Part 16

Aleksanterin voiton ratkaiseva merkitys ilmeni heti siinä, että kaksi tärkeintä hallituskaupunkia, Babylon ja Susa, heti aukaisi porttinsa voittajalle. Kun hän lähestyi Babylonia, kaupungin satraappi tuli vastaan mukanaan kaupungin avaimet; ja pitkin tietä, joka oli koristettu kukilla ja molemmille puolille sytytetyillä uhritulilla, nuori sankari kulki Babylonian ja Persian valtiasten entiseen pääkaupunkiin babylonialaisten koko ajan pappiensa johtamina suurin joukoin virratessa ulos kaupungista häntä tervehtimään riemuhuudoin ja ojentamaan tervetuliaislahjoja. Suurkuninkaan aarrekammiossa oli suunnattomia rahasummia odottamassa voittajaa. Ne riittivät Aleksanterin sotajoukon jokaisen soturin palkitsemiseen rikkailla lahjoilla.

Mies, joka Niilinmaassa oli uhrannut Egyptin jumalille ja jota oli tervehditty Amonin poikana, uhrasi Babylonissa Mardukille. Täällä Aleksanteri ensi kerran antoi persialaiselle satraapinarvon takaisin. Tämä oli sama mies, joka oli hänelle jättänyt kaupungin avaimet. Näin ilmenee Aleksanderin politiikassa uusi puoli, nimittäin pyrkimys saada persialainen aatelisto puolelleen ja ylipäänsä tehdä ylhäiset persialaiset tasa-arvoisiksi makedonialaisten upseerien kanssa. Makedonialaisille hän oli uskonut kaikki länsi-Aasian satraappikunnat. Maailmanvaltakuntansa itäosassa hän sitävastoin teki useimmissa tapauksissa persialaisia aatelisia satraapeiksi, mutta oli kuitenkin kyllin varovainen ja antoi heille vain siviilitoimivallan ja jätti sotilaallisen vallan makedonialaisille upseereille. Babylonista Aleksanterin marssi kävi edelleen Susaan, missä suurkuninkaalla oli koottuina vielä suuremmat rikkaudet kuin Babylonissa. Niiden arvon sanotaan nousseen aina 50 000 talenttiin. siis yli 2 000 miljoonan markan, määrään, joka olisi tuntunut uskomattomalta, ellei olisi tultu tietämään, että Persian järjestyksessä kolmannesta pääkaupungista löydetyt rikkaudet ne suuresti ylittävät. Kerrotaan, että nämä nousivat aina 120 000 talenttiin eli n. 5 miljaardiin markkaan.

Tässä kaupungissa, joka oli varsinaisen Persian sydän, Aleksanteri sytytti tuleen suurkuninkaan vanhan palatsin. Setripuiset loistohuoneet, joissa Persian kuninkaat olivat hoitaneet hallitusta ja pitäneet loistavia juhlia, hävisivät liekkeihin. Se oli vertauskuvallinen koston toimi, koston siitä, mitä Kserkses ja hänen persialaisensa aikoinaan olivat tehneet kreikkalaisten temppeleille. Yli koko maailman kävi nyt tärisyttävä sanoma, että noin kohtaa lopulta rangaistus sen, joka uskaltaa loukata Hellaan jumalia.[59]

MAAILMANVALTAKUNTA.

Kun Aleksanteri oli marssinut neljänteenkin pääkaupunkiin _Ekbatanaan_, hän jälleen ryhtyi Dareioksen takaa-ajoon. Ei kuitenkaan elävänä tuo onneton kuningas joutunut hänen käsiinsä. Kun lopulta takaa-ajajat olivat aivan hänet saavuttamaisillaan, murhasi hänet eräs petollinen satraappi, joka sitten huudatti itsensä kuolleen seuraajaksi _Artakserkses_-nimisenä.

