Part 25

_Haudoista_ on nykyaika ammentanut suorastaan kaiken tietonsa siitä merkillisestä kansasta, joka välittömästi ennen roomalaisia hallitsi Italiaa, mutta huolimalta kaikesta vaivasta, jota nerokkaat kielentutkijat ovat tulkitsemiseen uhranneet, tämän kansan _kieli_ on vieläkin arvoitus. Itse _kirjoitusta_ voidaan vaikeudetta lukea, sillä kirjaimet ovat kreikkalaisia, mutta mitä sanat merkitsevät, se on meiltä salattu. Noin joka toinen tai kolmas vuosi leviää tavallisesti kuitenkin aina huomiotaherättävä tiedoitus, että se tai se aikaisemmin — ja myöskin jälkeenpäin! — säännöllisesti täysin tuntematon kielimies on keksinyt etruskien kielen avaimen.

Enemmän kuin vain ylhäistä mahdikkuutta sisältyy kuitenkin kaikitenkin siihen johtopäätökseen, jonka eräs etruskologi muutamassa tilaisuudessa julkitoi erään sensuuntaisen sanomalehtiuutisen johdosta, jossa kerrottiin, mitä muuan humpuukimestari oli saanut aikaan. Hän lausui: »Itse asiassa ei minua kiinnosta juuri lainkaan saada nähdä avain oveen, joka johtaa tyhjään huoneeseen.» Tosiasiallisesti on nimittäin etruskilainen piirtokirjoitusainehisto, joka on tarjolla, erittäin vähäpätöinen. Tosin on olemassa 8 000—9 000 n.s. piirtokirjoitusta, mutta ne ovat melkein kauttaaltaan niin lyhyitä, että ne yhteensä täyttäisivät vain muutamia harvoja kirjan sivuja, jos ne painettaisiin peräkkäin. Harvoin sisältyy sellaiseen kirjoitukseen muuta kuin kuolleen nimi, hänen lähimpäin omaistensa nimet, ilmoitus hänen elämänsä pituudesta. Ainoastaan yhdeksän kirjoitusta sisältää kukin noin kolmisenkymmentä sanaa[128]. Ei ole senvuoksi luultavaa, että huomattavampia historiallisia tietoja saataisiin niin laihasta ainehistosta, joskin kieli kerran tulisi tulkituksi.

Etruskien kielen tulkinnalla tulisi sentähden olemaan vain _kielellistä_ arvoa. Ja luonnollisesti olisi erittäin kiinnostavaa saada tämän kielen sukulaisuussuhteet varmennetuiksi. Olettamukset ovat nimittäin tässä suhteessa melkein yhtä monet, kuin on maailman kieliperheitä. »Gangesista Gibraltariin asti» — näin eräs kielentutkija pilailee — »on retkeilty kaikki Vanhan maailman kolkat tarkoituksena löytää etruskien ja heidän kielensä kehto. Kuten hylätyt lapset etsivät vanhempiaan, on heitä harhailtu etsimässä läpi koko Euroopan, Aasian ja Afrikan; ja naurettavaa tässä etsiskelyssä on se, että loppujen lopuksi vähin kaikkialta on löydetty nuo luonnottomat vanhemmat.» Toinen on löytänyt heidät sieltä, toinen täältä.

Etevimmät kielentutkijat ovat nykyisin kuitenkin melkein yksimielisiä siitä, että etruskien kieli ei ole indoeurooppalainen.

Eikö ole sitten kaksikielisiä kirjoituksia etruskilais-ajalta apuna tulkitsemisyrityksissä? Ei, kaikki, mitä sensuuntaista on tähän asti löydetty, on aivan liian vähän merkitsevää. Ei ole siis muuta keinoa kuin olla kärsivällinen ja toivoa, että kerran löydetään jokin pitempi kaksikielinen kirjoitus, joka ratkaisee sfinksin arvoituksen.

