Part 23
Aleksandrialainen aika on _oppinutta_ aikakautta. Sen runoilijat eivät ole laulajia, jotka hetken innoituksesta laulavat kaikelle kansalle — aleksandrialaiset runoilijat kirjoittavat sen sijaan valtapiirille kirjallisia herkuttelijoita, jotka lukevat runoutta nirson kielimiehen nautinnolla. Luoda kauniiksi sorvattu kieliasu on näiden kirjallisten runoilijoiden päätehtävä. Se on muotokaunista, opillansa — varsinkin mytologisella — suorastaan loistelevaa.
Jokaista ilmiötä on kuitenkin arvosteltava _sen oman_ ajan mittakaavan mukaan. Ja hellenistisen ajan runouden ihanteet olivat toiset kuin meidän. Ne muistuttavat pikemminkin niitä, jotka Ruotsissa olivat vallalla silloin, kun Gustav Fredrik Gyllenborgin rutikuivaa vertauskuvallista sankarirunoa »Tåget över Bält» (Retki Bältin yli) ylistettiin mestariteoksena.[107]
Yhden jumalan armoittaman runoilijaneron aleksandreialainenkin aika on kuitenkin tuottanut — sisilialaisen laulajan _Theókritoksen_.[108] Hän oli ainoa sen ajan runoilijoista, joka varsinaisesti merkitsi uutta lisää kreikkalaisen kirjallisuuden kehitykseen. Tämä lisä oli _paimenrunous_ eli _idylli_, runouden laji, joka kaksi vuosituhatta myöhemmin — 1600- ja 1700-luvulla — tuli muotiin hoveissa ja ylhäisön seurapiirissä. Laulunäytelmissä ja naamioilveissä vilisi silloin paimenia ja paimenittaria nimeltänsä Daphnis, Khloe, Doris ja Amaryllis.
Theokritoksen paimenet eivät kuitenkaan ole liikasivistyksen leimaamia kuten rokokoo-ajan runoudessa. He ovat terveitä ja aitoja. Heidän pukunansa on puhvelinnahka tai lampaantalja ja he tuoksuvat vuohenmaidolta ja pukilta. Mutta he hehkuvat rakkaudesta Amaryllikseen tai Naïkseen ja osaavat sekä runoilla että laulaa tunteistaan. Kaikki on heille rakkautta, laulua ja huilunsäveliä. Runouslaji sellaisenaan on hurmaavaa; mutta joka tapauksessa se on ylikultivoidun kaupunkilaisen taidetuotetta, joka tahtoo itselleen ja toisille valmistaa hetken huvia naiiveilla maalaiskuvillaan. Runoilija vie meidät luonnon helmaan, missä mehiläiset surisevat, sirkat sirittävät, lampaat määkivät ja vohlat hyppelehtivät, lirisevien purojen rannalle ja puiden hiljaiseen huminaan aurinkoisena kesäpäivänä. Kukaan ei ole kyennyt voimakkaampana loihtimaan esille myöhäiskesän ja elonkorjuuajan siunatun runsauden tunnelmaa kuin Theokritos »_Elonkorjuujuhla_»-nimisessä idyllissään, jossa hän kuvailee, kuinka hän kahden kaupunkilaisystävänsä kanssa kulkee Phrasidamoksen talossa vietettäviin leikkuujuhliin ja saa vihreällä nurmikolla lojuen nauttia oivallista, seitsemän vuoden vanhaa viiniä:
Vuoteeksemmepa kohta tuorehet viininlehvät, kaislat tuoksuvat tuotiin, niin lepohon venähtää hyvin mielin, nauttien saimme. Yllämme huojuivat jalavat sekä poppelit lehdon, tuuli kun soi huminoiden siellä, ja veet pyhät lähteen pulppusi vierelt' aivan, miss' oli nymfien luola, piiloss' oksien kun taas päivän paahtamat sirkat istui ehtimiseen rupatellen, kurnutus tyyni lehtisammakon kaukaa nous okapensahikosta; Kyyhkyn soi kujerrus sekä kiurujen, tiklien laulu; kultaiset kimalaiset kierteli lähtehen vettä. Noin suvi, laihot, kypsät heelmät ympäri tuoksui. Päärynät kierivät jalkoihimme ja taas omenoita kertyi vierellemme ja luumujen painamat oksat taipuivat alas puista ja riippuivat liki maata; ruukku nyt viinin soi, oli seitsenvuotinen hartsi.
