Part 29

Tuntuukin siltä, että Rooman suuruuden hinta oli kallis, joskaan ei _niin_ kallis, kuin minkä Spartan valta-asema maksoi. Molemmissa tapauksissa uhrattiin valtion edun takia liian paljon sitä vapautta ja luonnollista elämäniloa, joka tuo onnea elämän keväässä ja luo hohdettaan myöskin vanhuuden päivien ylle. Kuinka paljoa onnellisempi olikaan ateenalainen ja joonialainen nuoriso ja kuinka kohottavasti vapaus vaikuttikaan yksilölliseen lahjakkaisuuteen näiden keskuudessa!»

Rooman valtio perustui siis perheeseen. Lähinnä perheitten yläpuolella olivat _suvut_, joita pitivät koossa perintöedut ja yhteinen sukupalvelus. Tämän yhteenkuuluvaisuuden ilmaisumuoto oli myöskin yhteinen sukunimi. Syyllä voi sanoa Rooman historian olevan sen suursukujen historiaa, ja sukutarinat ovat suureksi osaksi olleet niitä lähteitä, joista Rooman omat historioitsijat ovat ammentaneet. Mutta tietysti nämä lähteet ovat samentuneet kunkin suvun pyrkimyksestä kaunistella omaansa ja maansa historiaa.

Jokaisen kuolemantapauksen yhteydessä, joka sattui jonkin vanhan historiallisen suvun keskuudessa, roomalaiset saivat havainto-opetusta historiastaan. Kuolleet suurmiehet nousivat silloin ylös haudoistaan. Kreikkalainen historioitsija Polybios, joka itse kauan aikaa eli Roomassa[165], kertoo silminnäkijän välittömyydellä samalla kertaa naiiveista ja vaikuttavista näytelmistä, joita tällaisissa tapauksissa pantiin toimeen. Silloin otetaan — hän sanoo — esille ne kuuluisain esi-isien vahanaamiot, joita säilytetään talon huoneissa ja »pannaan ne sellaisten miesten kasvoille, jotka pituudeltaan ja vartaloltaan muistuttavat mahdollisimman, paljon vainajia. Nämä miehet pukeutuvat sitäpaitsi vastaavaan pukuun: purppurapäärmeiseen togaan, jos kuollut on ollut konsuli tai preetori[166], kokonaan purppuranväriseen togaan, jos hän on ollut sensori[167], mutta jos hän on viettänyt triumfin tai suorittanut jonkin suuren urotyön, silloin pukeudutaan kultaompeleiseen pukuun. Nämä miehet, jotka esittävät suvun esi-isiä, seuraavat lähinnä ruumisvaunuja, mutta heidän vitsakimppujaan ja kirveitään kannetaan ruumisvaunujen edellä.»

Ruumissaatto soluu ensiksi Forumille. Kun sinne on saavuttu, istuutuvat kaikki, jotka esittävät esi-isien osia, norsunluutuoleille. »Kauniimpaa näytelmää», Polybios sanoo, »kunnianhaluinen ja jalosti ajatteleva nuorukainen voi tuskin nähdä. Sillä kehenkä ei tekisi haihtumatonta vaikutusta se, että saa nähdä kuvia kuolleista miehistä, jotka olivat suuresti kunnioitettuja urhoollisuutensa ja kelvollisuutensa vuoksi, nähdä heidät kaikki, ikäänkuin he vielä olisivat olemassa elävässä elämässä?»