Nyt alkoi ankara kamppailu Aleksanterin ja väärän Artakserkseen välillä _varsinaisen Persian_ eli Iraanin herruudesta. Iraanilaiset heimot olivat urhoollisia sotureita, ja heitä elähdytti Zoroaster-uskontonsa. Aleksanterin joukoille syntyi tästä vaivalloinen pienoissota vihollista vastaan, joka tuskin oli lyöty _yhdessä_ paikkaa, ennenkuin se ilmaantui esiin milloin siellä, milloin taas täällä, usein mitä odottamattomimmissa seuduissa. Aleksanterin täytyi kokonaan muuttaa taktiikkansa, ja hänen älyllisellä notkeudellaan varustetulle se oli aivan luonnollinen asia. Nerokkaasti käsittäen, mikä oli tarpeen, hän järjesti uudelleen armeijansa kevytliikkeisemmäksi, jakoi sen pienempiin osastoihin ja muodosti kevyempiä jalkaväki- ja ratsuväkijoukkoja. Osa näistä uudenlajisista joukko-osastoista oli muodosteltu myös persialaisista. Sekä poliittiset että sotilaalliset syyt vaikuttivat, että Aleksanteri nyt alkoi käyttää armeijassaan tätäkin kansallisuutta: hänestähän oli nyt tullut _heidän_ kuninkaansa yhtä hyvin kuin makedonialaisten, ja hän halusi senvuoksi opettaa molemmat kansat ymmärtämään toisiansa ja toimimaan yhdessä. Hän oli laajanäköisempi kuin vieläpä niinkin lahjakas mies kuin hänen opettajansa Aristoteles. Suuri filosofi oli neuvonut häntä olemaan helleeneille johtaja, mutta »barbaareille» despootti; helleeneitä hänen tuli pitää ystävinään ja tasa-arvoisinaan, mutta barbaareja käsitellä eläiminä. Tämä neuvo oli kylläkin tyypillinen yleiselle kreikkalaiselle käsitykselle. Mutta Aleksanterin henkinen näköpiiri oli laajempi kuin tavallisten helleenien — ehkä osaksi syystä, että moni helleeni itsepintaisesti piti häntä »barbaarina».

Makedonian Aleksanteri ei ollut vienyt sotajoukkojaan Aasian sydämeen tehdäkseen aasialaiset Lännen kansojen orjiksi. Hänen maailmanvaltakunnassaan ei enää pitänyt olla puhetta voittajasta ja voitetusta, ei myöskään helleeneistä ja barbaareista. Sitä mukaa kuin hän laski maailman alleen, muuttuivat hänen sotajoukkonsa, hänen ympäristönsä, hän itsekin. Veristen taistelujen jälkeen hänen ensimmäinen toimensa oli aseittensa lyömien haavojen parantaminen, armahdus, rauhoittaminen ja uudelleen järjestely. Eräs vanha kirjailija on kuvannut hänen pyrkimyksiään seuraavin sanoin: »Hän käski kaikkia pitämään koko maailmaa isänmaanaan ja vieraina vain niitä, jotka olivat huonoja ihmisiä.» Mutta rauhantyö, joka häntä odotti sotaisten urotekojen jälkeen, ei ollut vähemmän vaativaa kuin sodan veriset toimet.

Vielä oli kuitenkin nuorella kuninkaalla tehtäviä ase kädessä ratkaistavina. Ensin hänen täytyi kuitata laskut väärän Artakserkseen kanssa, joka oli paennut Persian valtakunnan koillisiin osiin. Vaati Aleksanterilta kolmen vuoden taistelut, ennenkuin Iraani Jaksartes-virtaan saakka saatiin tottelevaksi maankolkaksi.[60] Tuo itseään Artakserkseeksi nimittävä mies luovutettiin lopulta Aleksanterille. Persialainen tuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan, ja hänet mestattiin itämaisen julmalla tavalla. Lopuksi hänet ristiinnaulittiin.

Aleksanterin valtausten turvaksi perustettiin lujia kaupunkeja, joihin asetettiin vahva makedonialainen varusväki. Useiden näiden »Aleksanterin kaupunkien» asema oli liikenteeseen katsoen niin kaukonäköisesti valittu, että ne ovat olemassa ja kukoistavat vielä tänäänkin.

Mitä varmemmaksi Aleksanteri alkoi tuntea itsensä uudella valtaistuimellaan, sitä enemmän hän rupesi käyttäytymään itämaisen valtiaan tavoin. Hän pukeutui Persian kuninkaitten juhla-asuun, ja häntä tervehdittiin samoin kunnianosoituksin kuin kaikkia suurkuninkaita ennen häntä. Ylipäänsä hän noudatti persialaisia tapoja. Hän opetteli persian kielen ja otti yhä useampia persialaisia palvelukseensa.