Lopuksi runoilija kruunaa tämän maalaisidyllinsä kuvaamalla Demeteriä, sadon jumalatarta suopea hymy kasvoillaan.
»Kun aikojansa ja lyhteitään kädet täynnä on hällä.»
Laulaja nauttii itse täysin siemauksin tästä viljavuuden runsaudesta. Hän ei ainoastaan _näe_ maan kauneutta, — hän imee sen sieluunsa kaikilla aisteillaan, hän _elää_ sen elämää. Hän eläytyy myöskin niihin ihmisiin, joita hänen runoelmassaan esiintyy. Ne eivät ole pelkkiä varjokuvia, vaan niissä on lihaa ja verta. Hänen lahjakkuutensa on suuri; se on samalla kertaa hienon lyyrillinen ja voimakkaan draamallinen.
Draamallinen piirre esiintyy m.m. vuorolauseissa, joilla paimenet kilpailevat, kuten idyllissä »_Daphniin ja Menalkaan laulukilpailu_.»
»Vuorilla viehkeä Daphnis kerran, niin taru kertoo, lehmiä kaitessaan tapas lammaspaimen Menalkaan. Hiukset kultaiset oli, kauniit poikien nuorten, kumpikin taitaja myös oli syrinks-soittelon, laulun. Kääntyen Daphnikseen Menalkas lausua ehti: »Daphnis, lehmien paimen, sua haluttaisiko laulaa? Leikiten voitan sun, jos laulaa saan, mitä mielin.» Hällepä vastasi Daphnis taas, sanat virkki ja lausui: »Lammaspaimen Menalkas, taitaja syrinks-soiton, koskaan et mua voita, jo turmelet äänesi ennen.»
Menalkas.
Ehkä sen tahdot nähdä ja palkinnonko sa määräät?
Daphnis.
Nähdä sen tahdon totta ja palkinnon minä määrään.
Menalkas.
Siis, mikä arvoa myöten palkinnoks sopis meille?
Daphnis.
Puolestain asetan vasikan, sinä taas ison lampaan.
Menalkas.
Lammast' en asettaa minä tohdi, sill' on isä saita, Niin on äitini myös, ja he lampaat laskevat illoin.
Daphnis.
Olkoon, siis mitä annat? Määrää voittajan palkka!
Menalkas.
Syrinks-huiluni kauniin yhdeksin suloäänin, myös vaha valkehin peitteenään, tasan yllä ja alla, sen panen palkinnoks, mut yhtään en isän karjaa.
Myöskin Daphnis panee syrinksinsä[109] palkinnoksi, ja palkintotuomariksi he ottavat kolmannen paimenen. Laulukilpailussa tulee vuorotellen laulaa luonnon kauneudesta ja paimenten elämän ihanuudesta.
Näinpä nyt vuoroon toinen toiselleen pojat lauloi, mutta jo päätöslaulua laatia alkoi Menalkas: »Lampaat, oi susi, säästä ja myös karitsoitani säästä! Mua älä vainoo, vaikk' olen pieni ja niin monen paimen! Hei Lampuros, koirani, vai nukut niin sikeästi? Ei uninen saa olla, kun kaitsee poikasen kanssa! Teitäpä, lampaat, vaadin ruohoa taas mehukasta innoin syömään, niin väsymättä, jos uunna se kasvaa. Syökää, syökää, hei nyt täyteen vain utareenne, niin omans' saa karitsat sekä riittää juustoa varten.
