Part 27
Tribuunien tehtävänä oli suojella säätyveljiään patriisien mielivallalta. Jos senaatti tai konsuli määräsi jotakin, joka kansantribuunin mielestä oli vahingollista plebeijeille, hänen tarvitsi ainoastaan sanoa: »_Veto_» (minä kiellän), ja määräys oli voimaton. Myöskin yksityiset henkilöt voivat pyytää kansantribuuneilta suojaa vääryyttä vastaan. Senvuoksi tribuunien kotien ovet olivat avoinna yötä päivää. Kansantribuunit olivat henkilökohtaisesti loukkaamattomia. Eivät edes liktorit saaneet tulla liian lähelle heitä. Se, joka kävi käsiksi kansantribuuniin, tuomittiin turvattomaksi ja joutui jumalien tuomion alaiseksi. Valtansa nojalla ja loukkaamattomuutensa suojelemana kansantribuuni voi panna jopa konsulitkin syytteeseen ja vangita heidät, jos he eivät vapaaehtoisesti saapuneet vastaamaan. Kansantribuuni oli yhtä mahtava kuin konsuli. Mutta konsuleilla oli valta käskeä, kansantribuunilla kieltää, toisen valta oli positiivista, toisen negatiivista. Kansantribuunit voivat saada koko valtiokoneiston pysähtymään estämällä konsulit hoitamasta virkatoimiaan tai suoraan vangituttamalla heidät. Kansantribunaatin perustaminen on itse asiassa koe laillisin keinoin kiinnittää vallankumouksellinen aines valtiorakenteeseen, koe, jolla ei ole vastinetta muissa maissa.
Vaelluksen Pyhälle vuorelle ja kansantribunaatin perustamisen arvellaan tapahtuneen vuonna 494 e.Kr.
* * * * *
Beloch on kuitenkin nojautuen perusteellisiin tutkimuksiin antanut paljoa luonnollisemman, joskin vähemmän dramaattisen selityksen tämän omituisen viran synnystä. Hänen mukaansa tribuunit olivat kunnallisia luottamusmiehiä, jotka kansa oli valinnut yhden jokaisesta neljästä tribuksesta eli ruodusta, joihin kaupunki oli jaettu, ollen siis jonkinlaisia harvalukuisia kaupunginvaltuutettuja, voinemme sanoa. Kun nyt tribuunit ajan kuluessa alkoivat kokoontua yhteisesti neuvottelemaan asioista, jotka koskivat koko kaupunkia, ja muodostivat siten jonkinlaisen virkakunnan, oli aivan luonnollista, että heidän täytyi joskus kutsua koko kaupungin väestö koolle Forumille tekemään päätöksiä asioista, jotka olivat yhteisiä kaikille roomalaisille. Tällä tavoin kehittyi uudenlajinen kansankokous, joka tosin ei ollut valtio-oikeudellisesti lailliseksi tunnustettu, mutta joka oli kuitenkin siksi merkitsevä, että voi sanoa painavan sanansa yleisissä asioissa. Ja tribuunit, joilla oli laajat kansankerrokset tukenaan, voivat tämän nojalla suojella säätyläisiään patriisivirkamiesten sorrolta. Antaakseen kansantribuuneille välttämättömän selkänojan plebeijit sitoutuivat valallisesti puolustamaan johtajiaan loukkauksilta, tulivatpa ne miltä taholta tahansa. Siten tribuunit voivat käyttää hyväkseen niitä välikappaleita, joita demagogit kaikkina aikoina ovat käyttäneet, nimittäin mielenosoituksia ja katumellakoita, tai ainakin sellaisten uhkaa. Oikeudellista toimivaltaa ryhtyä plebeijejä suojelemaan heillä ei kuitenkaan aluksi ollut. Tässäkin tapauksessa, kuten usein, kävi voima ennen oikeutta. Hätähän ei lue lakia. Vasta ajan oloon kävi niin, että asioihin sekaantumisvalta, jonka tribuunit olivat anastaneet kansan luottamukseen nojaten, tuli oikeudellisesti koko yhteiskunnan tunnustamaksi.
