Part 24

Hymyssä huulin Zeus kysyy jumalilta ja jumalattarilta, kumpaako uljaista sotajoukoista olisi autettava. Mutta sammakot enemmän kuin hiiretkään eivät ole juuri suosiossa kaikkeinkorkeimmassa paikassa, jonka vuoksi Olympoksen asukkaat päättävät — päinvastoin kuin Troian sodassa — pysytellä puolueettomina katselijoina.

Sen jälkeen kaksi kuuluttajaa julistaa verisen näytelmän alkaneeksi:

»Hyttyset valtavin torvin ne soittivat kaikkien kuulla viestiä nyt sodan hirveän pauhun. Korkeudesta Zeus salamoin soi merkin taiston kauhean alkaa.

Ensin keihäällään Hypsibóas Leikhénorin kaataa, maksan puhkaisten, etummaisna kun ryntäsi uljas; päistikkaa hän sortui, hiukset tahraten multaan, noin ryminällä hän kaatui, soi kalisten sopavasket. Heitti Troglites nyt, sai surmaniskun Peléion, keihään vahvan rintahan sai, ja jo kuolema tumma koppoi kaatuvan urhon, ja ruumiist' erkani sielu.»

Melkein joka rivistä tuntee kunnon Homeroksen. Aito homeroslaista on sekin, että eräästä »sankarista» sanotaan, että hän sinkosi vihollista vastaan kiven niin suurella voimalla, että tältä »yö valotonpa jo varjosi silmät». Mainio on myöskin parodia, kun eräästä toisesta kaatuvasta kerrotaan:

»Maahan vaipuu tää, ei hengitä, mut veren värjäs loistava purppura veen, hän pitkällään lepäs siinä, suolten ja välkkyvän rasvan vuotaen pois mahastansa. Mut Tyrophagos vei sopavasket rannalla hältä.

Samaa lajia ovat seuraavat vertatihkuvat säkeet:

Mutta Litraioon surmasi urhea Borborokoites, löi kivell' otsaan häntä, ja vuotivat pois nenän kautta miehen aivot, pintaa maan veri purskuva kastoi.»

Rottain sotajoukon voimallinen sankari kostaa ystävänsä puolesta, jonka Prassaios[118]-sammakko on surmannut.

»Julmistui tämä silloin, koppoi jäntevin nyrkein maasta hän nyt kiven valtavan raskaan, maata mi painoi. Krambobaleen päin polvia lensi se, ett' ihan pohje oikea murskautui, vihamies heti santahan sortui.»

Mutta jääkööt jo tuollaiset kauhunkuvat!

Lopuksi alkaa sammakoiden käydä huonosti. Heidän mainehikkain sankarinsakin näkee parhaaksi pelastautua sukeltamalla lammikon pohjaan.

»Mut Meridárpaks[119], sankari nuori, nyt rottia johti; Knaisoon, leivänsyöjän, urhon uijahan poika. Lähtiessään kotihin hän poikaa taistohon käski. Korskana, ylpeillen tää seisoi rannalla lammen, uhkasi sammakot nyt hävittää sukupuuttohon kaikki. Varmaan tehnyt oisi hän sen — ei puuttunut uljuus —, jollei ois sitä nähnyt taivaan mahtava Taatto: sääli Kronionin[120] täytti, kun sammakot sortua uhkas, kiirettään ravistain hän ääntään nosti ja lausui: 'Kuulkaa, oi jumalat, mitä kummia silmäni katsoo! Hämmästymään minut saa Meridárpaks, kylväen murhaa syöstessään läpi sammakkojoukon!»

Hän päätti lähettää sammakoille apuarmeijan koukkukyntisiä ja saksisuisia krapuja.

»Käyrin kynsin ja kieroin silmin nyt tuli joukko äkkiä, sakset suussa ja panssari peittäen selkää, luut, oli nahkakin niillä ja kauniisti hartiat loisti, jalkaa kahdeksan, vakopäät — »rapu» on nimi niillä. Rottien joukolta poikki nyt häntää, kättä ja jalkaa nää kävi hakkaamaan heti, peitset kääntäen taapäin. Niin rotat valtasi, raukat, kauhu ja vartomatt' yhtään kääntyivät pakohon ne. Jo aurinko laskea alkoi. Taistelu yhden päivän niin oli loppunut viimein.»

HELLENISTISTEN VALTAKUNTAIN HÄVIÖ.