Persialaisten hallitsijana hänen velvollisuutensa luonnollisesti oli ottaa huomioon alamaistensa enemmistön mieli seuraamalla ulkonaisessa esiintymisessään heidän perintätapojaan. Muuten he pitäisivät häntä vieraana ja vallananastajana, ja se tehtävä, jonka hän oli itselleen ottanut, tulisi vaikeammaksi ellei vallan mahdottomaksi suorittaa. Sillä ajan mittaan hän ei voisi perustaa kokonaisen maanosan valtiuttansa kouralliseen makedonialaisia, olivatpa nämä kuinka oivia tahansa taistelukentällä. Mutta kreikkalaiset ja makedonialaiset arvelivat, että tuo itämainen käytös meni liian pitkälle, ja tästä länsi- ja itämaisen käsityksen vastakkaisuudesta johtui pari kauhistavaa murhenäytelmää.

Toinen oli hänen nuoruudenystävänsä Philotaan ja tämän kunnioitetun vanhan isän, Parmenionin mestaaminen. Philotas oli itse huomattava kenraali ja kuului Aleksanterin jokapäiväiseen seuraan. Oikein aito makedonialainen hän oli: urhoollinen, jäykkä, kunnianhimoinen ja täynnä voittajan rajatonta itsetuntoa kukistettuja »barbaareja» kohtaan. Hän ei lainkaan hyväksynyt kuninkaan inhimillistä voitettujen kansain käsittelyä.

Jo Aleksanterin käydessä Egyptissä lienee hänelle ja Philotaalle tullut jotakin vänkää väliin. Syynä lienevät olleet muutamat kärkevät ajatukset kuninkaan suhtautumisesta Zeus-Amoniin, jotka tulivat hänen korkeutensa kuuluviin. Niinpä kenraalia eräänä päivänä syytettiin, että vaikka hän tiesi Aleksanteria vastaan tehdystä salaliitosta, hän ei kuitenkaan ollut antanut ilmi sitä kuninkaalle. Hän tunnustikin Aleksanterille, että hän oli kuullut puhuttavan tuollaisista suunnitelmista, mutta että tuo kaikki oli aivan ilmeisesti ollut muutamain nuorukaisten pelkkää kerskailua. Sillä kertaa Philotas pääsikin vapaaksi ja Aleksanteri ojensi hänelle kätensä luottamuksensa osoitukseksi ja seurusteli hänen kanssaan kuten ennen. Mutta Philotas oli nuoruusvuosiltaan tottunut suoraan sanomaan ystävälleen totuuden, ja kun nyt satumaiset menestykset alkoivat nousta Aleksanterille päähän, hän ei suinkaan peitellyt paheksumistaan.

Tätä oli uuden suurkuninkaan vaikea sietää, varsinkin kun Philotaassa, niin kykenevä kuin hän olikin, kuitenkin oli paljon kerskuria. Ei varmastikaan Aleksanterista ollut hauskaa kuulla kerrottavan, kuinka hänen ystävänsä oli kehunut, että Aasian valloituksessa hän ja hänen isänsä olivat olleet päähenkilöinä. Vähempiarvoisia kohtaan mies myös esiintyi ylpeästi ja hävittömästi, ja hänestä ei siksi lainkaan pidetty. Lopulta Aleksanterin korviin tuli niin paljon ilmiantoja Philotasta vastaan, että hän äkkiä vihoissaan antoi vangita hänet ja kutsui kokoon erään armeijaosaston eräänlaiseksi tuomioistuimeksi. Vangittaessa löydettiin Parmenionin pojalleen lähettämä kirje, jonka käänteet olivat epämääräisiä ja horjuvia, mutta ne _voitiin_ kuitenkin saada viittaamaan Aleksanteria vastaan tehtyyn salaliittoon.

Kuningas asetti Philotaan vastaamaan tuomioistuimen eteen, joka oli muodostettu makedonialaisista upseereista ja sotamiehistä. Nämä julistivat sekä hänet että joukon muita ylhäisiä makedonialaisia syypäiksi valtiopetokseen ja pistivät keihäillään heidät kaikki kuoliaiksi.

