Part 26

Ylimyksellinen yhteiskunta-aines oli myöskin kuuluisa Rooman _senaatti_: »vanhojen neuvosto», joka vastasi Spartan samannimistä laitosta ja Ateenan areiopagia. Senaatti kokoontui _kuuriassa_, eräässä julkisessa rakennuksessa Forumilla. Kunnianarvoisan neuvottelukunnan muodosti kolmesataa miestä, jotka oli valittu viisaimmista ja kokeneimmista kansalaisista. »Vakavuudessa ja valtioviisaudessa, yksimielisyydessä ja isänmaanrakkaudessa, vallankäytössä ja horjumattomassa rohkeudessa Rooman senaatti oli parhain valtiollinen järjestö, mitä koskaan on ollut», sanoo Mommsen. »Se oli 'kuningasten kokous', joka ymmärsi taidon yhdistää itsevaltaisen tarmon uskollisuuteen tasavaltaa kohtaan. Ei koskaan ole valtiolla ollut lujempaa ja arvokkaampaa edustusta kuin Roomalla parhaimpana aikanaan senaatissaan.» Joskin tätäkin laitosta omat puutteellisuutensa haittasivat, on kuitenkin tosiasia, että »roomalaiset ovat paljoa kauemman aikaa, kuin yleensä on kansoille suotu, kyenneet senaatissaan toteuttamaan suurenmoisimman kaikista ihmistöistä: viisaan ja onnellisen itsehallinnon.»

* * * * *

Servius Tulliuksella kerrotaan olleen kaksi Tullia-nimistä tytärtä. Vanhempi tytär oli lempeä ja hiljainen, nuorempi kiivas ja intohimoinen. Servius Tullius naitti kummankin _Tarquiniusten_ perheeseen kuuluvalle serkulleen. Vanhempi Tarquinius oli luonteeltaan väkivaltainen ja kunnianhimoinen, mutta nuorempi rauhaarakastavainen ja lempeä. Servius arveli, että oli parasta yhdistää vastakohdat toistensa kanssa, niin että toisen lempeys tukahduttaisi toisen kiivauden.

Mutta tuli ei ole veteen yhdistettävissä. Pian näyttäytyi, että vanhempi Tarquinius ja nuorempi Tullia olivat etsineet ja löytäneet toisensa. Heitä molempia poltti kunnianhimo, ja nuorempi Tullia nimitti ihaillen vanhempaa Tarquiniusta oikeaksi _mieheksi_. Enemmän kuin sattumalta näyttää, että nuorempi Tarquinius ja vanhempi Tullia kuolivat heti toistensa jälkeen ja että lesket menivät naimisiin keskenään.

Tämän jälkeen kuningas Servius ei voinut tuntea enää oloansa turvalliseksi, sillä hänen tyttärensä kiihoitti yötä päivää miestänsä syöksemään isänsä valtaistuimelta. Lopulta Tarquinius ei epäröinyt raivata tietä valtaan murhaamalla appensa. Hän oli seitsemäs järjestyksessä Rooman kuninkaista.

* * * * *

Mutta rikos synnyttää rikoksen. Niin pian kuin _Tarquinius_ oli tullut kuninkaaksi, hän surmautti ja ajatti maanpakoon joukon henkilöitä, joiden hän epäili olevan Serviukselle uskollisia. Toiset, joiden omaisuuden haltijaksi hän halusi tulla, hän antoi tuomita menettämään kaiken, mitä he omistivat. Muutenkin hän hallitsi niinkuin ei senaattia eikä kansankokousta olisi ollut olemassakaan. Hänestä oli tullut yhtä ilkeä ja halpamainen itsevaltias kuin pahamaineisimmat kreikkalaiset tyrannit. Vallanhimonsa ja vääryyksiensä takia hän sai lisänimen _Superbus_: ylimielinen.

