Part 17

Hänen yrityksensä yhdistää persialaista ja kreikkalaista, oli siis jossakin määrin epäonnistunut. Kuitenkaan hän ei ollut luopunut itse ajatuksesta tasoittaa kansalliset erikoisuudet rauhallisin keinoin. Maailman herruuden omaan luontoon kuuluu näet tuollaisen tasoittelun aikaansaamisen yrittäminen. Aleksanterin aikomalle Itämaiden ja Länsimaiden yhtymiselle olivat vertauskuvalliset makedonialaisten miesten ja persialaisten naisten hääjuhlat, jotka hän vietti heti Susaan tultuaan. Itse hän oli sitä ennen Intian-retkellään ottanut puolisokseen ylhäisen Baktrian tyttären, ihmeen kauniin Rōksánēn. Nyt hän nai erään Dareioksen tyttäristä, ja samanaikaisesti vietettiin loistavin juhlallisuuksin kahdeksisenkymmenen makedonialaisen upseerin ja ylhäisen persialaisen naisen häät. Myös 10 000 makedonialaista soturia, jotka jo ennen olivat ottaneet persialaisen vaimon, saivat ottaa osaa juhlallisuuksiin. Mutta onnellisia eivät olleet ne morsiusparit, jotka täällä nähtiin. Tarvittiin Aleksanterin arvovaltaa, jotta saatiin sulhaset solmimaan lailliset suhteet aasialaisiin naisiin. Ja heti kuninkaan kuoltua he melkein poikkeuksetta hylkäsivät persialaiset vaimonsa tai kohtelivat heitä jalkavaimoina. Mielen apeus siitä, että kuningas tahtoi kohdella aasialaisia — »barbaareja» — tasa-arvoisina kreikkalaisten kanssa, purkautui pian suurten hääjuhlain jälkeen suoranaisena kapinana.

Aina siitä hetkestä, jolloin makedonialaiset veteraanit kieltäytyivät jatkamasta marssia läpi Intian, Aleksanterille oli ollut selvillä, että hän ei voisi toteuttaa loppuun maailmanherruussuunnitelmiaan, jollei hän hankkisi uusia, voimakkaita, kuriin totutettuja joukkoja. Vanha toverillisen tuttavallinen suhde kuninkaan ja hänen makedonialaistensa välillä sopi huonosti uusiin olosuhteisiin. Hän varusti sentähden armeijan parhaista iraanilaisista soturikansoista ja aseisti sen makedonialaiseen tapaan. Kiitos Aleksanterin sotilaallisen neron nämä soturit järjestettiin niin oivallisesti ja heistä tuli niin luotettavia hänen suunnitelmainsa välikappaleita, että hän oikeastaan ei enää tarvinnut makedonialaisia sotavanhuksiaan. Hän päätti sentähden lähettää kotiin suuren osan niistä, nimittäin ne, jotka eivät olleet täysin sotapalvelukseen kykeneviä. Juuri silloin, kun tämä päätös annettiin tiedoksi, kapina puhkesi. Mikä Aleksanterin mielestä oli hyvä työ täysin palvelleille sotavanhuksilleen, sitä sotilaat pitivät merkkinä siitä, että hän aikoi kokonaan luopua makedonialaisistaan. Nämä sotilaat, jotka uskollisesti olivat palvelleet nuorta kuningastaan, tunsivat nyt yht'äkkiä tulleensa syrjään sysätyiksi loppuunkäytettyinä ja tarpeettomina, ja tämä tapahtui noiden halveksittujen »barbaarien» takia, jotka monta kertaa olivat paeten kääntäneet heille selkänsä taistelussa! Makedonialaiset vaativat kovaäänisesti, että heidät kaikki lähetettäisiin kotiin, ja neuvoivat häntä vastedes tekemään valloituksensa isänsä Amonin avulla.

Vihasta kiehuen Aleksanteri silloin, vain muutamain henkivartiostoonsa kuuluvain miesten seuraamana, ryntäsi keskelle hurjaa joukkoa, tarttui omin käsin yhteen pahimmista huutajista, osoitti sitten henkivartijoille yhden sieltä, toisen täällä ja vietätti heillä nämä heti teloitettaviksi.

