Part 28

* * * * *

Kaksikymmentä vuotta ekviläis-voittonsa jälkeen Cincinnatus taas pelasti kansansa. Eräs ylhäinen roomalainen, nimeltään Spūrius Mælius koetti nimittäin niihin aikoihin[157] valtiokaappauksella anastaa itselleen korkeimman vallan. Ainakin syytettiin häntä siitä.

Mælius oli upporikas mies, ja kun Roomassa vallitsi ankara nälänhätä, hän tuumi käyttää omaisuuttansa niin, että hän sen avulla pääsisi itsevaltiaaksi. Tilanne oli, Livius kertoo, niin epätoivoinen, että joukko ihmisiä lyhensi tuskansa siten, että »verhosi päänsä ja heittäytyi Tiberiin».

Mælius ryhtyi nyt ostamaan suurissa määrin viljaa Etruriasta ja jakamaan sitä nälkäänäkevälle kansalle. »Anteliaisuudellaan hän lumosi rahvaan, niin että se kulki hänen perässään seurueena, menipä hän minne tahansa», sanoo Livius. »Hän esiintyi sen ohessa niin komeasti ja korskeasti, että ylitti sen, mikä on soveliasta yksityiselle henkilölle.» Näytti siltä, että hän pyrki _hyvin_ korkeaan — ja kiellettyyn — asemaan. Pian viranomaiset saivat siitä myöskin todisteita. Keksittiin, että asevarastoja oli koottu Mæliuksen taloon, että siellä pidettiin salaisia kokouksia, että suunnitelmia oli tehty poliittisen vallankumouksen toimeenpanemiseksi, jopa, että hän oli ostanut kansantribuunitkin. Niin peloittava oli vaara, joka uhkasi Rooman vapautta, että turvauduttiin diktaattorin asettamiseen. Diktaattoriksi tuli jälleen Cincinnatus. Hän oli nyt kahdeksankymmenvuotias, mutta ruumiiltaan ja sielultaan murtumaton.

Valtansa nojalla hän lähetti ratsuväenpäällikkö Serviliuksen Mæliuksen luo terveisin: »Diktaattori kutsuu sinua.» Mælius aavisti pahaa ja pakeni rukoillen rahvaan suojelusta. Mutta Srrvilius sai hänet kiinni ja surmasi hänet. Kun hän Cincinnatukselle kertoi, mitä oli tapahtunut, diktaattori lausui: »Kiitos sinulle, Gaius Servilius, miehuullisuudestasi! Valtio on pelastettu.»

Mæliuksen omaisuus takavarikoitiin valtion rahastoon, ja se talo, jossa hän oli punonut juoniaan roomalaisten vapauden tuhoksi, oli näistä niin vihattava, että se päätettiin hajoittaa perustuksiaan myöten.

GALLIALAISET HÄVITTÄVÄT ROOMAN.

Vuonna 387, samana vuonna, joka oli niin helleenejä nöyryyttävä, oli myöskin onnettomuudenvuosi roomalaisille. Silloin oli kysymys ikuisen kaupungin olemassaolosta. Pohjoisesta tulivat hyökäten villit _keltit_ eli _gallialaiset_.

Gallialaiset olivat aikaisemmin asuneet nykyisessä Ranskassa, jota roomalaiset senvuoksi nimittivät _Transalppiseksi Galliaksi_[158]. Sieltä he olivat menneet yhdelle suunnalle yli nykyisen Englannin kanaalin ja asettuneet Brittein saarille. Toiselle suunnalle he olivat tunkeutuneet viljavalle Pon tasangolle eli _Cisalpiseen Galliaan_[159], »Italian suloisten hedelmien ja erittäinkin sen viinin houkuttelemina, viinin, joka silloin oli heille uusi nautinto», sanoo Livius. Pääasiallisesti kyllä laidunmaiden tarve veti voimakkaimmin näitä vielä paimentolaisina eläviä joukkoja etelään.

