Part 21

Köyhyydestä huolimatta se avioliitto, johon olemme saaneet luoda silmäyksen, kuului onnellisempaan lajiin. Mutta luonnollisesti on runsaasti esimerkkejä toisenkin laatuisista avioliitoista. Erään leipurinsällin ja hänen vaimonsa välinen avioerosopimus kuuluu seuraavasti: »Useita vuosia sitten yhdyimme avioliittoon mitä parhain toivein ja vakain päätöksin halki koko elämämme elää rauhassa ja kunniallisesti yhdessä. Mutta kun nyt onneton, kurja kohtalo on loitontanut meidät toisistamme, on siitä ero ollut seurauksena.» Ja sitten seuraavat oikeudellisen selvittelyn yksityiskohdat.

* * * * *

Jos meitä huvittavat taloussalaisuudet, niin voimme halumme tyydyttää luomalla silmäyksen mallikelpoisesti pidettyihin talouskirjoihin. On esim. muuan perhe eräässä Egyptin pikkukaupungissa tuossa Kristuksen syntymisen seutuvilla. Se elää hyvin yksinkertaisesti. Leipä paistetaan yleensä oman pellon viljasta, mutta vehnäleipää ostetaan joka päivä lapsia varten, mikä nimenomaan mainitaan laskuissa. Niin ikään ostetaan maitoa puolella obolilla ja silloin tällöin kyyhkynen obolilla. Lapset ovat siksi suuria, että käyvät koulua. Sen huomaa siitä, että isä ostaa obolilla heille vahataulun ja piirtimen. Keittiötä varten ostetaan vihanneksia, sipulia ja öljyä. Kun tulee vieraita, tarjotaan kernaasti sellaisia herkkuja kuin parsaa ja herneitä. Ilahduttaakseen tuttujen lapsia kiltti perheenisä ostaa puolella obolilla kakkuja ja ohran suurimoita puuroksi yhtä paljolla. Leikkikalujakin annetaan lahjaksi. Ja syntymäpäivälahjaksi ostetaan kukkia kahdella obolilla. Kuolemantapaukset kävivät kassalle kalliimmaksi, sillä silloin voi mennä kokonainen drakma myrhaan ja balsamiin, mitä lähetettiin surutaloon. Käsityöläiset, kuten kankurit ja räätälit, tekivät usein työtä kotona ja tuli heillä silloin olla vapaa ravinto.

Avokätisemmin kuin kodin rauhallisessa sopukassa annettiin rahan kieriä kapakoissa ja ravintoloissa. Erään kerhon ravintolalasku on kokonaista 190 drakmaa 6 hengen päivällisestä, ja 22 hengen viinilasku on 2 000 drakmaa. Seuraavana iltana juotiin jälleen viiniä yhtä suuren summan edestä.

* * * * *

Mitä on sitten sellaista, joka puhuu elämän lopusta? Muun muassa lukuisia jälkisäädöksiä ja surunvalituskirjeitä. Otettakoon tähän hyvin yksinkertainen, mutta liikuttava surunvalituskirje. Se on toiselta vuosisadalta e.Kr., ja sen on kirjoittanut rouva perheelle, joka juuri on menettänyt lapsensa: »Olkaa lujia!» hän sanoo. »Olen ollut kovin murheissani ja itkenyt tuota autuaasti nukkunutta pienokaista aivan kuin aikoinaan omaa pikkuistani Didymosta. Eihän kukaan mahda mitään sellaisille kohtalon sallimille. Niinpä lohduttautukaa! Voikaa hyvin!»