Forumilla nousee puhujanpaikalle vainajan poika tahi joku muu läheinen sukulainen, joka »puhuu kuolleen hyveistä ja niistä kiitettävistä teoista, joita hän on suorittanut elämänsä aikana. Puheen vaikutuksesta kuulijat joutuvat sellaiseen tunnelmaan, että kuolemantapaus ei näytä ainoastaan surevaa sukua, vaan koko Rooman kansaa kohtaavalta tappiolta. Sen jälkeen puhuja siirtyy ylistämään esi-isiänsä, alkaen vanhimman läsnäolevan elämänkulkua ja urotöitä kuvailemalla. Tällä tavoin verestyy jalojen miesten urotöiden maine alituisesti, niiden maine, jotka ovat jotakin suurta suorittaneet, tulee ikuistetuksi, ja niiden miesten nimet, jotka ovat olleet isänmaan hyväntekijöitä, ei haihdu koskaan kansan mielestä. Mutta merkityksellisintä on kuitenkin, että nuoret innostuvat uhrautumaan ja kärsimään valtion puolesta ja koettamaan saavuttaa sankarin mainetta.»

* * * * *

Että kahden, olemukseltaan niin erilaisen kansan kuin roomalaisten ja helleenien — ajattelemme tässä etupäässä ateenalaisia ja joonialaisia — yhteiskuntaelämässä ja _uskonnossa_ ilmenee suuria eroavaisuuksia, on ilman muuta selvää. Roomalaisten uskonnossa on epäämättömän selviä merkkejä siitä, että se on ollut alkujaan aito talonpoikaisuskonto, joka on syntynyt niistä tarpeista, toiveista ja toivomuksista, jotka ilmenevät sellaisen suvun keskuudessa, joka otsansa hiessä tekee työtä hankkiakseen leipää itselleen ja omaisilleen. Sellaiselle kansalle ovat ennen kaikkea koti ja kotiliesi pyhiä. Jokaisella kodilla oli kotijumalansa: penaatit. Kotilieden tulta palvottiin Vesta-jumalattaren vertauskuvana ja kotia esitti vertauskuvallisesti ovi, joka johtaa taloon. Oven vertauskuva on _Iānus_, roomalaisille ominainen kaksikasvoinen jumala, jonka synnyn selittää se yksinkertainen tosiasia, että ovi ikäänkuin katsoo sekä sisäänpäin huoneeseen, että ulospäin maailmaan. Niin yksinkertainen oli se mielikuvitus, joka loi roomalaisen jumalankuvan. Roomalaisten jumalaistarustossa ei muutoin yleensä ole lainkaan tilaa mielikuvitukselle. Jumalansa ja jumalattarensa he ovat kerta kaikkiaan lainanneet kreikkalaisilta, jotka etruskien jälkeen olivat roomalaisten oppimestareita kaikilla kulttuurin eri aloilla. Kreikkalaisilta roomalaiset ovat saaneet kirjoitustaidon, heiltä he ovat oppineet taidekäsityön ja teollisuuden eri lajeja, ja kreikkalainen kirjallisuus ja taide ovat olleet myöskin roomalaisen kirjallisuuden ja taiteen — säännöllisesti saavuttamattomina — esikuvina. Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret he myöskin kuten sanottu, ovat lainanneet — ja muodostelleet matalain _hyötynäkökohtiensa_ mukaisesti.