Beloch sijoittaa kansantribunaatin synnyn huomattavasti myöhäisempään aikaan, kuin vaellus Pyhälle vuorelle tapahtui, nimittäin viidennen vuosisadan viimeisille vuosikymmenille. Ennen kaikkea juuri raskas velkataakka pakotti plebeijit vuoden 494 suurlakkoon — jos saa käyttää niin nykyaikaista sanaa —, ja tulokseksi heidän välien selvittelystään patriisien kanssa on täytynyt siis ennen kaikkea tulla velkakuormien keventäminen, että ryhdyttiin siis samantapaisiin toimenpiteisiin kuin Solonin aikaansaannokset Ateenassa sata vuotta aikaisemmin.[146]
CORIOLĀNUS.
Ainoastaan hädän ja pakon alaisina patriisien enemmistö oli vuonna 494 myöntynyt plebeijien vaatimuksiin, ja monet patriisit olivat sen tehneet kavalin salatuumin. Näihin kuului _Coriolānus_, patriisi, joka oli yhtä tunnettu ylimielisestä rohkeudestaan kuin rajattomasta sukuylpeydestään. Häneen vaikutti kansantribunaatti samoinkuin punainen riepu härkään.
Kerran, kun Roomassa oli nälänhätä, ostattivat konsulit viljaa Sisiliasta. Nyt CorioIanus arveli tilaisuuden tulleen kukistaa kansantribuunit. Hän neuvoi senaattia olemaan antamatta plebeijeille ollenkaan viljaa, ennenkuin he olisivat luopuneet tribunaatista. »Minunko, joka en kärsinyt Tarquiniusta kuninkaana, minunko pitää kärsiä kansantribuunia?» hän huudahti. Silloin kansantribuunit haastoivat hänet oikeuteen. Hän esiintyi uhmaten ja ylimielisesti; mutta kun hän näki, minne päin asia oli menossa, hän vältti tuomion menemällä maanpakoon roomalaisten vihollisten, volskien, luo. Nämä ottivat hänet avosylin vastaan ja valitsivat hänet roomalaisia vastaan tehtävän uuden sotaretken johtajaksi. Hän hyökkäsi itse Roomaa vastaan, ja hävitytti maaseutua, mutta säästi patriisien tiluksia.
Roomassa vallitsi suuri hämminki. Senaatti lähetti lähetystön Coriolanuksen luo. Hän antoi lähetystölle ylimielisen ja torjuvan vastauksen. Kun lähetystö tuli toisen kerran, se ei päässyt edes leiriin. Silloin papit virkapukuihinsa pukeutuneina lähtivät sinne. Mutta eivät hekään kyenneet mitään aikaan saamaan.
Viimein tuli joukko Rooman naisia, joukossa Coriolanuksen äiti ja puoliso lapset mukanaan. »Silloin», Livius kertoo, »CorioIanus melkein suunniltaan kavahti ylös ja riensi avoimin sylin äitiään vastaan. Mutta naisen rukous muuttui nyt vihaksi. 'Ennenkuin otan vastaan tervehdyksesi', hän sanoi, 'sano minulle, kenen luokse minä tulen? Vihollisen vai pojanko luokse? Olenko täällä leirissäsi vankisi vaiko äitisi? Pitkä elämä ja onneton vanhuus on saanut minut näkemään sinut ensin pakolaisena ja sitten vihollisena. Kuinka olet voinut hävittää sitä maata, joka on sinut synnyttänyt ja kasvattanut? Etkö ajatellut, kun näit Rooman silmiesi edessä: Näiden muurien sisäpuolella ovat taloni, penaattini[147], äitini, puolisoni, lapseni? Jollen minä olisi sinua synnyttänyt, Rooma ei olisi nyt piiritetty. Minä olisin saanut kuolla vapaassa maassa, jollei minulla olisi ollut poikaa.'»