Tämä yhden ainoan miehen henkilökohtainen rohkeus oli tarpeeksi taltuttamaan raivoavan joukon. Vaieten he kuuntelivat kuninkaansa suuttunutta puhetta. Hän huomautti heille kaikesta, mistä he saivat häntä ja hänen isäänsä kiittää. »Mitä Te olisitte ilman meitä molempia!» hän huudahti. »Köyhinä ja ilman pysyväisiä asuntoja te kuljeksitte ympäriinsä vuorien keskellä kurjine karjalaumoinenne alati alttiina traakialaisten, illyrialaisten ja muiden villien kansain hyökkäyksille. Isäni antoi teille soturin puvun kurjan eläinten taljan asemesta. Hän teki teidät naapurina olevien barbaarikansojen herroiksi, hän avasi teille Traakian rikkaat kaivokset ja antoi teille meren käydä kauppaa. Thessalian, Theban, Ateenan ja Peloponnesoksen hän saattoi teidän alaisiksenne ja antoi teille kaikkien helleenein hegemonian käydäksenne sotaa persialaisia vastaan. Kaiken tämän minun isäni on tehnyt.

Ja minä? Enkö ole avannut Hellespontosta teille, saattanut alaisiksenne Vähän-Aasian rikkaita satraappikuntia ja antanut teidän nauttia voiton hedelmiä? Teidän hyväksenne ovat tulleet Egyptin rikkaudet, teille tulivat Syyria ja Babylonia, teille Persian aarteet, Intian rikkaudet ja Valtameri. Teidän joukostanne olen valinnut satraapit, päälliköt, strategit. Mitä olen itse ottanut saaliiksi muuta kuin purppuraviitan ja diadeemin? En mitään ole pitänyt omaan laskuuni. Ei kukaan voisi näyttää _minun_ aarteitani.

Ja miksi minä kokoaisinkaan aarteita itselleni, kun minä syön kuin te, nukun kuin te. Niin, moni teistä viettää herkuttelevampaa elämää kuin minä, ja monta yötä minun täytyy valvoa, että te voisitte nukkua rauhassa. Kun te olette kärsineet vaivoja ja vaaroja, luuletteko, että minulla silloin ei ole ollut huolia ja suruja. Kuka teistä voi sanoa, että hän on kärsinyt enemmän minun puolestani kuin minä hänen? Kukin teistä, jolla on arpia ruumiissaan, näyttäköön ne, ja minä näytän myös omani. Ei mikään ruumiini osa ole jäänyt haavoittumatta, eikä ole senlaatuista asetta, jonka jälkiä ei minussa näkyisi: miekat ja tikarit, jouset, heittokoneet ja nuijat ovat minuun iskeneet haavoja, kun minä voittaen olen johtanut teitä yli maitten ja merien, yli vuorten, läpi virtojen ja erämaitten.

Ja nyt olin ajatellut antaa niiden teistä, jotka ovat väsyneet monista taisteluista, mennä kotiin, tullakseen siellä ihailun ja ylpeyden kohteiksi. Mutta te tahdotte kaikki mennä pois — no menkää sitten kaikki tiehenne! Ja kun tulette kotiin, niin kertokaa, että kuninkaanne, hänet, joka on voittanut meedialaiset ja persialaiset ja lukemattomat muut kansat, joka on kulkenut läpi Kaukasoksen vuorisolien ja Aasian virtain ja joka olisi tunkeutunut syvälle Intian maahan, jos ette te itse olisi häntä estäneet, kertokaa, että hänet te olette jättäneet ja sallineet voitettujen barbaarien jäädä häntä suojaamaan. Tämän julistaminen varmaan tuottaa teille ihmisten kunnioituksen ja todistaa hurskautta jumalia kohtaan. Menkää sitten tiehenne!»

Näin sanoen hän jätti heidät yksikseen.

Lähipäivinä hän oli olevinaan kuin ei makedonialaisia joukkoja olisi olemassakaan. He eivät saaneet mitään määräyksiä, eikä kukaan heistä huolehtinut, vaan sotilaat oli jätetty selviytymään aivan omin päin. Ja se ei ollut ajan mittaan hauskaa. He huomasivat toivottomaksi tehdä vastarintaa Aleksanterille ja hänen aasialaisille joukoilleen, eikä heillä lopulta ollut muu neuvona kuin alistua. Aivan menehdyksissään he syöksyivät kuninkaanpalatsin porteille, heittivät maahan aseensa ja pyysivät itkien ja valittaen kuninkaaltaan anteeksi.