* * * * *

Vuoden 500 e.Kr. paikkeilla oli etruskien valta suurimmillaan. Sen jälkeen alkoivat heitä yhä kovemmin ahdistaa pohjoisesta tunkeutuvat kelttiläiset kansat ja etelästäpäin suurkreikkalaiset. Mutta ne, jotka ovat yhden ja saman vihollisia, ovat keskenään ystäviä. Etruskit saivat hädässään liittolaisekseen erään toisen kreikkalaisten vihollisen, nimittäin Karthagon. Mutta vuonna 480 karthagolaiset kärsivät ratkaisevan tappion, ja kuusi vuotta sen jälkeen tuli heidän liittolaistensa, etruskien vuoro. Silloin voitti heidät _Kýmēn_[129] luona Syrakusan hallitsija, Gélōnin veli ja seuraaja Hiérōn. Tämä tapaus muodostui käännekohdaksi etruskien historiassa. Senjälkeen heidän voimansa ja merkityksensä väheni alituisesti. Kelttiläiset, samnilaiset ja roomalaiset valtasivat pala palalta heidän maansa.

Kirjallisuutta:

Karl Otfried Müller ja Wilhelm Deecke, Die Etrusken: 2 nid.

David Randall— Mac Iver, The etruscans.

G.O. Thulin, Die etruskische Disciplin (Göteborgs högskolas årsskrift 1905, 1906, 1909).

Jules Martha, L'art étrusque.

Fr. Poulsen, Etruskiske Gravmaeler.

Fritz Weege, Etruskische Malerei.

Ernst Nachmanson, Vulci.

Åke Åkerström, Nyare italienska utgrävningar (Svensk skrift 1928).

ROOMAN TARUAIKA

ROMULUS JA REMUS.

ROOMAN PERUSTAMINEN.

Kaksikymmentäkolme vuotta sen vuoden jälkeen, josta kreikkalaiset alkoivat ajanlaskunsa, siis 753 e.Kr., perustettiin tarujen mukaan Latiumiin pikku kaupunki, joka aikakirjoissa kantaa »ikuisen kaupungin» nimeä. Kukahan olisi silloin aavistanut, että tuo pikkukaupunki kasvaisi maailmanvallaksi ja löisi leimansa koko ihmiskuntaan! »Kaikki tiet johtavat Roomaan», ja Rooma on ihmiskunnan olemassaolon ajasta pitkät jaksot ollut maailman keskipiste: ensiksi poliittinen, sitten uskonnollinen, lopuksi taiteellinen ja kirjallinen keskusta.

Muutamat köyhät paimenet ja talonpojat asuttivat ensiksi Tiberin rannan kaupungin, ja sivistyksen Rooman väestö sai vasta vähitellen etelä-italian etruskeilta ja kreikkalaisilta. Roomalaiset eivät olleet lainkaan yhtä alttiita uusille vaikutteille kuin joonialaiset, vaan muistuttivat sekä tässä että muissakin suhteissa pikemmin lakedaimonilaisia. Jos he ylimalkaan olisivat välittäneet siitä, mitä toisilla kansoilla mahdollisesti olisi ollut tarjottavaa, niin olisi sen pitänyt olla sellaista, joka kiinnitti heidän käytännöllistä järkeään, heidän kuivia hyötynäkökohtaan. Helleenien kauneushaaveilulle ei heissä ollut kaikupohjaa. Mutta roomalaisilla oli sen sijaan ne ominaisuudet, jotka tekevät kansan valtiaskansaksi.

Roomalaiselle merkitsi _eetillinen_ verrattomasti paljon enemmän kuin _esteettinen_. Suurimmillaan ollessaan roomalainen ennen kaikkea oli velvollisuusihminen. Velvollisuuden täyttäminen oli hänestä elämän päämäärä ja tarkoitus. Valtion luojana ja yhteiskunnan rakentajana hän on ilmituonut suuruutensa. Valtioelämä oli se kenttä, joka antoi väljemmän toimialan tahdon ja toiminnan miehelle.