* * * * *

Täten meillä näissä kellastuneissa lehdissä on koko elämän puitteet: syntymästä kuolemaan. Senhän kyllä tiesimme edeltäpäin, että onni ja onnettomuus vaihtelevat kuin valo ja varjo ihmisen elämässä kaikkina aikoina. »Mutta kuitenkin», sanoo eräs hellenistisen ajan sivistyksen tutkija, »on paljon eroa, tiedämmekö sen noin vain ylipäänsä, vai näemmekö sen havainnollisesti silmiemme edessä kuten näissä tapauksissa: ja historia on kauan sitten opettanut maan suurten ja mahtavien ohella käsittelemään myöskin pieniä ja nimettömiä. Myöskin köyhät ja vähäiset on otettava huomioon ja heitä kuunneltava, jos tahtoo saada toden ja täydellisen kuvan antiikin maailmasta. Historiankirjoittajaankin nähden pitävät paikkansa seuraavat roomalaisen runoilijan sanat: 'Olen ihminen, ja mikään inhimillinen ei saa olla minulle vierasta.'»

Sen pahempi historioitsijan mahdollisuudet päästä lähelle historian miljardeja nimettömiä ovat yleensä hyvin vähäiset. Kansan johtajat — ja myöskin sen sortajat — valtiomiehet ja sotapäälliköt, tiedemiehet, kirjailijat ja muut sivistyksen kannattajat, mutta myöskin ihmiset, jotka pelkän syntyperänsä nojalla tai muusta kohtalon suomasta ovat tulleet herättäneeksi huomiota tässä maailmassa — nämä ne ovat pääasiallisesti niitä, joihin historioitsija onnellisimmassa tapauksessa saa tilaisuuden tutustua yksilöinä. Kaikkia muita, niitä, jotka kuuluvat maan hiljaisiin ja elävät vain työnsä tuloksissa, voi lähemmin päästä tuntemaan vain sellaisista onnellisista sattumista, joita edellä olemme nähneet. Sitä arvokkaampia ovat senvuoksi ne tilaisuudet, jolloin saa kuulla, mitä liikkuu niiden rinnassa, jotka työtä tekevät ja ovat raskautetut.

Poimikaamme senvuoksi vaikkakin umpimähkään vielä joitakin kiinnostavia yksityiskirjeitä ja syventykäämme niihin! Muutamat niistä ovat sellaisia että ne olisi voitu kirjoittaa tänä päivänä, jona elämme. Erään on kirjoittanut aleksandreialainen sotilas, ilmeisesti hyvinvoivan miehen poika. Näin kuuluu hänen kirjeensä: »Paljon terveisiä sinulle, rakas äitini! Ensimmäinen toivomukseni on, että sinä ja kaikki kotolaiset voitte hyvin. Olisi hyvä, jos ensi tilassa tahtoisit lähettää minulle 200 drakmaa. Minulla ei ole nyt lainkaan rahaa, koska olen hankkinut itselleni muulivaljakon[99] ja pannut siihen kaikki varani. Puhun tästä sinulle, että sen tietäisit. Lähetä minulle myöskin vaippa, huppukaulusviitta, pari housuja, pari nahkatakkia, oliiviöljyä ja paistinpannu, jonka lupasit minulle, sekä pari päänalusta! Ja muutoin lähetä minulle kuukausirahani mahdollisimman pian! Sanoithan viimeksi tavatessamme näin: 'Ennenkuin ehdit palata palvelusjoukkoosi, minä lähetän jonkun veljistäsi luoksesi’. Mutta mitään et ole minulle lähettänyt. Päinvastoin annoit minun kulkea, sellaisena kuin olin, ilman oboliakaan taskussa. Sanallakaan et ole vihjannut siihen, ettei sinulla rahoja olisi, vaan annoit minun lähteä luotasi, aivan kuin koira päästetään menemään. Ja isänikään, joka etsi minut käsiinsä, ei antanut minulle oboliakaan, ei huppukaulusviittaa, ei mitään. Mutta kaikki nauravat minulle ja sanovat: 'Hänen isänsä on sotilas, mutta mitään hän ei ole antanut hänelle!' Pyydän senvuoksi sinua, rakas äiti: Lähetä minulle jotakin, äläkä päästä minua näin pois lähtemään! Minun on jo täytynyt lainata rahaa eräältä toveriltani ja sotilaskirjurilta.»