Hetken kuluttua Aleksanteri tuli ulos palatsista, ja näky, jonka hän näki edessään, liikutti hänet kyyneliin. Hän leppyi taas täydellisesti uskollisille sotavanhuksillensa. Sitten pantiin toimeen juhlakemut, joissa makedonialaiset ja persialaiset yhtä suurella tarmolla joivat molempien kansojen välisen tulevan sovun ja valtiollisen yhteyden puolesta.

Nyt hän sai myöskin kaikki loppuunpalvelleet makedonialaiset soturit vapaaehtoisesti lähtemään kotiin. Hän piti hyvää huolta heidän toimeentulostaan matkalla ja lahjoitti heille talentin kullekin. Ja heidän ja aasialaisten naisten lapset hän otti kasvattaakseen makedonialaiseen tapaan, kunnes he kasvaisivat ja kykenisivät lähtemään kotiin isäinsä maahan. Kyynelten vuotaessa molemmin puolin Aleksanteri ja hänen vanhat aseveikkonsa erosivat.

* * * * *

Vähän sen jälkeen hän lähti Babyloniin, missä hän jo aikaisemmin oli ryhtynyt järjestelemään uutta, suurta meriretkikuntaa. Hän halusi tällä kertaa itse olla mukana laivastossa, jonka tuli kulkea Eufrat-virtaa alas sekä purjehtia Arabian niemimaan ympäri ja Punaiselle merelle. Täten oli saatava aikaan meriyhteys Babylonin ja Aleksandreian välille.:

Matkalla sinne retkikunnan ilmeisesti oli tarkoitus ottaa haltuunsa tärkeimmät satamapaikat ja perustaa sinne siirtokuntia. Tämä yritys oli siis samoinkuin hänen Intian retkensä uusi rengas hänen pyrkimyksessään maailmanherruuteen. Oli liikkeellä myös huhuja, että suunniteltiin sotaretkeä helleenien vihollisia vastaan Sisiliaan ja Afrikkaan; ja Aleksanterin jälkeen jääneistä papereista lienee löydetty viittailuja tuollaisiin suunnitelmiin.

Suuren meriretkikunnan varustelut toimitettiin maailmanvalloittajan tavallisella tarmolla. Mutta kun ne lähestyivät loppuaan, kuningas erään suuren juhlan perästä sairastui äkkiä ilmastokuumeeseen. Hänen tilansa huononi nopeasti. Mutta loppuun asti hänen ajatuksensa kiertelivät suuressa retkikunnassa ja jatkuvasti hän antoi sitä koskevia käskyjä, kunnes ääni häneltä tukehtui.

Kun oli käynyt selväksi, että tila oli toivoton, oli häneltä kysytty, kenelle hän halusi uskoa valtakuntansa. Hän vastasi: »Arvokkaimmalle.» Ja hänen viimeisiä toimiaan oli, että hän veti sinettisormuksensa sormestaan ja ojensi sen uskolliselle _Perdikkaalle_, sille ystävistään, joka nautti suurinta kunnioitusta.

Armeijassa tiedot kuninkaan tilasta olivat herättäneet synkän mielialan. Makedonialaiset tungeksivat linnan ympärillä ja rukoillen pyysivät saada nähdä jumaloidun päällikkönsä. He vaikeroivat ja uhkailivat siihen asti, että heille avattiin ovet ja annettiin heidän marssia kuninkaan vuoteen ohi. Hän ojensi heille oikean kätensä, mutta kykeni vain heikosti päätään nyökäyttämällä sanomaan heille jäähyväiset. Se oli viimeinen tajunnan ilmaus. Kaksi päivää myöhemmin hän veti viimeisen henkäyksensä luonaan makedonialaiset päällikkönsä, jotka syvästi liikutettuina olivat kokoutuneet kuolinvuoteen ympärille. Hän oli silloin vain 33 vuoden vanha.[65] Pois hän meni elämän keväimessä, kuten sankarinsa, tulinen ja kiihkeä Akhilleus.

»Aleksanteri Hydaspesvirralla»-nimisessä runossa Esaias Tegnér antaa nuoren sankarin seuraavin sanoin sotilailleen ilmaista sen salaperäisen äänen, jonka hän sisässään kuuli:

»Pelkonne ei, vailla rajaa, ei Hydaspeen aallotkaan estää saata valloittajaa hänen voittokulussaan. Ilmain, vetten kuiskehista kuulee poika auringon: 'Selvän elon ongelmista antaa sulle Babylon.'»