Silloin — satu kertoo — oli ylpeä CorioIanus voitettu. Hän lopetti piirityksen ja vei sotajoukon takaisin volskien maahan. Mutta nämä suuttuivat niin häneen, että sanotaan heidän surmanneen hänet.[148]
DECEMVIRIT JA KAHDENTOISTA TAULUN LAKI.
Pyhälle vuorelle vaelluksen jälkeen oli kyllä köyhien ja turvattomien tila parantunut, mutta niin kauan kuin Roomassa ei ollut ollenkaan kirjoitettuja lakeja, vaan konsulit ja muut patriisien virkamiehet tuomitsivat vain vanhan tavan mukaan, plebeijit eivät voineet tuntea elämäänsä eikä omaisuuttaan turvatuiksi. Ponnisteltuaan monta vuotta turhaan saadakseen kuntoon lakikirjan, he saivat lopulta aikaan sen, Livius kertoo, että »kolme miestä lähetettiin Ateenaan tehtävänään kopioida Solonin kuuluisat lait ja hankkia tietoja toisten kreikkalaisten kaupunkien laitoksista, tavoista ja oloista. Kahden vuoden kuluttua lähetit palasivat.» Nyt asetettiin yhden vuoden ajaksi kymmenen miestä: _decemvirit_[149] sekä jakamaan oikeutta että lakeja säätämään. Tämä tapahtui vuonna 451 e.Kr. Tätä vuotta varten ei valittu muita valtionvirkamiehiä. Ne lait, jotka decemvirit laativat, kansankokous sitten Forumilla hyväksyi, ja ne piirrettiin kahteentoista tauluun. Kahdentoista taulun laki on kuuluisan roomalaisen oikeuden perusta, oikeuden, jota pidetään yhtenä suuriarvoisimmista panoksista kulttuurin kehitykseen. Se onkin mestariteos selvän ja lyhyeksi muovatun tyylinsä takia. Mutta sillä ei ole eloisan havainnollisuuden hauskaa piirrettä, minkä kuvakieli ja vanhat runolliset käänteet siellä täällä antavat esimerkiksi Ruotsin vanhoille maakuntalaeille kuten ylipäänsä germaanilaiselle oikeudelle. Roomalaisessa oikeudessa ei esiinny vertauskuvia, ei tarpeettomia sanoja. Sen lakipykälät ovat karuja ja niukkasanaisia. Taipumattoman ankaria ne myöskin ovat. Ne eivät salli poikkeuksia, ei lieventäviä asianhaaroja. Vääjäämättömällä johdonmukaisuudella vaaditaan rangaistusta. Mutta julmia ne eivät ole. Ettei esim. vapaata miestä saa kiduttaa, kuuluu roomalaisen oikeuden perusteisiin, sill'aikaa kuin toisten kansojen keskuudessa inhimillisyyden lipunkantajien on täytynyt taistella vuosituhansia päästäkseen siihen asti.
Kahdentoista taulun lailla on se sävy, että se on syntynyt n.s. heroisella[150] aikakaudella. Sellaisena aikana laki ei rankaise _henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa_ mainkaan yhtä ankarasti kuin varkautta, johtuen siitä, että miehet vielä olivat tottuneet puolustamaan itseään. _Omistusoikeuden_ loukkaukset ovat sitävastoin jumalattomia tekoja, sillä perheen omaisuus on kotijumalien lahja, ja sato on itse Ceres-jumalatar. Sen vahingoittaminen rangaistiin ankarammin kuin tappo. »Joka» — niin kuuluu lainpaikka — »noituudella turmelee toisen miehen laihon, ja joka yönaikaan niittää hänen viljansa, joutukoon uhriksi Ceres-jumalattarelle.» Yönaikaan oli oikeus surmata varas pellolle ja myöskin päivällä, jos hän asettui tekemään vastarintaa. Se, joka pisti tulen viljalyhteeseen, tuli köyttää, piestä raipoilla ja polttaa elävänä.