Kreikkalaiset ja roomalaiset täydentävät toisiaan. Heidän yksipuolisuudessaan on samalla kertaa heidän voimansa ja heikkoutensa. Olisi ahdasmielistä antaa sen tosiasian, että Hellaan kansat nyt kertakaikkiaan _olivat_ sellaisia, että he eivät kyenneet aikaansaamaan valtiollista yhtenäisyyttä, tukahduttaa Hellaan kirkkauden ihailunsa. Mutta yhtä lyhytnäköistä olisi moittia roomalaista siitä, että hän ei kyennyt oppimaan luomaan taideteoksia kuten Pheidias, Praksiteles ja Lysippos tahi runoilemaan kuten Homeros, Sophokles ja Aristophanes. Theodor Mommsen, suuri Rooman historian kirjoittaja, huomauttaa, että hedelmättömintä, mitä ajatella voi, on historiallisissa tutkielmissa roomalaisia alentaakseen ylistää kreikkalaisia ja päinvastoin. »Tammella on oikeus olemassaoloonsa yhtä hyvin kuin ruusullakin: ei tule ylistää tai moittia kumpaakaan niistä kahdesta valtavimmasta rakennelmasta, jotka antiikki on tuottanut, koettamatta käsittää niitä», käsittämättä, että niiden puutteellisuudet ovat vain toinen puoli niiden ansioista. Oikeastaan on onneksi ihmiskunnalle, että saman meren rannalla on asunut kaksi kulttuurikansaa, jotka ominaisuuksiltaan ovat olleet niin perin vastakkaisia kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, toinen kansa ihanteellinen, toinen luonteeltaan läpeensä käytännöllinen.

»Pohjimmaisin syy kummankin kansan olemuksen erilaisuuteen on epäilemättä se, ettei Latiumia, kuten Hellasta, sen historiaan ilmestymisen aikoina ole Itä hedelmöittänyt», sanoo Mommsen. Molempien kansojen ihmiskunnallinen merkitys voidaan lyhimmin ilmaista sanomalla, että Hellas on puhtaan _inhimillisen_ kehityksen ja Rooma _kansallisen_ kehityksen perikuva.

* * * * *

_Latinalaisten_ maassa, Latiumissa, oli useita kaupunkeja. Vanhimpia oli _Alba longa_. Taru kertoo, että kaupungin oli perustanut nuori troialainen Iulus, joka monen seikkailun jälkeen oli tullut Latiumiin isänsä Æneaan[130] kanssa. Latiumissa hallitsi 8:nnella vuosisadalla e.Kr. kuningas nimeltään _Númitor_. Numitor oli hyvä ja lempeä mies, mutta hänellä oli julma ja kunnianhimoinen nuorempi veli, nimeltään Amūlius, joka syöksi Numitorin valtaistuimelta, murhautti hänen poikansa ja vihitytti hänen tyttärensä Vestan, kotilieden suojelijattaren, temppelin papittareksi. Siten hän tahtoi estää Numitorin saamasta uutta perillistä. Vestan neitsyet, joiden tehtävänä oli vaalia pyhää tulta jumalattaren alttarilla, olivat nimittäin tuomitut tahrattomaan siveyteen. Rikos tätä määräystä vastaan rangaistiin siten, että syyllinen suljettiin elävänä maanalaiseen hautaholviin ja sai siellä kuolla nälkään.[131]

Mutta sodanjumala Mars rakastui kuninkaantyttäreen, ja heidän liittonsa hedelmänä syntyivät kaksoispojat _Rómulus_ ja _Rémus_. Julma Amulius kauhistui luonnollisesti ja käski heti heittää vastasyntyneet lapset Tiberiin. Kuninkaan palvelija oli kuitenkin armeliaampi. Hän asetti pienokaiset koriin laskuvetisen joen laineille. Kori tarttui kuitenkin pian rantaan, ja Mars armahti poikiaan ja lähetti erään hänelle pyhitetyistä eläimistä pelastamaa heitä. Janoinen naarassusi tuli joelle, näki pienokaiset ja imetti heitä.