»Nuoren sankarin viime henkäys aloitti katkeran taistelun hänen lähimpäin miestensä välillä, kapinan hänen sotajoukossaan ja hänen maailmanvaltakuntansa kukistumisen» — näin lopettaa Droysen kuuluisan Aleksanteria käsittelevän teoksensa.

* * * * *

Jonkin aikaa Aleksanterin Gaugamelan luona Dareioksesta saaman voiton jälkeen Aiskhines oli eräässä puheessaan Ateenassa ilmaissut aikansa hämmästyksen sen ihmeellisen johdosta, mitä hänen polvensa kreikkalaiset olivat saaneet kokea muutamien vuosien kuluessa. »Me olemme», hän sanoi, »omin silmin nähneet tapahtumia, jotka jälkimaailmasta varmasti tuntuvat uskomattomilta saduilta. Persian kuningas — hän, joka kaivoi kanavan Atoksen poikki ja laski sillan yli Hellespontoksen, hän, joka kreikkalaisilta vaati maata ja vettä ja kirjoituksissaan oli kyllin julkea sanomaan koko ihmiskunnan aina auringon noususta sen laskuun olevan hänen käskyvallassaan — hän ei enää taistele saattaakseen toisia herruuteensa, vaan pelastaakseen itsensä.» Ja samoihin aikoihin eräs toinen huomattu ateenalainen kirjoitti: »Jos viisikymmentä vuotta sitten joku jumala olisi suurkuninkaalle tai makedonialaisten hallitsijalle ennustanut tulevaisuuden, olisikohan kumpikaan heistä silloin voinut uskoa, että tänä päivänä tuskin muuta kuin nimi on jäljellä siitä valtakunnasta, joka silloin oli melkein koko maailman valtijaana, ja että kansa, jota silloin tunnettiin tuskin nimeltäkään, saavuttaisi koko maailman herruuden? Toden totta, onni osoittaa voimaansa mitä uskomattomimmissa kohtaloissa! Nyt se on asettanut makedonialaiset persialaisten ihanuuteen näyttääkseen ihmisille, että Persian kansakin vain ajaksi oli saanut käyttöoikeuden Idän ihanuuteen, kunnes kohtalo näki parhaaksi sitä toisella lailla vallita.»

Sellaisia olivat ajatukset, jotka Aleksanterin voittokulun johdosta täyttivät ihmiskunnan jo seitsemän vuotta ennen hänen uransa loppua. Seuraavina vuosina hän ei ainoastaan saattanut valtansa alle koko tavattoman suuren Persian valtakunnan itäistä osaa, vaan tunkeutui sen rajain ulkopuolelle ennen tuntemattomiin maihin, ja otti ne valtaansa. Hänellä oli nyt hallussaan Kreikan apulähteiden lisäksi myöskin ne äärettömät rikkaudet ja mahtava sotavoima, jotka kerran olivat tehneet suurkuninkaan niin pelätyksi. Ei kukaan sen ajan ihmisistä olisi voinut kuvitella niin suunnatonta valtaa yksiin käsiin koottuna — vain Aleksanteri itse. Ja tämä maailmanvaltias oli vasta miehuusikänsä alussa, voimaa ja toimintahalua uhkuen! Liioittelematta ja imartelematta voi hänestä sanoa, että hän ei ollut koskaan taistellut taistelua voittamatta, koskaan käynyt kaupungin kimppuun sitä valloittamatta, koskaan tullut maahan sitä valtansa alle laskematta. Oliko mitään, mikä hänen kunnianhimoisia suunnitelmiaan kykeni rajoittamaan? Missä oli sotavoima, joka oli kyllin vahva pitämään puoliaan häntä ja hänen sotaan tottuneita sotilaitaan vastaan, näitä sotilaita, joita eivät kuumuus eikä kylmyys eivätkä minkäänlaiset vaivat kyenneet seisauttamaan? On sanottu: »Ehkä roomalaiset?» Mutta heillä ei ollut käytettävinään niin monipuolisia sotilaallisia apulähteitä kuin Aleksanterilla eikä niin erinomaisia sotapäälliköitä, kuin hän oli.

