Part 18

Jos ateenalaiset olisivat halunneet, he olisivat jo Aleksanterin vapautussodan alussa voineet poistaa ainoan tosi vaaran, mikä uhkasi tätä hanketta kaikkien helleenien yhteistä vihollista vastaan. Jos näet helleenit päättävästi olisivat koko merivoimineen menneet mukaan Aleksanterin puolelle, hän olisi ollut persialaisia voimakkaampi myös merellä, ja sodan lopputulos jo siten alusta asti ollut varma. Aleksanteri olisi varmasti maksanut korkean hinnan tuollaisesta avusta, ja Ateena olisi vielä kerran saanut tilaisuuden näytellä tärkeää osaa politiikassa.

Mutta ateenalaiset eivät tahtoneet. Demosthenes ja hänen ystävänsä eivät heitä siihen päästäneet. Ateenalaiset rajoittuivat varovaisesti asettamaan sopimuksenmukaiset kaksikymmentä laivaa Aleksanterin käytettäviksi. Mutta muuten he pysyttelivät puolueettomina ja odottelevina.

Kuumeenomaisella jännityksellä he odottivat Issoksen suuren voimainkoetuksen tulosta. Demosthenes. osoitti niille, jotka halusivat kuunnella —ja niitä oli paljon — että Aleksanterin sotajoukon persialaiset ratsumiesmassat aivan varmasti polkisivat maahan. Kuitenkin hän oli kyllin diplomaatti odottamaan taistelun ratkaisua, ennenkuin hän antaisi Ateenan päättää liittyä avoimesti Persian puolelle.

Silloin tuli tieto, että Aleksanteri oli saavuttanut ratkaisevan voiton. Mitä silloin ateenalaiset ja heidän liittolaisensa tekivät? He päättivät antaa kunnialahjan voittajalle, kultaisen seppeleen kiitollisuutensa ilmaukseksi siitä, mitä hän oli tehnyt Kreikan vapauden hyväksi.

Sitten kului muutamia vuosia uudessa odotuksessa.

Mutta kun tuli tieto, että »itsevaltias» lopultakin oli kuollut, mikä poliittinen vireys kaikkialla, mitä toiveita uuden vapauden aikakaudesta!

* * * * *

Sparttalaiset taas eivät koskaan olleet avustaneet Philippoksen perustamaa Korinthoksen liittoa. Koko ajan, kun Aleksanteri oli Aasiassa, he olivat jos mahdollista vielä kärsimättömämpinä kuin ateenalaiset odottaneet sopivaa tilaisuutta entisen valtansa saavuttamiseen Kreikassa, vaikka se toisen kerran pitäisi ostaa pettämällä Kreikan yhteinen asia. Heti Aleksanterin kuljettua Aasian puolelle he ryhtyivät yhteyteen suurkuninkaan kanssa. Issoksen taistelun jälkeen he esiintyivät niin uhkaavasti, että syntyi suoranainen sota heidän ja Aleksanterin Makedoniaan asettaman maaherran, Antipatroksen välillä. Verisessä taistelussa sparttalaiset voitettiin v. 331, ja sitten ei mikään Kreikan valtio uskaltanut ajatella kapinaa Makedoniaa vastaan, niin kauan kuin Aleksanteri eli. Mutta sitä todella suurenmoista, mitä noina monivaiheisina vuosina tapahtui, eivät ateenalaiset eivätkä sparttalaiset nähneet, eivät _tahtoneet_ nähdä.

Kun nyt huhu Aleksanterin kuolemasta oli saanut vahvistuksen, makedonialaisvastaiset puoluejohtajat kaikkialla intohimoisin sanoin kehoittivat kansaa astumaan helleenien uuden vapaustaistelun johtoon ja siinä tarkoituksessa kokoamaan kaikki Kreikan valtiot liittoon. Ne sanat saivat heti vastakaikua. Demostheneen ja muiden kansanjohtajain ansiosta vapausliike levisi kuin kulovalkea yli melkein koko Kreikan, ja melkoinen sotajoukko kävi taisteluun Antipatrosta vastaan. Yritys päättyi kuitenkin niin, että liittoutuneet kärsivät perinpohjaisen tappion ja huomattavimmat kansanjohtajat mestattiin. Demosthenes vältti tämän kohtalon ottamalla myrkkyä.[66]