Seuraavalle kirjeelle voitaisiin sopivasti panna otsakkeeksi »Tuhlaajapoika». Sen on kirjoittanut Aleksandriasta nuorukainen, joka luultavasti on lähetetty sinne opiskelemaan. Hän on siellä elänyt huonosti, ja hänen äitinsä on matkustanut suureen kaupunkiin häntä kovistelemaan. Mutta poika on piileskellyt — kunnes rahapula on alkanut ahdistaa. Silloin hän tarttuu rukouskirjaan ja kirjoittaa seuraavan kirjeen, missä melkein joka sana hirmuisella oikeinkirjoituksellaan osoittaa, kuinka hän on laiminlyönyt opiskelunsa: »Antonius Longus lähettää äidillensä Nilukselle parhaimmat terveisensä. Minä rukoilen aina hyvinvointisi puolesta. Joka päivä pidän esirukouksia puolestasi Serapiksen temppelissä. Soisin kernaasti sinun tietävän, etten odottanut sinun tulevan pääkaupunkiin; ja senvuoksi en käynyt sinua tapaamassa. Minua hävettää toiselta puolen tulla kotiin Karanikseen, kun olen vallan ryysyissä. Sanon sinulle, että olen melkein alaston. Rukoilen sinua, äiti: Anna minulle anteeksi! Tiedän kyllä, mitä olen tehnyt. Minua on kuritettu, ja täydellä syyllä. Tiedän, että olen rikkonut. Kuulin Postumukselta, että joku oli tavannut sinut ja jo puhunut sinulle kaikki. Mutta tietäös, että kernaammin tulisin rammaksi, kuin jäisin kenellekään velkaa äyriäkään!»

Kirje on vain paperin repale, johon on töhritty muutamia kömpelöitä kirjaimia hirmuisella oikeinkirjoituksella, mutta kuitenkin on jotakin liikuttavaa tässä valituksessa ja näissä rukouksissa miehen huulilta, joka oli sortumaisillaan 1800 vuotta sitten. Hänen äitinsä on kai saanut kokea samantapaista kuin ne, vanhemmat, jotka samaan aikaan maankolkkansa viranomaisille jättivät seuraavan kirjelmän: »Sittenkuin poikamme Kastor irstaassa seurassa on tuhlannut kaiken, mitä hän omisti, hän koettaa tuhota vielä meidänkin omaisuutemme. Estääksemme häntä vahingoittamasta meitä tai tuottamasta meille ikävyyksiä, anomme julkista kuulutusta, ettei tämän jälkeen kukaan lainaisi hänelle mitään.»

Sellaisia ilmoituksia tehtiin jo 1800 vuotta sitten Niilin varsilla.

* * * * *

Seuraavassa esitämme kirjeen, jota lukiessa ihmettelee, jollei siitä pojan hulttiosta, joka sen on kirjoittanut, myöskin ole ajallansa tullut tuollaista tuhlaajapoikaa. Poika asuu maalla ja kirjoittaa isälleen, joka tilapäisesti on läheisessä pikkukaupungissa, mutta matkustaa sieltä edelleen Aleksandriaan: »Theon tervehtii isäänsä Theonia. Niin, oli sekin hieno teko, että et ottanut minua mukaasi kaupunkiin. Jos et ota minua mukaasi Aleksandriaan, en kirjoita sinulle, en puhu sinulle, en sano sinulle hyvää päivää. Ja jos sinä noin matkustat Aleksandriaan, en tartu enää käteesi enkä tervehdi sinua. Nii'in, niin käy, jollet ota minua mukaasi. Ja äsken sanoi äiti Arkhélaokselle: 'Tuo poika voi tehdä minut hulluksi — vie se pois!'