Diadokien ja heidän jälkeläistensä taistellessa keskenään ensimmäisestä arvosijasta, kukaan heistä ei huomannut, että lännessä oli kasvamassa suurvalta, _Rooman valtakunta_, joka heidän keskinäisen hajanaisuutensa vuoksi oli tuleva heille kaikille ylivoimaiseksi ja ajan oloon muuttava heidän valtakuntansa Rooman maakunniksi. Jos Aleksanterin valtakunta sitävastoin olisi ollut yhtenäinen, niin maailmanhistorian kulku olisi varmasti ollut toinen.

_Varsinaisessa Kreikassakin_ oli roomalaisille ajan tullen peli helposti voitettu, kiitos helleenien häviämättömän eripuraisuuden. Tosin tilanne silloin oli sellainen, että suurin osa Kreikan valtioista oli jälleen yhtynyt valtioliitoksi; mutta luonnollisesti niitä piti olla _kaksi_, ja luonnollisesti niiden piti nyt, kun makedonialaista »tyrannia» ei enää ollut, käyttää hyväkseen helleenien ikivanhaa oikeutta käydä toistensa tukkaan, aivan kuin aikoinaan Attikan ja Peloponnesoksen liittokunnat. Ja luonnollisesti roomalaiset ratkaisun hetkellä — Persian kuninkaan aikoinaan antaman esikuvan mukaan — käyttivät sitten toista liittokuntaa toista vastaan. Tämä Kreikan rikkinäisyys ja Aleksanterin entisen valtakunnan osavaltioiden kuninkaiden keskinäinen kilpailu johti Kreikan ja hellenististen valtioiden muuttumiseen Rooman maakunniksi.

Kreikan valtiolliseen perikatoon vaikutti suuressa määrin seikka, johon kreikkalainen historioitsija Polybios[121] viittaa sanoessaan: »Meidän aikanamme ahdistaa koko Kreikkaa lapsiköyhyys ja sen mukana seuraava väestön väheneminen. Kaupungit autioituvat ja väestö vähenee, vaikka emme ole kärsineet alituisista sodista emmekä kulkutaudeista. Syy on päivänselvä ja oma asiamme on siihen apua etsiä. Ihmiset ovat näet joutuneet ylpeyden, ahneuden ja nautinnonhimon valtaan eivätkä siitä syystä halua solmia avioliittoja. Ja jos he menevätkin naimisiin, he eivät yleensä halua elättää enempää kuin yhden tai korkeintaan kaksi lasta. He näet ennen kaikkea haluavat kasvattaa lapsensa ylellisyydessä ja jättää heille suuren perinnön. Mutta jos nyt sota tai sairaus tempaa pois ehkä ainoan lapsen, niin kodit jäävät ilmeisesti autioiksi ja kaupungit heikkenevät vähitellen ja joutuvat voimattomuuden tilaan, niinkuin mehiläiskennot, joista mehiläiset ovat sukupuuttoon kuolemassa.

LÄNNEN HELLEENIT JA BARBAARIT.

Lännenkin _helleenien maailma_ joutui, poliittisesti katsottuna, tuhon omaksi samoista syistä kuin idän. Jos Aleksanteri olisi saanut elää, niin luonnollisesti hänen maailmanhistoriallisiin tehtäviinsä olisi kuulunut liittää länsihelleenit maailmanvaltaansa ja tehdä loppu Karthagon taholta uhkaavasta vaarasta. Dionysios I:n ja Timoleonin aikojen Sisilian historia todistaa, että ainoastaan voimakkaat persoonallisuudet voivat pelastaa sikäläisen helleenisen kulttuurin.

Uuden todistuksen siitä antoi Agathoklēs-niminen voimaihminen, etevä sotapäällikkö ja järjestäjä, jonka koko elämä on sarja rohkeita seikkailuja ja huimia yrityksiä. Muutamia vuosia Aleksanterin kuoleman jälkeen hän anasti Syrakusan herruuden toimeenpannen perusteellisen verilöylyn vastustajainsa keskuudessa. Sitten hän kutsui kokoon tutun esikuvan mukaisesti n.s. kansankokouksen, jossa oli miltei yksinomaan hänen omia kätyreitänsä. Hän onnitteli »kansaa» siitä, että se oli vapautettu sortajistaan, riisui päältään sotaherran viitan ja pukeutui tavallisen porvarin pukuun. Hän oli mukamas väsynyt päällikön toimeen ja kaipasi tavallisen kansalaisen huoletonta elämää! Se vaikutti »kansaan». Pantiin yleinen vastalause sitä vastaan, että hän jättäisi uskollisensa ilman johtajaa, ja lopuksi Agathokles taipui. Hän lupasi ryhtyä hallitsemaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saisi hallita yksin: hän ei halunnut virkatovereita eikä neuvosherroja, joiden erehdyksistä ja konnankoukuista hänen täytyisi olla vastuussa. Tähän n.s. kansankokous kernaasti suostui, ja niin Agathokleesta tuli Syrakusan yksinvaltias. Ja tämä mieltäylentävä näytelmä päättyi tyrannin juhlalliseen lupaukseen, että hän oli hallitseva lempeästi ja kansanomaisesti.