Mut hänen jäljessään taas äänin helkkyvin Daphnis: »Tyttönen kauniskulma mun luolastaan näki eilen, kun ohi lehmiä vein, ja mun kauniiks, kaunihiks kiitti, mut hänen murheekseen en vastannut minä lainkaan, maahan loin minä katsellen vain sekä tietäni kuljin. Armas lehmän ammuva ääni on, tuuli on armas, armast' on suven aikaan myös puron äärellä maata. Terhot on tammen kaunistus, omenat ovat puunsa, lehmän taas vasikat, mut paimenen lehmät on aarre.
Kun kilpailu oli päättynyt, vuohipaimen tuomiisi voittopalkinnon Daphniille, joka siitä suuresti riemastui.
* * * * *
Kielentaitajana Theokritos on jumalanarmoittama mestari. Hänen kielensä on musiikkia. Hänen aivan kuin läähättävä rytminsä tekee hänestä kuuman rakkauden synnynnäisen laulajan. On kuin kuulisi rakastuneen sydämen kiivaan tykinnän, kuin tuntisi intohimon vavistuksen hänen värähtelevässä äänessään. Vain Sapphoa voi häneen verrata.
Mutta hän voi myöskin leikinlaskulla kuitata rakkaudentuskat, kuten idyllissä »_Niittomiehet_»:
Milon.
Maamies hoi, mikä on? Mikä vaivaakaan sua, raukka? Jälkeäs suoraks leikkaa et, kuten leikkasit ennen, rinnall’ et pysy naapuris, vaan jäät jälkehen, niinkuin lammas laumastaan, kun jalkaan sai okahaavan. Kuinka suu käykään, rahjus, ehtoopäivä kun ehtii, kun aluss' et edes leikkaa luokoas puhtaaks.
Battos.
Milon, iltahan kestät, oot kova kuin pala paatta. Etkö sa kaivannut ketäkään, joka poissa on, koskaan?
Milon.
En. Miten työmies sitten outoja kaivata voisi?
Battos.
Etkö sa rakkaudest' ole koskaan valvonut yötä?
Milon.
En, ja se jääköön! »Nahkan maulla sa varjele koiraa!»
Battos.
Mut olen lempeä hehkunut, ah, ykstoista jo päivää.
Milon.
»Täynnäpä on vatis viiniä.»[110] Ei etikkaa edes mutta.
Battos.
Siks koko kylvö on laiminlyötynä täällä.
Milon.
Vuoks kenen huokaat siis?
Battos.
Polybótaan tyttären vuoksi, Luona Hippótionin, joka huilua soitteli äsken.
Milon.
Kosto jo kohtasi syntisen: sait, mitä pyytelit kauan. Laiha on hän kuin sirkka ja mustemp' yötäkin on hän.
Battos.
Vai alat kiusata nyt? Ei Plutos[111] vain ole sokko, Arvoton Eros on myös: sinä et saa pöyhkeäks tulla.
Milon.
En tule pöyhkeäks. Mutta jo leikkaamaan sinä riennä, tyttösi kunniaks kun teet laulun hehkuvan, työkin käy kevyemmin — tiedän, ett' olet laulanut ennen.
Battos.
Immet Piérian[112], nyt avullanne ma tyttöä hoikkaa palvon! Kaiken, oi jumalattaret, kaunihiks teette. Oi Bombyka, mun neitoni, moittivat, ett' olet laiha, päivän paahtama syyriatar, olet ruskea mulle. Tumma on orvokki myös ja on hyasinttikin tumma, seppelkukkina käyvät kauneimmista ne sentään. Oi Bombyka, mun neitoni, elfenluusta on jalkas; hurmaten äänes soi, kuvaella en voi olemustas.»