Sittemmin muuan paimen löysi pojat. Hän vei heidät kotiinsa, ja kun he tulivat suuremmiksi, he saivat viettää raitista ja karkaisevaa elämää ulkona kedoilla yhdessä toisten paimenpoikien kanssa ja saivat taistella milloin petoeläimiä, milloin ryöväreitä vastaan.

Eräänä päivänä Numitor sai sattumalta tiedon molemmista lapsista. Hän kyseli heidän kasvatusisältään, mitä hän tiesi heistä, ja ymmärsi kuulemastaan, että heidän täytyi olla hänen omia tyttärenpoikiaan. Hän kertoi silloin heille kaikesta siitä pahasta, mitä Amulius oli tehnyt sekä heille että heidän sukulaisilleen. Romulus ja Remus keräsivät sitten seurakseen joukon paimenia, lähtivät ilkeää Amuliusta vastaan ja surmasivat vallananastajan ja asettivat hyvän isoisänsä jälleen valtaistuimelle. Sen jälkeen asettuivat he ystävineen asumaan eräälle kukkulalle lähelle sitä paikkaa, missä he itse kerran vastasyntyneinä olivat korissa ajautuneet rantaan, ja ympäröivät sen kivimuurilla. Tämä oli tarun mukaan Rooman kaupungin alku. Tulevan maailmankaupungin ensimmäiset rakennukset olivat pieniä, vaatimattomia, auringon kuivaamasta savesta tehtyjä majoja, joissa oli olki- ja ruokokatot, samanlaiset kuin vielä nykyjäänkin Campagnan ja Apenniinien paimenilla.

Romuluksesta tuli kaupungin ensimmäinen kuningas. Mutta Remus tuli kateelliseksi ja koetti näyttää etevämmyyttään. Pilkaten hyppäsi hän kaupungin muurin yli, jonka veli oli rakennuttanut. Mutta silloin julmistui Romulus niin, että löi veljensä kuoliaaksi sanoen: »Näin käyköön jokaisen, joka koettaa tulla muurieni yli!»

Satuaiheen lasten heitteillejättämisestä ja ihmeellisestä pelastuksesta tunnemme. Sehän on sama kuin babylonialaisissa saduissa Sargon I:stä, israelilaisilla Mooseksesta, persialaisilla Kyyroksesta ja kreikkalaisilla Oidipus-tarussa. Kahden ensimmäisen sadun mukaan heitetään lapset virran vietäviksi, kahdessa jälkimmäisessä esiintyy paimen, joka pelastaa heidät. Molemmat aiheet ilmenevät jälleen roomalaisessa tarussa.

Rooman ensimmäinen asutus on varmasti paljoa varhaisempaa kuin perintätiedon mainitsemalta vuodelta 753 e.Kr. Varmasti juontaa se juurensa vuoden 1000 e.Kr. toiselta puolen.[132] Ja »Roomaa ei _yhdessä_ päivässä rakennettu.»