Käyttäydyit todellakin siististi, kun lähetit minulle suuria lahjoja: muutamia pieniä kirjanpahasia, mutta samanaikaisesti petit minut, niin että vasta kuusi päivää myöhemmin sain tietää, että olit purjehtinut tiehesi! Käy minut siis noutamassa — pyydän sinua. Jollet sitä tee, en totta totisesti syö enkä juo. Nii'in. Hyvästi!» — Huomaa ensiksikin hänen logiikkansa julkeus, kun hän toistaa äidin epätoivoiset sanat Arkhelaokselle. Silloin isä olisi voinut, tuo viikari meinaa, ottaa hänet mukaansa — Aleksandreiaan.[100]

Loistavaa mieltä todistaa sitävastoin seuraava kirje, jonka isä on kirjoittanut äskennaineelle pojalleen: »Kaiken aluksi tervehdin sinua ja iloitsen kanssasi siitä hyvästä ja arvokkaasta ja onnellisesta avioliitosta, joka osaksesi on tullut. Olemme yhdessä rukoilleet sitä jumalilta, ja he ovat armollisesti kuulleet meitä. Vaikkakaan minä en voinut olla mukana juhlallisuuksissa, on minulla niistä kuulemastani ollut yhtä paljon iloa, kuin jos olisin ollut läsnä. Ja minä toivon, että joskus myöhemmin saan tulla tervehtimään teitä ja silloin panna pystyyn samanlaiset komeat juhla-ateriat.»

Ja vieläkin isän kirje pojalleen! Isä on ilmeisesti varakas tilanomistaja, joka kirjoittaa jossakin suuressa kaupungissa opiskelevalle pojalleen näin: »Cornelius kaikkein rakkaimmalle pojallensa. Sydämellisesti tervehdimme kaikki täältä kotoa sinua ja tovereitasi. Älä antaudu liian paljon tekemisiin sen miehen kanssa, josta usein kirjoitat, ennenkuin minä olen tullut luoksesi ja saanut nähdä hänet — olkoon tuttavuus parhaaksesi! Sillä jos jumalat suovat, tulen pian, Mekir-kuukauden kuluttua. Mutta tällä hetkellä minulla on kiireellisiä töitä.

Katso, ettet loukkaa ketään uudessa kodissasi! Pysyttele kernaammin kirjojesi ääressä uutterissa opinnoissa, ja sinulla on oleva hyötyä siitä. Huolehdi Onophraksen avulla, että saat ne valkoiset vaatteet, jotka sopivat purppuraviittaan — toisia voit käyttää myrhanväristen viittojen kanssa. Anubaksen välityksellä lähetän sinulle rahaa, kuukausivaraston ja toiset helakanpunaiset vaatteet. Meille hankkimallasi kalalla olet valmistanut meille suuren ilon, ja siitä suorittamasi maksun korvaan sinulle Anubaksen välityksellä. Kunnes hän saapuu, saat maksaa ylläpitosi ja palvelijasi taskurahoistasi. Ilmoita minulle ensi kirjeessä, mitä haluat! Voi hyvin, poikani!»

* * * * *

Muuan mies, joka oleskelee kaukana Vähässä-Aasiassa, kirjoittaa kotona olevalle vanhimmalle veljelleen: »Olen saanut kuulla, että äitiämme kohdellaan kuin piikaa. Minun täytyy senvuoksi pyytää sinua, rakkahin veljeni: Älä pahoita hänen mieltänsä pienimmälläkään tavalla! Jos joku veljistämme inttää häntä vastaan, niin lyö häntä korvalle, sillä sinä olet nyt isämme asemassa. Tiedän kyllä, että sinä ilman kirjettänikin voit auttaa äitiä. Älä senvuoksi pane pahaksesi, että näin sinua kehoitan; sillä häntä, joka on kantanut meitä sydämensä alla, meidän tulee kunnioittaa kuin itseänsä Jumalaa[101], varsinkin, kun hän on niin hyvä. Tämän olen kirjoittanut sinulle, veljeni, koska tiedän, miten lämmittävää on omistaa vanhemmat. Teet hyvän työn, jos kirjoitat minulle, miten äiti voi. Voi hyvin, veljeni!»