Huomattava osa kahdentoista taulun laista on säilynyt, kiitos sen asianlaidan, että roomalaiset lapset saivat oppia sen kouluissa. Voidaan siis puhua kansalaistietojen opetuksesta vanhassa Roomassa. Hellaassa kasvatettiin ja kehitettiin nuorisoa Homeroksen lauluilla, Roomassa kahdentoista taulun lakisäännöksillä — runoutta ja proosaa!
* * * * *
Hyvin suoritetun työnsä jälkeen decemvirien olisi tullut luopua viroistaan, mutta siitä lie eivät olleet tietääkseenkään. He alkoivat sen sijaan esiintyä tyranneina, kukin kahdentoista liktorin ympäröimänä, liktorien, jotka kantoivat raippakimppuja kirveineen. »Oli kuin olisi nähty kymmenen kuningasta, ja kauhu valtasi sekä patriisit että plebeijet», Livius sanoo. Decemvirien häikäilemättömät viran väärinkäytökset alkoivat kuulua päiväjärjestykseen.
Decemvirien paha henki oli _Appius Claudius_, patriisi, joka oli teeskennellyt mitä hellintä kansanmielisyyttä päästäkseen valtaan, mutta näytti sittemmin oikean luonteensa. Hänen pahojen tekojensa mitta tuli kukkuroilleen, kun hän koetti mahtisanalla saada erään arvossapidetyn plebeijin tyttären, nuoren ja kauniin _Vergínian_ rakastajattarekseen. Hän oli turhaan koettanut vietellä tyttöä lahjoilla ja kauniilla lupauksilla. Hän sopi silloin erään kätyrinsä kanssa, että tämä vaatisi tyttöä itselleen orjattarenaan. Sitten mies myisi hänet Appiukselle.
Eräänä päivänä, kun Verginia kulki torin yli, juoksee mies esiin ja tarttuu häneen väittäen, että Verginia on erään hänen orjattarensa tytär. Hän käskee senvuoksi tyttöä seuraamaan häntä — muutoin hän laahaa hänet pois väkivallalla. Tyttö-rukka seisoo hämmästyksestä äänetönnä, mutta hänen imettäjänsä, joka on hänen mukanaan, huutaa apua. Kansaa keräytyy ja se esiintyy niin uhkaavasti naisrauhan häiritsijää kohtaan, että hänen täytyy jättää Verginia rauhaan. Sen sijaan hän haastaa tytön oikeuteen.
Oikeudenkäyntipäivänä oli koko Forum täynnä jännittyneenä odottavaa kansaa. Verginia ja hänen isänsä Verginius olivat pukeutuneet täyteen surupukuun. Kaikesta huolimatta Appius tuomitsi tytön orjattareksi. Pelastaakseen tyttärensä häväistyksestä Verginius otti veitsen ja pisti sen tyttärensä rintaan sanoen: »Tällä ainoalla tavalla, joka on minun vallassani, päästän minä sinut, tyttäreni, vapauteen!» Ja Appiukselle hän huudahti: »Sinut, Appius, vihin minä tällä verellä koston jumalille.»
Mitta oli nyt täysi. Yleinen kansannousu puhkesi decemvirejä vastaan. Heidän täytyi luopua viroistaan, ja konsulit ja muut virkamiehet asetettiin kuten ennen. Decemvirit saivat oikeudessa vastata teoistaan. Appius heitettiin vankilaan, mutta ennätti oikeuden edelle surmaamalla itsensä.