Kaupungin synty ja sen kehitys ei tietysti ole selitettävissä ainoastaan väestön kunnollisuuden nojalla, vaan on otettava huomioon myöskin maantieteelliset ja taloudelliset näkökohdat. Rooma oli vain yksi niistä latinalaisista pikkukaupungeista, joita Campagna kerran oli tulvillaan. Useimmat niistä ovat nykyisin kokonaan kadonneet, mutta Rooma on jäljellä ja on yhäkin maailmankaupunki. Tärkein syy siihen, että Rooma voitti ne, oli sen edullinen asema Latiumin valtimon, purjehdittavan Tiberin rannalla. _Rooma_ sanan arvellaan merkitsevänkin »virtakaupunki».[133] Tiberin suu oli haluttu ankkuripaikka senvuoksi, että se oli keski-Italian ainoa satama niihin aikoihin. Ensimmäinen paikka Tiberin rannalla, suusta lukien, joka tarjosi hyvät puolustusmahdollisuudet, oli se tulivuoriperäisestä karstakivestä muodostunut kukkula-alue, jonka päälle Rooma kohosi. Se oli myöskin terveellisempi asuinpaikka kuin vesiperäinen, kuumeinen Campagna. Tiber oli myöskin ikivanhoista ajoista asti ollut Latiumin rajasuojana pohjoisia naapureita vastaan. Toinen ei suinkaan vähäksiarvioitava etu oli Roomalla toisiin Latiumin kaupunkeihin nähden välttämättömyystavaran, suolan saannissa. Tiberin suun sallineilta eli suolalammikoilta suuntautui vanhastaan huomattava suolankuljetus Latiumin kautta koilliseen vuoristokansojen tykö. Se kauppatie, joka tämän johdosta muodostui, sai nimen Via Salaria (»Suolatie»); ja se nimi sillä on vielä tänäkin päivänä.

Rooma oli siis se paikka Latiumissa, joka parhaiten soveltui yhtähyvin rajalinnaksi kuin kauppakaupungiksi. Kukkulalta, joka rakennettiin ensiksi, levisi sitten kaupunki käsittäen lopuksi kaikkiaan seitsemän samanlaista kukkulaa ja sanottiin sitä senvuoksi »Seitsemän kukkulan kaupungiksi.»[134]

Muinaisaikainen kaupunki oli elävä elimistö paljoa suuremmassa määrässä kuin nykyinen. Kaupungin asukkaat elivät kaupungissaan ja sen kanssa paljoa voimaperäisemmin kuin me. Kaupungin elämä oli heidän elämänsä, kaupungin onni heidän onnensa. Samoinkuin kaupungin akropolis kohosi yläpuolelle ympäröivien lakeuksien, samoin kaupungin asukkaat tunsivat kantavansa päänsä korkeammalla kuin ympärillä asuva maalaisväestö; ja se muuri, joka erotti kaupungin maaseudusta, oli vertauskuvallinen raja kaupungin asukkaitten ja niitten välillä, jotka elivät muurien ulkopuolella.

Ei mikään kaupunki tunnu täyttäneen asukkaittensa sielua niin kokonaan kuin Rooma, eikä herättäneen asukkaissaan sellaista ylpeyttä ja samalla kertaa niin korkealentoista ja niin ahdasta isänmaanrakkautta. Rooma oli heille »kaupunki» ennen kaikkia muita, ja he nimittivätkin sitä pelkästään sanalla »_urbs_» (kaupunki).

SATU SABIINITARTEN RYÖSTÖSTÄ.

Saadaksensa uuden kaupunkinsa nopeasti kasvamaan Romuluksen sanotaan tehneen sen kaikkien ympärillä olevien kaupunkien ja yhteiskuntien pakolaisten turvapaikaksi, ja joukko erilaatuisia maanpakolaisia ja seikkailijoita etsikin siellä turvaa. Mutta tästä oli se seuraus, että naapurikansat eivät tahtoneet olla missään tekemisissä moisen väestön kanssa; ja kun roomalaisnuorukaiset saapuivat kosimaan, hylättiin heidät kaikkialla pilkaten.

Silloin Romulus keksi viekkaan keinon. Hän pani toimeen uskonnollisen juhlan urheilukilpailuineen. Uteliaina näkemään ainakin kerran uuden kaupungin naapurikansat matkasivat sinne suurin joukoin. Erittäin runsaslukuisina tulivat sabiinilaiset Apenniinien rinteiltä.

Mutta kesken kilpaleikkien Romulus antoi sovitun merkin — ja roomalaisnuorukaiset syöksyivät katselijain joukkoon, ja ryöstivät sabiinilaisneidot.