Aivan erikoisen liikuttava on Tays-nimisen egyptiläisnaisen kirjoittama kirje strategi Apolloniokselle, kun tämä oli poissa tärkeissä virkatehtävissä suuren juutalaiskapinan johdosta, joka tuohon aikaan — vuonna 118 j.Kr. — tärisytti Egyptiä. Tämä maa oli silloin jo kauan ollut Rooman maakuntana. Kirje osoittaa, että Tays kuului Apollonioksen huonekuntaan. Luultavasti hän oli tuon ylhäisen miehen lapsuudessa ollut hänen imettäjänsä tai hoitajattarensa. Siihen viittaa se hellyys ja kiintymys, mitä kirje henkii. Kömpelöillä kirjaimillaan ja avuttomilla käänteillään nämä rivit tekevät vieläkin liikuttavamman vaikutuksen. Ne kuuluvat näin: »Tays toivottaa herrallensa paljon iloa. Ennen kaikkea tervehdin sinua, valtiaani, ja rukoilen aina menestyksesi puolesta. Minulle tuotti suurta surua, herrani, kun kuulin, että sairastuit; mutta kiitos kaikille jumalille, että he säilyttivät sinut! Rukoilen sinua, herrani, jos sen soveliaaksi näet, että lähettäisit meillekin jonkin rivin; muutoin me kuolemme[102] koska emme joka päivä saa nähdä sinua. Oi jospa voisin lentää, että saisin tulla suutelemaan kättäsi! Sillä olen kuoleman tuskassa, kun en saa nähdä sinua. Ole siis niin kiltti ja lähetä jokin rivi! Voi hyvin, herrani! Meillä on kaikki hyvin.»

Kirjeen saaja on meille hyvin tuttu lukuisista tuon ajan kirjelmistä ja asiakirjoista. Niistä käy ilmi, että hän oli hyvin arvossapidetty, sivistynyt ja varakas mies. Hänen äitinsä, vaimonsa ja tyttärensä ovat kirjoittaneet hänelle paljon kirjeitä. Eräs hänen puolisonsa kirje esitettäköön vielä näytteeksi perhepiirissä vallinneesta kauniista suhteesta. Sekin on suuren juutalaiskapinan ajalta. »Hyvin huolissani», hän kirjoittaa, »olen puolestasi kaikkien niiden huhujen johdosta, joita täällä on liikkeellä, ja senvuoksi, että sinun niin äkkiä oli matkustettava luotani. Olen niin levoton, ettei minua lainkaan haluta syödä eikä juoda. En voi, nukkua yöllä enkä päivällä, vaan ajattelen vain huolehtien sinua. Vain isäni huolenpidolla pysyn pystyssä; ja uuden vuoden ensimmäisenä päivänä olisin — niin totta kuin toivon, että sinun kävisi hyvin — mennyt vuoteeseen maistamatta palaakaan, ellei isäni olisi tullut ja pakottanut minua syömään. Pyydän nyt sinua: Huolehdi itsestäsi äläkä ota yksin vaaraa niskoillesi, vaan tee kuten täkäläinen strategi: hän osaa panna taakan kaupungin virkamiesten hartioille.»

* * * * *

Suoria sanoja sisältää seuraava kirje, jossa kuitenkin on vielä pohjalla vanhaa kiintymystä: »Minä en ota malliksi sinua enkä epäystävällisiä kirjeitäsi, vaan kirjoitan yhäkin kuten Theoninos Didymokselle. Uskon, kaikesta huolimatta, ettet ole lakannut tavalla tai toisella ajattelemasta minua; mutta sinä olet ilmeisesti pöyhistynyt rikkaudestasi ja ylenkatsot entisiä ystäviäsi. Mutta älä ole sellainen veljeäsi Theoninosta kohtaan, vaan kirjoita useammin meille, että ystäväsi voisi kirjeellisestikin saada tietoja sinusta! Sillä se ei kuitenkaan liene sinulle tuntematonta, että heti kun yhteisiä tuttaviamme käy luonani, minä teen kaikkeni saadakseni kuulla, miten voit.»

