Part 22

Yleisenä piirteenä hellenistisessä taiteessa on _realismi_, jonka tapaamme kirjallisuudessakin. Siihen sijaan, että klassillisen ajan taide, sellaisena kuin se puhuu Pheidiaan ja Praksiteleen luomista, ilmaisi hiljaista, ylevää _lepoa_, siihen sijaan hellenistisen ajan taiteilijat pitivät tehtävänään kuvata _toimintaa_. Taideteos aivan kuin pyrkii vetämään huomiota puoleensa ja saa siten teatraalisen piirteen. Tämä esiintyy heti sellaisessa mestariteoksessa kuin »Apollo di Belvederessä». Siinä vallitsee kuitenkin sopusointuinen kauneus. Sopusointuisuus vallitsee niissäkin teoksissa, jotka on luonut _Lýsippos_, Aleksanterin ajan suurin kuvanveistäjä. Niissä on hienostuksen, eleganssin leima, mikä erottaa ne klassillisen ajan veistoksista.

Mutta toisissa hellenistisen ajan kuvanveistoksissa sopusointu on särkynyt. Toiminta huipentuu niissä rajuksi tai muiden tunteiden hillittömiksi purkauksiksi. Kuvanveistäjä ei kavahda kuolinkamppailun tuskaa ja korinaa tai epätoivon tuskanparahduksia. Tätä todistavat sellaiset teokset kuin »Kuoleva gallialainen» tai ryhmä, jossa toinen gallialainen ensin surmaa vaimonsa ja sitten itsensä välttääkseen vankeuteen joutumisen. Sama henki on Laokoon-ryhmässä.

Taide on nyt joutunut niin kauas klassillisen ajan ihanteesta, että sen mestarituotteista voidaan tehdä ivamukaelmia, kuten kirjallisuudessa Homeroksesta. Varsinkin Aleksandreian asukkaat olivat muinoin tunnettuja kunnioituksesta piittaamattomiksi kyynikoiksi, aina ivanväre valmiina, aina kärkkäinä laskemaan veristä pilkkaa. Pilapiirros oli melkein heidän toinen luontonsa. Sellaisiin suhdattomuuksiin, kuin mitä täällä tässä suhteessa voitiin aikaansaada kuvanveiston alalla, ovat vain kiinalaiset voineet päästä.

Maalaustaide saavuttaa hellenistisellä ajalla korkean kukoistuksen. Tämän ajan suuret maalarit osoittavat samoja pyrkimyksiä kuin kuvanveistäjätkin. He esittävät kernaasti traagillisia ja järkyttäviä kohtauksia, joissa jännitys kohoaa huippuunsa. Kreikan maalaustaiteen suurimpia nimiä on _Apellēs_. Hänen maalaamansa Aleksanterin muotokuvat ovat valitettavasti kadonneet. Mutta hänen nimensä elää muun muassa sananparressa: »Suutari pysyköön lestissänsä!» Tämän hyvän neuvon hän antoi jalkineiden tekijälle, joka oli tehnyt hänelle sen palveluksen, että oli korjannut hänen maalaamaansa kengänkuvaa, mutta ihastuksissaan siitä, että oli saanut tehdä huomautuksia, tahtoi ulottaa parannusintonsa kengänomistajan sääriinkin.

Kirjallisuutta:

Guy Dickins, Hellenistic sculpture.

Martin P:n Nilsson, Kolossen på Rhodos (Nordisk tidskrift 1910).

Wolfgang Helbig, Untersuchungen über die campanische Wandmalerei.

NYKYAIKAISEN DRAAMAN ISÄ.

Hämmästyy kreikkalaisten huvinäytelmän kirjoittajain tuotteliaisuutta, kun ajattelee, että nykyisin tunnetaan likemmä 1.500 attikalaista komediaa — useimmat kuitenkin vain nimeltä. Ja luonnollisesti suuri joukko on vajonnut niin täydellisesti unhotuksen valtamereen, ettei nimikään ole pelastunut.