Philotaan mestaamisen jälkeen tuli hänen isänsä vuoro. Aina siitä päivästä, jolloin Parmenion oli yrittänyt estää Aleksanteria ottamasta Philippoksen terveellistä lääkettä, oli kuninkaan sydämen pohjalla itänyt epäluulo Parmenionia kohtaan. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut Philotaalle, Aleksanterin tietysti piti pelätä isän kostoa, ja sen vaara oli sitäkin suurempi, kun Parmenion nautti erinomaisen suurta kunnioitusta koko sotajoukossa. Luultavasti Aleksanteri oli myös vakuutettu, ettei isä voinut olla tietämätön siitä rikoksesta, josta poikaa oli syytetty.

Ettei synnyttäisi sisäistä sotaa, Aleksanterin täytyi toimia salassa. Hän houkutteli muutamia Parmenionin parhaita ystäviä raivaamaan hänet pois tieltä. Kerran, kun hän ei osannut olla varuillaan, he pistivät hänet kuoliaaksi. Niin päättyi vanhan, ansioituneen soturin kunniakas ura salamurhaan.

Tunnemme nykyjään liian vähän tilannetta voidaksemme ratkaista kysymyksen Philotaan ja Parmenionin syyllisyydestä. Monet seikat puhuvat sen puolesta, että kysymyksessä oli vaarallinen ilmautuma vanhamakedonialaisen käsityksen ja Aleksanterin hallitusjärjestelmän välisestä kamppailusta, joka alkoi Aleksanterin hylätessä Dareioksen viimeisen rauhantarjouksen. Hirvittävää oli joka tapauksessa, että kaksi niin kovin ansiokasta miestä kuin Parmenion ja Philotas joutuivat saamaan tuollaisen lopun. Tällaisissa tilaisuuksissa Aleksanterissa ilmenee hänen äitinsä demonista intohimoa. On otettava myös huomioon, että ne ylivoimaiset rasitukset, joihin hän oli antautunut uuvuttavassa troopillisessa ilmastossa, olivat pahasti koskeneet hänen hermostoonsa, ja että satumaiset menestykset olivat osaltaan järkyttäneet tämän sielun tasapainoa, jonka syvyyksissä niin voimakkaat intohimot kytivät.

Vielä kauhistuttavampana tämä esiintyy draamassa, joka näyteltiin vähän senjälkeen. Traagillinen päähenkilö on tässä Kleitos, sama mies, joka oli pelastanut Aleksanterin hengen Graneikos-joella. Tragedia näyteltiin eräiden juominkien yhteydessä, jotka Aleksanteri ja hänen ystävänsä pitivät. Mieliala oli hyvin korkea. Puhuttiin ylitsevuotavin sanoin kuninkaan urotöistä. Innokkaimmat ihailijat imartelivat Aleksanteria Philippoksen kustannuksella ja koroittivat hänet jumalien joukkoon.

Tämä oli lopulta liikaa Kleitokselle. Humala teki hänet varomattomaksi. Hän alkoi ylistää Philippoksen urotöitä ja halventaa Aleksanterin sekä muistutti nuorelle kuninkaalle, että tämä makedonialaisten soturien avulla oli suorittanut urotyönsä, näiden soturien avulla, jotka hän nyt syrjäytti persialaisten takia, ja ennen kaikkea Parmenionin avulla —, jonka hän äskettäin oli murhauttanut. Ja puiden nyrkkiään kuninkaalle hän huusi: »Ajattele, että tämä käsi pelasti sinut Graneikos-joella! Kuuntele totuuden kaunistelematonta kieltä ja lakkaa ympäröimästä itseäsi barbaareilla ja orjilla, jotka heittäytyvät tomuun edessäsi ja suutelevat vaatteittesi helmaa!» Aleksanteri, joka myös oli juopunut liikaa, joutui suunniltaan, tarttui lopulta keihääseen ja lävisti sillä Kleitoksen sanoen: »Mene nyt Parmenionin luo!»

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli vastavaikutus hänen nähdessään henkensä pelastajan maassa verisenä ruumiina. Hän tempasi keihään Kleitoksen ruumiista ja hänen kerrotaan aikoneen lävistää sillä itsensä. Mutta hänen ystävänsä estivät hänet siitä ja veivät hänet väkisin makuuhuoneeseen. Kolme päivää hän sitten makasi vuoteessaan, äänekkäästi osoittaen tuskaansa, syömättä ja juomatta, alinomaa syyttäen itseään ystäviensä murhaamisesta ja toivoen vain kuolemaa.