* * * * *

Erikoisen kiintoisa on muuan kirjeenpalanen vuosien 300—270 väliltä e.Kr., senvuoksi, että sen on kirjoittanut kuuluisa filosofi Epikuros. Kirjeensaaja on hänen kuolleen ystävänsä lapsi. Epikuros toivoo, että lapsi voi hyvin ja että — kuten hän sanoo — »olet isoisällesi ja opettajallesi kuuliainen, nyt kuten ennenkin. Sillä tietäös, että minä ja kaikki muutkin pidämme sinusta niin paljon juuri senvuoksi, että sinä olet aina tottelevainen.»

Suuren filosofin herttaisen naiivia kirjettä on verrattu Martti Lutherin kuuluisaan kirjeeseen pikku Hannullensa.

Muuan filosofin kaikkein viimeisimpiä kirjeitä päättyy uskolliselle ystävälle ja oppilaalle annettuun kehoitukseen pitää huolta tästä lapsesta ja hänen siskoistaan. Itsestänsä hän kertoo käyttäen sanoja, jotka sopisivat stoalaisellekin: »On sattunut sappikivi- ja punatautikohtauksia niin ankaria, kuin ne ylipäänsä olla voivat. Mutta olen kestänyt nyt ne, kiitos sille sisäiselle ilolle, mitä tunsin ajatellessani filosofista keskusteluamme.»

* * * * *

Egyptiläisten pikkukaupunkien poliisijutuista hiukan. Kerran vanha veteraani valittaa, että ilkeät naapurit ovat houkutelleet hänen kahdeksan sikaansa tamariskipensaikkoon ja siellä teurastaneet ne kaikki tyyni. Toinen veteraani, peltojen kelpo tarkastusmies on ollessaan työssään tavannut muutamia naapurikylien paimenia, jotka kavalasti olivat ajaneet laumansa niille pelloille, joita miehen oli vartioitava. Luonnollisesti syntyi siitä tora ja tappelu, jossa sattui niin, että järjestyksen ylläpitäjä repi erään paimenen viitan.

Pahankurisia naapuruksia on viljalti. Kerrankin tulee maamies kertomaan, että vesi on tuhonnut hänen laihonsa, kun naapurit sulasta ilkeydestä olivat sulkeneet hänen kastelukanaviensa patojen luukut.

Toisen kerran taasen kaksi entistä ystävystä syyttelee toisiansa. He olivat asuneet sovussa ja rauhassa yhdessä, kunnes nainen sotkeutui peliin. Silloin syntyi mustasukkaisuutta ja kaikenmoista selkkausta, ja kun toinen rakkaista ystävistä matkusti pois, varasti toinen häneltä sirpin, kirveen, villasäkin, arkun ja 20 drakmaa puhdasta rahaa.

Hyvin arveluttavan silmäyksen egyptiläisen pikkukaupungin yöelämään saa papyrusasiakirjasta, joka kertoo seuraavaa. Kunniallinen maamies on siinä auringonlaskun ajoissa kävelyllä muutamain iloisten ystäväinsä seurassa ja antautuu keskusteluun naisen kanssa, joka kurkistelee ikkunastaan. Tarkoituksessa, jota tuskin voi väärin käsittää, nainen tarrautuu hänen viittaansa; mutta miehen mielestä se menee jo liian pitkälle, ja hän vastustelee, jolloin nainen sylkee häntä vasten kasvoja. Kun miehen toverit pitävät tämän puolta, nainen rientää ylempään kerrokseen ja vuodattaa sieltä ei yksin vihansa maljoja, vaan myöskin erinäisen astian sisällön kadulla seisovain miesten päälle.