Pian kukaan ei tuntenut itseään turvalliseksi tyrannin takia. Hänen oman sisarensa poika Iúnius Brutus vältti kauhean enonsa huomion vain siten, että hän tekeytyi heikkoälyiseksi. Tarquinius antoi hänelle senvuoksi haukkumanimen Brutus, joka merkitsee »houkkio», ja siihen nuorukainen tyytyi — hyvän asian vuoksi.

Mutta ei ainoastaan Tarquinius itse, vaan myöskin yksi hänen pojistaan, nimeltään Sextus Tarquinius, joutui yleisesti inhotuksi. Irstas nuorukainen alkoi tulisen kiihkeästi himoita erään serkkunsa vaimoa, kaunista _Lucrētiaa_. Lopuksi hän loukkasi vierasoikeuden velvoitusta ja pakotti Lucretian väkivallalla aviorikokseen. Ensiksi hän uhkaili vaimoa paljastetulla miekalla. Mutta tämä ei pelännyt kuolemaa. Silloin hän taivutti hänet pirullisella uhkauksella, että hän murhaisi jonkun orjan ja kantaisi sitten alastoman ruumiin vaimon viereen vuoteeseen sekä teeskentelisi kostavansa Lucretian puolison loukatun kunnian puolesta. »Tämä hirvittävä uhkaus», Livius kertoo, »voitti muutoin taipumattoman viattomuuden. Ylpeänä siitä, että oli voittanut naisen kunnian, Tarquinius matkusti pois.»

Seuraavana päivänä Lucretia pyysi isäänsä ja puolisoansa, joka oli sotaretkellä, saapumaan hänen luoksensa kotiin, kummallakin luotettava ystävä seurassaan. Miehet tapasivat Lucretian kielin kertomattoman epätoivon vallassa ja saivat hänen omasta suustaan kuulla kauhistuttavan kertomuksen siitä, mitä oli tapahtunut. »Kuitenkin», hän lopetti, »on ainoastaan ruumis häväisty — sielu on puhdas. Kuolemani tulee olemaan sen todistaja. Mutta luvatkaa nyt minulle kättäni puristaen, että roisto ei jää rankaisemalta!» Sen jälkeen hän veti esiin tikarin ja syöksi sen suoraan sydämeensä.

Brutus, joka myöskin oli läsnä, tempasi tikarin haavasta, nosti sen kohti korkeutta ja huudahti: »Minä vannon tämän veren kautta ja minä otan teidät, jumalat todistajiksi siihen, että minä tästä hetkestä alkaen miekalla ja tulella, kaikella, mikä on minun vallassani, vainoan Tarquinius Superbusta, hänen jumalatonta puolisoaan ja koko hänen sukuaan, ja että minä en koskaan salli, että he tahi jotkut toiset hallitsevat Roomaa kuninkaina.»

Kun Sextuksen konnantyö tuli tunnetuksi, pääsi koko Rooman väestöltä suuttumuksen parkaisu. Sanoin, jotka leiskuivat vihaa Tarquiniusten monien hävyttömyyksien takia, Brutus puhui Forumilla kansalle ja mukaansa temmaten sai kansan päättämään, että kuningas pantaisiin viralta ja hänen perheensä ajettaisiin maanpakoon. Näiden tapausten arvellaan sattuneen vuonna 509, siis suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin tyranni Hippias syöstiin vallasta Ateenassa.