* * * * *
Ei tarvitse huomauttaakaan, että decemvirien kukistumistarun aihe on hyvin samanlainen kuin kerrottaessa viimeisen kuninkaan maanpakoon ajosta. Toisessa tapauksessa kansan vihan purkauksen aiheuttaa viattoman Verginian kuolema isän tikariniskusta, toisessa taasen hyveellisen Lucretian itsemurha. Tarujen varsinainen tarkoitus on osoittaa, että rajaton hallitusvalta, jota kansan omat tribuunit eivät ole rajoittamassa, johtaa tyranniuteen ja vallan väärinkäyttöön. Sadussa decemvirien omavaltaisesta hallituksesta on muutoinkin niin paljon yhteisiä piirteitä kertomuksen kanssa Kritiaan johtamasta kolmenkymmenen tyrannin hirmuhallituksesta, että on arveltu olevan kyseenalaista, eikö edellinen kertomus olekin vain jälkimmäisen mukailu.
Beloch pitää myöskin koko tarua decemvirien hirmuhallituksesta ja julmuudesta toisintona, jolla ei ole lainkaan historiallista arvoa. Kahdentoista taulun lain synnystä hänellä on samoin tavallisuudesta kokonaan poikkeava käsitys. Näissä lainkäskyissä, hän sanoo, ei ole lainkaan sitä leimaa, että ne olisivat demokraattisen kumouksen tuotetta. Valtion hallitusmuotoa ne eivät määrittele, vaan sisältävät vain siviili- ja rikosoikeudellisia määräyksiä, ja nämä eivät ilmaise ollenkaan demokraattisia pyrkimyksiä. Ne sisältävät sekä kovia velkalakeja että avioliittokiellon patriisien ja plebeijien välillä. Nämä lait ovat olleet luonnollisesti voimassa ennenkin, mutta se seikka, että ne on säilytetty, on tosiasia, joka tekee mahdottomaksi ajatuksenkin kahdentoista taulun lain demokraattisista päämääristä.
Tätä perustelua vastaan voi tehdä kuitenkin sen huomautuksen, että velkalait kylläkin antavat velkojalle oikeuden pitää velallista orjuudessa siinä tapauksessa, että hän ei kykene velkaansa maksamaan, mutta että velkalait on kuitenkin jonkin verran lievennetty köyhien eduksi; Sitä, joka velan takia joutui orjaksi, ei nimittäin saanut pitää kunniansa menettäneenä.[151] Myöskin suojelusmääräyksillä, jotka käsittelivät velallisten kohtelua, parannettiin nyt näiden asemaa. Ja se, joka lainasi rahoja korkeampaa korkoa kuin 8 1/3 prosenttia vastaan, sai suorittaa nelinkertaisesti lainatun pääoman.[152]
Säätämällä kuolemanrangaistuksen väärille todistajille ja juonikkaille tuomareille kahdentoista taulun lait turvasivat varattomia niitä vastaan, joilla oli rahoja käyttää lahjomiseen. Ylipäänsä on kahdentoista taulun laeille tunnusmerkillistä läpikäyvä pyrkimys tehdä oikeus kaikille yhtäläiseksi. Siinä suhteessa niiden suunta on kieltämättä demokraattinen.
Sitävastoin oli, kuten sanottu, avioliitto patriisien ja plebeijien välillä yhäti kielletty. Lain ja tuomarin edessä patriisit ja plebeijit olivat yhdenarvoisia, mutta oikeussalista tuli kunkin palata sen yhteiskuntaluokan piiriin, mistä oli tullutkin.
YHTEISKUNNALLINEN TAISTELU SAA ONNELLISEN LOPUN.
Melkein koko 5:nnen ja 4:nnen vuosisadan e.Kr. on Rooman sisäinen historia pääasiallisesti alituisia patriisien ja plebeijien välisiä taisteluita. Käyttämällä viisaasti valtaansa kansantribuunien onnistuu vähän kerrassaan hankkia omilleen täysin samanarvoiset oikeudet patriisien kanssa. Vähän aikaa kahdentoista taulun lain voimaanastumisen jälkeen kaatui tähän asti ylipääsemätön _yhteiskunnallinen_ raja-aita, joka kielsi patriisien ja plebeijien välisen avioliiton. Tällaiset naimiskaupat saivat nyt laillisen vahvistuksen. Tällaisesta avioliitosta syntyneet lapset tulivat kuulumaan isänsä säätyyn.
