Part 30

Latinalaissota leimahti tosin liekkiin uudelleen, mutta vihollisen voima oli murtunut, ja parin vuoden jälkeen latinalaisten täytyi alistua täydelleen roomalaisten valtiuteen, samoihin aikoihin, jolloin Makedonian Philippos mursi kreikkalaisten itsenäisyyden. Samanaikuisesti, mutta toisistaan riippumatta, latinalaiset ja kreikkalaiset tulivat siis voitetuiksi ja pakotetuiksi yhtenäisen valtiollisen johdon alaisiksi. Mutta Kreikassa tämä johto riippui yhdestä ainoasta miehestä, joka milloin tahansa voi kuolla; Roomassa sitävastoin oli valtiollinen johto monipäisen, mutta kuitenkin hyvästi koossapysyvän senaatin käsissä. Kun nyt latinalaiset yhteiskunnat oli liitettävä Rooman valtioon, ilmeni, että roomalaisilla oli yhtä suurenmoinen _valtiotaito_ kuin aseellinen mahti. He olivat itse vielä liian vähälukuisia voidakseen sulattaa itseensä niin väkirikkaita uusia kansanaineksia. Oli senvuoksi tärkeää säilyttää varsinaisille roomalaisille hallitseva asema; muuten voisivat vieraat helposti tukahduttaa roomalaisen aineksen. Mutta toiselta puolen piili tässä sama vaara kuin Spartan heloottipulmassa. Jos roomalaiset pitäisivät voitettuja liian ankarassa alistetussa asemassa, voisivat nämä vuorostaan pitää hallitsevaa kansaa yhteisenä vihollisenaan ja liittoutua ensimmäisen sopivan tilaisuuden ilmetessä pudistaakseen ikeen niskoiltaan. Täytyi siis estää voitettuja muodostamasta tällaista yhteisrintamaa. Siinä mielessä roomalaiset eivät tehneet sopimuksiaan latinalaisten vastaisesta asemasta tämän kansan kanssa kokonaisuudessaan, vaan kunkin yksityisen kaupungin kanssa erikseen. Ja tällöin vahvistettiin erilaiset ehdot eri yhteiskunnille. Muutamien tarvitsi vain antaa määrätty luku joukko-osastoja roomalaisten sodassa käytettäväksi, mutta saivat säilyttää täydellisen itsenäisyytensä kaupunkinsa sisäisiin asioihin nähden. Heidän omat lakinsa ja yhteiskuntahallintonsa saivat jäädä voimaan muuttumattomina. Kaikki ulkopoliittiset kysymykset ratkaisivat sitävastoin luonnollisesti roomalaiset.

Useimmat latinalaiset yhteiskunnat tulivat kuitenkin liitetyiksi Rooman valtioon. Mutta tällöinkin oli eroavaisuutta olemassa, muutamat kaupungit kun saivat täydelliset Rooman kansalaisoikeudet, toisten asukkaat taas kansalaisoikeudet ilman valtiollista äänioikeutta tai pääsyä valtion virkoihin. Ja nämä vähimmin suositut yhteiskunnat saivat sen lisäksi eri asteisesti pitää yhteiskunnallisen itsenäisyytensä. Tällä tavoin roomalaiset pitivät yllä voitettujen yhteiskuntien kesken tarpeellista kateutta ja antoivat kouraantuntuvan esimerkin poliittisen periaatteen: »_Divide et imperā_!» (Hajoita ja hallitse!) paikkansa pitävyydestä.

Mutta, _roomalaisiksi_ latinalaiset muuttuivat pian kaikki tyynni sielultaan ja mieleltään. Ansaitsihan toki kuulua voimakkaaseen ja kunnioitettuun kansakuntaan, joka suojeli toista, rakensi toiselle teitä ja joka sekä maalla että merellä turvasi kauppiaita ryöväreitä vastaan. Tästedes roomalaiset sotivat myöskin toisten Italian kansojen puolesta. Kun nämä olivat jättäneet miehistönsä Roomaan, voivat he rauhassa viljellä sarkojaan tarvitsematta pelätä, että pimeänä yönä ryövärijoukkue tunkeutuisi heidän alueelleen ja ryöstäisi heidän vilja-aittansa ja karjakartanonsa, hävittäisi ja polttaisi ja raahaisi mennessään naiset ja lapset orjuuteen. Rooman sotamerkkien ympärillä suoritettu asevelvollisuus ei ollut rasitus näille sotaisille kansanheimoille, erittäinkin kun heillä Rooman vahvoissa joukoissa oli suuremmat mahdollisuudet saaliin saantiin kuin ennen omin päin sotiessaan.