* * * * *

Nykyaikainen historiantutkimus on taipuvainen näkemään Tarquiniuksen karkoittamistarussa satuaihein kaunistellun kertomuksen Rooman vapautumisesta etruskien vallanalaisuudesta. Nykyjään aivan yleisesti nimittäin kallistutaan siihen mielipiteeseen päin, että Rooma on alkujaan ollut etruskilainen kaupunki.[137] Se olisi syntynyt siten, että Tarquiniusten johtamat etruskit valloittivat Tiberin varrella olevat alkuperältään latinalaiset kylät, jotka tällä tavoin niin sanoaksemme pakotettiin yhtymään kaupungiksi. Oikeita kaupunkeja ei nimittäin vanhimman ajan Italiassa olisi pitänyt olla tätä ennen muilla kuin etruskeilla ja kreikkalaisilla. Vuoden 509 vallankumouksessa ilmeni näin ollen kansallis-latinalainen vastavaikutus etruskien herruutta vastaan. Itse nimi Rooma on kenties etruskinkieltä, ja samoin monien vanhimpien roomalaisten sukujen nimet, jotka me tunnemme. Monet roomalaiset valtiolliset ja uskonnolliset tavat ja menot ovat myös alkuperältään etruskilaisia.

Että Tarquiniusten suku on hallinnut Roomassa ja tullut sieltä karkotetuksi, sitä otaksumaa tukee se seikka, että luullaan löydetyn heidän sukukuntansa etruskilaisessa Cæren kaupungissa, jonne he maanpakoon ajon jälkeen pakenivat. Näin ollen johtuu asettamaan Rooman vuonna 509 suoritetun vapauttamisen etruskilaisesta tyrannista ja hänen hallitsijasuvustaan lähinnä etruskien yleisen takaisintunkemisen yhteyteen, joka takaisintunkeminen saavutti huippukohtansa etelässä kreikkalaisten ratkaisevassa voitossa Kymen luona vuonna 474 e.Kr. Tässä historiallisessa yhteydessä Rooman vapautus on paremmin selitettävissä.[138]

Rooma muuttui nyt tasavallaksi, ja Brutus otti kansalta pyhän lupauksen, ettei se enää koskaan kärsisi kuningasta. Korkein valta annettiin sen sijaan kahdelle konsulille, jotka kuten Ateenan arkontit, kansankokous oli valinnut vain vuodeksi kerrallaan. Vallan ja mahdin merkkeinä astui konsulien edellä, kun he olivat virantoimituksessa, kaksitoista liktoria, kullakin kirves raippanipussa.[139] Selvemmin kuin sanoin ilmaistiin näin, että konsuleilla oli valta ruoskituttaa tai mestauttaa jokainen, joka yritti vastustaa heitä. Jälkimmäinen vallankäyttöoikeus tuli kysymykseen ainoastaan sodassa. Rauhallisissa oloissa oli raipparangaistus kyllin tehoisa pitämään voimassa kunnioituksen konsulin virkaa kohtaan. Voi helposti kuvitella, miten kauhistavan voimakkaasti täytyi vaikuttaa kansaan, kun se alituisesti näki kahdentoista pyövelin havainnollistuttavan valtion mahtia ja voimaa, pyövelien, jotka olivat varustetut vitsoilla raipparangaistukseen ja terävillä kirveillä mestaamaan jokaisen, joka nousi korkeinta virkamiestä vastaan. Ei ihme, että roomalaisia hallitsi kaiken hillitsevä kuri ja valtion kaikkivaltaan alistumisen taju. Konsulien valta oli kuitenkin rajoitettu siten, että heidän virka-aikansa loppui vuoden perästä, sekä siten, että heitä oli kaksi ja siten pitivät silmällä toisiaan.[140]

Kirjallisuutta:

R.A.L. Fell, Etruria and Rome.

BRUTUS.

Brutuksen kerrotaan olleen toinen Rooman ensimmäisistä konsuleista. Kuinka väkivaltaisesti Tarquinius Superbus lienee menetellytkin Roomassa, siellä sittenkin oli joitakuita, jotka kaipasivat häntä. Nämä henkilöt olivat osaksi hemmoiteltuja ja kevytmielisiä nuorukaisia, jotka olivat ennen eläneet sumussa ja humussa yhdessä nuorten Tarquiniusten kanssa. Heidän oli senvuoksi vaikeata mukautua konsulien ankaraan komentoon. Heidän keskuuteensa Tarquiniuksen onnistui salaisten asiamiestensä avulla perustaa salaliitto, joka suunnitteli kaupungin porttien avaamista jonakin yönä karkoitetulle kuningasperheelle.