Milon vastaa käytännöllisellä ja hilpeällä maamiehen laululla, jonka ydinkohta on kehoitus:
»Solmeilkaa, sitojat, niin lyhteet, kulkija ettei Lausuis: 'Raihnaist' on väki, hukkaan palkka on mennyt?»
Hän lopettaa sanoen:
»Kas, tätä laulua raatajat kuulee, paahtamat helteen. Mut leperrystä sa rakkaudestasi juttele ennen eukon korvaan, äitisi, vuoteessaan joka loikoo.»
Käytännöllisen neuvon tuskaansa vastaan saa myöskin mustasukkainen Aiskhines runoelmassa »_Mustasukkaisuus_». Runon alku on erinomaista dramatiikkaa:
Aiskhines.
Terve, Tyónikos! Voit hyvin kai!
Tyonikos.
Sama toivotus sulle, Aiskhines!
Aiskhines.
Aikoja siitä jo on.
Tyonikos.
Miten niin? Mikä vaivaa?
Aiskhines.
Huonoa kuuluu mulle. Tyonikos.
Tyonikos.
Siks' olet laiha, siks noin mahdoton parta ja noin vanukkeisena tukka! Kulkija tuollainen, Pythagoraan[113] oppilas, äsken kalpea, paljasjalka, Ateenan mies, kävi täällä. Hänkin lempeä, luulen, hehkui — vehnäsen vuoksi.
Aiskhines.
Leikkiä lasket aina. Mut mulle on julma Kyniska Kaunis; ah, pian järki on mennyt — hiukkanen puuttuu.»
Ja sitten Aiskhines kertoo, että hän mustasukkaisuudesta oli antanut Kyniskalle korvapuustin sellaisin seurauksin, että tämä oli kadonnut hänen näkyvistään jo kaksi kuukautta sitten. Thyōnikos neuvoo häntä parantamaan lemmentuskiansa menemällä Ptolemaiokselle sotapalvelukseen.
* * * * *
Dramaattisen eloisa kuin komedia on runoelma »_Syrakusattaret Adoniksen juhlassa_», joka on oivallisin kuvaus senaikaisen keskisäädyn elämästä. Päähenkilöinä on kaksi syrakusalaista rouvaa: Gorgo ja Praksinoa, jotka ovat asettuneet asumaan Aleksandreiaan. He kohtaavat toisensa sopimuksen mukaisesti Praksinoan kotona lähteäkseen sieltä linnaan Adoniksen juhlaan. Heti kun he tapaavat toisensa, he alkavat sadatella poissa olevia miehiänsä, samalla kuin emäntä siinä lomassa rähisee palvelijattarelleen, joka auttaa häntä pukeutumisessa.
Gorgo.
Onko Praksinoa tullut?
Praksinoa.
Jo aikaa, Gorgo. Jo ehdin. Kas, tulit vihdoinkin. Tuo, Eunoa, tuoli ja pielus Rouvaa varten!
Gorgo.
Kiitos kaunis!
Praksinoa.
Istuhan, Gorgo!
Gorgo.
Huh, miten hengästyin ma. Praksinoa, uskohan, vaivoin pääsin ehjänä pois väkijoukon, vaunujen tieltä. Saappaat hohtelevat, on viilat herrojen yllä. Sitten mahdoton tie! Asut hirveän kaukana meiltä.
Praksinoa.
Sen se on hullun syy. Tämän maailman lopun luolan hän taloksemme on ostanut, ettemme naapurit saisi olla, hän tahtoo vain mua kiusata aina, se lurjus.
Gorgo.
Noin varo soimaamasta sa Deinon ukkoas, kun tuo pieni sen kuulee! Nääs, hörökorvin tuossa hän seisoo. Kiltti Zopyrion, ethän pelkää! Ei isä oo se.
Praksinoa.
Pentuhan ymmärtää, hyvä luojani!
Gorgo.
On isä kaunis.
Praksinoa.