Suomalla hyvissä ajoin enemmän tai vähemmän täydelliset kansalaisoikeudet niille kansoille, jotka joutuivat heidän valtansa alaisiksi, roomalaiset osoittivat valtioviisautta, jota puuttui ateenalaisilta ja sparttalaisilta. Ja hyödyllisellä hallituksellaan he sovittivat sen, että olivat perustaneet valtansa väkivallalla ja viekkaudella.

SUURET SAMNILAISSODAT.

Vaikeammin taivutettavissa kuin latinalaiset ja etruskit olivat _samnilaiset_, »keski-italian sveitsiläiset»[180]. Tämä karaistunut vuoristolaiskansa oli ainoa Italian monista heimoista, joka kykeni kilpailemaan roomalaisten kanssa sotakuntoisuudessa.

Jos syrjäinen olisi ennakolta sanonut, mikä oli oleva tulos lähestyvästä voimainmittelystä, ei varmasti olisi ollut monta, jotka olisivat uskoneet roomalaisten voittoon. Tosiasiallisesti oli samnilaisten valloittajaura ollut tähänasti suunnattomasti paljoa loistavampi kuin roomalaisten. Mutta se, joka näki syvemmälle, oli pian selvillä siitä, kumpi näistä valloista oli lujempi. Rooma oli koko ajan suurentunut hitaasti, mutta varmasti, yhtenäisesti ja elimellisesti; samnilaisilla ei ollut Rooman kaupungin tapaista kiinteää keskipistettä ja sen seurauksena ei myöskään kiinteää ja voimastaan tietoista johtoa. Itse isänmaakin pikemmin heikontui kuin vahvistui siitä, että siirtolaisjoukot sen piiristä levittäytyivät yhä laajemmalle alueelle. Samnilaiset sallivat kreikkalaisten yhteiskuntien säilyä uusien rajojensa sisäpuolella, ja heidän omasta osuudestaan huolimatta kehityksen tuloksena oli kaikkialla vain rotusekoitus. Samnilainen heimo oli kyllä yhtä rohkea kuin roomalainenkin, mutta se oli hajallaan kuten helleenit. Rooma oli sitävastoin lujasti koossapysyvä valtio, joka hallitsi koko Latiumin sotavoimaa. Sen alamaiset voivat tietysti nurista, mutta totella heidän täytyi.

Taistelun päämääränä ei roomalaisille ollut paljonkaan samnilaisten vuorisen kotimaan, vaan sitä enemmän ihanan, erinomaisen viljavan Campanian valtaaminen. Tämän maan tahtoivat sekä samnilaiset että roomalaiset omistaa. Roomalainen historioitsija Florus[181] nimittää tätä hymyilevää seutua »kauneimmaksi koko maanpiirissä» ja puhuu ihastuksella siitä kukkakeväästä, joka kaksi kertaa vuodessa verhoo maan. Niin viljavaa on Campanian tulivuoriperäinen musta multa, että viljelijä voi saada vähintään kolme satoa vuodessa, ja itse jumalat riitelevät tämän maan omistuksesta, hän sanoo.

Lopulta roomalaisten ja samnilaisten välinen taistelu laajeni kysymykseksi siitä, kumpiko hallitsisi koko keski-Italiaa.

Useampia kertoja tilanne oli mitä arveluttavin roomalaisille. Kerran samnilaisten taitava sotapäällikkö Pontius väärillä huhuilla houkutteli roomalaisen sotajoukon ahtaaseen _Caudiumin solaksi_ sanottuun laaksoon Samniumissa ja sulki sen sinne. Nyt oli vain kysymys siitä, kuinka Pontius parhaiten voisi käyttää yliotettaan hyväkseen. Hän lähetti sanansaattajan vanhan, viisaan isänsä luo kysymään neuvoa. Vastaus kuului: »Anna kaikkien roomalaisten poistua vahingoittumattomina!»