Sen lupauksen hän pitikin. Hän eli kuten tavallinen porvari, ei pitänyt henkivartiostoa, oli jokaisen puhuteltavissa, ken häntä tahtoi tavata, hänellä oli ystävällinen sana tai rattoisa pilapuhe jokaiselle. Puolustuslaitoksen ja raha-asiat hän pani järjestykseen ja kuntoon. Mutta vihollisilleen hän oli yhäkin kiljuva jalopeura, joka levitti pelkoa ja kauhua kaikkialle, missä kulki.

Kerran hän teki rohkean suunnitelman kurittaa karthagolaisia heidän omalla alueellaan ja siten pakottaa heidät ainakin kutsumaan kotiin sotavoimansa Sisiliasta. Koskaan karthagolaiset eivät olleet voineet ajatellakaan sellaisen hyökkäyksen mahdollisuutta. Senvuoksi he eivät olleet myöskään valmiit torjumaan vaaraa. Tämä oli sitäkin suurempi siitä syystä, että afrikkalaiset alamaiskansat olivat tyytymättömiä karthagolaisten kovaan hallintoon. Ne tarttuisivat senvuoksi ihastuksella ensimmäiseen sopivaan kapinantekotilaisuuteen.

Agathokleen keksintö onnistui. Hänen laivastonsa ehti Afrikkaan ennenkuin karthagolaisten. Niin pian kuin hän oli noussut maihin, hän torventoitotuksin ja kotimaan jumalille osoitetuin rukouksin pistätti laivansa tuleen, ettei tarvitsisi käyttää osaa armeijastaan niiden vartiointiin.

Karthagossa sanoma kreikkalaisten maihinnoususta herätti suurta kauhua. Mutta kaupungin asukkaat rauhoittuivat, kun kävi selville, että tungeksijoita oli vain puolet kaupungin omista sotavoimista. Nämä marssivat senvuoksi pelotta Agathoklesta vastaan. Hänen sotilaansa sitävastoin olivat menettää rohkeutensa nähdessään vihollisen ylivoiman, mutta kerrotaan hänen keksineen päästää irti pöllöjä, jotka asettuivat sotilaiden kypäröille ja kilville. Ja kun Pallas Athenen lempilintuja pidettiin voiton julistajina, niin kreikkalaiset saivat uutta rohkeutta ja luottamusta. Oikeastaan heillä oli siihen aihetta enemmän toisesta syystä, nimittäin siitä, että karthagolaisten päälliköt olivat toistensa kilpailijoita ja pettivät toisensa ratkaisun hetkellä. Tulos oli joka tapauksessa se, että karthagolaiset lyötiin ja ajettiin takaisin pääkaupunkiinsa. Siellä säikähdettiin silmittömästi. Tappiota pidettiin Molokin vihan merkkinä, ja lepyttääkseen häntä karthagolaiset uhrasivat julkisesti 200 kaupungin ylhäisinten perheiden lasta.

Vähitellen kasvoi sitten jälleen karthagolaisten rohkeus, ja he alkoivat tehdä menestyksellisiä hyökkäyksiä. Kreikkalaiset kärsivät raskaan tappion toisensa jälkeen. Lopuksi Agathokles päätti pelastautua itse ja jättää sotajoukkonsa oman onnensa varaan. Väki aavisteli kuitenkin hänen pahoja aiheitansa; ja kun hänen yön pimeydessä juuri piti nousta pelastavaan laivaan, katkeroituneet sotilaat ottivat hänet kiinni ja panivat kahleisiin. Mutta kun vihollinen kävi kimppuun, joukot tarvitsivat hänen johtoansa ja päästivät hänet senvuoksi vapaaksi. Hän huomasi kuitenkin, ettei hän enää voinut luottaa heihin, vaan vaara oli tarjona, että hänet kenties jätettäisiin karthagolaisten käsiin. Heti tilaisuuden saatuaan hän senvuoksi hiipi pois, hyppäsi, seuranaan vain muutamia miehiä, veneeseen ja hänen onnistui päästä Sisiliaan. Mutta hänen sotilaansa kostivat hänelle surmaamalla hänen molemmat poikansa. Samalla he antautuivat sillä ehdolla, että saisivat, jos haluaisivat, purjehtia kotiin.