Aleksanterin historian paras esittäjä vanhalla ajalla, _Arrianos_-niminen kreikkalais-roomalainen upseeri ja virkamies, joka eli toisen vuosisadan keskivaiheilla j.Kr. lausuu Aleksanterin kuohahtelevan kiivauden johdosta muutamia varteen otettavia mietelmiä. Arrianos ei koskaan peittele sankarinsa vikoja, vaan muistuttaa, että tulee ottaa huomioon hänen nuoruutensa ja myös se, että onni alati häntä seurasi ja että ruhtinaita heidän omaksi vahingokseen aina ympäröivät imartelijat ja matelevat kaikkeenmyöntyjät. Heidän on siksi vaikeampi pidättäytyä kuin muiden ihmisten. »Mutta, mikäli tiedän», historioitsijamme jatkaa, »Aleksanteri on ollut ainoa muinaisajan kuningas, joka on omistanut _sen_ ominaisuuden, että on _katunut_ tekemäänsä hairahdusta; ja se osoittaa hänen luonteensa jaloutta. Useimpien laitahan on siten, että vaikkakin he ovat nähneet tehneensä vääryyden, he koettavat puolustaa menettelyään ja kuvittelevat siten peittävänsä virheen. Mutta siinä he ajattelevat väärin. Minun käsittääkseni on vain yksi tapa saada virhe korjatuksi, sen avoin tunnustaminen ja katumuksensa osoittaminen. Sillä silloin tuntuu niistä, jotka ovat joutuneet kärsimään väärästä teosta, että heidän tuskansa ei ole niin toivottoman katkera; ja syyllinen voi toivoa, ettei hän koskaan tulevaisuudessa ole tekevä itseään syypääksi samanlaiseen äkkipikaisuuteen.»

* * * * *

Vuosi 327 alkaa uuden vaiheen Aleksanterin sotatoimissa Aasiassa. Hän laajentaa ne silloin käsittämään Intian, kultamaan, missä joet kuljettivat kultahiekkaa. Sieltä tuli suurin osa suurkuninkaan aarteista jaloina metalleina, helminä ja jalokivinä. Aleksanterin Intianretken tarkoituksena oli laskea hänen maailmanvaltansa päätekivi. Hän näet luuli, että tämän maan kautta saavutettaisiin Aasiaa idässä rajoittava valtameri.

Satumaa ei kuitenkaan houkutellut yksin _valloittaja_ Aleksanteria, vaan myös _löytöretkeilijää_. Kreikkalaisille oli kokonaan uusi se maailma, joka avautui, kun he tulivat Induksen viittä lähdehaaraa ympäröivään »Viiden virran maahan», maailmaan kasvi- ja eläinkuntineen, jollaista he eivät koskaan ennen olleet nähneet. Täällä asui myös kansa, jonka kastijakoa, uskonnollisia tapoja ja yhteiskuntalaitoksia kreikkalaiset eivät koskaan voineet kylliksi kummastella.

Ainoa, joka kykeni kreikkalaisille lujempaan vastarinnan tekoon, oli kuningas _Poros_. Hän oli koonnut valtavan sotajoukon, mihin kuului pari sataa elefanttia, joilla oli selässään tornit täynnä jousi- ja keihäsmiehiä. Nämä elefantit hän oli asettanut jalkaväen eteen niin suurin välein, että eläinten muodostama rintama tuli koko taistelurivistön pituiseksi. Tarkoitus oli, että valtavat eläimet pelästyttäisivät makedonialaisten hevoset, niin että ratsumiehet eivät saisi niitä hyökkäykseen.