Pontius ei voinut uskoa muuta, kuin että sanansaattaja oli kuullut väärin, ja lähetti hänet senvuoksi uudelleen kysymään neuvoa. Sanansaattaja palasi jälleen tuoden tällä kertaa vastauksen: »Tuhoa roomalaiset viimeiseen mieheen asti!» Pontius joutui entistä enemmän ymmälle. Hän alkoi uskoa, että isäukko oli tullut vanhuudenhöperöksi. Varmuuden vuoksi hän pyysi isän itsensä saapumaan luoksensa. Vanhus tuli ja selitti, että hänen ensimmäisen neuvonsa tarkoituksena oli tavattomalla jalomielisyydellä saavuttaa ikuinen rauha ja ystävyys Italian mahtavimman kansan kanssa. Mutta koska poika ei tahtonut noudattaa sitä neuvoa, niin hänen täytyi seurata viimeistä ja käyttää tilaisuutta hyväkseen perusteellisesti heikontaakseen roomalaiset. Silloin saataisiin nimittäin elää useampi miesikä eteenpäin heiltä rauhassa. »Kolmatta neuvoa en voi antaa», vanhus selitti.

Samnilaisten onnettomuudeksi Pontius ei seurannut kumpaakaan neuvoa, vaan valitsi keskitien. Hän antoi roomalaisten pitää henkensä ja sai näin aikaan rauhan heidän kanssansa, mutta hän tuotti heille samalla kuolemattoman häpeän kuljetuttamalla voitetun sotajoukon samnilaisten pilkan ja ivan esineenä »ikeen alitse». Rooman senaatti kieltäytyi kuitenkin hyväksymästä näin häpeällistä sopimusta ja rajoittui jättämään sopimuksesta vastuussa olevat viholliselle. Mutta samnilaiset olivat kyllin jalomielisiä kieltäytyäkseen ottamasta heitä vastaan. He eivät tahtoneet sellaista kostoa. Taistelua jatkettiin yhä katkerammin, ja pian tuli samnilaisten vuoro käydä ikeen alitse. Sota jatkui kuitenkin vielä monta vuotta johtuen siitä, että samnilaisten onnistui koota kaikki kansat, jotka tunsivat olemassaolonsa roomalaisten uhkaamaksi, liittoon yhteistä vihollista vastaan. Tähän liittoon yhtyivät muiden muassa muinaiset veriviholliset etruskit ja gallialaiset.

Mutta nyt olivat olosuhteet toiset kuin vuonna 387. Rooman armeijan lujuus oli nyt vallan toista, eikä sen tarvinnut pelätä enää kelttiläis-laumoja. Taistelu näiden ja roomalaisten legioonain välillä tuotti verisen tappion gallialaisille. Ja sitten suoriutuivat roomalaiset yhdestä vihollisesta toisensa jälkeen. Itse samnilaissota päättyi siten, että samnilaiset voitettiin ja heidän täytyi alistua roomalaisten herruuteen noin vuonna 290 e.Kr.[182] Heistä tuli tällöin roomalaisten »liittolaisia», s.o. he alistuivat Rooman poliittiseen ja sotilaalliseen johtoon, mutta saivat pitää yhteiskunnallisen itsehallintonsa.

Viimeisessä suuressa taistelussa kerrotaan jalon Pontiuksen joutuneen vangiksi. Kahleisiin pantuna hänen täytyi koristaa voittajan triumfikulkuetta ja senjälkeen hänet mestattiin. On epävarmaa, onko kertomus tosiaankin totta vai sepitetty hivelemään roomalaisten kansallista turhamaisuutta. Kaikissa tapauksissa se kuvaa sitä jalouden ja ylevämielisyyden määrää, mitä tämä kansa piti velvollisuutenansa osoittaa voitettua vastustajaa kohtaan.

Roomalle edullinen ratkaisu oli saatu aikaan siten, että roomalaiset hankkivat itselleen liittolaisia Apuliassa, missä myöskin pelättiin voimakkaiden samnilaisten suunnitelmia, ja saivat perustaa vahvan rajalinnoituksen samnilaisten selkäpuolelle Apulian ja Samniumin välille. Se oli kuin samnilaisten lihaan pistetty tutkain. He eivät voineet enää käyttää kaikkea voimaansa Campanian valtaamiseen, koska he tunsivat roomalaisten uhkaavan itseänsä myöskin selkäpuolelta.