Etevimmät attikalaiset komedian kirjoittajat ovat _Aristophánēs_ ja _Ménandros_. Vaikka heidän välillänsä on aikaa vain vuosisata, on kuin vuosituhannet erottaisivat heidän tuotantonsa —, siinä määrin »uudenaikaiselta» Menandros vaikuttaa meihin, myöhemmän ajan lapsiin. Syystä sanotaan sitä runolajia, jonka pääedustaja oli Aristophanes, _vanhaksi_ attikalaiseksi komediaksi ja tämän vastakohtana Menandroksen edustamaa huvinäytelmää _uudeksi_ attikalaiseksi komediaksi. Näiden huvinäytelmälajien välillä on selvä ero. Eroavaisuudet ovat monenlaiset, mutta varsinaisin ero on siinä, että vanhempi komedia on valloilleen päästetyn _mielikuvituksen_ tuotetta; se on ylioppilasiloilun ja revyyn välimuoto, jossa yhtä säälimättömästi käsitellään niin jumalia kuin ihmisiäkin. Uusi komedia sitävastoin on väkevän _realistinen_ ja kesyn porvarillinen, usein suorastaan poroporvarillinen. Tyypit on otettu suoraan elävästä elämästä, sellaisina kuin ihmiset todella ovat.

Uuden attikalaisen komedian voima on ennen kaikkea siinä, että kirjailijat ovat tarkoin tutkineet ympäristönsä ihmisiä. Ja he pitävät sankarinsa tarkoin mahdollisuuden ja todennäköisyyden rajoissa. Muuan Kristuksen edellisen toisen vuosisadan kirjallinen makutuomari menee Menandroksen realismin ihailussaan niin pitkälle, että hän huudahtaa: »Menandros ja elämä — kumpiko teistä on toistansa kuvannut?»

Tästä huvinäytelmämuodosta nykyaikainen komedia suoraan alenevassa sarjassa polveutuu. Menandroksesta hänen roomalaisten jäljittelijäinsä välityksellä Shakespeare, Molière, Holberg ja Ibsen ovat saaneet sekä luonnetyyppinsä että motiivinsa huvinäytelmiensä juoniin.

Vahinko, että tavallansa olemme niin epäedullisessa asemassa arvostellessamme uutta komediaa, verrattuna siihen, miten on laita vanhemman. Siihen sijaan, että Aristophaneelta on säilynyt yksitoista huvinäytelmää, ei Menandroksen ajalta ole ainoatakaan turmeltumattomassa kunnossa. Mutta siitä huolimatta tunnemme tämän runolajin hyvin, kiitos täydellisinä säilyneille roomalaisten komedian kirjoittajani Plautuksen ja Terentiuksen tuotteille. Nämä ovat nimittäin — varsinkin Terentius — niin uskollisesti seuranneet hänen jälkiänsä, että Menandros-katkelmat paljastavat heidät suureksi osaksi mestarin teosten kääntäjiksi tai ainakin muovailijoiksi.

Ei ole kauan siitä, kuin Menandros, »uuden attikalaisen komedian loistava tähti» — kuten muinaisajan arvostelu kuului, oli meille melkein tuntematon kirjailija. Vuonna 1893 Wilamowitz ilmitoi sen lujan uskon, »että oikeamieliset jumalat lahjoittavat meille vielä Menandroksen.» Hänen tarvitsi vain odottaa muutamia harvoja vuosia — ja jo löytyi papyruslehti, jossa oli katkelmia Menandroksen komediasta.