Viimeinen urotyö saman herran: puotihin lähti ostaakseen ihomaalit vain, salpietarit mulle, suolaa tuo palatessaan mies iso, riiviö aivan.
Gorgo.
Mieheni Diklides, rahantuhlari, on samanmoinen, toi tukon villoja eilen, maksoi seitsemän drakmaa, niinkuin koiran takkua, vaivaa loppumatonta. — Mut ota viitta jo ylle ja myös hame, jossa on soljet! Luo hovin käyskelkäämme, luo kuningas Ptolemaioon, nähdähän Adonis täytyy — on kuningattaren luona loistoa nyt, minä kuulin.
Praksinoa.
Suurellist' olo suurten.
Gorgo.
Hän, joka nähnyt on jotakin, voi kertoa muille. Aika on lähteä nyt.
Praksinoa.
Pyhä aina on joutilahalla. Eunoa, noudapas vettä ja kanna se, torkkuja, valmiiks huoneeseen! — Mukavastipa kissat nukkua tahtoo. Liikuta jalkojas, vettä nyt tänne sa toimita ensin! Saippua vain on hällä! — No, tänne! — Mut ei ylenmäärin! Kaada nyt kannustasi — Puvun noinko sa, hulttio, tahraat! Riittää, pestyhän oon, vaikk' onnistui pesu niin näin. Miss' avain suuren kirstun on? Mene etsimähän se!
Gorgo.
Kuinka, Praksinoa kulta, on kaunis tuo puku ylläs Soljin, laskoksin! Miten kalliiks se tulla mahtoi?
Praksinoa.
Siit' älä muistutakaan! Hyvä miinaa kaks hopeaa jos Riittää ees, olen työhön pannut henkeni melkein.
Gorgo.
Mutta se onnistui makuhus.
Praksinoa.
Sitä saata ei kieltää. — Noudahan viitta ja solmia nyt hyvin aurinkohattu! — Laps, sinä jäät kotihin. Varo mörköä! — Vie hevoselle ruokaa! Juostakin saat, kun vain et jalkojas taita. Mennään nyt! — Ota, Phrygia, lapsi ja leiki sen kanssa! (Menevät kadulle.) Oi jumalat, tätä kansaa! Kuinka ja koskahan tästä nyt läpi pääsemme? Kuin keko muurahaisia kiehuis!»
Linnan edustalla tungos käy vieläkin pahemmaksi ja Praksinoa parahtaa:
Ah, minä onneton! On suvihameeni halki jo, Gorgo. (Eräälle muukalaiselle:) Zeuksen kautta, jos tahdot onnea, oi hyvä herra, jossakin, auttaos meitä nyt, että mun viittani säilyis.
Muukalainen.
Ei ole vallassain, mut voin yrittää.
Praksinoa.
Tätä kansaa! Kuin siat täyttivät!
Muukalainen.
Malttia, rouva, jo pääsimme turvaan.
Praksinoa.
Parhain, suojass', oi, eläös tänä vuonna ja aina, Meitä kun suojelit näin! — Oli mies hyvä, auttava siinä!»
Linnaan päästyään molemmat naiset käyvät loistoa ihastellessaan niin kovaäänisiksi, että eräs vieras tiuskaisee heille:
»Hiljaa kerrankin, tuo pärpätys poikki, te lörpöt Hanhet! Hirveä ääntämys tuo ihan ihmiset tappaa.[114]
Gorgo.
Kuulkaas vain! Kuka on hän? Vai sua jaaritus koskee? Orjias voit komentaa, mut rouvia et Syrakusan! Mielehes myöskin paina: Korinthos on koti meidän, kuin Bellerophonin[115]; Peloponnesoolta on kieli: doorit luullakseni saa haastaa doorien lailla.»
Riita keskeytyy kuitenkin, kun kuuluisa laulajatar virittää Adoniksen laulun. Kun se on päättynyt, Gorgon täytyy lähteä kotiin antamaan aamiaista kärtyiselle miehelleen:
»Sappea vain hän on, nälän ollen en voi liki mennä.»