* * * * *

On aina traagillista, kun urhoollinen ja isänmaataan rakastava kansa sortuu taistelussaan itsenäisyytensä puolesta. Mutta samnilaisten miehuullisuus ei riittänyt pelastamaan heitä, senvuoksi ettei heillä enemmän kuin helleeneilläkään ollut sitä ominaisuutta, joka yksin tekee kansan voimakkaaksi: yksimielisyyttä. Edes taistelukentällä he eivät voineet luopua uhmamielisestä alistumattomuuden vaatimuksesta, joka heillä oli perintönä vapaasta, siteitä tuntemattomasta paimentolaiselämästä kotimaansa vuorilta. Vielä viimeisessä suuressa, ratkaisevassa taistelussa oli ylipäällikön pakko ryhtyä mystillisiin, kauhua herättäviin uhrimenoihin saadakseen vielä viimeisen kerran sotakurin voimaan. »Koko tämän uhritilaisuuden järjestely», Livius kertoo, »oli sellainen, että sen täytyi saada mielet pyhän valistuksen tilaan.» Yksittäin vietiin ylhäisimmät samnilaiset alttarin ääreen, joka oli ylt'ympäriinsä täynnä teurastettuja uhrieläimiä ja jonka ympärillä seisoi aliupseereita paljastetuin miekoin. »He muistuttivat enemmän uhrattavia kuin uhrijuhlaan osanottajia. Jokaisen täytyi vannoa hirmuisen valankaavan mukaan, joka toi kirouksen hänelle, hänen huoneellensa ja suvullensa, jollei hän ryhtyisi siihen teurastukseen, johon päällikkönsä hänet johti, ja jollei hän siihen paikkaan surmaisi jokaista maanmiestään, jonka hän näkisi yrittävän lähteä pakoon. Muutamat, jotka alussa kieltäytyivät vannomasta valaa, surmattiin alttarin ääreen. Maaten uhrieläinten keskellä he olivat sitten toisille varoituksena kieltäytymisestä.»

Tämän jälkeen sotilaat seisoivat yhtenä miehenä taistelukentällä aivan kuin kauhistavan uhrijuhlanäyn maahan naulitsemina, mielissä muisto »uhratuista ihmisistä ja eläimistä, jotka lojuivat sekaisin maassa, verisestä alttarista ja hirmuisesta valankaavasta, joka huusi kostoa heidän huoneilleen ja jälkeläisilleen», kertoo Livius. Nyt »he pelkäsivät, enemmän kansalaisiaan kuin vihollista». Taistelusta tulikin kauhistavan verinen. 40 000:sta samnilaisesta olisi pitänyt kaatua 30 000.

Mutta roomalaiset olivat voittaneet.

* * * * *

Sodan jatkumista roomalaiset olivat käyttäneet hyväkseen saattaakseen valtansa alle myöskin _Apenniinien pohjoispuolella olevan keskisen Italian_ ja olivat tunkeutuneet aina Adrian merelle asti. Kaikkialle uusille alueilleen he perustivat valtansa tueksi vahvoja _roomalaisia siirtokuntia_.

Säälimättömän ankarina roomalaiset täällä esiintyivät. Suurilla maa-alueilla alkuperäinen väestö tykkänään hävitettiin, karkoitettiin pois tai tehtiin orjiksi. Volskit, ekvit ja toisetkin kansat tuhottiin olemattomiin, ja heidän maansa jaettiin roomalaisille siirtolaisille. Pääasiallisesti _latinalaiset_ ottivat nyt tehtäväkseen suorittaa tätä vartiopalvelusta Rooman puolesta.

Roomalaisten kovuudesta oli kuitenkin se hyvä seuraus, että se toi Italiaan rauhan, »roomalaisen rauhan». Roomalaiset tekivät lopun ikuisista kahakoista, pysyvästä sotatilasta, joka oli ennen ollut vallitseva.