Kuinka suunnattoman paljon alhaisempaa onkaan senvuoksi roomalainen jumalaistarusto kuin kreikkalainen, jollaisena se oli kehityksensä huipulla ollessaan! Helleenien jumalmaailma on aikansa lahjakkaimpien henkien luoma — roomalaisten on kaavailtu suuren, turpeeseen sidotun joukon tarpeen mukaiseksi. »Maatalous ja liikekeinottelu olivat juurtuneet liian syvälle roomalaisen olemukseen, ollakseen tunkeutumatta myöskin tämän olemuksen mukaiseen jumalan kuvaan, sen sisimpään ytimeen», sanoo Mommsen. Hyviä satoja ja hyviä afäärejä — niitä roomalainen rukoili jumaliltaan. Vastapalvelukseksi hän sitoutui äärimmäisen tarkasti noudattamaan kaikkia seremonioita, joita jumalvoimat häneltä vaativat. »_Relígio_» merkitsee oikeastaan, kuvaavaa kylläkin, »sidottuneisuus». Latinalaisen sanan alkuperäinen merkitys on kaikkea muuta kuin mystillisen harras; päinvastoin se on lainopillinen. Jumalanpalvelusmenojen määräykset roomalainen suoritti samalla täsmällisyydellä, jolla hän täytti kauppa-asiakirjasitoumuksensa. Hän teki jumaliensa kanssa samantapaisen sopimuksen, kuin lainanpyytäjä kapitalistin kanssa, »ja hän lähestyi jumaliaan», Mommsen sanoo, »melkein, samanlaisella tuskaisella ujoudella, millä velallinen lähestyy mahtavaa velkojaansa.» Mutta hänen jumalanpelkonsa ei estänyt häntä yhdestä ja toisesta viekkaasta kokeesta saada näennäisillä hurskauden osoituksilla vaarallinen herra hyvälle tuulelle ja houkutella hänet antautumaan erinäisiin liikekeinotteluihin mukaan. Salainen ajatus tällöin, kuten aina, oli: »Do, ut des.»[168]

Niin kauan kuin roomalaisten täytyi ase kädessä taistella olemassaolonsa puolesta vihamielisiä naapurikansoja vastaan, näyttää keihästä heittävä Mars olleen ylin jumalien, joukossa. Hänessä nähtiin suojelija, joka löi vihollisen ja suojeli sekä kansaa että karjalaumoja. Mutta vähitellen hän sai yhä enemmän väistyä Iuppiterin[169] tieltä. Juppiterin temppeli Capitoliumilla muodostui koko Rooman valtakunnan uskonnolliseksi keskipisteeksi. Capitoliumin Iuppiter, »parhain ja suurin», kuten häntä kutsuttiin, oli kuvattu valtikka toisessa ja ukonvaaja toisessa kädessä. _Minérvalla_ ja _Iūnolla_ oli kummallakin sivuhuoneessa kuvapatsaansa. Täällä valtion korkeimmat virkamiehet alkoivat aina toimintansa juhlallisella uhrilla. Täällä laski triumfia viettävä sotapäällikkö jumalan syliin laakerin, jota hän triumfin aikana oli kantanut kädessään, ja toimitti sen kiitosuhrin, jonka hän oli sodan alussa luvannut.

Suuruudestaan huolimatta tämä temppeli ei ollut kuitenkaan suinkaan loistorakennus, joka olisi Parthenoniin verrattavissa. Se oli tehty rumasta tulivuoriperäisestä karstakivestä ja päällystetty marmoriseolla ja polttosavella. Itse jumalankuvatkin olivat polttosavea.[170]

* * * * *

Roomalaisten uskonnon lainopillisen kuivasta laadusta johtuu, että se oli mitä vähimmässä määrin omiaan innostamaan taiteilijoita ja runoilijoita. Roomalainen _aavisti_ vain jumaluuden; hän ei _nähnyt_ sitä. Hänestä olivat jumalat aina salaperäisiä henkiolentoja, joilla ei ollut ihmisenmuotoista ruumista eikä inhimillisiä tunteita. Hänen uskonnollisessa maailmassaan oli vain »voimia», jotka hallitsivat ja mellastivat. Mitä me sanomme luonnonlaeiksi, ne olivat roomalaisesta jumalvoimia, jotka eivät seuranneet muita lakeja kuin omaa tahtoaan ja oikkujaan tai niitä lakeja, jotka korkeammat voimat kuin he itse, olivat heille säätäneet. »Roomalaisen käsityksen mukaan», sanoo eräs tämän alan ammattimies, »ihminen ei itse toimi. Ei rakennusmestari itse rakenna taloa, ei sotapäällikkö saa voittoa, ei keihäs surmaa — toimivana on _jumalvoima_, joka on ottanut asunnokseen rakennusmestarin, _jumalvoima_, joka toimii sotapäällikön kautta ja hallitsee vihollisen jumalia, ja keihäs on vain ulkonainen ja epäoleellinen merkki voimien kamppailusta, joka vie toisen kuolemaan ja toisen voittoon. Ilmiöiden tältä kannalta arvosteleminen on vanhempaa kuin logiikka, mutta on kauan ollut logiikkaa elinvoimaisempi eikä ole koskaan täydellisesti lakannut, ei Roomassa, eikä missään muuallakaan, ei edes meidän valistuneella ajallamme.»