Sisiliaan palattuaan Agathokleskin huomasi parhaaksi tehdä sovinnon karthagolaisten kanssa ja solmi heidän kanssaan rauhan, joka jätti kummankin puolen suuret alueet entiselleen. Sitten hän oli kuolemaansa saakka läntisen Välimeren mahtavin hallitsija.

* * * * *

Agathokles muistuttaa paljon Dionysiosta. Kuten tämän tyrannin oli hänenkin historiallisena tehtävänään puolustaa Sisilian hellenismiä karthagolaisia vastaan. Kun Agathokles kuoli, hänen valtakuntansa hajosi, ja kreikkalaisten yhteiskuntain vanha eripuraisuus pääsi jälleen valloilleen karthagolaisten ja roomalaisten suureksi riemuksi. Näiden kesken sitten käytiin ratkaiseva taistelu Sisilian omistamisesta, taistelu, joka päättyi siihen, että roomalaiset anastivat arvokkaan saaren ja muuttivat sen Rooman maakunnaksi.

Kunnallisen itsehallinnon aatteen hyväksi niin lännen kuin idänkin kreikkalaiset olivat uhranneet valtiollisen vapautensa ja itsenäisyytensä. Tämä ainoa poliittinen ajatus oli heidät kaikkialla siinä määrin sokaissut, ettei heille ollut selvinnyt, miten tämä aate oli muuttunut tyhjäksi iskusanaksi sen vaaran edessä, joka uhkasi heidän kaikkien itsenäisyyttä. Mutta ken elää onttojen iskusanojen varassa, niin kansa kuin yksilökin, hänen osuutensa kehityksessä on loppuunsuoritettu.

ITALIA ENNEN ROOMALAISIA.

Kreikkalaiset ovat opettaneet ihmiskunnan _rakastamaan kauneutta_. Tämän jumalanarmoittaman kansan keskuudessa taiteen hengetär on saanut siipensä. Täällä myöskin ensiksi runsaslahjaiset ajattelijat ovat uskaltaneet, enemmän uskonnon kuin taikauskonkaan heitä kahlehtimatta, antaa järkensä johdattaa heidät ylös aatteitten maailmaan. Helleenit ovat _ajatuksenvapauden_ luojia ja samalla _tieteen_ alkuunpanijoita.

He eivät olisi kyenneet kehittymään sellaisiksi ilman heidän historiassaan selvänä ilmenevää voimakkaan _individualismin_ piirrettä. Tästä ominaisuudesta kehittyi tuo rikas ja monivivahteinen elämä, joka sykki erilaisissa helleeniläisissä yhteiskunnissa; se soi yksityiselle ihmiselle kylliksi tilaa kehittyä vapaudessa ja teki Kreikan historian hyvin suuressa määrin _persoonallisuuksien_ historiaksi. Mutta ei valoa ilman varjoa! Oli aika, jolloin vanhaa Kreikkaa pidettiin ihannemaailmana. Perinpohjaisempi tutkimus on kumminkin säälimättömästi hajoittanut nämä kauniit unelmat. Me tiedämme nykyisin, että monet puutteellisuudet, monet viat ja varjot rumensivat kreikkalaistenkin elämää. Ajateltakoon vain orjuutta ja naisen syrjäytettyä asemaa siitä johtavine siveellisine varjopuolineen! Ja tuo ihmeteltävä ominaisuus, siteitä tuntematon individualismi, joka sivistyksellisessä suhteessa oli helleenien voima, se muodostui poliittisessa toiminnassa heidän suureksi heikkoudekseen. Eripuraisuus ja pirstoutuminen tuli heidän kohtalokseen.