Latinalaiset siirtokunnat kehittyivät Rooman etuvartiopaikoiksi valloitetussa maassa. Yhtenäinen maa-alue Toscanasta aina Campaniaan asti luotiin lujaksi roomalais-latinalaiseksi valtioalueeksi. Ja voimakkaaksi, yhteenliittäväksi tekijäksi tuli oivallinen sota- ja maantie Rooman ja Capuan välillä, n.s. Via Appia, jonka roomalaiset rakensivat. Heidän voimansa rakentajina ei alussa ilmennyt harrastuksena saada aikaan rakennustaiteellisia mestariteoksia, vaan pyrkimyksenä rakentaa kunnollisesti, rakentaa vuosituhansia varten ja ennen kaikkea rakentaa teitä, vesijohtoja ja viemärilaitoksia. Roomalaiset sotatiet olivat niin huolellisesti rakennettuja, että useimmat niistä ovat vielä tänä päivänäkin olemassa ja käytännössä. Rauhalliselle liikeyhteydelle ja tavaranvaihdolle yhtä hyvin kuin sotilaallisiin tarkoituksiin niillä oli sama merkitys kuin rautateillä meidän päivinämme. Sotateitä roomalaiset rakensivat seuraavan vuosisadan kuluessa ympäri koko Italian. Nämä liikenneväylät päätyivät kaikki Roomaan, mutta niitä toisiinsa liittäviä teitä ei yleensä ollut. »Kaikki tiet johtavat Roomaan», sanottiin jo silloin. Rooma oli koko valtakunnan sydän ja keskipiste.

Kuinka lujat Rooman valtion liitokset olivat, se ilmeni niiden kovien koettelemusten aikana, jotka pian tulivat: ensiksi Pyrrhoksen sotaretket ja sitten karthagolaissodat.

* * * * *

Kuinka toisin kehittyikään Rooman kuin helleenisen alueen kasvaminen! Foinikialaisten tavoin kreikkalaiset parveilivat ympäriinsä kaikilla merillä etsiskellen kauppapaikkoja ja siirtomaita sortuakseen lopulta valtiollisesti, koska juuret eivät päässeet kyllin syvälle kyetäkseen kantamaan laajalle levinnyttä elimistöä. Roomalais-valta on sitävastoin aluksi aito mannermaista. He eivät uskalla edes kurkottaa käsiänsä lähimpänä olevia Tyrrheenan meren saaria kohti, ennenkuin he tuntevat itsensä kyllin vahvasti juurtuneiksi niemimaalleen. Sitkeätä kestäväisyyttä, jota vaaditaan, että valtio kasvaisi tällä elimellisellä tavalla, ei ollut vilkkailla ja hermostuneilla kreikkalaisilla. Tosin he voivat uhrata paljon suuren tehtävän hyväksi, tosin he voivat vaaran hetkellä osoittaa ihmeteltävää toimitarmoa, mutta vain muutamien lyhyiden hetkien aikana kansan elämässä. Mitä he eivät kyenneet ottamaan rynnäköllä, sen he antoivat luisua läpi sormien.

KUNINGAS PYRRHOKSEN SOTARETKI.

Samnilaissotien jälkeen Rooma oli koko varsinaisen Italian valtias niemimaan eteläisimpiä osia lukuunottamatta. Suunnitellulta näyttäisi senvuoksi Rooman yhteentörmäys Tarentumin kanssa, joka kaupunki Sybariksen ja Krotonin perikadon perästä oli Suur-Kreikan rikkain siirtokunta. Tarentum, Italian Ateena, oli ainoa kreikkalainen siirtokunta, jonka oli onnistunut pysyä täydellisesti riippumattomana. Riippumattomuudestaan se sai kiittää osaksi eristettyä asemaansa, osaksi sitä apua, jota se voi odottaa emämaasta. Rooman ja Tarentumin välinen riita ei ollut kuitenkaan, kuten voisi uskoa, roomalaisten aiheuttama sodan syyn saamiseksi. Roomalaiset osoittivat päinvastoin harvinaista maltillisuutta saadakseen ristiriidan poistetuksi. Syynä siihen, etteivät he juuri nyt halunneet sotaa tarentumilaisten kanssa, oli se, että Kreikassa oli vaarallinen mies, joka vain toivoi voivansa sekaantua Apenniinien niemimaan sotiin. Hänen nimensä oli _Pyrrhos_. Hän hallitsi Epeirosta ja kuului samaan sukuun kuin Aleksanteri Suuren äiti Olympias. Häntä pidettiin siis Akhilleuksen jälkeläisenä ja itsekin hän oli laajalti kuuluisa soturikuningas.