Ja vähemmän kuin kymmenen vuotta myöhemmin muuan ranskalainen tutkija teki tavattoman arvokkaan löydön Faijumin vanhassa Aphroditopoliksessa attikalaisen rakennuksen raunioista. Saviastian päällä, mikä oli täynnänsä kaikenlaisia papyrusasiakirjoja 6. vuosisadalta j.Kr., oli repaleinen papyruskäärö, jossa oli Menandroksen »Välitystuomio»-nimisen komedian osa[105] ja hajallaan lattialla irtonaisia lehtiä ja pikku paloja saman kirjailijan teoksista. Kerta kaikkiaan oli nyt löydetty noin puolet »Välitystuomiota» ja osia kolmesta muusta Menandroksen kirjoittamasta huvinäytelmästä. Kiitos toisaalla, m.m. eräässä Siinain luostarissa, tehtyjen täydentäväin pikkulöytöjen, on uupumattomien tutkijoitten onnistunut entiselleen sommitella melkein täysin varmaan asuun kolme Menandroksen draamaa.

Kuulkaamme nyt jotakin siitä niistä, joka on parhaiten säilynyt. Juoni »_Välitystuomiossa_» on seuraava. Artemis-jumalattaren kunniaksi Ateenassa toimeenpannuissa juhlissa on _Pamphilē_, rikkaan porvarin tytär, pimeän tultua eksynyt seurastaan ja kohdannut juopuneen nuorukaisen, joka on tehnyt hänelle väkivaltaa. Kuka nuorukainen oli, siitä ei tytöllä ole aavistustakaan, sillä pimeä yö esti häntä näkemästä hänen kasvojansa.

Muutamia kuukausia myöhemmin hän joutui naimisiin _Khairisios_-nimisen nuorukaisen kanssa. Kreikkalaisen tavan mukaan nuorten vanhemmat tekivät naimiskaupan, mutta nuoret itse olivat aikaisemmin toisillensa aivan tuntemattomia. He pitävät kuitenkin toisistaan ja elävät onnellisina, kunnes Pamphile viisi kuukautta häiden jälkeen saa lapsen.

Khairisios ei tiennyt mitään ikävästä tapahtumasta, sillä hän oli silloin matkoillapa lasta, poikaa, hän myöskään ei saa nähdä, sillä äiti on panettanut hänet heitteille. Koko tapahtuma olisi mennyt huomaamatta, jollei miehen uskollinen ja hyvin utelias orja olisi vainunnut, mitä oli tapahtunut, ja puhunut siitä herralleen.

Kharisios on hyvin murheissaan siitä, mitä oli saanut tietää, sillä hän oli todella kiihtynyt Pamphileen. Hylätä tätä hän ei tahdo, koska vaimo silloin olisi tullut sysätyksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Mutta elää yhdessä hänen kanssaan hän ei myöskään voi, sillä hän on kadottanut kunnioituksensa häntä kohtaan. Tukahduttaakseen tuskansa ja samalla epäitsekkäästi haluten antaa _vaimolle_ aiheen vaatia eroa, hän heittäytyy irstailuihin. Hän muuttaa asumaan juomaveikkonsa _Kairéstratoksen_ luo ja elää siellä humussa ja sumussa toisten juhlailijain parissa. Ja herättääkseen vieläkin enemmän pahennusta hän on juominkeihinsa palkannut nuoren ja kauniin kitaransoittajattaren, hetaira _Habrótononin_. Läheisempiin suhteisiin tämän kevytkenkäisen naisen kanssa hän kuitenkaan ei ryhdy — niin syvästi hän on kiintynyt vaimoonsa. Asia näyttää siis häneen nähden pahemmalta, kuin mitä se ansaitsee.

Näin olemme seuranneet toista niistä langoista, jotka johtavat varsinaiseen juoneen. Toinen lanka juontuu heitteille pannun lapsen kohtalosta. Vuohipaimen on löytänyt lapsen ja ottanut sen kotiinsa. Mutta sitten muuan miilunpolttaja on saanut hänet houkutelluksi jättämään lapsen hänen vaimolleen, jonka oma pienokainen on juuri kuollut. Pian sen jälkeen miilunpolttaja kuitenkin saa sattumalta tietää, että kun vuohipaimen löysi lapsen, tällä oli päällänsä joitakin koristuksia ja muitakin tuntomerkkejä. Miilunpolttaja vaatii silloin näitä arvoesineitä, mutta paimen kieltäytyy niitä antamasta. Lopuksi he päättävät, että sovintotuomari saa ratkaista asian. Kohtaus, joka tästä juontuu, on aiheuttanut koko komedian nimen. Tästä kohtauksesta alkaakin kappaleen ensimmäinen säilynyt suurempi palanen. Edellä esitetty on voitu päätellä siitä, mitä näytelmästä on jäljellä.