* * * * *
Enemmän opin raskauttama on Theokritoksen runoilijaveikko, hymniensepittäjä _Kallímakhos_, ammatiltaan aleksandrialainen ylikirjastonhoitaja ja hyvin ansioitunut bibliografi. Hänen runoudessaan kirjallisuuden tuntijan ominaisuudet himmentävätkin kovin usein runoilijan. Hänen runouttaan, ei yksinkertaisesti voi oikein ymmärtää, jos ei ajattele, että se on aikansa oppineimman miehen työtä. Vain hyvin harvoin Kallimakhos kykenee vapautumaan opin painolastista. Hän on, kuten sanotaan, akateeminen runoilija, enemmän oppinut kuin haltioitunut, kykenevämpi analysoimaan kuin luovaan voimaan, paremmin kuvailun kuin kiihkon mies, enemmän säkeitten sepittäjä kuin taiteilija. Välistä tuntee kuitenkin, kuinka haltioituminen väkevänä tempaa hänetkin, kuten loppusäkeissä »_Zeus-hymniin_», jonka hän runoili noin vuonna 280 e.Kr.
»Terve, sa Kronoon[116] korkea poika, sa, ken hyvän kaiken annat kipsillesi Kuka laulaa vois sua, suuri? Ei elänyt ketäkään, joka vois sinun töitäsi laulaa. Terve sa kolminkerroin! Antaos laupeus, onni! Rikkaus ilman laupeutt' ei ole siunaus meille.»
Jumalaninnoittama on myöskin alku hänen Apollon-hymniinsä, joka kai on miespolvea nuorempi. Ylevän juhlallisin sanoin runoilija ennustaa jumalan lähestyvän ja kehoittaa poikakuoroa olemaan valmiina lauluun ja tanssiin:
Nähkää, oksat kuinka Apollonin laakerin värjyy, kuin vapisee rakennus! Pois täältä, te syntiset kaikki! Porttia lyö totisesti nyt Phoiboon loistava jalka. Etkö jo nää jumalaa? Alas taipuu äkkiä Deloon palmu. Mut joutsen ilmoissaan ihanasti nyt laulaa. Itsestään oven salvat työntyvät tieltä ja lukko aukee itsestään. Liki loistava on jumalhahmo. Siksi, te nuoret, olkaa valmiit lauluhun, tanssiin! Kaikkien nähdä hän näyttäy ei, hyve suosion saa vain. Ken jumalan näki, suuri on, ken ei, on epäkelpo.
Nämä säkeet tuovat mieleen Johan Olof Wallinin dityrambin Kustaa III:n kuvapatsasta paljastettaessa: Apollo di Belvedere, jolla on hurmaajakuninkaan piirteet:
Oi kuulkaa, oi kuulkaatte ääniä! On helissyt hurmaajan lyyra, on jymissyt kostajan jousi ja kaiku on pilvissä soinut. Oi nähkää, on jumala tuolla, hän lannisti jättiläiskäärmeen, hän kaunisti Deloksen laakson! Nyt toivo mun katseeni kiehtoo.
* * * * *
Kallimakhos sai aikanaan suurta kiitosta ei yksin hymnirunoilijana, vaan myöskin epigrammien sepittäjänä. Hänen siron loistava tyylinsä, jossa on hienon sivistyksen tuntu, samoinkuin hänen suuri älykkäisyytensä ja siellä täällä esiintyvä hiljainen huumori asettavat hänet arvoasemaan tällä alalla. Hänen somimpia luomiansa on seuraava Krethisneidon hautaepigrammi:
Krethis, ah, sadunkertoja, vilkas, auttava, armas, Samoon neitojen on etsimä, kaipaama nyt. leikit kauneimmat ken keksi. Unta hän nukkuu nyt, jota kerran myös käymme me uinumahan.