Epeiros oli villiä, karua vuorimaata ja siinä asui kansa, joka vanhimmista säilyneistä henkilö- ja sukunimistä päättäen ei ollut helleenien heimoa. Mutta kuten makedonialaiset olivat epeiroslaisetkin kreikkalaistuneet ja puhuivat ja kirjoittivat kreikankieltä. He olivat kuitenkin vielä Homeroslaisen ajan alkuperäisellä kehityskannalla. Rahatalousjärjestelmä ei ollut vielä tunkeutunut heidän keskuuteensa, vaan sekä kuninkaan että tilanomistajain omaisuus oli pääasiallisesti karjaa. Härkäpari oli kuninkaallinen lahja. Kuninkaan »ylipaimen» oli ylhäisimpiä hovivirkailijoita, joka ilmenee siitä, että hän asui yhdessä kuninkaan sisarien kanssa. Huomatussa asemassa olivat myöskin kuninkaan juomanlaskija ja ylijuomanlaskija. Siitä seikasta, että kaksi henkilöä tarvittiin tähän toimeen, voi tehdä johtopäätöksiä rypäleen mehujen käytöstä Epeiroksen hovissa.

Karjanhoito oli epeiroslaisten pääelinkeino.[183] Maanviljelyskelpoista maata oli niukalti. Kansa asui kylissä. Muutamat kaupungit, joita oli, olivat vähäpätöisiä — kulttuurikeskuksia ne tuskin olivat.

* * * * *

Roomalaisille Pyrrhoksen kunnianhimoiset suunnitelmat eivät olleet tuntemattomia. He koettivat senvuoksi tarkoin varoa, etteivät antaisi hänelle aihetta auttaa kreikkalaista siirtokuntaa eikä sen seurauksena tekosyytä saada kiinteä jalansija Apenniinien niemimaalla.

Tällä kertaa roomalaisia siis todellakin elähdytti vilpitön toive, että myrsky menisi ohi. Joskus myöhemmin tulevaisuudessa voisi tulla sopivampi tilaisuus laajentaa Rooman valtaa etelään päin.

Tarentumilaiset eivät yksinään koskaan voineet tulla vaarallisiksi roomalaisten laiselle kansalle, sillä siihen he olivat aivan liian pehmeää ainesta. Platon kertoo käynnistään kaupungissa vuonna 365, että hän Dionysos-juhlassa näki koko väestön vallan juopuneena. Ilmeneehän siitä jo melko paljon.

Pilailu ja ilveily huvitti tarentumilaisia suunnattomasti enemmän kuin ikävä ja vaivalloinen politiikka. Oli myöskin mukavinta antaa puolustuslaitoksen rappeutua, huolimatta siitä, että vaara pohjoisesta lähestyi. Niin kauan kuin se uhkasi vielä vain tarentumilaisten naapureita samnilaisia, heidän osuutensa maailmankehitykseen rajoittui senlaatuisen parodisen farssin luomiseen, joka tunnetaan nimellä »hupaisa tragedia».

Vaarallisiksi roomalaisille — kuten karthagolaisillekaan — eivät tarentumilaiset eivätkä toisetkaan länsikreikkalaiset voineet kehittyä muuten kuin nerokkaan hallitsijakyvyn johdolla, sellaisten kuin Dionysios I, Timoleon ja Agathokles. Nyt Agathokles, viimeinen näistä johtajakyvyistä, oli kuollut jo vuonna 289 —, ja aina hänen kuolemastaan lähtien vallitsi tavanmukainen epäsopu ja sekasorto niin hyvin Sisiliassa kuin etelä-Italiassakin. Tämän vuoksi karthagolaiset kävivät jälleen vaarallisiksi Sisilian helleeneille, ja samaan aikaan roomalaiset uhkasivat kreikkalaisia siirtolaisia Apenniinien niemimaalla, nyt etupäässä tarentumilaisia.

Nämä tekivät kuitenkin roomalaisten suunnitelmat tyhjiksi etsimällä apua emämaastaan ja tekemällä liiton Pyrrhoksen kanssa.