Sovintotuomariksi riitapuolet ottavat henkilön, joka toisestakin syystä esiintyy kappaleessa, nimittäin Pamphileen isän, vanhan saiturin _Smikrineen_. Hän on saanut kuulla huhuja vävypoikansa seurustelusta ja on poissa suunniltaan ajatellessaan, että tyttären saamat vaivalla ansaitut myötäjäiset kenties menevät tätä menoa sen tien. Keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän on poistumaisillaan tämän kodista, kun hän kohtaa riitelevät miehet, paimenen ja miilunpolttajan. »Minä olen vapaaehtoisesti antanut sinulle lapsen», paimen sanoo. »Jos et halua lahjaa pitää, niin anna se takaisin! Mutta oikeutta sinulla ei ole pakottaa minua enempään, kuin mitä annoin sinulle.» — »Enhän minä vaadi takaisin kaulakäätyjä. ja muita tuntomerkkejä», sanoo miilunpolttaja, »vaan poika se niitä vaatii. Ne ovat hänen omaisuuttaan, ja hänen puolestaan, hänen edustajanaan minä esitän vaatimukseni.» Ja kääntyen Smikrineeseen hän sanoo: »Tämä vuohipaimen on _ryöstänyt_ lapsen. Sellaista menettelyä en sano löytämiseksi, vaan kähveltämiseksi. Ja kuulepa vielä: kenties poika on ylhäistä syntyperää. Kenties hänen tuntomerkkinsä voisivat vastaisuudessa auttaa häntä saamaan selvän suvustaan ja saavuttamaan siten loistavan tulevaisuuden.»

Sellaiselle henkilölle, joka voi toimia kuten tuo paimen, sellaiselle miilunpolttaja ei tahdo enää luovuttaa pienokaista.

Sitä ei sovintotuomarikaan tahtoisi. Ja vastenmielisesti paimenen täytyy luopua lapsen koristuksista.

Miilunpolttajan seisoessa siinä kapistukset käsissään, saapuu paikalle Kharisioksen kaikkialla läsnäoleva orja ja tuntee kummakseen sormuksen, joka on ollut hänen herransa omaisuutta. Kharisios oli kaipaillut sitä aina siitä asti, kun hän otti osaa viimeiseen Artemiksen juhlaan. Ovela orja tekee heti johtopäätöksensä: hänen isäntänsä on humalan huumassa hairahtunut väkivaltaan naista kohtaan. Painiskeltaessa tyttö on saanut käsiinsä sormuksen. Sitten hän on synnyttänyt lapsen, pannut sen heitteille ja antanut sille mukaan isänsä sormuksen!

Orjan uteliaisuus on herännyt, ja nyt on hänen saatava selko lapsen äidistä. Silloin astuu näyttämölle Habrotonon ja saa kuulla, miten asiat ovat. Ja kun hänellä on sekä hyvä sydän että ovelat aivot, hän keksii viekkaan suunnitelman valmistaakseen pienokaiselle vastaisuudessa paremmat oltavat kuin miilunpolttajan hökkelissä. Hän sopii orjan kanssa, että hän menee Kharisioksen luo sormus mukanaan ja sanoo ottaneensa sen häneltä, kun Kharisios Artemiksen juhlan jälkeisenä yönä teki hänelle väkivaltaa.