Kelttiläisillä oli levottomuus ja vaelluksenhalu verissä. He eivät viihtyneet paikoillaan eivätkä tahtoneet asettua vakinaisesti asumaan. Ollen sotaisia ja hurjan rohkeita he olivat naapurikansojen alituisena kauhuna. He olivat hyviä sotilaita, mutta huonoja porvareja. Senvuoksi he ovatkin vapisuttaneet kaikkia naapurivaltioita, mutta itse eivät ole koskaan perustaneet suurta yhtenäistä valtiota. He olivat muinaisajan mustalaisia.

Cisalpisesta Galliasta alkoi eräänä päivänä lukuisia kelttiläisjoukkoja kulkeutua kauemmas etelään ja mennä yli Apenniinienkin. Ennenkuin roomalaiset aavistivatkaan, vaeltajakansa oli uhkaavan lähellä heidän kaupunkiaan. Sotajoukko, joka läksi pysäyttämään vihollisia, vallan, lamaantui kauhusta nähdessään villinnäköiset ja rajuluontoiset, suurikokoiset barbaarit. Gallialaisten taistelutapa oli aivan toinen, kuin mihin roomalaiset olivat tottuneet naapurikansojen kanssa kahakoidessaan. Sellainenkin seikka kuin gallialaisten luihin ja ytimiin tunkeva sotahuuto oli jo kokonaan uutta roomalaiselle ja samoin kauheat torventoitotukset sotaluikuista — kelttiläinen keksintö —, joilla nämä barbaarit nostattivat taisteluhaluaan.

Legioonat eivät kestäneet kauan. Ne hajautuivat hurjaan pakoon. Koskaan roomalaiset eivät ole kärsineet niin ratkaisevaa tappiota, he eivät koskaan aiemmin eikä myöhemmin ole niin kunniattomasti hylänneet taistelukenttää, missä Rooman kohtalo piti ratkaista. Roomalaisille historioitsijoillekin oli taistelun tulos täydellinen arvoitus.

Pakokauhu levisi sotajoukosta koko Rooman kansaan. Silmänräpäyksessä yhteiskunta höltyi liitoksistaan. Ei kukaan kyennyt hillitsemään myrskyä, ei ollut niin arvovaltaista, jota olisi toteltu. Kukin ajatteli vain omaa pelastustaan ja pitäen kaikkea menetettynä välitti vähät muusta. Melkein koko väestö pakeni läheisiin kaupunkeihin.

Roomalaisten onneksi barbaarit pysähtyivät vähäksi aikaa taistelun jälkeen ryöstääkseen, hakatakseen päät kaatuneilta vihollisilta ja viettääkseen hurjia juominkeja ihastuneina helposti saamastaan voitosta. Roomalaiset saivat aikaa tointua ja ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin pelastaakseen Rooman nimen häviämästä. Muutamat urhoolliset miehet vetäytyivät _Capitóliumiin_, linnaan, joka vastaa kreikkalaisten kaupunkien akropolista. Sinne pelastettiin myöskin, mitä oli pelastettavissa hopeaa, kultaa ja muita arvoesineitä. Tähän kallioon oli barbaarien hyökkäys musertuva. Tällä kalliolla ikuinen Rooma oli pitävä puolensa ja tältä pieneltä paikalta nouseva tuhasta uudistunein voimin. Itse kaupunkiin jäi ainoastaan muutamia ylhäisiä vanhuksia, entisiä konsuleja ja senaattoreja. He eivät tahtoneet nauttia linnan ruokavaroja, eivätkä myöskään elää kaupunkinsa perikadon jälkeen. He pukeutuivat komeimpiin pukuihinsa ja istuutuivat virkatuoleilleen lepyttääkseen, uhrikuolemallaan Roomalle suuttuneet jumalat.