Kun loukatut vieraat olivat tulleet koteihinsa ja tointuneet ensimmäisestä säikähdyksestään, he lähtivät Roomaa vastaan kostaaksensa. Syntyi verinen taistelu. Mutta kesken ottelun ryöstetyt sabiinittaret hapset hajalla ja revityin vaattein syöksähtivät taistelevien keskelle. He olivat jo ehtineet mukautua kohtaloonsa ja kiintyä miehiinsä. Kyynelsilmin he rukoilivat sabiinilaisia: »Älkää surmatko miehiämme!» Ja roomalaisille he huusivat: »Älkää tappako meidän isiämme ja veljiämme!» Tämän odottamattoman näyn nähdessään taistelevat aivan kuin lamaantuivat ja taipuivat sovintoon. Eivätkä he solmineet ainoastaan rauhaa, vaan, tekivät liiton toistensa kanssa. Roomalaisten ja sabiinilaisten tuli yhdessä muodostaa yksi kansa, ja sabiinilaiset asettautuivat asumaan eräälle vieressä olevista kukkuloista.

Näin taru kertoo.

Kirjallisuutta roomalaisia koskevaan jaksoon:

Diodoros Romerske Aarboger ved A.B. Drachmann.

Romerska historien af Titus Livius. O. Kolmodinin ruotsinnos.

Titus Livius, Roms konungasagor. P.G. Lythin ruotsinnos.

Dionysius von Halikarnass Werke. Gottfried Jakob Schallerin saksannos; 3 osaa.

Polybios, Om Romernes Statsforfatning og Krigsvæsen, Joh. Forchhammerin tanskannos.

Arthur Rosenberg, Einleitung und Quellenkunde zur römischen Geschichte (Laajat kirjallisuusluettelot).

Benedictus Niese, Grundriss der römischen Geschichte nebst Quellenkunde (Laajat kirjallisuusluettelot).

B.G. Niebuhr, Römische Geschichte (bis 241 v. Chr.): 3 nid.

Theodor Mommsen, Römische Geschichte: 4 nid.

Karl Julius Beloch, Römische Geschichte bis zum Beginn der punischen Kriege.

Victor Duruy, Histoire des romains: 7 nid.

Tenney Frank, A history of Rome.

L.M. Hartmann und J. Kromayer, Römische Geschichte.

Wilh. Ihne, Römische Geschichte: 8 nid.

Ettore Pais, Storia critica di Roma durante i primi cinque secoli: 8 nid. ilmestynyt.

Karl Peter, Geschichte Roms: 3 nid.

Gaetano de Sanctis, Storia dei romani: 4 nid. osittain ilmestynyt.

A. Schwegler, Römische Geschichte (bis 366 v. Chr.): 3 nid.

Wilhelm Wágner und Otto Eduard Schmidt. Rom, Geschichte des römischen Volkes und seiner Kultur.

Léon Homo, Les institutions politiques romaines. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Joachim Marquardt und Theodor Mommsen, Handbuch der römischen Alterthūmer: 7 nid.

Ludvig Lange, Römische Alterthūmer: 3 nid.

Julius Centerwall, Romersk fornkunskap (kirjallisuusluetteloin).

Wilamowitz-Moellendorff y.m., Staat und Gesellschaft der Griechen und Römer.

Tenney Frank, An economic history of Rome to the end of the republic.

Otto Neurath, Antike Wirtschaftsgeschichte.

J. Declareuil, Rome et l'organisation du droit. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Theodor Birt, Zur Kulturgeschichte Roms.

H. Lamer, Römische Kultur im Bilde.

Martin P:n Nilsson, Romersk kultur i bild.

Eduard Meyer, Kleine Schriften: 2 nid.

Ernst Diehl, Das alte Rom.

Henrik Schück, Rom. En vandring genom seklerna.

Friedrich Lohr, Ein Gang durch die Ruinen Roms.

Ch. Huelsen, Das Forum romanum.

Ch. Huelsen, Die neuesten Ausgrabungen auf dem Forum romanum.

Ernst Schulze, Das römische Forum als Mittelpunkt des öffentlichen Lebens.