Jokaista elämän tilannetta varten roomalaiset loivat itselleen erikoisen jumalan. Heidän jumalmaailmansa tuli niin runsaasti kansoitetuksi, ylikansoitetuksikin, että historioitsija Polybias voi sanoa: »Roomalaiset ovat uskonnollisempia kuin jumalat itse.»

Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret olivat niin lähellä ihmisiä, että heillä oli näiden kaikki heikkoudet — roomalaiset jumal-voimat hallitsivat ihmisten tekoja, mutta eivät koskaan ottaneet osaa heidän kärsimyksiinsä. »Taide ja kaunokirjallisuus menettävät, mutta moraali voittaa siitä», sanoo Duruy aito gallialaisella henkevyydellä. »Roomalainen Olympos ei säteile elämää, valoa ja kauneutta. Sen jumalat ovat synkkiä voimia, ilman ääriviivoja ja piirteitä, mutta ne ovat hyödyllisiä — sille, joka asianmukaisesti täyttää velvollisuutensa niitä kohtaan.»

Kreikkalaisten jumalat istutettiin tosin uudelleen roomalaiseen maaperään, mutta ne eivät koskaan juurtuneet kansan mieleen, eivät koskaan tunkeutuneet sen sisimpään sielunelämään. Taiteellisessa suhteessa köyhempää, kuin mitä saatiin aikaan Latiumissa siihen aikaan, jolloin tämä maa alkoi esiintyä maailmanhistoriassa, tavataan tuskin minkään muun kuin täydellisesti sivistymättömäin kansojen keskuudessa. Roomalaisilta puuttui täydellisesti se kauneustajunta, joka antoi helleeneille sen ihannemaailman, jossa kaikki se, minkä todellisuus heiltä kielsi, oli heille suotu. Kreikkalaisilla oli tarve pukea uskonnolliset tunteensa ja ajatuksensa ihmismuotoon, ja heidän jumalhahmonsa innostuttivat sekä kuvaavaa että runoilevaa taidetta. Roomassa on sitävastoin kaksikasvoinen Ianus ainoa jumalankuva, jonka kotimainen jumalaistarusto on itsestään kyennyt luomaan. Tätä korkeammalle se ei ole omin voimin päässyt.

Helleeneiltä puuttui roomalaisten kyky saavuttaa poliittista tietä valtiollinen yhtenäisyys. Oikeastaan vain taide ja kauneudenpalvonta voi saada heidät tuntemaan itsensä _yhdeksi_ kansaksi! Vain sellaiset henkiset arvot kuin Homeroksen laulut, Euripideen tragediat ja olympialaiset kisat kykenivät pitämään Hellaan koossa.

Kirjallisuutta:

Hugo Bergstedt, Huvuddragen av grekernas och romarnes mytologi.

S. Eilrem, Opferritus und Voropfer der Griechen und Römer.

W. Warde Fowler, The religious experience of the roman people.

Albert Grenier, Le genie romain dans la religion, la pensée et l'art. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Y. Toutain, Les cultes paíens dans l'empire romain.

Georg Wissowa, Religion und Kultur der Römer.

ROOMAN HISTORIAA TARUN JA TIETEEN VALOSSA.

Ei millään kansalla koko maailmassa ole niin rikasta ja kuvaavaa historiaa vanhimmista kohtaloistaan kuin roomalaisilla. Mutta on kyseenalaista, vastaako totuusnäkökannalta laatu runsautta.