Seuraavana päivänä gallialaiset hyökkäsivät kaupunkiin. He eivät tienneet, mitä ajatella, kun näkivät nuo kunnianarvoiset harmaahapset, »jotka ylpeän ja vakavan muotonsa takia näyttivät heistä muistuttavan jumalia», Livius kertoo. »Heidän seisoessaan syventyneinä katselemiseen, ikäänkuin vanhukset olisivat olleet kuvapatsaita, kerrotaan erään gallialaisen nykäisseen erästä vanhusta parrasta. Vihastuneena roomalainen kohotti norsunluusauvansa ja löi sillä miestä päähän. Silloin alkoi verilöyly, ja kaikki harmaahapset murhattiin istualleen tuoleilleen. Senjälkeen talot ryöstettiin ja jätettiin liekkien uhriksi.» Rooman hävitys oli maailmaa järkyttävä katastrofi. Kreikkalainen historioitsija Diodoros kertoo, että huhu siitä saapui myöskin Kreikkaan. Siellä kerrottiin, että »kaukaa pohjoisista seuduista, hyperborealaisten[160] maasta oli tullut sotajoukko ja tuhonnut 'kreikkalaisen', Rooma-nimisen kaupungin, joka oli hyvin kaukana lännessä, suuren meren läheisyydessä.»

Epäonnistuttuaan yrityksessään vallata Capitoliumi rynnäköllä gallialaiset alkoivat piirittää linnaa. Eräänä tähtikirkkaana yönä muutamat heidän uhkarohkeimmista miehistään koettivat yllättää linnan miehistön. Yhden ja toisen onnistui kiivetä ylös jyrkkää kallioseinää, joka oli jätetty vartioimatta. Ei ainoakaan ääni rikkonut yön hiljaisuutta; eivät edes koirat haukkuneet. Mutta äkkiä Junon pyhä hanhi alkoi kaakottaa ja siipiään räpytellen lennellä ympäriinsä. Tämä pelasti piiritetyt, sillä hanhen kaakotukseen heräsi _Mánlius_, tarttui aseisiin ja teki hälytyksen. Mutta katsohan: tuolla jo yksi gallialainen seisoo ylhäällä kalliolla. Manlius hyökkää sinne ja antaa hänelle iskun kilvellään, niin että hän heittää kuperkeikkaa ja vie useampia tovereitaan mukanaan pudotessaan. Toiset, jotka ovat kauhuissaan heittäneet aseensa ja käsillään tarrautuneet kallionkielekkeisiin, passitetaan helposti toiseen maailmaan. »Niinkuin maanvieremä», Livius sanoo, »syöksyi koko vihollisjoukko syvyyteen.» Vartija, joka oli lyönyt laimin velvollisuutensa, sai tehdä vihollisille seuraa.

Mutta sekä piiritettyjen että piiritysarmeijan keskuudessa vallitsi ankara puute, ja kulkutaudit raivosivat ahtaalle alalle kootuissa gallialaisjoukoissa. Lopuksi linnan miehistöllä ei ollut mitään syötävää, ja se oli aivan uupunut alituisesta vahdinpidosta. Kun roomalaiset viimein, seitsemän kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen, olivat niin menehtyneet, että he melkein sortuivat voimattomuudesta aseittensa painon alla, he tarjosivat gallialaisille noin viiden miljoonan nykyisen markan suuruista summaa kullassa vapaata poispääsyä vastaan. »Tämä oli», Livius sanoo, »kansan hinta, joka pian oli hallitseva maailmaa.» Että gallialaiset hyväksyivät tarjouksen, johtuu siitä, että he olivat saaneet ilmoituksen, että vihollisia oli hyökännyt heidän Pon varrella oleville alueilleen.

Kultaa punnittaessa gallialaiset käyttivät vääriä painoja. Mutta kun roomalaiset kieltäytyivät hyväksymästä tällaista, laski gallialaisruhtinas olkapäitään kohauttaen myöskin miekkansa vaakakuppiin lausuen roomalaisten korvissa sietämättömiltä kuuluvat sanat: »Væ victis!» (Voi voitettuja!)