Mutta suunnitelma tuli ilmi ja maankavaltajat vangittiin. Taru kertoo, että näitten turmeltuneitten nuorukaisten joukossa oli myöskin Brutuksen kaksi poikaa. Kaikki rikolliset tuomittiin kuolemaan, ja konsulien tuli Forumilla toimeenpanna rangaistus. Brutus ja hänen virkatoverinsa istuutuivat paikoilleen. Liktorit riisuivat tuomitut, ruoskivat ja mestasivat heidät. Roomalainen historioitsija Livius[141] sanoo kertomuksessaan tästä sydäntä viiltävästä näytelmästä: »Koko ajan olivat kaikkien silmät suunnatut Brutukseen, hänen kasvoihinsa ja ilmeeseensä; näkyi mitä hän tunsi isänä, samalla kertaa kuin hän rankaisi virkamiehenä.»[142]

Vähän sen jälkeen Brutus kaatui eräässä taistelussa Tarquiniuksen etruskilaisia apujoukkoja vastaan. Hän kaatui katkerassa kaksintaistelussa erästä erotetun kuninkaan poikaa vastaan. Rooman naiset surivat häntä kuin isää.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

C. Bloch, La république romaine.

W.E. Heitland, The roman republic: 3 nid.

Sofus Larsen, Det romerska samhället under republiken.

Karl Johan Neumann, Die Grundherrschaft der römischen Republik.

Karl Wilhelm Nitzsch, Geschichte der römischen Republik.

Arthur Rosenberg, Geschichte der römischen Republik.

HORATIUS COCLES JA MUCIUS SCÆVOLA.

ROOMALAISET olivat tosin lopuksi voittaneet etruskit, mutta Tarquinius ei silti luopunut suunnitelmistaan voittaa takaisin valtaistuimensa. Hänen onnistui saada apua toiselta taholta, eräältä mahtavalta etruskien kuninkaalta nimeltä _Porséna_, joka hyökkäsi roomalaisia vastaan valtavan sotajoukon kanssa ja löi heidät pakoon. Porsena seurasi roomalaisia aina paalusillalle asti, joka johti yli Tiberin Roomaan. »Ei koskaan ennen», Livius sanoo, »ollut sellainen pelko vallannut Rooman senaattia.» Eikä kukaan tiennyt, kuinka olisi käynyt, jollei Horatius Coclesta[143] olisi ollut. »Hän näki», Livius jatkaa, »kuinka roomalaiset vihollisen vainoamina syöksyivät epäjärjestyksessä paalusillalle. Hän asettui sillan päähän ja vannotti tovereitaan hillitsemään pakoaan ja hävittämään sillan hänen takaansa. Vihollinen hämmästyy hänen uskomatonta rohkeuttaan. Vain kaksi miestä asettuu hänen rinnalleen, ja yhdessä näiden kanssa hän jaksaa hetkisen vastustaa kiivasta hyökkäystä. Kun ainoastaan pieni osa siltaa oli jäljellä, huusivat ne, jotka sitä repivät, Horatiuksen tovereita takaisin, ja hän pakotti heidät vetäytymään turvaan. Joka puolelta suunnattiin nyt keihäitä Horatiusta kohti, mutta kun keihäät tarttuivat ojennettuun kilpeen, etruskit hyökkäsivät kohti syöstäkseen miehen alas. Samassa kuultiin murtuvan sillan rytinää ja roomalaisten riemuhuutoja. Silloin Horatius kääntyi rukoillen Isä Tiberinuksen puoleen, syöksyi täysissä varusteissa jokeen ja ui keihässateessa vahingoittumattomana omiensa luo.

Kaupunki oli kiitollinen näin ansioituneelle miehelle; Hänen kuvapatsaansa pystytettiin Forumille, ja hänelle lahjoitettiin niin suuri ala peltomaata, minkä hän päivässä kykeni kyntäen kiertämään.»