Friedrich Lohr, Das Marsfeld.

Friedrich Lohr, Trans Tiberim.

Friedrich Noack, Die römische Campagna.

Bruno Schrader, Die römische Campagna.

Ivar Hjertén, Vålnader på Palatinen.

ROOMAN KUNINGASTARUT.

Romuluksen seuraaja oli nimeltään _Núma Pompilius_. Hänet valittiin kuninkaaksi suuren viisauden ja oikeamielisyytensä maineen perusteella. Hänen ansionaan pidetään roomalaisten jumalanpalveluksen ja _uskonnollisten menojen_ järjestämistä. Jumalanpalveluksen johdon hän antoi pappisvirkakuntien toimeksi. Yhden virkakunnan muodostivat augurit, jotka julistivat jumalien tahdon lintujen lentoa ja muita enteitä tarkkaamalla. Suurta osaa näyttelivät myöskin ne miehet, jotka ymmärsivät selittää uhrieläinten maksan ja muiden sisuselimien merkkejä.

Ajan jumalalle, kaksikasvoiselle Ianukselle, Numa rakensi temppelin, joka pidettiin auki sota-aikana, mutta oli suljettu, kun rauha vallitsi. Numan oman, pitkän hallituksen aikana ei sen portteja tarvittu koskaan avata. Mutta sittemmin sanotaan temppelin olleen suljettuna vain kerran koko Rooman historian aikana aina keisari Augustuksen aikaan asti.

* * * * *

_Tullus Hostiliuksessa_ Rooma sai sotaisen kuninkaan. Vieläpä Alba longankin, Rooman äitikaupungin, kanssa hän joutui sotaan. Molemmat sotajoukot seisoivat jo järjestettyinä toisiansa vastassa valmiina iskemään. Mutta molemmin puolin arasteltiin niin jumalatonta tekoa kuin sotaa äiti- ja tytärkaupungin välillä. Sovittiin senvuoksi siitä, että riita ratkaistaan kaksintaistelulla. Sattuipa silloin niin, että kummassakin sotajoukossa oli kolmoisveljekset, kolme _Horātius_-sukuista roomalaisessa ja kolme _Curiātius_-nimistä albalaisessa sotajoukossa. Heidät valittiin taistelemaan ratkaiseva taistelu. Sitä ennen sovittiin, että se kansa, jonka uroot voittaisivat, saisi hallita toista kansaa.

Kun merkki oli annettu, kävi siis kuusi nuorukaista valtoinaan toistensa kimppuun, ja raivoisan kaksintaistelun jälkeen vaipui ensiksi yksi ja sitten vielä toinen roomalainen kuolettavasti haavoittuneena maahan. Kaikki kolme Curiatiusta olivat myös vaikeasti haavoittuneet, mutta nyt oli heitä kolme yhtä vastaan. Riemunhuuto kuului albalaisten leiristä, ja roomalaiset eivät uskaltaneet toivoa enää. Silloin äkkiä ainoa elossa oleva Horatius lähti pakoon. Mutta pako oli hänellä ainoastaan sotajuoni saadakseen vastustajansa eroamaan toisistaan, niin ettei hänen tarvitsisi samalla kertaa taistella heitä kaikkia vastaan. Hän oli itse haavoittumaton ja arveli, ettei kolme albalaista jaksaisi seurata häntä yhtä nopeasti, koska he olivat, mikä helpommin, mikä vaikeammin haavoittuneet. Kävikin niin, kuin Horatius oli laskenut. Hän pysähtyi hetken päästä, ja silloin oli vain yksi vihollisista häntä ahdistamassa; molemmat toiset olivat vielä kaukana. Silmänräpäyksessä hän syöksyi ankaralla voimalla kohti lähintä Curiatiusta ja lävisti hänet. Sen jälkeen hän hyökkäsi roomalaisten rohkaisevien huutojen kiihoittamana lähimmän kimppuun, ja myöskin tämä vihollinen kaatui. Ja kun viimein kolmas Curiatius vaipui hengettömänä maahan, silloin voittajien riemu täytti ilman. Alba longa alistui nyt Rooman herruuteen — sanotaan tarussa.