Epeiroslaiset olivat, kuten makedonialaisetkin, erinomaista soturikansaa ja toivoivat nyt seikkailunhaluisen kuninkaansa johdolla saavuttavansa yhtä suurta menestystä lännessä, kuin makedonialaiset olivat saavuttaneet Aleksanterin johdolla idässä. Heidän kuninkaansa oli sotilas sielultaan ja mieleltään. Hän oli kehittynyt makedonialaisessa koulussa, muun muassa peloittavan Antigonoksen johdolla. Nuori, tulinen ruhtinas oli sodan melskeessä kuin kesyttämätön varsa. Niin valtava voima oli hänen käsivarressaan, että kerrotaan hänen voineen miekaniskulla halkaista vihollisen keskeltä kahtia. Rohkeat maanmiehensä, jotka nimittivät häntä »kotkaksi», hän tempasi mukaansa minne vain halusi. Vanha, kokenut Antigonos katseli häntä suopein silmin ja hänen sanotaan ennustaneen, että nuorukaisesta kehittyisi maailman parhain soturi, kunhan hän vain vähän vanhettuaan ehtisi rauhoittua. Ja naiset syttyivät tuleen ja liekkiin nähdessään alkuvoimaisen kauniin sankarinuorukaisen. Mutta kunnianhimo ja hänen parempi minänsä pitivät alhaisemmat intohimot kurissa. Pyrrhos oli siveelliseltä luonteenlujuudeltaan täysin suuren Aleksanterin veroinen.

Tällaiselle tulisielulle pieni, köyhä Epeiros tarjosi ajan pitkään liian vähän toiminta-alaa. Senvuoksi hän oli käyttänyt jokaista tilaisuutta laajentaakseen valtakuntaansa ja sydämensä pohjasta heittäytynyt sotiin, joilla Aleksanterin diadokit ja kaikenlaatuiset vallantavoittelijat täyttivät maailman. Nyt aukeni hänelle lännessä uusi maailma kaikkine houkuttelevine mahdollisuuksineen, joita se tarjosi miehelle, joka kykeni käyttämään miekkaa. Hänen epeiroslaisensa seurasivat häntä halukkaasti minne vain, ja Makedoniasta hän sai vahvistukseksi osaston ratsuväkeä sekä 5 000 jalkamiestä. Sotatottumusta saaneet makedonialaiset joukot olivat siihen aikaan parhaat maailmassa. Makedonialainen raskas ratsuväki oli tähän asti lyönyt maahan jokaisen vihollisen, joka oli joutunut sen tielle, ja keihäin asestettu makedonialainen falangi oli kiinteä vastus, jota kukaan ei ollut kyennyt murtamaan.

Mutta legioonakin voi muodostaa voimakkaan puolustusketjun. Näinä aikoina se asetettiin kolmeen riviin. Falangi kehitti koko kootun voimansa yhdellä kertaa, mutta legioona täytyi niin sanoaksemme voittaa kolme kertaa peräkkäin. Ensiksi piti voittaa ensimmäisen rivistön nuorekas tuli, sen jälkeen toisen rivistön kypsä miehuusvoima ja lopuksi kolmannen rivin veteraanit. Mutta legioonan järjestely teki myöskin tarpeen tullen mahdolliseksi erikoisosastojen siirron rivistöstä toiseen toisiansa tukemaan taistelun aikana. Roomalaisten sotataito perustui suurelta _osalta taitoon osata taloudellisesti käyttää sotavoimia_.

* * * * *

Ensimmäinen näytös maailmanhistoriallisessa näytelmässä: _taistelu falangin ja legioonan välillä_, oli alkava. Pyrrhoksen maailmanhistoriallinen merkitys on siinä, että hän oli ensimmäinen kreikkalainen, joka ryhtyi taisteluun roomalaisia vastaan. »Hänen kanssaan», Mommsen sanoo, »alkavat sen ajan läntisen ja itäisen valtiojärjestelmän väliset suoranaiset valtiolliset suhteet, jotka ratkaisevat antiikin sivistyksen koko myöhemmän kehityksen ja myöskin oleellisen osan nykyisen kulttuurin laadusta. Taistelu falangin ja legioonan, soturikuningaskunnan ja senaatin johtaman valtion välillä, taistelu yksilöllisen johtajalahjakkuuden ja kootun kansallisen voiman välillä — tämä taistelu Rooman ja hellenismin välillä suoritettiin ensi vaiheessaan Pyrrhoksen ja roomalaisten sotapäällikköjen välisissä taisteluissa.»