»Minä puolestani», Arrianos sanoo, »en kykene muodostamaan varmaa mielipidettä, miten oli Aleksanterin tulevaisuudensuunnitelmain laita; mutta minä _uskon_ aivan varmasti, ettei hän koskaan olisi asettunut rauhaan, vaikka olisi lisännyt Euroopan maat Aasiaan, ei vaikka olisi Brittein saaret liittänyt Eurooppaan. Hän olisi jatkanut eteenpäin tuntemattomiin maihin, vaikkapa hänellä ei olisi ollut muuta kilpailijaa kuin — itsensä.

Kerrotaan, että Intiassa muutamat viisaat miehet sanoivat hänelle: 'Ilman lepoa ja rauhaa sinä syöksyt omasta maastasi maanpiirin etäisimpiin kolkkiin ja tuotat sekä itsellesi että muille vaivoja ja vastuksia. Ja kuitenkaan sinä, kun kohta makaat kuolleena, et omista tästä maasta enempää kuin sen, mikä tarvitaan sinun ruumiisi peitoksi.'

Aleksanteri tosin kiitti sitä, mitä he olivat sanoneet, kuten hän erään toisen kerran ilmaisi ihailunsa Diogenesta kohtaan, mutta yhtä kaikki hän jatkuvasti toimi vastoin sitä, mitä oli ylistänyt totuutena.»

Ehkä oli kuitenkin, kuten Arrianos sanoo, »onnellisinta hänelle saada mennä pois, kun hän vielä »oli maineen ja kunnian kukkuloilla, ennenkuin hänet vielä kohtasi sellainen onnettomuus, mitä viisas Solon ajatteli, kun hän varoitti Kroisosta kiittämästä ketään onnelliseksi ennen kuolemaa.»

Mutta ajattelematta, mitä Aleksanteri olisi voinut suorittaa, jos olisi saanut elää, jo se, mitä hän lyhyen, kolmikymmenvuotisen hallituksensa aikana oli saanut toimeen, tietää täydellistä kumousta suurimmassa osassa senaikaista kulttuurielämää ja aloittaa uuden aikakauden. Sillä hän ei tyytynyt kukistamaan suurta valtakuntaa, vaan pyrki myös saamaan sille uutta sisältöä. Hän oli niitä syntyperäisiä hallitsijaluonteita, jotka ovat kohonneet yli kansallisuusrajain ja rohkealla tarmolla ylläpitävät _ihmisyyskäsitettä_. Väsymättä hän työskenteli edistääkseen uudestiluodussa valtakunnassaan kaikkien parasta, avatakseen uusia hyvinvoinnin lähteitä, perustaakseen uusia kaupunkeja ja saattaakseen rappeutuneita yhteiskuntia hyvään kuntoon, helpottaakseen liikennettä ja edistääkseen kauppayhteyksiä. Kullan, joka ennen oli saanut kasautua kuolleena pääomana suurkuninkaan aarrekammioon hän runsain käsin pani liikkeeseen koko maailman elinkeinoelämälle suunnattomaksi hyödyksi. Vampyyreina Persian hallitsijat olivat imeneet alamaistensa parhaan veren ja lamauttaneet heidän elinkeinoelämänsä. Oli kuin olisi uutta verta nyt kiertänyt valtakunnan sydämestä kuihtuneisiin jäseniin.

Utuisessa kaukaisuudessa häämöittäneiden Itämaiden tuntemus edistyi Aleksanterin kautta enemmän kuin koskaan ennen. Hänen valloituskulkunsa oli hänelle samalla suuri tieteellinen retki läpi ennen tuntemattomien seutujen. Huomiot, jotka sen kestäessä tehtiin, tulivat Aristoteleen ja muiden tiedemiesten, maantieteilijöitten, luonnontutkijain ja historioitsijain hyväksi. Tämän tutkimustyön tulokset koottiin tieteelliseen arkistoon, jota säilytettiin Babylonissa. Se on hävinnyt kuten niin paljon muuta arvokasta maailmassa, mutta onneksi etevät tutkijat osaksi kerkisivät sitä käyttää.

Suuria summia Aleksanteri myös asetti Aristoteleen tutkimuksiin käytettäväksi, ja suuren joukon ihmisiä hän itse pani kokoamaan vieraitten maitten eläimiä, niitä tutkimaan ja tarkkaamaan niiden tapoja. Hänen sotilaalliset urotyönsä eivät olleet oma päämääränsä — ne muokkasivat maata uudelle, yllättävän rikkaalle sivistyselämälle sekä tieteissä että taiteissa.

Tavaton vaikutus, minkä Aleksanteri teki aikalaisiinsa, ulottui Itämaidenkin kansoihin, ja heillä on »Iskender» vielä tänään elävä taruhenkilö.