Seuraavassa hetkessä kääntyy, lehti. Juuri kun oltiin lunnaita punnitsemassa, silloin roomalainen diktaattori _Camillus_, mies, jolla oli suuri voittajamaine, on gallialaisten kimpussa taisteluvalmiine sotajoukkoineen ja voittaa heidät perin pohjin. Sen jälkeen hän kulkee riemusaatossa Roomaan, ja häntä tervehditään »Rooman toisena perustajana».

Tämän kunnianimen hän ansaitsi kaksin kerroin, kun hän ehkäisi maanmiestensä aikeet alakuloisuuden valtaamina hylätä tuhottu kaupunkinsa. Voimakkaasti hän puhui kansankokouksessa tätä pelkurimaista ehdotusta vastaan. »Esi-isämme», hän sanoi, »jotka olivat paimenia ja useammalta paikkakunnalta kerääntyneitä muukalaisia, tapasivat näillä seuduin vain metsiä ja soita, ja kuitenkin he rakensivat lyhkäisessä ajassa uuden kaupungin. Ja nytkö olisi meistä — kun Capitolium ja linna, kun jumalain temppelit ovat vahingoittumattomina — työlästä tehdä, minkä jokainen yksityinen olisi pitänyt aivan luonnollisena, jos hänen talonsa olisi palanut, nimittäin rakentaa se uudelleen! Jos me pakenemme toiseen kaupunkiin, eiköhän silloin milloin tahansa tulipalo voi hävittää myöskin sitä? Ja eikö sitten isänmaan kamaralla, tällä maalla, jota me nimitämme äidiksi, ole mitään, joka meitä pidättää? Kiinnittääkö isänmaanrakkautemme meitä vain taloihin ja hirsiin? Eikö se ole paljoa erottamattomammin yhdistetty näiden kukkulain ja kenttien, Tiber-joen ja koko tämän seudun näkyyn, joka meillä on joka päivä ollut silmiemme edessä? Eikö, oi roomalaiset, kaikki tämä pidättäisi teitä nyt rakkauden siteillä pysymään kotonanne! Muuten tulee varmasti päivä, jolloin kotiseudun muisto, jonka olette hyljänneet, herättää kalvavan kaipauksen mielissänne.» Tällaisin hellyttävin sanoin hän sai roomalaiset jäämään paikoilleen ja tarmolla ryhtymään kaupunkiansa uudestaan rakentamaan.

Sittemmin Camillus oli useampia kertoja päällikkönä Rooman vihollisia vastaan taisteltaessa, ja voitto seurasi aina hänen sotamerkkejään. Kun hänet viimeisen kerran valittiin diktaattoriksi, hän oli kahdeksankymmenvuotias. Vähän sen jälkeen hän kuoli kulkutautiin. Hän oli ollut eläessään viisi kertaa diktaattorina ja neljä kertaa viettänyt triumfin.

Koko kertomus Camilluksen gallialaisvoitosta ja siitä, mitenkä hän esti roomalaiset hylkäämästä kaupunkiaan, on kuitenkin suuresti somistettu ja kaunisteltu myöhemmällä ajalla legendaksi muodostuessaan.

* * * * *

Räikeä vastakohta niille kunnianosoituksille, joita Camillus sai osakseen, on se kohtalo, jonka alaiseksi joutui urhoollinen ja valpas Manlius. Vaikka hän itse oli patriisi, hän oli yhteiskunnallisissa taisteluissa plebeijien puolella. Hänet saattoi toimimaan näin osaksi sääli köyhiä sotatovereitaan kohtaan, osaksi harmi, kun hän näki, kuinka patriisit tekivät oman puoluejohtajansa Camilluksen juhlituksi sankarikseen. Kiihkeä Manlius joutui lopulta pois suunnillaan, ja häntä epäiltiin suunnitelmista yllyttää köyhempi väestö kapinaan. Viranomaiset haastoivat hänet oikeuteen, ja kansanyllyttäjänä hänen osakseen tuli sama tuomio, joka ennen häntä oli kohdannut Spurius Mæliusta ja Spurius Cassiusta. Vanhan tarun mukaan hänet syöstiin alas Tarpejin kalliolta, samalta paikalla, jolla hän oli kerran suorittanut kuuluisan pelastustyönsä.