»Ma sanon muka ujostuin nyt jonkin tavallisen lauseparren, niin etten anna ilmi itseäni: 'Niin hirvittävän häikäilemätön ja rohkea sa olit.’ Ja lopuks sitten sanon hälle näin: 'Oon saanut lapsen nyt’ ja näytän hälle tään pienen löytölapsen.»

Ja palkaksi hyvästä teostaan Habrotonon on varmasti saava vapauden — hän on nimittäin orjatar.

Hänen suunnitelmansa onnistuu. Hän menee Kairestratoksen taloon lapsi mukanaan ja saa Kharisioksen helposti uskomaan, että hän on pienen sormus-pojan isä.

Mutta hänen ja hetairan välistä keskustelua on kuunnellut asiaankuulumaton henkilö, joka rientää Smikrineelle kertomaan, että hänen vävypoikansa on aviottoman lapsen isä. Nyt vanha saituri on vasta saanut vettä myllyynsä. Nyt, niin hän ajattelee, on oleva helppoa saada Pamphilelle ero irstailevasta miehestään. Kharisioksen talon puutarhassa hän kohtaa tyttärensä ja jyrisee kuin ukkonen tuota senkin paatunutta elostelevaa vävyänsä vastaan, niin että pauhu kuuluu matkojen päähän. Mutta Pamphile puolustaa miestänsä eikä halua kuullakaan puhuttavan erosta.

Äänekkään keskustelun kuuntelijaksi onkin sattunut Kharisios itse. Hänen talonsa puutarhan ja Kairestratoksen talon, jossa hän nyt oleilee, puutarhan välillä on nimittäin vain muuri. Kun hän nyt saa kuulla, miten anteeksiantavainen hänen vaimonsa on hänen harha-askeleisiinsa nähden, ja ajattelee, miten ankarasti hän on tuominnut vaimoaan tapahtuneesta, jolle tämä ei ollut mitään voinut, niin hänen sydämensä sulaa kuin vaha ja omatunto herää. Hänen orjansa tulee Kairestratoksen talosta ja kertoo monologissa, kuinka epätoivon vallassa hänen nuori isäntänsä on, kuinka hän lyö otsaansa, raastaa tukkaansa ja puhkeaa äänekkäisiin valitushuutoihin. »Minkälaisen vaimon olin saanutkaan, ja kuinka olen häntä kohdellut!» hän huudahtaa.

Sillä välin on Habrotonon astunut ulos Kairestratoksen talosta löytölapsi mukanaan. Samassa tulee Pamphilekin talostaan päästyään eroon ankarasta isästään. Hän huomaa lapsen ja tuntee luonnollisesti heti ne koristukset, joita lapsella on. »Sinä et ole lapsen äiti!» hän huutaa Habrotonille. »En, minä tekeydyn vain toivoen lopuksi saavani selon hänen oikeasta äidistään.» Ja nyt Habrotonon on hänet löytänyt. Hän kertoo myöskin Pamphilelle, että Kharisios on lapsen isä. Ajatella, miten onnelliseksi kaikki kääntyy!

Pian hetairan onnistuu myöskin saada Kharisios vakuutetuksi, että hänen vaimonsa on sama nainen, jota hän kerran on loukannut. Kun sitten vanha saituri ilmestyy jälleen näyttämölle, vakaasti päättäneenä ottaa pois tyttärensä — ja myötäjäiset —, hän vallan hölmistyy nähdessään, että puolisojen välillä vallitsee sopu ja rauha.

* * * * *

Yhtä sotkuisa on tapahtumain vyyhti komediassa, jonka nimi on »_Leikkotukkatyttö_» eli »_Mustasukkaisuuden uhri_». Soturi Polemon on ottanut itselleen rakastajattaren. Hän on tähän hyvin ihastunut ja pitää häntä kuin avio vaimoaan, mutta ei voi mennä hänen kanssaan lailliseen avioliittoon, koska hän on löytölapsi eikä siis voida tietää, onko hän vapaasukuisista vanhemmista. Hänen nimensä on _Glykéra_.