Vielä vuosituhansin hänen kuolemansa jälkeen historioitsijat arvosteluja hänen persoonastaan on värittänyt rajaton ihailu tai hehkuva viha. Englantilainen historioitsija Grote oli perinyt jotakin Demostheneen tunteista tätä kreikkalaisten »vapauden» vaarallisinta vihollista vastaan. Barthold Niebuhr, suuri Rooman historian tuntija, vihasi häntä yhtä intohimoisesti kuin Napoleonia. Kaikkia nuoren sankarin tekoja, joita tavallisesti ylistetään jaloiksi, Niebuhr pitää »teatraalisina ja hyvää vaikutusta tavoittelevina.»

Pian Niebuhrin kuoleman jälkeen ilmestyivät Droysenin ihailevaa innostusta täynnä olevat kuvaukset Aleksanterista. Hän hillitsi itse 40 vuotta myöhemmin ihastuksen ilmaisujaan, mutta tässäkin miedommassa muodossaan Droysenin mielipiteet ovat enemmän kuin kerran nostattaneet vastaväitteitä. Niin kriitillinen ja vaikeasti tyydytettävä historioitsija kuin Beloch ei tahdo tunnustaa Aleksanterin suuruutta sotapäällikkönä ja valtiomiehenä. Este on oikeastaan hallitsijan nuoruudessa: kuinka voisi muutamia vuosia yli kahdenkymmenen oleva nuorukainen omata sotapäällikön ja valtiomiehen kypsyneen arvostelukyvyn?

Mutta neroutta ja ritarillisen ihastuttavia ominaisuuksia ei toki kukaan ole voinut evätä häneltä, kieltämättä loistavimmalta henkilöltä, minkä Hellas on synnyttänyt.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Benedictus Niese, Geschichte der griechischen und makedonischen Staaten seit der Schlacht bei Chaeronea. 3 osaa.

P. Jouguet, L'impérialisme macédonien et l'hellénisation de l'Orient.

Theodor Birt, Alexander der Grosse und das Weltgriechentum.

Tähän lukuun:

Arrianos, Alexandros' Bedrifter, oversat af M.Cl. Gertz.

Joh. Gust. Droysen, Geschichte Alexanders des Grossen.

Fr. Koepp, Alexander der Grosse.

Eduard Meyer, Alexander der Grosse und die absolute Monarchie.

Richard Nordin, Alexander den Store.

Werner Hoffman, Das literarische Porträt Alexanders des Grossen im griechischen und römischen Altertum.

Victor Ehrenberg, Alexander und Ägypten.

Jarl Charpentier, Politiska och kulturella förbindelser mellan Grekland och Indien före Alexander den store (Nordisk tidskrift 1918).

MAAILMAN VALTAKUNTA HAJOAA.

Aleksanterin äkillisen kuoleman perästä hänen maailmanvaltakuntansa oli tuomittu pirstoutumaan, sillä se oli neron luomus, ja vain rautatahtoinen, aivan erinomaisen suuri nero sitä kykeni pitämään koossa. Kysyttiin paljon enemmän kuin tavallista inhimillistä tahdonvoimaa ja arvostelukykyä sulattamaan yhdeksi kokonaisuudeksi ihmiset, jotka olivat niin eri kehitysasteilla kuin Aasian, Afrikan ja Euroopan kansat. Aleksanterin valtakunnassa oli heimoja, joiden piti opetella vasta maanviljelystä, toisia joita piti sivistää elämään avioliitossa tai — kuten kauimpana koillisessa asuva Sogdianan kansa — »elättämään vanhoja vanhempiaan, eikä lyömään heitä kuoliaiksi.» Foinikialaiset piti saada luopumaan kauheista Molokin uhreista.

Mutta toiselta puoleltahan joukossa oli kansoja, joilla oli ikivanha kulttuuri jo siihen aikaan, jolloin kreikkalaiset vielä olivat barbaareja, kansoja, jotka ennen kaikkia muita olivat olleet kreikkalaisten oppimestareita. Kuitenkin täytyi nämäkin, kuten kaikki itämaalaiset, vapauttaa kahleista, joissa taikausko ja sokea auktoriteettiusko heitä pitivät vankeina, ja herättää heidät tuntemaan ihmisarvonsa. Sellainen oli työ, jonka helleeninen kulttuuri oli siellä ottanut suorittaakseen. Aleksanteri tämän alkoi; ja leima, jonka nuori valloittaja antoi työlleen, olikin määräävänä kokonaiselle aikakaudelle, _hellenistiselle_.