* * * * *

Kiitos Horatius Cocleen miehuullisuuden Porsena ei voinut tunkeutua Roomaan. Hän päätti silloin näännyttää kaupungin nälkään. Silloin jalo nuorukainen nimeltään Mūcius pelasti Rooman jälleen kuolemaa halveksivalla uroteolla. Eräänä päivänä hän meni yksin, tikari viitan alla, vihollisen leiriin. Täällä oltiin juuri kuninkaan teltan edustalla maksamassa palkkaa sotaväelle, ja senvuoksi ei kukaan kiinnittänyt huomiota muukalaiseen. Äkkiä heittäytyi Mucius sen miehen päälle, jonka puoleen useimmat sotilaista kääntyivät. Hän luuli nimittäin, että miehen täytyi olla itse kuningas ja iski häntä tikarillaan. Mutta surmattu oli vain kuninkaan kirjuri. Seuraavassa silmänräpäyksessä Porsenan sotilaat olivat vanginneet Muciuksen ja veivät hänet kuninkaan eteen.

Nuorukainen ei näyttänyt pelon merkkiäkään. »Minun nimeni on Mucius», hän sanoi kuninkaalle. »Olen roomalainen ja tahdoin surmata maani vihollisen. Mutta minä en pelkää enempää kuolla kuin surmatakaan. Ja minä en ole ainoa, sillä minun perästäni tulee paljon nuorukaisia, jotka tahtovat saavuttaa saman kunnian. Valmistaudu senvuoksi joka silmänräpäys panemaan vaaraan elämäsi ja astuessasi telttaasi tapaamaan siellä tikarin ja vihollisen. Sellainen on se sota, jonka me, Rooman nuoriso, julistamme sinulle.»

Vihan vimmassa Porsena uhkasi poltattaa nuorukaisen elävältä, jollei hän heti tunnustaisi, minkälaatuinen väijytys hänelle aiottiin virittää. »Katsohan», Mucius sanoi, »kuinka vähän ruumis merkitsee sille, joka tavoittelee ikuista kunniaa!» Näin sanoen hän pisti oikean kätensä uhrituleen ja piti kättä tulessa kunnes se hiiltyi. Suunniltaan hämmästyksestä kuningas syöksähti istuimeltaan ja käski viedä pois nuorukaisen alttarin äärestä. »Mene!» hän sanoi. »Minä ylistäisin urotekoasi, jos se olisi uroteko _oman_ isänmaani puolesta.»

Palkitakseen kuninkaan jalomielisyyden Mucius vastasi: »Ylevämielisyydelläsi voitat, mitä et saanut aikaan uhkauksella. Tiedä: kolmesataa Rooman nuorta ylimystä on vannoutunut surmaamaan sinut. Minulle arpa lankesi ensin, muut tulevat, sitä mukaa kuin arpa määrää, kunnes kohtalo jättää sinut meidän käsiimme.»

Pian tämän tapauksen perästä Porsenan lähetystö saapui Roomaan. Vaara, joka uhkasi kuningasta, ja se järkkymätön rohkeus, jota hän oli saanut kokea roomalaisten puolelta, olivat tehneet hänet taipuvaiseksi rauhaan.

Mucius sai urotyönsä johdosta nimen Scævola, s.o. vasenkätinen; ja tämä nimi oli kunnianimi, joka meni perintönä hänen jälkeläisilleen.

* * * * *

Tarquinius oli kuitenkin uupumaton kiihoittamaan vihollisia roomalaisia vastaan. Seuraavalla kerralla oli latinalaisten vuoro. Kiivaan taistelun jälkeen, johon vanha hirmuhallitsija itse otti osaa ja jossa hän haavoittui, roomalaiset saivat lopuksi voiton. Tarquinius pakeni kreikkalaiseen Kymen rajakaupunkiin. Siellä hän kuoli seuraavana vuonna, ja niin levottomuuden aihe oli vihdoinkin poissa maailmasta.