Perheessä, joka asuu Polemonin kodin vieressä, on rikas ja hemmoittelulla pilattu nuorukainen nimeltä Moskhiōn. Hän rakastuu kauniiseen Glykeraan, ja eräänä iltana, kun Polemon tulee kotiin, hän näkee Moskhionin juoksevan kadulla, ottavan Glykeran syliinsä ja suutelevan häntä. Ja — voi kauheata — tyttö ei edes yritä vastustella.

Ei voi ihmetellä, että Polemon tulee raivoksi mustasukkaisuudesta. Eihän hän voi aavistaakaan, että Glykera itse asiassa ei lainkaan ole hurmaantunut ihailijaansa — asia on vain niin, että hänen kasvatusäitinsä kuolinvuoteellaan oli uskonut hänelle salaisuuden, mitä yhteyttä oli hänen ja Moskhionin syntyperässä: että he olivat molemmat löytölapsia ja kaksoissisaruksia. Mutta Moskhionin kasvattiäiti _Myrrínē_ ei halua mistään hinnasta, että salaisuus tulisi ilmi. Varakas Myrrine, jolla ei itsellään ollut lapsia, oli nimittäin ottanut Moskhionin omaksi pojakseen. Kun hän jäi leskeksi, hän oli mennyt uusiin naimisiin ja uudelle miehelleen hän on aina selittänyt, että Moskhion on hänen synnyttämänsä. Hänen vuoksensa Glykeran oli täytynyt juhlallisin valoin luvata kasvatusäidilleen, ettei hän paljastaisi Moskhionin syntyperän salaisuutta. Hän ei voinut senvuoksi herralleen ja miehelleen tyydyttävästi selittää käyttäytymistään Moskhionin häntä suudellessa.

Hurjana mustasukkaisuudesta tuo uljas soturi leikkaa silloin Glykeralta tukan. Se oli hyvin häpäisevää vapaasyntyisen naisen kohtelua, sillä lyhyt tukka oli orjan merkki.

Epätoivoissaan Glykera miehen poissa ollessa pakenee Myrrinen taloon. Itserakas Moskhion kuvittelee silloin luonnollisesti heti, että hän on tehnyt sen ihastuksesta häneen.

Polemonin on kumminkin vaikeata ajan pitkään kestää eroa rakastajattarestaan. Hän lähtee lopuksi itse Myrrinen taloon ottaakseen väkivalloin takaisin uskottoman kaunottarensa. Mutta Myrrinen mies, _Pataikós_, tulee paikalle ja hänen ja kuopuksissaan olevan soturin välillä syntyy seuraava kovaääninen keskustelu.

_Pataikos_:

Jos asia on käynyt sillä tavoin, kuin olet vakuuttanut, ja jos nainen on sinun avios —

_Polemon_:

Ei oo, Pataikos.

_Pataikos_:

No, se on toista.

_Polemon_:

Mutta olen aina _pitänyt_ häntä vaimonani.

_Pataikos_:

Älä nyt huuda! Kuka antoi hänet sulle?

_Polemon_:

Hänetkö? Kuka? Hänpä itse.

_Pataikos_:

Hyvä siis asia on selkeä ja kirkas. Siis piti sinusta hän — ja se on nyt lopussa. Hän lähti luotasi, kun enää kohdellut et häntä niin, kuin olis pitänyt.»

Lopuksi Polemonin viha muuttuu epätoivoksi ja hän huudahtaa:

»Nyt hirtän itseni! Mun Glykerani on minut hyljännyt! Mun Glykerani on minut hyljännyt! Mut jos vain luulet sen sopivaksi — tuttu hänen kanssaan olethan, puhuit usein hänen kanssaan —, niin mene puolestani, vannotan sua, ja puhu ensin hänen kanssaan!»