Taruja Rooman vanhimmasta historiasta täytyy, kuten kaikkea, mikä on vanhaa perimätietoa, katsella arvostelevin silmin. Ankaruus, jolla tiede käsittelee tarua, kasvaa ajasta aikaan. Yleensä on kai niin, että arvostelun lapsuusvuodet tai paremmin sanoen sen varhaisin nuoruus ovat kuvaavia näytteitä liioitellun ankarasta arvostelusta. Mutta liioittelut tulevat tavallisesti vähitellen kumotuiksi muinaistieteellisten tai muiden löytöjen kautta, jotka antavat ainakin jonkinmoisen uskottavuuden tarulle, joka on aikaisemmin selitetty pelkäksi kansan mielikuvituksen tuotteeksi. Merkillisimmät esimerkit tässä suhteessa ovat Evansin Kreetassa tekemät löydöt ja Schliemannin suorittamat kaivaukset ja löydöt vanhan Troian seuduilla, jonka kaupungin olemassaolon tieteellinen kritiikki aikaisemmin oli siirtänyt kokonaan runojen maailmaan.

Jossakin määrin Rooman muinaishistorian laita on sama. Yhteen aikaan oli tapana kohauttaa olkapäitä poikkeuksetta kaikelle, mitä roomalaiset ja kreikkalaiset historioitsijat, pätevimmätkin, kertoivat roomalaisten vanhimmista vaiheista. Tiedettiinhän, että monelta vuosisadalta roomalaisilla oli kansansa historiasta olemassa vain suullinen perimätieto. Aakkoset joutuivat nimittäin kaikkein aikaisintaan 6:nnella vuosisadalla kreikkalaisten välityksellä roomalaisille. Sitten viipyi vielä vuosisatoja, ennenkuin kirjoitustaito oli yleisemmin levinnyt tämän kansan keskuuteen, ja vasta hyvin myöhään käytettiin sitä _historiallisten_ tapausten muistiinmerkitsemiseen.

Vielä viime vuosisatain vaihteessa eräs hyvin tunnettu italialainen historioitsija puolusti sitä kantaa, että ikuinen kaupunki ei ole voinut syntyä ennenkuin, noin 450 e.Kr. Tuskin tämä uskonkappale oli julistettu ja yksi ja toinen sen omaksunut, kun jo kivet alkoivat puhua sitä vastaan. Maa avautuu, ja eräs kivi kunnianarvoisin vanhoin kirjoituksin nousee ylös ja todistaa, että Rooman historia on useita vuosisatoja vanhempi. Rooman Forumilla, sen syvimmässä kulttuurikerrostumassa tehtiin löytö. Hakattujen kirjaimien muoto ja toiset muinaisesineet, jotka löydettiin samalla kertaa kuin merkillinen kivikin, osoittavat, että kirjoitus on peräisin Rooman kuningasajalta tai ainakin tasavallan kaikkein ensimmäisiltä vuosilta. Kivi on murskaantunut ja kirjoitus senvuoksi epätäydellinen, mutta voi kuitenkin pitää varmana, että teksti käsittelee uskonnollisia seremonioita ja laitoksia.

Löytö on sitä arvokkaampi, koska paitsi tätä kiveä on olemassa vain muutamia sangen merkityksettömiä palasia roomalaisista alkuperäisistä piirtokirjoituksista vanhemmalta ajalta kuin noin vuodelta 300 e.Kr. Useimmat tätä vuotta lähimmältä ajalta olevat löydöt ovat hautakirjoituksia.[171] Yhteenvetona niiden sisällöstä saamme jonkinlaisen, joskin vähäisen valaistuksen tavoista ja elinsuhteista muinaisessa Roomassa. Niiden suurin arvo on kumminkin siinä, että ne suovat meidän luoda silmäyksen keskitason roomalaisten elämänkatsomukseen, sellaisena kuin se esiintyy elämän suureen arvoitukseen nähden. Mutta etruskilaisten hautalöytöjen rinnalla roomalaiset ovat vähäpätöisiä.