* * * * *

Säilyneistä sopimuksista saamme Egyptin elinkeinoelämän oloista kuvan, joka muistuttaa samalla tavoin babylonialaisesta elämästä meille avautunutta kuvaa. Egyptissä oli ainakin muutamin paikoin hyvin järjestetty ammattikuntalaitos, jossa kisällikoulutus oli tarkoin säännöin määrätty. Niinpä muuan mies on tehnyt kankurin kanssa sopimuksen ottaa hänen holhokkinsa oppiin viiden vuoden ajaksi. Poika asuisi ja söisi kotonaan, mutta tekisi työtä mestarille auringon noususta auringon laskuun. Ajan ensi puoliskona hän ei saisi lainkaan palkkaa, mutta sitten hän saa vähitellen nousevan kuukausirahan. Mestarin on myöskin pidettävä hänet vaatteessa. Kaksikymmentä päivää vuodessa oppilas saa lomaa, mutta jos hän sairastuu tai ottaa pitemmän loman, hänen on myöhemmin palveltava hukkaanmennyt työaika.

Hyvin kiintoisa on myöskin Kristuksen jälkeisen toisen vuosisadan keskimailta peräisin oleva sopimus, missä pikakirjoittaja sitoutuu opettamaan pikakirjoitusjärjestelmänsä ylhäisen miehen orjalle kahdessa vuodessa 120 drakman palkkiosta.

* * * * *

Paljon ihmeellistä olemme ennen kuulleet Egyptistä, mutta miespolven aika takaperin ei olisi voitu uneksiakaan, että tällä maalla tulisi olemaan niin valtava, melkein ainutlaatuinen merkitys _kreikkalaisten_ ja _roomalaisten_ muinaisaikaa tutkivalle tieteelle.

Kuinka paljoa lähemmäksi meitä muinaisajan ihmiset ovatkaan tulleet, kun me näin olemme saaneet lukea heidän tuttavallisia kirjeitään ja siten luoda silmäyksen heidän ajatus- ja tunnemaailmansa sisimpiin sopukkoihin![103] Niissä emme näe kreikkalaisia yksinomaan valtion kansalaisina, vaan myöskin _yksilöinä_, jokapäiväisinä ihmisinä suruineen ja huolineen. Ei tarvita monta sanaa, ennenkuin me tunnemme samoja tunteita kuin nuo aikoja sitten manalle menneet samaan ihmissukuun kuuluneet veljemme ja sisaremme — riippuu siitä, _miten_ sanat sanotaan. Kuinka paljon sisältyykään näihin yksinkertaisiin sanoihin, jotka nuori kreikkalainen kerran kaiversi rakastettunsa sormukseen: »Puhukoot ihmiset niin paljon kuin haluavat! Minä en välitä siitä rahtuakaan. Sinä rakastat minua — se on minulle kyllin.» Kokonainen romaani! Tai ainakin pieni novelli.

Kiitos eräälle »maailmanhistorian suurimmista epähienouksista» on meidän aikamme suotu nähdä sellaisia puolia antiikin elämästä, joita ei tunnettu juuri lainkaan, ennenkuin Egyptin hiekka ja haudat paljastivat meille salaisuutensa. Ja me huomaamme, että sisimmältään ihminen on suurin piirtein samanlainen kaikkina aikoina. Tulee ajatelleeksi Levertinin sanoja hänen aforismeissaan, että »historia on ihmissuvun scriptura continuata: jatkuva, koskaan keskeytymätön kirjoitus ikuisesti palautuvine kirjaimineen.»

Kirjallisuutta:

Karl Kalbfleisch, Griechischc Familienpapiere aus Ägypten.

Bror Olsson, Papyrusbriefe aus der frühesten Römerzeit.

Friedrich Preisigke, Antikes Leben nach den ägyptischen Papyri.

Rudolf Röding, De grekiska papyrusfynden i Egypten.