Mutta mitä kreikkalaiset eivät koskaan kyenneet saamaan aikaan, siihen kykeni paljoa jäykempi, mutta myöskin päämäärästään tietoisempi rautatahtoinen kansa, joka oli asettunut asumaan keskimmäiseen niistä kolmesta niemimaasta, jotka Euroopan mantereesta työntyvät sinivivahteiseen Välimereen. Kreikka ja Italia ovat selin toisiinsa. Kreikalla on satamansa itä-, Italialla länsirannallaan. Pitkin Kreikan itärannikkoa on myöskin maanlaatu hedelmällisintä, kun sitävastoin Italian halutuimmat maa-alueet levittäytyvät länteen Apenniineista, jotka suojaavat niitä pohjoistuulilta. Emme ota tällöin lukuun suurta Pon tasankoa, jonka ei vanhaan aikaan laskettu kuuluvan varsinaiseen Italiaan. Muinaiselle Italialle oli itärannikko kauan yhtä vähämerkityksellinen kuin Epeiros Balkanin niemimaalle.

Täydellä syyllä voi siis sanoa, että Kreikka katsoo itään, Italia länteen — niinhyvin historiallisesti kuin maantieteellisestikin. Kreikalla oli luonnolliset suhteensa Vähään Aasiaan ja Egyptiin. Italian kansat, joilla ei ollut mitään saarisiltaa rannikkojensa edustalla, olivat sitävastoin kauan enemmän oman onnensa varaan jätettyinä. Viljavat seudut muodostivat siellä suuria, yhtäjaksoisia rantatasankoja, ja maanviljelys antoi varmemman toimeentulon kuin vaaroja täysinäinen merimieselämä. Italian vuoret ovat yhtenäisiä nekin. Pitkinä rinnakkaisina jonoina Apenniinit ulottuvat läpi koko niemimaan ja muodostavat sen selkärangan. Italian maantieteellinen yhtenäisyys viittaa luonnollisena seurauksena yhtenäiseen valtiolliseen kehitykseen, jonka vastakohtana on Kreikan maantieteellinen ja valtiollinen rikkinäisyys.

* * * * *

Italia astuu esiin esihistoriallisen ajan hämärästä paljoa myöhemmin kuin Kreikka. Siihen aikaan, kun tämä tapahtuu, vilisee niemimaa sekä indoeurooppalaisia että muita erikielisiä kansanheimoja. Muinaistiede voi seurata kehitystä takaisinpäin kivikauteen ja luolaihmisten aikaan asti, mutta kykenee vain väläyksittäin valaisemaan pimeyttä. Äärimmäisen hitaasti on kansoittuminen täällä päässyt kohoamaan alkeelliselta asteelta. Täällä ei ole odotettavissa senlaatuisia löytöjä, jotka toivat päivänvaloon kreikkalaismykeneläisen ajanjakson hämmästystä herättävän rikkaan kulttuurin.

_Etruskilaiset_ ja _kreikkalaiset_ toivat sivistyksen Italiaan. Kreikkalaiset olivat jo kahdeksannella vuosisadalla e.Kr. asettautuneet Sisiliaan ja eteläiseen Italiaan. Siellä he joutuivat ajan kuluessa etruskien naapureiksi ja vaikuttivat heidän sivistykseensä helleeniläistyttävästi. Sillä helleenien sivistyksellinen vaikutus ei rajoittunut ainoastaan »Suur-Kreikan» asuttamiseen — myöskin itseensä Etruriaan ja Latiumiin he veivät mukanaan sivistyksen siemeniä. Mutta tänne he eivät tulleet uutisasukkaina, vaan kauppiaina.

Kirjallisuutta:

Oscar Montelius, La civilisation primitive en Italie.

Oscar Montelius, Die vorklassische Chronologie Italiens.

T. Eric Pect, The Stone and bronze ages in Italy.

David Randali—Mac Iver, Villanovans and early etruscans.

David Randall—Mac Iver, The iron age in Italy.

Leon Homo, L'Italie primitive et les débuts de l'impérialisme romain (laaja kirjallisuusluettelo).