Tasavallan historian toisten ensikäden lähteitten joukossa on senaatinpäätöksillä huomattava sijansa. Ne merkittiin muistiin ja ovat olleet lähteinä Liviuksen ja toistenkin muinaisten historioitsijani Rooman historian kuvauksille.[172]

Rooman vanhimmat historialliset kirjaanpanot ovat n.s. annaalit, vuosikirjat: lyhyet julkiset merkinnät huomattavista tapauksista vuosi vuodelta olevin ilmoituksin, kutka olivat konsuleina kunakin vuotena. Näiden kronikoiden pitäisi alkaa vuodelta 510 tai 509 e.Kr. Niitä on vanhin tunnettu roomalainen historioitsija _Fābius Pictor_ käyttänyt hyväkseen. Noin vuonna 200 e.Kr. hän alkoi kirjoittaa puunilaissotien historiaa ja varusti kuvauksensa vuosikirjoin tapaan laaditulla lyhyellä johdannolla edellisen ajan historiasta. Tämä osa hänen esitystään tavataan enemmän tai vähemmän muuttumattomana jälleen myöhemmän muinaisajan historioitsijain teoksissa.[173]

Roomassa, kuten Hellaassakin, on siis kaivajan lapio näyttäytynyt varmimmaksi välineeksi, kun on ollut kysymyksessä erottaa perimätiedossa todellisuus mielikuvituksesta.[174] Kunnia tieteellisten kaivausten alkamisesta Rooman Forumilla lankeaa samalle yleismaailmalliselle nerolle, joka teki aloitteen loihtia esiin kuolleista egyptiläisten loistava muinaisajan historia. Edellisen vuosisadan alussa, siihen aikaan, jolloin Napoleon hallitsi myöskin Italiaa, muinaistieteilijät alkoivat muokkaustyönsä niiden sora- ja sirpalekasain keskellä, jotka olivat kerääntyneet muistorikkaalle paikalle, joissakin kohdin yhdeksänkin metrin korkeudelta.[175] Napoleonin ajan jälkeen lyö lepäsi aina 1870-luvulle asti, jolloin Italian yhdistyminen Rooma pääkaupunkina synnytti lämpimän harrastuksen myöskin ikuisen kaupungin muinaishistoriaa kohtaan. Schliemannin menestys Troiassa, Mykenessä ja Tirynsissä houkutteli myöskin kilpailuun roomalaisella maaperällä.

Nyt kaivettiin päivänvaloon toisen kuuluisan Rooman rakennuksen rauniot toisensa jälkeen, sellaisina kuin nyt voimme katsella niitä Rooman Forumilla: Tituksen kaari, Saturnuksen temppeli, Vestan temppeli[176] ja Vestan neitsyeitten asunto. Ei ainoakaan Forumin rakennus nykyisessä kunnossaan ole kuitenkaan peräisin tasavallan ajalta. Ja valitettavasti ne on saatu esiin surullisen pirstotussa kunnossa. Tähän ovat vikapäät suurelta osalta gallialaiset, jotka polttivat ja rikkoivat kaikki, mitä vain voivat hävittää. Kaikki todistuskappaleet Rooman vanhimmasta historiasta tulivat näin hävitetyiksi korvaamattomaksi tappioksi historialle.[177] Mutta useat vanhat karstakivitemppelit ovat myöskin hävinneet siten, että enemmän loistoa rakastava Rooman sukukunta keisariajalla rakensi ne uudelleen marmorista.