Wilhelm Schubart, Einführung in die Papyruskunde.

Wilhelm Schubart, Ein Jahrtausend am Nil.

Paul Viereck, Philadelpheia.

HELLENISTINEN TAIDE.

Jos käännymme sitten hellenistisen ajan _taiteeseen_, niin huomaamme, että vaikutukset eivät ole siirtyneet ainoastaan lännestä itään, mistä aikaisemmin olemme puhuneet vaan myöskin päinvastaiseen suuntaan. Voittoa kreikkalaiselle kuvanveisto-, rakennus- ja maalaustaiteelle ei merkinnyt, että taiteilijat alkoivat hylätä sopusointuisen tasapainon, mikä oli kreikkalaisen kuvanveistotaiteen aatelismerkki ponnistellakseen itämaisen mallin mukaan jättimäisyyden tavoittelussa sekä harrastaessaan upeutta, kallisarvoista ainetta ja silmänherkkua. Tämän pyrkimyksen yhteydessä on sekin, että taide nyt yhä enemmän ja enemmän palvelee ruhtinaita ja työskentelee heidän hallituskaupunkiensa kaunistamiseksi. Se muuttuu kansanomaisesta taiteesta hovitaiteeksi. Diadokit olivat mahtavia hallitsijoita, jotka nauttivat siitä, että saivat osoittaa maailmalle, kuinka rikkaita he olivat. Kuvanveistäjän taltta tuli loistonhalun palvelukseen. Ennen kaikkea Ptolemaiokset suosivat taidetta sinä aikana, jolloin Ateena oli lakannut olemasta sen paras tyyssija.

Myöskin Rhodos-saari, joka diadokien välisten taistelujen aikana säilyi itsenäisenä ja kehittyi kukoistavaksi kauppakaupungiksi, tuli kuuluisain taiteilijain ja tieteenharjoittajain tyyssijaksi. Laokoon-ryhmä on rhodoslaisen taiteilijakoulun kuuluisimpia teoksia. Tyypillinen ajan makusuunnalle oli n.s. Rhodoksen kolossi[104], yli kolmekymmentä metriä korkea auringonjumalan, pääkaupungin suojelusherran kuparipatsas. Rhodoksen kolossi oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä. Sitä kuvaillaan niin valtavan suureksi, että tavallisen ihmisen syli ei ylettynyt edes kuvan peukalon ympäri ja jokainen sormi oli pitempi kuin tavallinen kuvapatsas. Mutta noin kuudenkymmenen vuoden perästä — vuonna 225 e.Kr. — maanjäristys tuhosi muutamassa silmänräpäyksessä tämän jättiläisen, joka oli vaatinut kahdentoista vuoden työn ja maksanut 300 talenttia.

Sortumisensa jälkeen Rhodoksen kolossi eli kuitenkin sadun maailmassa. Ja siellä se ajan oloon sai vieläkin valtavammat mittasuhteet kuin todellisuudessa. Hajasäärin se seisoi sataman suulla. Suuret alukset purjehtivat sen säärien välistä, ja oikeassa kädessään sillä oli soihtu, joka opasti purjehtijoita yön pimeydessä.

Rhodoksen kolossi olisi kuitenkin löytänyt vieläkin suurempansa, jos kuvanveistäjä Deinokrátēs olisi saanut toteuttaa jättimäisen suunnitelmansa hakata Atos-niemen jyrkkään, 2 000 metriä korkeaan kallioseinämään Aleksanterin patsaan, jonka pää olisi pidellyt pilviä ja jonka jalkoja olisivat aallot huuhtoneet. Kuvapatsaan toisena kätenä olisi ollut kallioseinämän pengermä, jossa olisi ollut tilaa 10 000 asukkaan kaupungille temppeleineen ja teattereineen, ja toisen käden ylitse piti mahtavan vuorivirran valtavana putouksena syöstä mereen.

* * * * *