Mutta Aleksanteri teki Poroksen tuumat tyhjiksi käymällä ratsuväellään vihollisen kimppuun molemmilta sivuilta ja selkäpuolelta eikä edestä. Yleisessä sekamelskassa elefantit ja ihmiset joutuivat sekaisin. Eläimet vimmastuivat, ja kun kreikkalaiset olivat ampuneet kuoliaiksi niiden ajajat, ne tulivat aivan hurjiksi ja polkivat maahan sekä intialaisia että kreikkalaisia. Lopulta kreikkalaisten keihäänheittäjäin tuottamat haavat saivat ne niin uuvuksiin, ettei niitä enää voitu saada hyökkäykseen, vaan ne, kuten Arrianos lausuu, »valittaen ja ulvoen väistyivät askel askeleelta pää kohti vihollista aivan kuin sotalaivat, joita soudetaan taaksepäin.» Poros itse, jättiläismäinen mies[61], johti taistelua elefantin selästä ja yritti mahdollisimman kauan pitää koossa joukkojaan, mutta joutui lopulta vaikeasti haavoittuneena Aleksanterin valtaan. Elefantista, jonka selässä hän oli, Plutarkhos sanoo, että se »taistelussa oli aivan uskomattomalla tavalla huolehtinut herrastaan. Niin kauan kuin kuningas oli täysissä voimissaan, elefantti hurjasti puolustautui vihollisia vastaan ja polki kuoliaaksi monta heistä. Mutta kun uskollinen eläin huomasi, että kuningas oli haavoittunut ja voimaton, se varovaisesti polvistui ja veti kärsällään nuolet herransa ruumiista.»

Aleksanterin valtasi ihailu yhtä paljon Poros-kuninkaan komeaa ulkonäköä kuin hänen urhoollisuuttaan kohtaan, ja hän pyysi tätä sanomaan, mitä hän vankina halusi. »Haluan, että minua kohdellaan kuninkaallisesti», oli Poroksen ylpeä vastaus. Tuollaiset sanat voittivat Aleksanterin sydämen, ja hän kohteli vankia kuninkaallisen jalomielisesti. Täten hän Poroksesta sai uskollisen liittolaisen.

Eräästä puheesta, jonka Aleksanteri taistelun jälkeen piti sotilailleen, ilmenee, että hän ajatteli täydentää valloituskulkuaan aina maailman ääreen asti. Se oli hänen maantieteellisen käsityksensä mukaan siinä paikassa, missä Ganges laskee Valtamereen, ja sen mukaan Kaspian-meri oli itäisen valtameren lahti.[62] Jatkamalla voittokulkuaan sinne asti hän siis tulisi koko Aasian herraksi. Kun hän tuli itäisimmälle Induksen viidestä alkuhaarasta, hän tämän yli-inhimillisen suunnitelman ilmaisi joukoilleen. Mutta nyt tapahtui uskomatonta: Aleksanteri komensi eteenpäin, mutta sotamiehet kieltäytyivät kulkemasta kauemmaksi itään. Yli kaksi kuukautta kestäneet troopilliset rankkasateet olivat masentaneet heidän seikkailunhalunsa, ja he aivan yksinkertaisesti kieltäytyivät lähtemästä kauemmas tuntemattomaan. Ensimmäisen kerran elämässään Aleksanterin täytyi antaa paluukäsky. _Hänenkin_ mahtikeinoillaan oli rajansa. Luonto oli hänen tahtoansa voimakkaampi.[63]

Hän antoi nyt osan sotureistaan nousta laivoihin ja veneisiin ja purjehtia Indus-virtaa alas, samalla kuin muu armeija suojellen saattoi sitä kulkien pitkin molempia rantoja. Tarvittiin kymmenen kuukautta, ennenkuin tultiin tämän valtavan joen suulle. Mutta silloin Aleksanteri myös oli saattanut valtaansa koko Indus-laaksoon.

Nyt hän aikoi yhdistää tämän rajamaan lujemmin omaan valtakuntaansa avaamalla mukavamman kauppatien yli meren Indukselta Eufrat- ja Tigris virroille. Tässä tarkoituksessa hän antoi amiraalinsa Néarkhoksen osa joukkoja mukanaan purjehtia Induksen suulta länteen pitkin rannikkoa ja tutkia minkälaisia mahdollisuuksia oli siellä satamien ja kauppapaikkojen perustamiselle. Aleksanteri itse kulki osan armeijan kanssa lähellä rannikkoa järjestääkseen ruokavarastoja ja kaivauttaakseen kaivoja merta myöten kulkevia varten, kun taas päävoimat valitsivat pohjoisemman tien yhtyäkseen eteläisessä Persiassa Aleksanteriin.