Kirjallisuutta:

H. d'Arbois de Juhainville, Les Celtes.

AITO TALONPOIKAISKANSAA,

jolla oli talonpojan ihailtavan sitkeä kestävyys, olivat roomalaiset. Kyntäminen oli työtä, joka sopi suurtalon pojan yhtähyvin kuin pienviljelijänkin arvolle, isälle kuten pojallekin. Rikkaasta roomalaisesta oli kunnia, jos häntä pidettiin kelvollisena maanviljelijänä ja maatalousmiehenä. Kotinsa oli hänellä maalla. Kaupungissa hänellä oli vain pienehkö talo, johon hän voi majoittua hoitaessaan liikeasioitaan ja halutessaan saada kuumimpana vuodenaikana hengittää vähän raittiimpaa ilmaa kuin tukahduttavan Campagnan seisovavetisistä lammikoista ja soista nousevia kuumehöyryjä. Valtavilla salaojituslaitteilla — paljon puhuttu roomalainen viemärijohtolaitos — parannettiin Rooman terveydellisiä olosuhteita melkoisesti, ja vähintään yhtä paljon olivat siinä apuna suuret vesijohtolaitteet, jotka toivat raikasta lähdevettä vuorilta kaupunkiin. Suurinta näistä kuuluisista vesijohdoista ei rakennettu kuitenkaan ennenkuin vuonna 312 e.Kr. Se oli yli 16 km. pitkä. Suuren likajohdon, »Cloaca maximan» rakentamista pidettiin Tarquiniusten ansiona. Itse pääjohto oli niin valtavan suuri, että korkeaksi kuormattu vaunu voi ajaa sen sisälle. Vielä kuudennella vuosisadalla j.Kr. oli Cloaca maxima käytännössä, onpa eräs haara siitä käytännössä tänäkin päivänä.,

Tiheän asutuksensa takia oli Roomassa kuitenkin paljon toivomisen varaa terveydenhoidollisessa suhteessa. Se oli, kuten Schück sanoo,- »ylikansoitettu, ahdas, ruma, huonosti rakennettu ja epäterveellinen kaupunki, jossa ei ollut lainkaan esteettisesti miellyttäviä keskuspaikkoja. Itse asiassa Rooma oli joukko yhteen kasattuja latinalaisia kyliä. Kauneudentajunta, joka aateloi helleenien kaupungit ja joka ilmeni kansalaisten halussa koristaa ainakin akropolis kalleilla marmoritemppeleillä[161], pystyttää kaupunkiin pylväistöjä, rakentaa toreja ja istuttaa puistoja, tämä kauneudentajunta ei ollut vielä herännyt roomalaisten tietoisuudessa. Rooman kukkulain talonpoikaiskylät olivat tosin kasvaneet kaupungeiksi, jotka olivat levinneet vanhojen muuriensa ylitse ja täyttäneet laaksot, ja olkikattoiset majat olivat muuttuneet tiili- ja ristikkopuurakennuksiksi, mutta rakentaminen oli tapahtunut ilman suunnittelua ja järjestystä. Talot, jotka yleensä oli rakennettu ilmassa kuivatuista tiilistä ja olivat senvuoksi väriltään likaisenharmaita, olivat ahtailla, melkein huimaavan jyrkillä mäillä tahi riippuivat kuin linnunpesät äkkijyrkänteillä, yksi toisensa yläpuolella.» Sellaiselta näytti alussa »ikuinen kaupunki», jonne meidän aikanamme ja jo vuosisatojen ajan lukemattomat joukot ovat tehneet pyhiinvaellusmatkojansa. Ei kukaan saattanut aavistaa, mitä suuria saavutuksia tulevaisuus toisi helmassaan.