PATRIISIEN JA PLEBEIJIEN VÄLINEN TAISTELU.

VAELLUS PYHÄLLE VUORELLE.

Roomassa, kuten Hellaassakin, oli väestö vapaita ja orjia. Vapaiden kesken muodostui aikaa myöten luokkajako patriiseihin ja plebeijeihin, jotka erotti toisistaan ylipääsemätön kuilu. Rooman vanhojen, ylhäisten sukujen jälkeläisiä sanottiin patriiseiksi. Heidän esi-isiensä arveltiin olleen kuninkaitten neuvonantajia, ja jälkeläisillä tuli senvuoksi olla perinnöllinen oikeus senaatin jäsenyyteen.[144] Patriiseilla oli yleensä suuremmat tilukset ja rahaomaisuuskin. Sukuperänsä ja taloudellisen valtansa perusteella patriisit olivat hallitsevassa asemassa yhteiskunnassa ja johtavia miehiä sekä sodan että rauhan aikana. Heidän piiristään valittiin senaattorit ja konsulit, ja heillä oli erikoinen kansankokous, joka pidettiin vihityllä alueella Forumin lähellä. Siellä säädettiin lakeja ja ratkaistiin myöskin muita tärkeitä valtionasioita.

_Plebeijejä_ olivat myöhempinä aikoina Roomaan muuttaneet ja heidän jälkeläisensä. He olivat suurimmaksi osaksi pienviljelijöitä ja käsityöläisiä. Vaikka heidän yhteiskuntaluokkansa oli kasvanut suurimmaksi, ja vaikka he olivat velvolliset sekä suorittamaan sotapalvelusta että maksamaan veroa, heillä ei ollut mitään vaikutusvaltaa hallitukseen. Plebeijien valtiollinen ja yhteiskunnallinen asema muistuttaa siis suuresti perioikkien ja sparttalaisten suhdetta Lakoniassa. Tosin plebeijit saivat ottaa osaa suureen kansankokoukseen, joka pidettiin Forumilla, mutta minkälainen heidän vaikutusvaltansa siihen oli, sen olemme nähneet.

Maataviljelevät plebeijit kärsivät paljon alituisista kahakoista naapurikansojen kanssa. Talonpoika ei koskaan tuntenut itseään oikein turvalliseksi. Sota ei suonut milloinkaan lepoa eikä rauhaa. Sotapalveluksen takia hänen täytyi usein laiminlyödä maansa. Hänellä ei, kuten rikkailla patriiseilla, ollut joukoittain talonväkeä ja orjia, jotka olisivat tehneet työtä hänen puolestaan. Usein tuhosi talonpoikien pellot vihollinen, joka voi yhtenä ainoana päivänä hävittäen kulkea pitkin ja poikki koko tasavallan alueen. Plebeijeillä ei ollut koottuna viljavarastoja eikä käyttövaroja pahan päivän varalle. Seuraus tästä oli se, että he yleensä joutuivat velkaan rikkaille patriiseille. Ja kun velallinen ei kyennyt maksamaan korkeita korkoja, niin hän ja hänen perheensä voivat kovien roomalaisten velkalakien mukaan joutua vankeuteen tai tulla tuomituiksi velkojan orjuuteen. Myöskin karjanhoidossa plebeijit olivat huonommassa asemassa. Laitumet olivat nimittäin valtion yhteismaata. Kuinka olisivatkaan köyhät, joilla oli vain pari kolme nautaa, voineet pitää puoliaan suurten tilanomistajani hävyttömiä paimenia ja heidän alituisesti kasvavia laumojaan vastaan!