Ylpeänä voittoisa Horatius palasi sotajoukon etunenässä Roomaan. Kolmen Curiatiuksen varusteita kanneltiin hänen edellään. Kaupungin portilla kohtasi hänet sisarensa, joka oli kihloissa yhden Curiatiuksen kanssa. Kun sisar huomasi veljen voitonmerkkien joukossa sulhasensa verisen puvun, jonka hän itse oli ommellut, hän alkoi ääneensä itkeä ja valittaa. Raivoissaan Horatius hyökkäsi silloin kohti sisartaan ja kaatoi hänet miekallaan, huudahtaen: »Käyköön näin jokaisen roomattaren, joka suree vihollisen kaatumista!»

Mutta tämä voittajan hirvittävä teko vaimensi roomalaisten riemun; ja niin suuret kuin Horatiuksen synnyinmaallensa tekemät palvelukset olivatkin, hänet asetettiin oikeuden eteen ja tuomittiin kuolemaan. Kuitenkin kansa armahti häntä hänen vanhan isänsä rukouksien vuoksi, että häneltä ei riistettäisi viimeistä lasta. »Voisitteko todellakin nähdä tämän nuorukaisen hirsipuuhun sidottuna ja ruoskaniskujen kiusaamana, tämän nuorukaisen, jonka te, roomalaiset, äskettäin näitte kulkevan kaikkien ylistämänä senvuoksi, että hän oli pelastanut teidän kunnianne?» isä huudahti.

Horatiuksen rikkomus täytyi kuitenkin sovittaa puhdistusuhrilla, ja rikollinen sai »käydä ikeen alatse», jonkinmoisen hirsipuun, joka muuten pystytettiin voitettujen ja vangittujen vihollisten häpäisemiseksi.

* * * * *

_Servius Tullius_ oli sen kuninkaan nimi, jonka sanotaan järjestäneen ja vakiinnuttaneen Rooman _valtiolliset olot_, kuten Numa oli vakiinnuttanut uskonnolliset menot. Hän pani toimeen yleisen _verotuksen_ ja asekuntoisen väestön _tarkastuksen_. Tarkastus tapahtui joka viides vuosi Marskentällä Tiberin varrella; ja tarkastuksen jälkeen uhrattiin yksi sika, yksi lammas ja yksi härkä[135] niiden rikosten sovittamiseksi, joita Rooman kansa oli tehnyt viiden viimeisen vuoden kuluessa.

Silmällä pitäen varallisuutta ja siitä aiheutuvaa erilaatuista sotapalvelusta ja verovelvollisuutta Serviuksen kerrotaan jakaneen kansan viiteen _luokkaan_ ja jokaisen luokan _senturioihin_. Tämä jako oli voimassa sekä taistelukentällä että Forumilla, missä kansankokous pidettiin. Käsitteet sotajoukko ja kansalaisto vastasivat toisiaan senvuoksi niin täydellisesti, että _asiainkäsittely kansankokouksessa oli hyvin sotilaallista järjestykseltään_. Kansankokouksessa oli jokaisella seuturialla yksi ääni. Senturioiden lukumäärä oli 193, mutta niistä kuului enemmän kuin puolet — 98 — varakkaimpiin. Jos nämä olivat yksimielisiä, niin he siis sanelivat kansankokouksen päätökset. Tuskin koskaan tapahtui, että tarvitsi antaa viidennen luokan äänestää. Serviuksen valtiomuodon tulos oli siis kuten Delbrück sattuvasti sanoo, »demokraattisiin muotoihin naamioitu aristokratia.» Sekä Delbrück että toisetkin nykyaikaiset tutkijat, kuten Beloch, luulevat kuitenkin tämän kansan jaoittelun suoritetun paljoa myöhäisemmällä ajalla.[136]