ROOMAN SANKARI- JA SUURUUSAIKA

Rooman hävitys, jonka gallialaiset panivat toimeen, oli kovin koettelemus, mitä »ikuinen kaupunki» siihen asti oli kokenut. Mutta tämänkin voimainkoetuksen roomalaishenki kesti taittumatta. Päinvastoin se selviytyi terästyneenä tulikasteesta. Kansakunnat, joille on määrätty suuri tulevaisuus, eivät muserru koettelemuksista, vaan päinvastoin karaistuvat.

Myöskin roomalaisten naapureille ja vihollisille oli gallialaisten hyökkäys ollut vaikea vitsaus. Nekin olivat menettäneet paljon väkeä ja omaisuutta, mutta ne eivät kestäneet koettelemusta yhtä loistavasti kuin kansa, jonka pääkaupunki oli muuttunut soraksi ja tuhaksi. Erittäinkin ekvit näyttävät kokonaan masentuneen. Roomalaisia legioonia elähdytti sitävastoin yksimielisyys ja kuri, joka tekee armeijan voiman kaksinkertaiseksi. Tietysti kansakunta tarvitsi jonkin aikaa tointuakseen kärsimästään onnettomuudesta, mutta lähinnä seuraavat vuosikymmenet käytetään yhteiskunnan yhteensulautumisen edistämiseen, joka tekee sen puolustuskykyisemmäksi kuin koskaan ennen. Puolivälissä neljättä vuosisataa e.Kr. säätyriidat on pääasiallisesti taisteltu loppuun, ja patriisit ja plebeijit kilpailevat toistensa kanssa palvellakseen isänmaata ja uhrautuakseen sen hyväksi. Rooman sankari- ja suuruusaika alkaa.

ROOMALAISET PÄÄSEVÄT KOKO NIEMIMAAN HERROIKSI.

ETRUSKIT JA LATINALAISET KUKISTETAAN.

Tarunomaisena aikana Rooma oli hiljaa, mutta varmasti kasvanut etenkin _etruskien_ ja _latinalaisten_[178] kustannuksella. Kun säätyriidat oli sovittu, roomalaisten valloitukset alkoivat edistyä reippaammassa tahdissa, ja sekä etruskit että latinalaiset voitettiin perin pohjin. Käännekohta etruskilaissodassa oli mahtavan _Vējin_, Latiumia vastassa olevan rajalinnoituksen ja Rooman vaarallisimman kilpailijan, valloitus. Satavuotinen kaksintaistelu näiden kilpailijain välillä loppui vuonna 396 e.Kr., jolloin roomalaiset valloittivat ja hävittivät kaupungin. Sen kukistuminen oli tuloksena yksitoistavuotisesta piirityksestä, joka taruissa kasvoi ja sai jonkinlaisen uuden Troian sodan mittasuhteet.

Pääottelu latinalaisten kanssa suoritettiin _Vesuviuksen juurella_ vuonna 340 e.Kr. Koska latinalaiset olivat kauan olleet roomalaisten liittolaisia, he tunsivat hyvästi vastustajansa sotataidon. Suurin varovaisuus oli siis tarpeen roomalaisten puolelta. Molemmat konsulit kielsivät senvuoksi kuolemanrangaistuksen uhalla jokaista, olipa kuka hyvänsä, antautumasta taisteluun taistelujärjestyksen ulkopuolella. Vanhastaan oli nimittäin korkeimmalla päälliköllä valta mestauttaa kuka tahansa armeijasta ja antaa raipparangaistus yhtä hyvin korkealle päällikölle kuin alhaiselle sotamiehelle.

Konsulien käskyn rikkoi kuitenkin — ei sen merkityksettömämpi henkilö kuin toisen konsulin, Manliuksen, oma poika. Nuorukainen oli lähetetty ratsuosaston kanssa tiedustelemaan. Tiedustelumatkallaan hän sattui kohtaamaan vihollisen vartioston, jonka päällikkö haastoi hänet kaksintaisteluun. »Jos uskallat hyväksyä haasteen», latinalainen sanoi, »olet näkevä, kuinka paljon meidän ratsuväkemme on roomalaista parempi.» Nuori roomalainen tulistui eikä tahtonut joutua sen vaaran alaiseksi, että häntä pidettäisiin pelkurina. Hän unohti isänsä käskyn ja hyväksyi haasteen. Kaksintaistelu loppui siten, että hän surmasi vastustajansa. Ylpeänä voitostaan hän palasi isänsä telttaan.