Kirjallisuutta:
Franz Susemih, Geschichte der griechischen Literatur in der Alexandrinerzeit.
Theokritos' idyller. Erland Lagerlöfin ruotsinnos.
Kallimachos' hymner, Elof Hellqvistin ruotsiksi tulkitsemina.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Hellenistische Dichtung in der Zeit des Kallimachos.
MAAILMANHISTORIAN ENSIMMÄINEN TUNNETTU PARODIA.[117]
Lauluni alkakohon! Runotarten tulkohon parvi Helikonilt' alas sieluuni nyt, avuks' tulkohon laulun, jonka ma piirsin tauluun, jok' oli polveni päällä — aiheeseen määrätön taistelu, Areen tappavan luoma. Laulaa mielin tästä, sen korvin kuolevat kuulkoot. Kertoa tahdon, kuin rotat taisteli, sammakot voittain, jättien jälkiä käyden rohkeudess', urotöissä, joist' tarut kertovat kuullaksemme. Mut tää oli alku: Vuoks janon kerran rotta, mi äsken portimon vältti, luo lätäkön lähimmän meni, suutaan aikoen kastaa, vettä sen nautti hän kuin makeaa hunajaa. Hänet huomas nyt moniääninen sammakko, veen asukas, sekä virkkoi: 'Ken olet, vieras? ken sinut synnytti? kuin tulit rantaan? Vilppiä vailla se kerro nyt, ei valehdella sun auta! Jos olet ystäväks arvoisein, niin vien sinut luoksein; lahjat, ystävä, silloin sulle ma suon monet, kauniit. Itse Physignatos oon, kuningas tämän lammikon aavan; valtias sammakkoin olen vuoden loppuhun täällä. Peleus taattoni on, taas Hydromedusa mun kantoi, tuolla he lempeä hehkui, missä Eridanos virtaa. Mutta ma näön: sinä myös olet kaikkein kaunehin, uljahin, valtikan kantaja varmaankin, olet sankari myös sa silmissäni. Hyvä, mulle sa kerto'os siis pian syntys!’ Mutta Psikárpaks vastasi hälle ja nää sanat lausui: »Miks sukuain sinä näin kyselet? Sen tuntevat kaikki. Tiedä: Psikarpaks oon nimeltäin minä, poika Troksárteen, jolla on kultainen sydän, Leikomyle mun kantoi, hän tytär Pternotrókteen, valtiahan oli kuulun. Niin majass' synnyin, niin mua äitini ruokki ja nouti viikunat, pähkinät, kaiken, mik' ihanaa oli syödä. Kuinka sun vieraakses tulisin? On luontoni toinen. Veess' elämään sinä synnyit, kun minä taas sitävastoin syön kuin ihmislapset, siks korin pyöreän etsin mielelläni minä, kolmeen kertaan paistetun leivän, myös kakun paisuvan, jossa on ryytinä juusto ja sesam, kinkkua myös sekä maksaa, jolla on loistava pinta, juustoakin, joka äsken maidost' on puserrettu, torttua myös hunajaista, jok' on jumalillekin mieleen, kaikkea, niin, mitä vain kokit laittavat kestejä varten.
Näin alkaa kuuluisa »_Sammakkojen ja hiirien taistelu_», hyvin suuressa arvossa pidelty parodia vieläkin kuuluisammasta eepoksesta: Homeroksen lauluista. Saamme pian nähdä, miten Iliaan ja Odysseian taistelukuvauksia ja jumalakoneistoa mahtipontisin sanoin parodioidaan »Batrakhomyomakhiassa», niinkuin sammakkojen ja hiirien sodan nimi on alkukielellä, ja kuinka siellä vilisee homeroslaisia sanontatapoja ja käänteitä.
Runon iästä ja tekijästä ollaan hyvin eri mieltä. Paljon on kumminkin sellaista, joka viittaa hellenistiseen aikaan.