ETRUSKIT,

Tuo omituinen kansa, joka heettiläisten ja aigeialaisen kulttuurin edustajain rinnalla kuuluu historian mielenkiintoisimpiin myöhemmän ajan kansantieteellisiin löytöihin, toivat ensimmäisinä Italiaan tullessaan mukanansa korkeamman kehityksen siemenen. Etruskeista muistuttaa vielä tänä päivänä heidän päämaansa _Toskanan_ nimi, latinaksi _Etruria_[122], kuten myöskin sen meren nimi, johon Italia lännessä rajoittuu. Kysymyksessä olevan kansan nimi oli nimittäin kreikaksi _tyrseeniläiset_ eli _tyrrheeniläiset_. Etruskit olivat kerran Italian hallitseva kansa, ja heidän valtansa ulottui Alppeihin pohjoisosassa ja Napolin lahteen etelässä. Täällä kreikkalaiset siirtolaiset kahdeksannelta vuosisadalta alkaen ehkäisivät etruskien eteenpäin tunkeutumisen.

Vanhan perimätiedon mukaan etruskit ovat vaeltaneet Italiaan Vähästä-Aasiasta[123], otaksuttavasti akhaialaisen kansanvaelluksen johdosta. Tämän muistitiedon totuudenmukaisuuden puolesta puhuvat monet ilmeisesti itämaiset piirteet etruskien kulttuurissa. Eräs todiste siitä on maksan pronssi-malli, joka on löydetty muinoin etruskilaisesta Piacenzan kaupungista. Sitä on käytetty merkkientulkitsemistaidon opetuksessa ja siinä esiintyy aivan samanlainen osittelu — jumalannimi jokaisen piirin sisällä — kuin vastaavanlaisessa babylonialaisessa pronssimaksassa. Maksastaennustaminen samoinkuin lintujen lennon tulkinta ja muut ennustukset olivat salaperäisiä itämaisia taitoja, joihin roomalaiset vuorostaan tutustuivat etruskien välityksellä.[124] Koristeluaiheet ihmeellisissä etruskilaisissa hautakammioissa, joista heti tulemme puhumaan, ilmaisevat myöskin monia itämaalaisia piirteitä. Niinpä niissä esiintyy mieltymystä sellaisten eläinten kuin leijonan ja leopardin kuviin sekä sfinkseihin.

Useimmissa seinäkuvissa on myöskin itämaalainen julmuuden piirre kuteena etruskilaisessa kansanluonteessa.

Ajan oloon kuitenkin Suur-Kreikan helleenien sivistyksellinen vaikutus tunki yhä enemmän ja enemmän tieltään itämaisuuden merkit. Etruskien taide on suurin piirtein katsottuna kreikkalaisen taiteen jälkeläinen, ja itse aiheenvalinta todistaa, että kreikkalaiset sadut ja jumalaistarusto olivat myöskin etruskien henkistä omaisuutta.[125]

Varmastikin viljava maanlaatu ja senaikuisen välttämättömyystavaran, kuparin saanti houkutteli vaeltamaan lähteneitä asettumaan Etruriaan. Otaksuttavasti rauta samoihin aikoihin oli tulossa käytäntöön, ja tätä metallia oli runsaasti uudessa kotimaassa, ennen kaikkea Elban saarella. Etruskit toivat mukanaan korkealle kehittyneen kulttuurin ja olivat mestareja erittäinkin asetaonnassa ja kaikenlaisissa metallikäsitöissä.

Kaupalla ja merenkululla he hankkivat rikkauksia, ja yläluokka eli ylellisyydessä ja elämänmukavuudessa, joka tuli melkein sananparreksi. Että näin on ollut, sen näemme myöskin etruskien hautarakennuksista seinämaalauksineen, jotka kuuluvat Italian mielenkiintoisimpiin muinaistieteellisiin nähtävyyksiin. Ainoastaan ylhäisten egyptiläisten viimeiset leposijat ovat koristelultaan näihin verrattavissa. Monivivahteinen taulugalleria kulkee etruskilaisissa hautakammioissa silmiemme ohi. Milloin kuvataan iloisia leikkejä, tulisia, intohimoisia tansseja, joiden rytmi ja tahti elää tanssijattarien sormenpäissäkin, milloin näemme taas itämaalaisen ylellisiä juhlia ja juominkeja, milloin taas synkkiä, kuolemanvaltakunnan hädän ja kauhun kyllästämiä kohtauksia. Mikä hurja elämänhalu olikaan kansassa, joka koristi kuolleittensakin viimeiset lepopaikat bakkantista elämäniloa kuvaavilla loisteliailla, värikkäillä kuvilla![126] Etruskien luonteen voimakas elonjanoinen piirre ja heidän kauneudenpalvontansa on antanut aiheen sanoa heitä Italian joonialaisiksi tahi ateenalaisiksi. Roomalaiset olivat taas niemimaan doorilaisia eli sparttalaisia.