Manlius annatti torventoitotuksilla kokoontumismerkin koko sotajoukolle. Rintaman edessä hän palkitsi poikansa voitonseppeleellä hänen urhoollisuutensa vuoksi. Mutta sen jälkeen hän, kääntyen nuorukaiseen päin, sanoi: »Titus Manlius, sinä olet saavuttanut voiton, mutta sinä olet myöskin rikkonut käskyni ja siten höllentänyt kuria, johon Rooman valtion olemassaolo perustuu. Sotakuri täytyy pitää voimassa. Liktori, mene ja sido hänet paaluun!» Kauhusta äänettöminä näkivät sotilaat nuorukaisen pään putoavan kirveen iskusta.

Sellainen oli roomalainen sotakuri. Kohta sen jälkeen tapahtui ratkaiseva taistelu. Taistelun edellisenä yönä molemmat konsulit olivat — Livius kertoo — yhtä aikaa nähneet unessa näöltään ja suuruudeltaan yli-inhimillisen muotoisen ja juhlallisen miehen, joka ilmoitti heille taistelun tuloksen. Toisessa taistelevassa sotajoukossa — mies oli sanonut — oli yksi päälliköistä vihitty kuolonjumalille ja äiti maalle, mutta vastakkaisella puolella odotti sama kohtalo koko sotajoukkoa. Sen ylipäällikön kansalle, joka vihkisi itsensä ja vihollisen sotajoukon kuolemalle, tulisi siis voitto lankeamaan. Molemmat konsulit lupasivat silloin toisilleen kättä lyöden, että se heistä, jonka johtama sivusta ensiksi väistyisi vihollisen edessä, uhraisi itsensä Rooman kansan puolesta.

Taistelussa Manlius johti oikeaa, hänen virkaveljensä _Dēcius_ vasenta sivustaa. Alussa kävi taistelu tasaisesti, mutta jonkin ajan kuluttua roomalaisten vasen sivusta alkoi perääntyä. Tällä ratkaisevalla hetkellä Decius kutsutti Rooman valtion ylipapin vihkimään hänet uhriksi legioonain puolesta. Ylipapin kehoituksesta Decius pukeutui purppurapäärmeiseen konsulin togaan ja lausui kovalla äänellä sanat: »Ianus, Iuppiter, isä Mars ja te muut jumalat, minä rukoilen teitä. Antakaa Rooman kansalle voitto, mutta lyökää sen viholliset kauhulla ja kuolemalla! Minä vihin vihollisjoukot ja samalla itseni manalan jumalille ja äiti maalle.» Sen jälkeen hän heittäytyi juoksijansa selkään ja syöksyi vihollisten keskeen.

»Kummankin armeijan silmissä», Livius kertoo, »näytti kuolemaan vihitty paljoa ylevämmältä kuin ihmiseltä. Kauhu ja vavistus kulkivat hänen kintereillään, minne hän ratsastikin. Latinalaiset pakenivat hänen edessään kuin ruttotautisen tieltä, ja samalla hetkellä kuin hän kaatui, he läksivät yhtenä miehenä pakoon.[179] Kiitos Dcciuksen uhrautumisen ja Manliuksen rohkeuden ja neuvokkuuden roomalaiset saavuttivat täydellisen voiton. Tuskin neljäsosa vihollisen sotajoukosta pääsi elävänä pakoon.

Näin loppui merkillinen taistelu, jossa toinen konsuli oli uhrannut poikansa, toinen itsensä valtion edun puolesta.