Kuta lukuisammiksi ja pitempiaikaisiksi sodat tulivat ja kuta enemmän Rooman alue kasvoi, sitä kurjemmaksi kävi plebeijien asema. He napisivat, Livius sanoo, että »heidän kohtalokseen oli tullut työnsä jättäen taistella Rooman vapauden ja herruuden puolesta, mutta kotona olla omien kansalaisten vangittavina ja sorrettavina. Varmempaa oli rahvaan vapaus sodassa kuin rauhan aikana, varmempaa vihollisten kuin kansalaisten keskuudessa.» Tilanne Roomassa oli muodostunut samanlaiseksi kuin Ateenassa niihin aikoihin, jolloin viisas Solon esiintyi yhteiskunnan uudistajana. Roomassa, kuten Ateenassa ja kaikissa muinaisajan yhteiskunnissa, joissa köyhillä ei vielä ollut teollisuutta leivän antajana, ennen kaikkea juuri raskaat velkataakat olivat demokraattisten kumousten aiheuttajina. Roomalla, joka oli aito maanviljelijä-yhteiskunta, olisi pitänyt olla laaja maa-alue ja häiritsemätön rauha, jotta se olisi voinut elättää nopeasti lisääntyvän väestönsä.

Rikkaiden ja köyhien välinen raja ei kuitenkaan kaikin paikoin yhtynyt patriiseja ja plebeijejä erottavaan ylipääsemättömään kuiluun. Tietysti oli, kuten Mommsen on osoittanut, rikkaita ja arvokkaita perheitä myöskin plebeijien keskuudessa. Mutta sitä, lyhytnäköisemmin patriisit toimivat sentähden pitäessään heidät erillään yhteiskunnan valtiollisesta johdosta. Juuri siten vallassa-olevat tekivät vastustuspuolueen todella vaaralliseksi, sillä patriisit huolehtivat tavallaan siitä, että oppositio sai vaikutusvaltaisia johtajia.

»Eräänä päivänä», Livius kertoo, »tapahtui Roomassa, että eräs iäkäs mies, jossa ilmeni kaikki kurjuuden merkit, syöksyi Forumille. Hänen vaatteensa olivat lian tahraamat, ja vielä kamalampi katseltava oli hänen kalpea, lopen kuihtunut ruumiinsa. Pörröinen parta ja harrottavat hiukset tekivät hänen kasvonsa villin näköisiksi. Vaikka hän oli tällainen kuvatus, tunnettiin hänet kuitenkin: sanottiin, että hän oli ollut centuriona (»sadanpäämiehenä»)[145], ja puhuttiin hänen urotöistään. Itse hän paljasti ylpeästi rintansa ja näytti haavojensa arpia, todisteita monista kunniakkaista taisteluista. Hän kertoi, kuinka hän oli palvellut sodassa, kuinka vihollinen oli polttanut hänen talonsa ja vienyt mennessään hänen karjansa, kuinka hänen oli täytynyt ottaa laina, joka oli suurentunut koroista, niin että se oli niellyt kaiken hänen jäljelläolevan omaisuutensa ja kuinka viimein kalvava sairaus oli alkanut vaivata hänen ruumistaan. Velkojat olivat lopuksi heitättäneet hänet kuritushuoneeseen ja rangaistustyöhön. Sitten hän näytti selkäänsä, joka oli ruoskimisen jälkien rumentama. Tämän nähdessään pääsi kaikilta kova parkuna. Rauhattomuus levisi silloin koko kaupunkiin. Kaikki, jotka olivat tai olivat olleet velkavankeudessa, virtasivat kaduille ja rukoilivat kansalaisilta apua.

Silloin karahdutti Roomaan latinalainen ratsumies ilmoittamaan, että heidän naapurikansansa, volskit, olivat tulossa kaupunkia kohti.

Vaara oli uhkaava, sillä plebeijit käyttivät tilaisuutta hyväkseen kieltäytyen sotapalveluksesta, joll’eivät saisi helpotusta hädässään. Patriisit hätääntyivät ja lupasivat, että ankaroita velkalakeja lievennettäisiin. Silloin köyhät raukat lähtivät sotaretkelle, ja volskit voitettiin. Mutta kun vaara oli onnellisesti sivuutettu, patriisit olivat unohtaneet kaikki kauniit lupauksensa.

