat samanlaatuiset kuin silloin, kun Ruotsi ja Tanska aikoinaan taistelivat Öresundin omistamisesta. Molemmissa tapauksissa kovat voimakkaat kaupalliset harrastuksen aiheuttaneet sodan. Mutta taistelulla on sen ohella paljoa laajakantoisemmat seuraukset. Toisen kerran maailmanhistoriassa oli ratkaistavana sama asia, joka jo kerran, enemmän kuin kaksi vuosisataa aikaisemmin, ratkaistiin Marathonin, Salamiin ja Plataian taisteluissa: ratkaisu koski sitä, tulisiko maailmanherruus kuulumaan Länsimaille vai Idälle. Tällä kertaa sen lisäksi kaksi eri kansanrotua: indoeurooppalaiset ja seemiläiset mittelivät voimiaan toistensa kanssa. Roomalaiset ja karthagolaiset olivat aikansa ainoat poliittisesti voimakkaat sivistyskansat. Toisen tai toisen täytyi ennemmin tai myöhemmin päästä koko Välimerenmaailman herraksi. Kummalle kansalle voitto oli suotu, sitä ei voinut kukaan etukäteen sanoa.

Rooman valtio oli mannermaa -, Karthago taas tyypillinen merivalta. Sen ydinmaan muodosti vain se maa, jonka nimi nyt on Tunis, eikä edes tämäkään alue kokonaan; mutta sitäpaitsi oli karthagolaisilla alueita ympäri koko Välimerta. Heidän valtiomiestensä kerrotaan varoittaneen roomalaisia ryhtymästä sotaan huomauttamalla, että vastoin karthagolaisten tahtoa ei yksikään roomalainen edes voisi pestä käsiään meressä. Karthagolle oli siirtynyt Tyroksen ja Sidonin johtava asema foinikialaisessa maailmassa. Sitä mukaa kuin nämä kaupungit olivat taantuneet, Karthago oli saanut niistä lisää huomattavan määrän älykkäitä henkilöitä, kauppatraditioita ja rikkauksia siten, että ylhäisimmät foinikialaiset kauppiasperheet muuttivat! kukoistavaan tytärkaupunkiin. Vähitellen Karthago oli maailman rikkaimpia kaupunkeja. Sen aarteita verrattiin Persian suurkuningasten kalleuksiin. Mitä kaikkea huhu tiesikään kertoa Karthagon rikkauksista! Siellä oli Baalin kuva puhdasta kultaa, tuhannen talentin painoinen, sanottiin, ja kullasta olivat kattolevytkin jumalan temppelissä.[193] Karthagosta oli tullut samanlainen maailmanvaltakunnan keskus, kuin brittien valtakunta uudella ajalla. Vahvan laivastonsa ja rajattomien rahavarojensa varassa Karthago oli suunnattoman paljon mahtavampi köyhää Rooman mannermaavaltaa.

Mutta kysymys oli siitä, kumpi ajan pitkään merkitsisi enemmän: rahat vaiko horjumattoman luja valtiorakenne, jossa johtotähtenä eivät olleet taloudelliset yksityispyyteet, vaan jossa kaikki murtumattomalla yksimielisyydellä toimivat yhteisen päämäärän: isänmaan mahdin ja kunnian hyväksi.

* * * * *