Nearkhos löysi meritien Indus-virralta Eufratille ja Tigrikselle tai, oikeammin sanottuna, löysi sen uudestaan, sillä sitä oli luultavasti käytetty vanhan Babylonian ajalla, mutta sitten se oli jäänyt unohduksiin.

Aleksanterin oma marssi Belutshistanin hehkuvan kuumain erämaitten halki oli tavattoman rasittava. Tuhansittain ihmisiä, hevosia ja kuormajuhtia sortui nälkään, janoon ja tropiikinmaiden kauheaan kuumuuteen. Se kävi niin raskaaksi, että täytyi pitkiä matkoja marssia vain öisin ja päivät viettää raukeassa levossa. Tavattomin ponnistuksin nälkäänäkevät ja janoiset soturit laahustivat eteenpäin halki hiekkakinosten, joka askelella syvään upoten. He teurastivat hevosia, kameeleja ja aaseja saadakseen jotakin, millä elää, he riisuivat kuormajuhdat sairaita kuljettavain vaunujen edestä ja jättivät nämä oman onnensa varaan. Joka uupumuksesta jäi jälkeen, voi tuskin yön lopulla enää löytää jälkeäkään tovereistansa. Hänen osansa oli nääntyä hietakinoksiin erämaan hehkuvankuumain henkäysten hitaasti kuoliaaksi kiduttamana. Vain nuorta kuningasta saatiin kiittää, ettei joka miestä sama kohtalo kohdannut. Hänen vankkumattoman tarmonsa avulla armeijan kokoon kutistuneet jäännökset pelastuivat Persiaan.[64]

Kreikkalaisten tällä retkellä kokemat kärsimykset lienevät vertaistaan vailla koko maailman sotahistoriassa aina Napoleonin armeijan kärsimyksiin asti Venäjän lumikentillä v. 1812. Mutta siinä on suuri erotus näiden kahden maailmanvalloittajan välillä, että Aleksanteri ei edes suurimmassa hengenvaarassa olisi Napoleonin tavoin jättänyt urheita sotureitaan oman onnensa varaan. Tätä todistaa kertomus, kuinka eräänä päivänä muutamat makedonialaiset ratsumiehet löysivät vuorenkolosta vähän vettä ja kypärissä toivat sen kuninkaalle. »Olenko minä ainoa, joka saan sammuttaa janoni?» Aleksanteri kysyi — ja heitti veden maahan. Nuoren kuninkaan itsehillintä terästi sotilaita ja kannusti heitä uusiin yrityksiin. »Oli», Arrianos sanoo, »aivan kuin Aleksanterin pois kaatama vesi olisi koitunut kaikille juomaksi.»

Palatessaan Persiaan Aleksanteri sai vastaanottaa ilosanoman, että Nearkhos oli saapunut erääseen eteläiseen satamaan. Mutta monet vaarat hän oli saanut kestää taistellen sekä myrskyjä että vihamielisiä kansoja vastaan.

Keväällä 324 maailmanvalloittaja-armeijan jäännös saapui Susaan. Aleksanteri oli silloin ollut poissa niin kauan ja saanut kestää niin monta vaarallista seikkailua, että oli tuskin odotettu hänen hengissä palaavan. Oli jo todellakin aika hänen palata, sillä hänen ollessa sodassa monet satraapeista olivat tottuneet suureen itsevaltaisuuteen ja elivät ja hallitsivat, kuin ei olisi mitään esivaltaa. He olivat värvänneet omia sotajoukkoja ja odottivat vain, että huhu Aleksanterin kuolemasta saisi varmuuden, niin he kyllä kaikki tyynni ymmärtäisivät laittautua itsenäisiksi ruhtinaiksi. Koko Aleksanterin valta oli kyseessä. Yksi ainoa heikkouden merkki hänen esiintymisessään — ja kaikki tyynni olisi voinut romahtaa.

Rautaisella kädellä nuori kuningas tarttui omavaltaisiin. Kauhistuttava hän oli vihassaan. Nuorukainen oli kovettunut mieheksi. Pian oli taas kaikki järjestyksessä ja kunnossa. Mutta tämän jälkeen hän antoi useimmat satraappikunnat idässäkin makedonialaisille.