Näin tapahtui kerta toisensa jälkeen. »Silloin», Livius kertoo, »plebeijit menettivät täydellisesti kärsivällisyytensä. He lähtivät pois Roomasta ja menivät Pyhälle vuorelle ja asettuivat sinne linnoitettuun leiriin.» He uhkasivat perustaa sinne kilpailevan kaupungin, kaupungin, jossa kaikki vapaat miehet olisivat tasa-arvoisia.

Roomassa vallitsi suuri hämmennys. Kuinka kävisi, jos sota puhkeaisi? Viimein päätettiin lähettää sanansaattaja plebeijien luokse Pyhälle vuorelle. Tähän toimeen valittiin _Menénius Agrippa_, hyvä puhuja ja tunnettu kansanmielinen. Kun hän tuli plebeijien leiriin, hänen kerrotaan alkaneen välittäjätoimensa kertomalla seuraavan sadun: »Kerran ihmisruumiin kaikki jäsenet vihastuivat vatsaan. 'Minkävuoksi', ne sanoivat, 'tekisimme työtä ja raataisimme varustaaksemme hänet, ruoalla ja herkuilla hänen itsensä näkemättä tutuistakaan vaivaa? Ei, olkoon meillä kaikilla yhtä hyvät päivät ja olkaamme tekemättä työtä!' Ne liittoutuivat siis vatsaa vastaan ja lakkasivat tekemästä vatsalle palvelusta. Kädet eivät vieneet enää ruokaa suuhun, ja leuat eivät pureksineet. Kaikki jäsenet viettivät ihania päiviä.

Mutta jonkin ajan kuluttua ne alkoivat kaikki kuihtua, ja koko ruumis kävi voimattomaksi. Silloin jäsenet ymmärsivät, että vatsa oli välttämätön kokonaisuudelle. Myöskin sillä on tärkeä tehtävänsä, nimittäin sulattaa ruokaa ja valmistaa ruumiille ravintoa, joka antaa jäsenille voimaa. Samalla tavoin», Agrippa lopetti puheensa, »on yhteiskunnan laita. Ei yksikään sen elin kykene yksin tulemaan toimeen. Kaikkien jäsenten yksimielisyydestä riippuu kokonaisuuden hyvinvointi.»

Plebeijit ymmärsivät vertauksen, ja kun Agrippa nyt esitti sovitteluehdotuksen, he olivat taipuvaisia neuvottelemaan, sillä he tiesivät, että tarjouksen teki mies, joka pysyi sanassaan. Agrippa oli jossakin määrin Rooman Solon. Hän tiesi, että senaatin _täytyi_ nyt myöntyä. Sopimus saatiin aikaan. Plebeijit saivat oikeusturvansa vahvistetuksi siten, että heille vakuutettiin oikeus patriisien tavoin pitää oma kansankokouksensa, jossa äänioikeus ei ollut omaisuuden mukaan asteettainen, vaan kaikille samanlainen. Siinä ei suurin pääomanomistaja merkinnyt sen enempää kuin köyhin päivätyöläinen. Tästä kansankokouksesta tuli kansanvaltaistuttavan liikkeen tehoisin elin, liikkeen, joka vuosi vuodelta vahvistuen voitti yhä enemmän jalansijaa. Ja alituiset sodat saivat aikaan sen, että valtion poliittinen painopiste siirtyi laajoihin kansankerroksiin, noiden pienviljelijäin ja käsityöläisten piiriin, jotka 9/10:nneltä osalta muodostivat ne sotalaumat, joiden avulla Rooma puolustautui ja teki valloituksensa.

Kansankokouksissaan plebeijit saivat valita omat virkamiehensä, joita nimitettiin _kansantribuuneiksi_.