Turistille, joka on katsellut Ateenan akropolista, on Rooman keskus ja muistorikkain paikka, Forum, jossakin määrin pettymys. Kuinka köyhältä, kuinka harmaalta se vaikuttaakaan. Mutta niinpä tällä muistorikkaalla paikalla ei olekaan Akropoliin hallitsevaa asemaa, sen muistomerkit eivät kuvastu kohti sinertävää merta eivätkä ole pystytetyt läpinäkyvään eetteriin. Raunioitten kauneusarvo Rooman Forumilla ei luo tunnelmaa maailman muistorikkaimmalle torille, sen tuo henkäys menneitten vuosisatojen kunniasta. Mitä merkillisiä puheita sillä torilla on pidettykään ja mitä merkillisiä päätöksiä tehty aina Rooman kuninkaiden taruajalta suuren germaanilaisen kansainvaelluksen aiheuttamaan maailmanvaltakunnan perikatoon asti! Tällä torilla kaikui ankaran Caton ääni jännittyneenä kuuntelevan kansan korviin, siellä pitivät Gracchus-veljekset tuliset puheensa, siellä antoi Cicero kaunopuheisuutensa virran juosta, siellä puhui Julius Cæsar ylpeät sanansa, ja maailmaa hallitseva keisari teki sieltäkäsin julistuksensa tiettäväksi. Tällä torilla vuoti Verginian veri isän antamasta tikariniskusta, ja tällä torilla tuhosivat liekit murhaajien raateleman Cæsarin ruumiin. Täällä kuljetettiin lugurthaa, aavikkojen kuningasta, kahleissa triumfaattorin vaunujen edellä, ja saman kohtalon sai täällä osakseen gallialaisten vapauden urhoollinen puolustaja Vercingetorix ja Tusnelda, jalon germaani Arminiuksen uskollinen puoliso. Täällä ovat käyskennelleet kerran ympäriinsä runoilijat Vergilius, Horatius ja Ovidius.[162]

Mutta siihen aikaan, jolloin Ateena Perikleen vallitessa vietti ihanimman kukoistuksensa aikaa, Rooma oli vielä suuri talonpoikaiskylä, täynnä olkikattoja, kylä, jossa ei ollut ainoatakaan kotimaista taiteilijaa tai kirjailijaa. Vielä 300-sataluvun puolivälissä Rooma pohjoisempien rikkaitten etruskilaisten kaupunkien ja etelän kreikkalaisten kaupunkien rinnalla jäi ratkaisevasti varjoon. Kreikkalaisiltahan oli roomalaisiin verraten etumatkaa lähes kokonainen vuosituhat.

* * * * *

Maanviljelys oli verrattomasti tärkein elinkeino vanhassa Roomassa. Latinalainen sana _cultúra_ merkitsee oikeastaan »maanviljelys». Mutta jo roomalaiset itsekin ajan kuluessa huomasivat, että siirtyminen paimentolaiselämästä kyläasutukseen ja maanviljelykseen ei muuta kansaa kulttuurikansaksi. Se suo vain edellytykset korkeamman laatuiselle sivistykselle. »Vasta kaupungit kykenevät luomaan kulttuurin», sanoo eräs myöhäisroomalainen kirjailija.[163]