Mutta sen jälkeen viipyi lähes vuosisadan, ennenkuin plebeijien onnistui taistellen saavuttaa suuri, ratkaiseva _valtiollinen_ oikeus, joka avasi heille pääsyn _konsuleiksi_. Jäykällä itsepäisyydellä, lahjomisella, ja vaaliteknillisillä tempuilla ja monilla muilla juonilla patriisien onnistui vuosi vuodelta viivästyttää uudistuksen toteuttamista. Aina voitiin epämiellyttävä päätös tai vaali tehdä mitättömäksi, jollei muutoin niin pappien ja auguurieh avulla, jotka selittivät enteet ja merkit epäsuotuisiksi.[153]
Vuoden 220 e.Kr. paikkeilla tapahtui kerran, että senaatinpuolue teki mitättömäksi erään sille epämieluisen miehen vaalin ratsuväen päälliköksi siitä syystä, että hiiri oli vinkunut nimitystilaisuudessa. Ja tarpeen tullen voi Iuppiter jyristä. Ukkonen tai sade julkisen toimituksen aikana oli kylliksi, että auguuri voi julistaa taivaan vihaa. Niin, tarvittiin vain, että joku kokouksen osanottajista pyörtyi, ja virkamiehen, joka johti keskustelua, oli pakko lykätä keskustelut siksi, kunnes kansa oli sovittautunut vihastuneen jumalvoiman kanssa. Näin ollen voitiin vapaasti harjoittaa kaikenlaisia koirankujeita. Täydellä syyllä kutsuttiin pyörtymiskohtausta »vaalisairaudeksi».
Ajan pitkään plebeijien vaatimuksia ei kuitenkaan voitu tehdä tyhjäksi luikerteluilla ja vehkeillä. Lopulta patriisien täytyi, olkoonpa että se tuli laiksi tai tavaksi, myöntyä siihen, että _toisen konsulin tuli olla plebeiji_.
Asian ratkaisi kenties ennen kaikkea gallialaisten aiheuttama Rooman hävitys vuonna 387. Osaksi Rooman aatelisto oli näet suuresti vähentynyt taistelussa gallialaisia vastaan, osaksi ymmärrettiin, että jos gallialaiset hyökkäisivät uudestaan, tahi jos jouduttaisiin sotaan muita yhtä vaarallisia vihollisia vastaan, Rooman puolustusvoima täytyisi käyttää äärimmilleen. Ja tämä ei voisi tapahtua vähemmällä, kuin että koko väestö saisi täydet kansalaisoikeudet.
Kun jää oli näin murrettu, avautui suhteellisen nopeasti plebeijeille pääsy toiseen toisensa perästä korkeimmista valtionviroista ja sitä tietä _senaattiinkin_ — oli nimittäin vähitellen tullut tavaksi, että korkeimmat virkamiehet virkavuotensa kuluttua astuivat senaattiin. Vuoden 300 paikkeilla plebeijit olivat taistellen saavuttaneet samat kansalaisoikeudet kuin patriiseilla, ja rikkirepivät yhteiskuntataistelut olivat lopussa.