Aleksanteri ei jättänyt jälkeensä kruununperillistä, mutta vähän jälkeen hänen kuolemansa hänen puolisonsa Roksane synnytti pojan, joka sai nimen Aleksanteri. Mutta ennenkuin lapsi oli nähnyt päivänvalon, syntyi armeijassa Babylonissa kiivas kamppailu siitä, kenestä tulisi vainajan seuraaja. Se päättyi sovintoon sankarin paarien ääressä ja seuraavan sisältöiseen sovitteluun: Siinä tapauksessa, että Roksanen odottama lapsi on poika, tulee tästä ja hänen avioliiton ulkopuolella syntyneestä velipuolestaan _Philippoksesta_, erään tanssijattaren pojasta, kuninkaita. Philippos oli tosin jo ehtinyt täyteen ikään, mutta häntä vaivasi kaatuvatauti, ja hän oli heikko, siis kykenemätön hallitsemaan valtakuntaa. Aleksanterin kruunu oli, kuten Wilamowitz sanoo, »siirtynyt idiootille ja vielä syntymättömälle lapselle.» Hallituksen otti senvuoksi käsiinsä _Perdikkas_ valtionhoitajana alaisinaan maaherroina etevimmät Aleksanterin lähimmistä miehistä. Tunnetuimmat heistä olivat _Ptolemāios, Antígonos_ ja _Séleukos_. Makedonian ja Kreikan maaherrana oli _Antipatros_. Kaikki nämä valtiaat olivat voimakkaita luonteita, joiden oli vaikea toimia yhdessä, ja lähimmän miespolven valtiollinen historia onkin täynnä taisteluita näiden Aleksanterin »_diadokien_» — s.o. seuraajain — välillä.

* * * * *

Kreikassa tieto Aleksanterin äkillisestä kuolemasta vaikutti kuin sytyttävä kipinä tukahdutettuun »vapaudenrakkauteen». Kaikkinainen pikkuvaltiopolitiikka oli sammunut Aleksanterin ratkaisevasti vakaannutettua Makedonian hegemonian. Kansankokouksissa ei käsitelty kuin pikkukysymyksiä. Keskusteltiin »kaduista ja kaivoista, joita piti korjata, muurinharjasta, jota piti kalkita ja muusta sellaisesta», lainataksemme Demostheneen sanat, joka kuitenkin alkaakseen uuden »vapaustaistelun» vain odotti, että Aleksanterin kävisi huonosti Aasiassa.

On erittäin mielenkiintoista tarkata Demostheneen ja ateenalaisten eleitä Aleksanterin sotaretken eri tilanteissa. Tuntuu, kuten Droysenista, että »jos helleenisessä maailmassa olisi ollut terveen kansallistunnon alkuakaan, niin Aleksanterin saavuttamain Graneikoksen, Issoksen ja Gaugamelan voittojen, Vähän-Aasian helleenein vapautuksen, Tyroksen ja vanhan kilpailijan Foinikian kauppavallan tuhoamisen ja Persian ylivallan murskaamisen olisi pitänyt saada leppymättömimmätkin sopimaan Aleksanterin kanssa ja kaikkien helleenein olisi toki riemu rinnassa pitänyt kilpailla siitä, että saisivat ottaa osaa hänen vapautustyöhönsä.» Kun tieto Miletoksen vapautuksesta saapui, niin »eikö kautta koko kreikkalaisen maailman käynyt riemunhuuto?» kysyy eräs toinen saksalainen vanhanajan historioitsija. »Vihdoinkin oli toteutunut se, mitä helleenit niin kauan olivat toivoneet ja odottaneet. Olihan Miletos kaupunki, josta persialaissodan sytyttävä kipinä kerran sinkosi, kaupunki, jonka häviön takia koko Ateena vuodatti kyyneleitä, Thaleen ja Anaksimandroksen kaupunki... Mutta kun se jälleen pystytettiin, ei kuulunut riemun kaikua Kreikasta. Kukaan isänmaallinen runoilija ei ole koskaan ylistänyt runoissaan tätä urotyötä.» Vaikutusvaltaiset kreikkalaiset kaupungit käsittivät isänmaallisuuden ja kansalliset tehtävät vallan toisin.