Aikojen kuluessa etruskit vajosivat yhä enemmän ja enemmän ylellisyyteen ja hekumaan. »Lihaviksi ja ylenkylläisiksi» sanoivat heitä roomalaiset. Ja me ymmärrämme ehdottomasti nämä mainesanat, kun näemme etruskien hautakammioiden kuvien turvonneet vartalot. Kreetan suuruudenajan jälkeen ei Euroopassa oltu nähty niin hienoa, suorastaan ylenmäärin hienostunutta eleganssia, mitä etruskilaiset naiset elämässään osoittivat. Kauneus ja eleganssi kuuluivat nähtävästi etruskilais-naisten elämäntarpeisiin. Sekä roomalaiset että kreikkalaiset kiittävätkin heitä ihmeen kauniiksi. Heidän moraalinsa ei saa yhtä korkeaa arvosanaa — oikeinko tai väärin — täytyy olla sanomatta.

Etruriassa, kuten Egyptissäkin, voitiin kuitenkin ainoastaan rikkaita ja ylhäisiä kuoleman jälkeen kunnioittaa ylellisillä asunnoilla. Monen tuhannen etruskilaisen haudan joukossa, jotka on löydetty, on vain noin seitsemisenkymmentä seinämaalauksin koristettu. Näiden hautakuvien perusteella täytyy senvuoksi varoa tekemästä yksipuolisia johtopäätöksiä. Ne kuvaavat vain yhtä puolta etruskien elämässä: juhlallista puolta. »Kansa» — sanoo muuan etevä englantilainen etruskologi — »joka on vallannut puolet Italiaa ja kohottanut sen raakalaisuudesta korkean sivistyksen asteelle, ei suinkaan viettänyt _kaikkea aikaansa_ juhlissa ja juomingeissa, kilpa-ajoissa tahi katselemalla puupuhaltimien säestäessä suoritettavia nyrkkeilyotteluja ja painikilpailuja. Meidän päiviemme englantilaisten elämää ei voi kaikinpuolisesti kuvata urheilukuvilla, Derbykilpailumaalauksilla ja jalkapallo- ja krikettikilpailujen pöytäkirjoilla.» — Muutoin esiintyykin etruskilaisissa hautakuvissa, kuten egyptiläisissäkin, kohtauksia myöskin arkisesta työelämästä.

Mutta kuinka ne hautakuvat, jotka esittävät elämän iloa ja nautintoja, ovat yhdistettävissä kauheisiin helvettikohtauksiin, joissa kostonhenget piinaavat sielu-parkoja, kostonhenget, jotka on kuvattu ruumiiltaan ihmisiksi, mutta petolinnunpäisiksi tulipunaisin, hurjasti liehuvin hiuksin, kamalasti pyörivin silmin, sinertävin kasvoin ja elostelijan ihonvärein. Etruskien julmuusko ilmenee tällaisinkin muodoin? Tahi ovatko itämaiset ajatukset syntivelasta tunkeutuneet tämän kansan keskuuteen aikana, jolloin se tunsi, että sen suuruusaika oli mennyttä ja että se kävi perikatoaan kohti?

Useimmat etruskilaiset haudat ovat noin 8 peninkulmaa Roomasta pohjoiseen päin olevassa kaupungissa, jonka nykyinen nimi on Tarquinia[127], muinainen Tarquinii. Suuri joukko kreikkalaista, karthagolaista, foinikialaista ja egyptiläistä alkuperää olevia haudoista löydettyjä esineitä todistaa etruskien rikkaista kauppasuhteista toisten kansojen kanssa. Taiteellisessa suhteessa arvokkaimmat hautalöydöt ovat kreikkalaisia saviastioita, — muutamissa suorastaan hurmaavia kuvia. Erittäinkin Tarquiniin ympärillä oleva seutu on ollut samanlaisten, attikalaisesta keramiikista tehtyjen mestariteosten rikas löytökaivos. Se seikka, että nämä kalleudet ovat säilyneet niin suurin määrin juuri Etruriassa — ja niin hyvin säilyneet — johtuu siitä meille onnellisesta menettelystä, että etruskeilla oli sama tapa kuin egyptiläisillä antaa kuolleilleen mukaan kaikenlaatuisia talous- ja koriste-esineitä. Avaroissa hautakammioissa oli kreikkalaisia maljakoita pitkissä riveissä.