Kaupungit saavat kiittää kauppaa ja käsityötä synnystään. Täytyihän talonpojan myydä viljansa, viininsä, karjansa ja muut tuotteensa saadakseen toisia välttämättömyystavaroita. Mitään varsinaista kauppiassäätyä Roomassa ei kuitenkaan ollut vielä olemassa. Kotimainen kauppa oli suurimmalla osallaan vaihtokauppaa, ja ulkomaista kauppaa harjoittivat suurtilanomistajat itse, jotka yksin kykenivät rakentamaan aluksia ja lastaamaan ne viljalla, rakennusaineilla ja muilla tuotteilla sekä myöskin orjilla. Suuret maanomistajat olivat samalla kertaa liikemiehiä ja kapitalisteja. Voimaperäisempi kaupallinen elämä ei kuitenkaan voinut kehittyä toimeenpanematta varsinaista työnjakoa ja kantokykyistä teollisuuspohjaa, ilman teollisuutta, joka tuotti vientitavaraa. Mutta Roomassa ei käsiteollisuus kyennyt koskaan kohoamaan suurteollisuuden eikä taidekäsityön tasolle. Rooma oli tosin huomattava kauppakaupunki, mutta vain latinalaista mittapuuta käyttäen. Tosinhan kaupunki oli koko Latiumin tuotteiden varsinainen keräyspaikka- ja suurenpuoleisen tarvikemäärän jakelija, jotka osaksi valmistettiin itsessään Roomassa, osaksi tuotiin sinne, pääasiallisesti Suur-Kreikasta, Sisiliasta, Kreikasta ja Karthagosta; mutta perimmältään Rooma ei suinkaan ollut kauppakaupunki, kuten esim. Tarentum tahi etruskilainen Caere, vaan se oli ja pysyi kauan vain maataviljelevän maan keskipisteenä.

* * * * *

Roomalainen ymmärsi siihen aikaan kaupunkinsa ja maansa talonpojan näkökannalta; ja mitäpähän muuta olivatkaan hänen valloitussotansa kuin talonkauppoja suuressa mittakaavassa, vaikka maksuvälineenä käytettiinkin verta rahojen asemesta! Voitettujen täytyi joko täydellisesti mukautua roomalaiseen taionpoikaisväestöön tahi heidän täytyi luopua suurehkosta osasta peltomaitaan, tavallisesti kolmannesta osasta, johon silloin aina rakennettiin roomalainen talonpoikaistalo. »Monet kansat», Mommsen sanoo, »ovat voittaneet ja ryöstäneet kuten roomalaiset, mutta ei mikään kansakunta ole kuten he otsansa hiessä tehnyt asevoimin valloitettua maata omakseen ja aurankärjellä toisen kerran vallannut maata, minkä keihäs kerran oli kukistanut. Mitä sota antaa, sen se myös voi ottaa, mutta ei sitä valtausta, jonka kyntäjä tekee. Tosiasia on, että roomalaiset tietysti ovat joutuneet tappiolle monessa taistelussa, mutta tuskin koskaan heidän on tarvinnut luopua roomalaisesta maasta. Siitä he saavat kiiltää talonpojan sitkeää turpeeseen kiintymistä. Peltomaan omistuksessa ja isännyydessä on miehen ja valtion voima. Rooman suuruus on rakennettu kansalaisten maanomistuksen ja maalaisväestön yhdenlaatuisuuden lujalle perustalle.»

* * * * *

Kunnioitus, jota roomalaiset tunsivat rauhallista työtä kohtaan, aiheutti yhtä suuressa määrin kuin heidän voimakas valtiotunteensa sen, että heistä tuli ei ainoastaan Italian, vaan maailman valtiaita. Vapaa maanomistaja itse auran takana — siinä kuva elämästä, jota sparttalaisista ei voitaisi ajatellakaan, vaikkakin roomalaiset heitä monessa suhteessa muistuttavatkin. Mutta sparttalaisista ei voinutkaan koskaan tulla kulttuurin edistäjiä, eivätkä he koskaan kyenneet pysyväisesti alistamaan toisia kansoja valtansa alle.