Nyt Pataikoksen mielestä on sääli miestä ja hän tahtoo kernaasti puhua järkeä Glykeralle. Mutta aluksi tämä on taipumaton. Hänen on vaikea sulattaa sitä häväistystä, jonka Polemon on tuottanut hänelle, vapaasyntyiselle naiselle. Todistaakseen vapaasyntyisyytensä hän tahtoo näyttää ne korut, jotka hänellä oli silloin, kun kasvatusäiti löysi hänet. Hän noudattaa ne ja näyttää Pataikokselle. Hämmästyksekseen tämä tuntee ja huomaa, että Glykera on — hänen oma lapsensa. Selitys on se, että Pataikos, joka aikoinaan oli ollut rikas liikemies, oli menettänyt omaisuutensa pian sen jälkeen kuin hänen vaimonsa oli lahjoittanut hänelle kaksi lasta, joita kasvattamaan hän hädässään piti itseänsä kykenemättömänä. Samana päivänä kuoli hänen vaimonsa. Hän panetti senvuoksi äskensyntyneet heitteille. Nyt hän tietää siis, minne toinen hänen lapsistaan on joutunut.

Hän ei aavista silloin saavansa pian yhtä odottamattomia tietoja siitä, missä on toinen lapsista, poika.

Pataikoksen ja Glykeran — hänen oman tyttärensä — välistä keskustelua on Moskhion salaa kuunnellut. Hiukan aikaisemmin hän samalla tapaa oli kuullut, kun Glykera kertoi Myrrinelle, mitä hän tiesi sotkuisista sukulaissuhteista. Näin valkeni hänelle, että Glykera on hänen sisarensa ja Pataikos hänen isänsä.

Lähin mies, joka saa tietää oikean asiantilan, on Polemon, ja nyt hänen on luonnollisesti helppo antaa anteeksi rakastajattarelleen. Hänen suureksi ilokseen Glykerakin puolestaan antaa hänelle anteeksi. Ja yleinen ihastus kukkuroituu, kun Glykeran isä Pataikos tulee ja jättää tyttärensä Polemonille, joka nyt voi ottaa hänet aviovaimokseen, koska hänen vapaasyntyisyytensä on todettu. »Kiivautesi koitui tällä kertaa onneksi meille molemmille», Glykera sanoo ja lisää: »Ja senvuoksi olen jo antanut sinulle anteeksi.»

* * * * *

Ne kaksi Menandroksen näytelmää, jotka olemme näin selostaneet, riittävät, että voimme vanhoina tuttuina tervehtiä eräitä tyyppejä, jotka vähäisin muunnoksin usein esiintyvät uudessa komediassa. Ennen kaikkea esiintyy heitteille pantu lapsi, joka saa aikaan joukon selkkauksia, ennenkuin sen oikea syntyperä on saatu selville, ja kaikki päättyy sovintoon ja onneen. Tämä aihe muuntelee lukemattomin tavoin. Juonen langat löyhtyvät ja kiristyvät kirjavasti vaihdellen. Muita draaman tyyppejä ovat hieno, elosteleva nuori herra, joka on aina heikko viinille ja naisille, ovela orja, liukas hetaira, uskollinen imettäjä ja joukko muita osia.

Täten on Aristophaneen dionysoslaisen iloittelun tilalle tullut porvarillinen luonne- ja juonidraama. Aristophaneen aikana ateenalaiset voivat vielä uneksia valtiollisia suuruuden unelmia; kun Menandros aloitti kirjallisen toimintansa — noin vuonna 320 e.Kr. —, suuruuden unelmat olivat rauenneet, ja heidän oli ollut toistaiseksi haudattava itsenäisyydenkin haaveilut. Demosthenes, Philippoksen ja Aleksanterin politiikan väsymätön vastustaja oli vapaaehtoisesti päättänyt päivänsä, ja Ateenan oli täytynyt alistaa kohtalonsa makedonialaisten koviin käsiin. Peiraieuksen linnassa oli makedonialainen varusväki valvomassa, että mihinkään ei ryhdytty vastoin Antipatroksen tahtoa; ja melkein joka vuonna, mikä kului, näyttäytyi yhä selvemmin, että entinen itsetehostuksen henki oli ikiajoiksi jättänyt Perikleen Ateenan. Ajan valtiollisista myrskyistä ei senvuoksi Menandroksen draamoissa ole jälkeäkään.