* * * * *
»Rooman sisäisellä historialla on todellakin ihmeellisen yksinkertainen kulku», sanoo ranskalainen Duruy loistavasti sen vaiheita kuvatessaan. »Rooman valtiosääntö kehittyy loogillisella johdonmukaisuudella tai luonnonlakien horjumattomalla säännöllisyydellä. Sen hitaassa, mutta voimakkaassa kasvussa on aivan näkevinään kehittyvän sen puun, joka on varjostava maanpiirin.» Rooman ensimmäisen asujamiston lukumäärää lisäävät osaltaan muukalaiset ja pakolaiset, »miehet ilman perhettä ja melkein ilman jumalia. Näistä plebeijeistä tuli Roomalle väline uusien alueiden valloittamiseen; he kasvavat lukumäärältään ja merkitykseltään. Yhtenä päivänä he auttavat patriiseja karkoittamaan tyrannin; mutta niin pian kuin yksinvallan vaara on ohi, on apukin unhotettu.» Silloin he ryhtyvät yhä voimakkaampiin pakotuskeinoihin, ja lopputuloksena on heidän täydellinen valtiollinen ja yhteiskunnallinen tasa-arvoisuutensa patriisien kanssa.
Ihailtavalla, melkein ainutlaatuisella tyyneydellä, verenvuodatuksetta ja aina todistaen roomalaisten järkevää ja käytännöllistä käsityskantaa yhteiskuntaluokkien väliset riidat oli taisteltu onnellisesti loppuun. Taistelun maltillinen kulku riippui lähinnä siitä, että molemmat taistelevat puolueet kunnioittivat toisiaan. Rooma oli yhteiskunta, jossa sekä patriisit että plebeijit pitivät suuressa arvossa työteliäisyyttä ja yksinkertaisia tapoja. Sinne ei ollut vielä virrannut suuria rikkauksia aiheuttamaan ylellisyyttä ja tuhlausta vastakohtanaan huutava hätä. Yläluokan, jolla oli sellainen mies kuin Cincinnatus esikuvana, täytyi suurin piirtein siveellisten ominaisuuksiensa takia herättää vastustajissaankin kunnioitusta. Tämän vuoksi yhteiskunnallinen taistelu sai Roomassa maltillisen ja vilpittömän leiman, joten se ratkaisevasti erosi Kreikan yhteiskuntien verisistä puoluetaisteluista ja äkillisistä mullistuksista.
Myöhemmin asianlaita oli toinen. Myöskin roomalaiset saivat kokea verisiä sisällissotia. Mutta silloin olikin Roomassa vastakohta rikkaitten ja köyhien välillä, tullut kuulumattoman räikeäksi.
* * * * *
Aateluus oli Roomassa vuoden 300 seutuvilla alkaen enää vain tyhjä nimi. Mutta, kuten Mommsen sanoo, »mitä vähemmän patriisit nyt merkitsivät ja mitä vähempään kykenivät, sitä jyrkemmin ilmeni junkkarihenki. Sukuaateliylpeys eli läpi vuosisatojen jäännöksenä säätyetuoikeuksista. Ymmärtääkseen Rooman myöhäisempää historiaa, ei saa unohtaa erinäisten junkkaripiirien ivallisen ylimielistä sävyä ’alhaissukuisia’ kohtaan. Tietenkään he eivät kyenneet siten saamaan aikaan muuta kuin kiihdyttämään itseään ja toisia, mutta sen he sitten ovatkin tehneet parhaan kykynsä mukaan.[154]
Luonnollisesti patriisisukujen parhaimmisto pidättäytyi sellaisista huonon luonteen rakastettavista purkauksista, mutta sellainen tyhjänpäiväinen torailu aiheutti kuitenkin tarkoituksettomien jälkimaininkien tavoin taistelua, jonka olisi pitänyt olla lopetettua, ja synnytti nurjamielisyyttä molemmin puolin.»
Kirjallisuutta:
Leo Bloch, Soziale Kämpfe im alten Rom.
CINCINNÁTUS.