* * * * *

Roomalaisen yhteiskuntaelämän toinen valoisa puoli sparttalaiseen yhteiskuntaelämään verraten on, että huolimatta suurista vaatimuksista, joita yhteiskunta yksityiselle asetti, kukin kumminkin sai olla _yksilö_ ja _ihminen_, eikä vain mehiläinen mehiläiskeossa; ja sen ankaran kasvatuksen, jonka Rooman nuoriso sai, sen se sai kodissaan. Roomassa kunnioitettiin _perhe-elämää_. Roomalaisessa avioliittokaavassa oli kaunis sisällys: »Missä sinä olet, siellä minäkin tahdon olla.» Perheen emännät, »matroonat», olivat kunnioitetussa asemassa, eikä heillä ollut haaremipakkoa, mihin Ateenan naiset oli alistettu. Ja Roomassa ei katkaistu, kuten Spartassa, tunteettomasti lasten ja vanhempien välistä suhdetta. Roomassa isä ja poika olivat kuten veljespari. Poika poistui tuskin koskaan isänsä rinnalta. Hän oli isänsä mukana sekä työssä pellolla että myöskin juhlissa ja vieraspidoissa ja kansankokouksissa. Senaattorien pojat seurasivat isiään vanhainneuvostoon ja salin sisäänkäytävän suulla kuuntelivat niiden viisaiden miesten sanoja, joiden tuoleilla he itse kerran tulisivat istumaan.

Mutta isän ja pojan välinen toveruus ei kärsinyt pilailua — ei ainakaan pojan puolelta. Roomalaisella perheenisällä oli nimittäin mahtava valta. Hänellä oli rajoittamaton oikeus käyttää kotikuria. Saattoipa hän myydä vaimonsa ja lapsensa orjiksi vieläpä surmata heidät, ilman että hänen tarvitsi vastata siitä maalliselle tuomioistuimelle. Vain jumalille hän oli vastuunalainen sellaisista teoista.

Vielä sittenkin, kun pojilla jo oli oma perhe tahi he olivat päässeet korkeimpiin valtion virkoihin, he olivat isän vallan alaisia. Merkillinen todiste tässä suhteessa on kertomus _Spúrius Cassiuksesta_. Ollessaan konsulina vuonna 485 hän oli esittänyt peltomaan ja viljan jakamista köyhimmille. Täten hän herätti epäluuloja, että hänellä oli aikeita villitä kansaa, ja niin pian kuin hänen konsuliaikansa oli loppunut, häntä syytettiin siitä. Erään tarinan mukaan asia lykättiin hänen isälleen, joka isänvaltansa nojalla tutkisteli poikaa ja tuomitsi hänet kuolemaan. Vaikka Spurius Cassius oli ollut kolme kertaa konsulina ja viettänyt triumfeja ja vaikka hän oli naimisissa ja hänellä oli useita lapsia, hän oli isänsä vallan ja holhouksen alainen.

Vielä aikana, jota voidaan tarkastella historian täydessä valaistuksessa, voi sattua, että roomalainen isänvaltansa nojalla esiintyi poikaansa vastaan, joka oli kansantribuuni, sillä perusteella, että »poikanen» esitti liiaksi kansanmielisiä ja isäukon mielestä vahingollisia lakeja. Isä vaiensi yksinkertaisesti pojan käskien hänen jättämään puhujanpaikan ja seuraamaan häntä kotiin. Eikä ainoakaan ääni uskaltanut nousta tällaista isällisen oikeuden ilmaisua vastaan.

Roomalaisen yhteiskunnan oinaan olemukseen kuului, Mommsen sanoo, »että pojan tuli pelätä isää, kansalaisen esivaltaa ja kaikkien pelätä jumalia.» Perheenisän vallan rajoja tuntematon kehitys, joka näin ilmenee roomalaisessa perheoikeudessa, on täysin vierasta kreikkalaiselle käsitykselle, mutta muistuttaa suuresti germaanilaista. Vanhojen pohjoismaalaisten keskuudessa kuitenkin samalla kertaa oltiin sisimmässään tyytyväisiä, kun poika uskalsi osoittaa jäykkäniskaisuutta ja itsekkyyttä.[164]