Solmimme kuitenkin jälleen tapahtumain langat. Kun Psikarpaks, rottaprinssi, on jonkin aikaa kehuskellut sotaisia urotekojaan, hän päättää hyväksyä sammakkokuninkaan Physignatoksen tarjouksen päästä tämän selässä hänen kotiinsa.
Tuns ilon ensin hän, kun häntä Physignatos kantoi, kun liki viel' oli rannat. Mut hänen ympärillään kun hurjana vaahtosi aalto, hän vuolaat kyynelet itki. Retkeä turhaan nyt katuen hän hiuksia raastoi.
Ja yhä pahempaa: hirmuinen vesikäärme pistää äkkiä päänsä esiin ja kohottaikse korkealle yli vedenpinnan. Tämän kauhean näyn nähdessään sammakko sukeltaa ja jättää matkatoverinsa surkeasti tuhoutumaan. Mutta kuolinhetkellään rottaprinssi syyttää häntä petoksesta ja huutaa rottien kostoa uskottomalle:
»Mut vetehen vajotessaan nää sanat vielä hän lausui: 'Koskaan maalla ei voittanut ois mua, tappios, konna ois moniottelu, juoksu ja paini. Mut nyt petoksella oot vetehen minut syössyt. Kostakohot ikivallat!'
Näin. Ja nyt veess' elämänsä hän päätti; mut kun hänet huomas Leikopinaks, jot' oli kutsunut pehmeä hiekka, karjahtain pois riensi hän, rottien kuulla sen kertoi. Kun nämä kuulivat tuon, viha kiehuva valtasi heidät. Airuet toimeks sai rotat kutsua huomenen koittoon neuvotteluun luo linnan, miss' eli itse Troksartes, taatto Psikarpaks raukan, lammen veessä min ruumis nyt selällään lepäs kuollut, onnettoman, joka koskaan rantoja nähnyt ei, vaan ui meren aavoja kohti.»
Kansan- tai paremmin sanoen rottainkokouksessa kuningas Troksartes puhkeaa puhumaan ja valittaa katkerasti kohtaloansa:
»Mua surun sortelemaa: olen vailla jo kolmea poikaa. Ensimmäisen vei, puri hengeti hirveä, julma portimo kerran, kun hän loittoni luolani luota. Toisen ihmiset surmas, keksijät nuo kovamielet uusien ansojen, jotka on veitetyt viekkahin tuumin — 'loukkuja' on nimeltänsä ne, turmio rottien parven.»
Ja nyt hän on sammakkokuninkaan petoksen kautta menettänyt kolmannenkin rakastetun poikansa. Hän päättää puheensa kehoittaen rottia varustautumaan ja lähtemään sotaan. Kaikki asekuntoiset noudattavat hänen kehoitustaan:
»Ensin suojukset rotat solmivat jalkojen ylle, taidoll' yhteen liittäen palkoja vihreän herneen, jotk' oli ensin yön pimeässä he suuhunsa syöneet. Peittona pään, kypäröinäpä taas oli pähkinänkuoret.»
Muu aseistus on samanmukaista. Kun sammakot olivat huomanneet, mitä oli tekeillä, kokoontuivat hekin.
»Neuvotellen päättääkseen sodan kauhean myöskin.»
Sitten he varustautuivat kaikin voimin.
»Pitkät, pistävät kaislat peitsiksi liitti he yhteen; simpukankuoret hienot taas kypäreiksi he otti. Täyttivät sammakot noin varuksissaan korkean rannan, peitsiä heiluttain, halu taistelun rinnassa hehkuin. Yhteen Zeus jumalat nyt kutsui tähtisen taivaan, näytti hän joukon heille ja kaikki sankarit uljaat, nuo monet, katsoa suuret, kourassa valtavat peitset — ei suku uljaammalta kentaurien, jättien näytä —»