Kuinka toisenlaista, kun ajattelee Aristophaneen komedioja, kaikkia niitä lausuntoja, joilla tämä »sulotarten vallaton lemmikki» — kuten Goethe on häntä nimittänyt[106] — sekaantui aikansa valtiollisiin väittelyihin. Menandroksen draamoissa vallitsee tässä suhteessa täydellinen hiljaisuus, mutta hiljaisuus, joka on helposti selitettävissä. Hänen komediainsa kuulijakunta oli vallan toisenlaista kuin Perikleen ajan teatterissakävijät. Se oli yleisö, joka oli kadottanut kaikki poliittiset harhakuvittelut, joka oli tottunut kohtaloonsa alistumaan. Ei oltu enää maailmankansalaisia eikä suurvallankansalaisia — oltiin yksinkertaisesti porvareita, joilla oli kyllin omissa yksityisissä harrastuksissaan. Jokapäiväisen ruoan mausteena eivät olleet enää Sisilian-retket, valtiolliset oikeudenkäynnit ja demagogien taistelu valtiollisesta johtaja-asemasta — sinä olivat siihen sijaan avioskandaalit, aviottomat ja heitteille pannut lapset, jotka äkkiä tunnettiin ja otettiin jälleen perheen huomaan, koko omaisuuden äkilliset menetykset ja nopeasti saadut voitot, omavaltaisten poikien harha-askeleet, hurmaavain hetairain ja julkeiden orjien vehkeet ja paljon muuta samaa maata. »Vanha Aristophanes vei meidät milloin pilviin Sokrateen seurassa, milloin kuljetti taas alas manalaan Dionysos mukanamme. Mutta Menandros pysyy maan pinnalla» — puhuaksemme erään attikalaisen komedian tuntijan suulla. »Taivas on laskeutunut alemmaksi, ja Hades on kaikonnut meistä kauemmaksi», mutta maa ja _ihminen_ ovat tulleet kiintoisammiksi huomioida, kuin mitä koskaan vielä oli voitu aavistaa. »Menandroksen Ateenassa», sanoo Harrie, »oli kansallinen voima ehtynyt ja kaikki laajat näköalat olivat kutistuneet. Suurten ajatusten ja näkyjen vaahtoava virta tislautui tässä ympäristössä pikku annoksiksi hienoa vettä, jolla oli valioarvonimi; vanhain ajattelijain ylväät pyrkimykset muovata ihminen Aatteen kasvojen mukaan kuitattiin vaieten. Sen sijaan omistauduttiin siihen saakka tuntemattomalla hellivällä kiinnostuksella huomioimaan ihmistä, sellaisena kuin hän nyt kerta kaikkiaan oli ja eli Jumalan viheriöitsevän maan pinnalla.»

Kirjallisuutta:

Menander, Tre nyfundne komedier. Oversettelse og innledning av S. Eitrem.

Stycken ur Menandros' komedier, översättning av Alarik Hallström.

Ivar Harrie, Athenare.

Menander, Das Schiedsgericht, erklärt von Ulrich v. Wilamowitz-Moellendorff.

Menandri Reliquiae in Papyris et Membranis Servatae. Edidit Christianus Jensen.

IDYLLEJÄ, EPIGRAMMEJA JA HYMNEJÄ.

Lyyrillisiä ja eepillisiä runoilijoita oli aleksandreialaisajalla joukoittain, toinen toistansa oppineempia ja kuivempia. Runoudesta on tullut — käyttääksemme Schückin sanoja — »professorirunoutta professoreja varten. Kaunokirjallisuus vaikuttaa Aleksandreiassa harjoitettujen kieliopillisten ja bibliografisten opintojen sivutuotteelta.»