Sellaisissa tapauksissa, jolloin jokin suuri vaara, sisäinen tai ulkonainen, uhkasi Roomaa, senaatti asetti tavallisesti _diktaattorin_, joka rajattomalla vallalla vallitsi koko yhteiskuntaa ja kaikkien kansalaisten elämää. Täytyihän taistelukentällä tahi muissakin tilanteissa, jotka vaativat nopeaa ratkaisua, _yhden_ tahdon määrätä. Sellaisissa tapauksissa oli arveluttavaa, jos korkein valta oli jaettu kahden henkilön kesken, joilla oli yhtä suuri valta ja mahti. Tämä tosiasia on synnyttänyt diktatuurin. Mutta tätä yksinvaltaa ei saanut pitää kauemmin kuin korkeintaan puoli vuotta. Tehtävänsä toimitettuaan diktaattorista tuli tavallinen yksityismies, ja kenellä tahansa oli oikeus vaatia hänet tilille vallankäytöstään.
Kerran, kun roomalaiset olivat joutuneet vaaralliseen sotaan naapuriensa _ēkvien_ kanssa, saapui Roomaan musertava tieto. Toisen konsulin taitamattomuuden vuoksi hänen johtamansa osa sotajoukosta oli joutunut omassa leirissään vihollisten saartamaksi. Hädissään roomalaiset eivät nähneet muuta pelastuksen tietä kuin keskittää kaiken vallan yhden miehen käsiin. He valitsivat diktaattoriksi Cincinnatuksen[155], erään patriisin, joka konsulina ollessaan oli tullut kuuluisaksi järkähtämättömyydestään ja vakavuudestaan. Hänellä oli pieni talo Tiberin toisella rannalla. Kun senaatin lähettiläät tulivat sinne ilmoittamaan hänelle vaalin tuloksen, hän oli kyntämässä maataan.
Seuraavana aamuna, hän esiintyi diktaattorin purppurareunusteisessa togassa Forumilla ja kutsui kaikki miehet aseisiin. Hän järjesti miehet legiooniin ja otti itse korkeimman päällikkyyden. Keskiyöllä roomalainen sotajoukko oli ekvien leirin edustalla. Yön hiljaisuudessa hän saartoi nyt vuorostaan viholliset ja teetti sotilailla vallituksen vihollisen leirin ympäri. Kun työ oli likipitäin valmis, Cincinnatus käski joukkojensa kohottaa sotahuudon. Kun heidän eristetyt toverinsa kuulivat sen, he rohkaistuivat ja kävivät hyökkäykseen vihollista vastaan; ja niin pian kuin diktaattori oli saanut varustuksensa valmiiksi, hän hyökkäsi toiselta puolelta. Ekvit huomasivat silloin, että he olivat kahden tulen välissä, ja tarjosivat rauhaa. Cincinnatus suostui myöntämään heille vapaan lähdön, mutta heidän tuli luovuttaa roomalaisille aseensa ja päällikkönsä. Kuudentenatoista päivänä diktaattori luopui hyvin suoritetun työnsä jälkeen korkeasta virastaan, joka oli anneltu hänelle kuuden kuukauden ajaksi, ja palasi pellolleen. Kaikkina aikoina hän pysyi oikean roomalaishengen esikuvana.[156]
* * * * *
Diktatuurihan oli oikeastaan ainiaaksi kumotun kuninkuuden henkiinheräämistä toisen nimisenä. Beloch on koettanut antaa tälle omituiselle ilmiölle ymmärrettävän selityksen. Tutkittuaan perusteellisesti konsuli- ja diktaattorikausien pituutta hän on päätynyt siihen olettamukseen, että diktatuuri, eikä konsulivirka — seurasi heti kuninkuutta. Vasta sitten, kun diktatuuri oli ollut voimassa puoli vuosisataa, kehittyi siitä vähitellen konsulin virka. On voinut käydä sillä tavoin, että ratsuväen päälliköstä, jonka diktaattori aina nimitti, tehtiin hänen virkatoverinsa ja hän sai samat oikeudet kuin diktaattori. Diktatuuri oli siis jo vanha ja koeteltu virka, kun myöhemmin vaikeissa tilanteissa nähtiin olevan syytä herättää se lyhyeksi ajaksi henkiin.