Kun sitten Antipatros muutamia vuosia myöhemmin kuoli, syttyi Makedoniassa sisällissota. Näihin kahakoihin sekaantui myös kunnianhimoinen Olympias. Hän tappoi heikkomielisen Philippoksen ja hänen puolisonsa ja satakunnan heidän puoluelaisiaan, mutta Antipatroksen poika voitti ja otti vangiksi hänet. Murhattujen omaiset vaativat hänen henkeänsä, ja makedonialainen kansantuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan. Taipumattomana kuten oli elänytkin, hän otti vastaan kohtalonsa.

Muutamia vuosia myöhemmin — nimittäin v. 310 e.Kr. — Kassandros raivasi tieltä myös nuoren Aleksanterin, kauniin ja lupaavan lapsen, ja hänen ihanan äitinsä. Roksane itse oli sitä ennen murhauttanut Aleksanterin kuningatarpuolison.

Silloin muutamat Kassandroksen vastustajista ottivat peliin häntä vastaan Aleksanterin sivukantaisen pojan, jonka äiti oli eräs ylhäinen fryygialainen nainen, seitsentoistavuotiaan Heraklén. Mutta häntäkin odotti sama kohtalo kuin sukulaisiaan. Nuorukainen kutsuttiin suuriin juhliin, ja kun kemut olivat päässeet huippukohtaansa, hänet pistettiin kuoliaaksi. Hänen rikkomuksensa oli sama kuin muidenkin uhrien: hän oli Aleksanterin sukua.

Nyt oli jäljellä vain Aleksanterin sisko, lahjakas _Kleopātra_. Hän oli ollut aikaisemmin naimisissa enonsa, Epeiroksen kuninkaan kanssa, mutta oli nyt leski. Monet mahtavain kruununtavoittelijoiden naimatarjoukset hän oli sen jälkeen hylännyt, mutta aikoi nyt mennä naimisiin Ptolemaioksen kanssa. Mutta Antigonos ehkäisi hänen aikeensa myrkytyttämällä hänet. Philippoksen ja Aleksanterin hallitsijasuku oli kokonaan hävitetty.

* * * * *

Sillä välin kuin tämä tapahtui Kreikassa, kävi idässä vimmattu taistelu sekä valtionhoitajan ja diadokien että vielä diadokien välillä keskenään. Nämä sotapäälliköt, jotka ennen olivat vuosikymmeniä yhdessä taistelleet ja parhaina tovereina nauttineet pöydän ja pikarin iloja, ottelivat nyt keskenään elämästä ja kuolemasta ja koettivat ryöstää toisiltaan maat. Jo kaksi vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen Perdikkas sai surmansa murhaajan kädestä.

Diadokeista kaikkein voimakkain ja tarmokkain oli _Antigonos_, jota nimitettiin »kykloopiksi», sillä hän oli silmäpuoli. Hän laajensi maaherrakuntaansa saaden voittoja kilpailijoistaan, eli ja hallitsi kuin Aasian suurkuningas ja tavoitteli koko Aleksanterin valtakunnan herruutta. Mutta lopulta tämä raudankova mies kaatui ase kädessä yli 80 vuoden ikäisenä suuressa taistelussa Seleukosta ja muita kilpailijoitaan vastaan v. 301. Täten Aleksanterin suuri yhdistämisajatus oli rauennut. Hänen valtakuntansa jaettiin kolmeen valtioon, joista _Makedonia_ joutui Antigonoksen suvulle, suurin osa _etu-Aasiaa_ seleukideille ja _Egypti_ Ptolemaioksille. Mutta silti eivät olot vakaantuneet. Kaksi seuraavaakin vuosikymmentä oli täynnä kiistoja ja kamppailuja. Ptolemaiosten ja seleukidein välillä oli kauppapoliittisesti tärkeä Syyria riitakapulana, aivan kuten ennen faaraot olivat taistelleet tämän maan omistamisesta ensin Mesopotamian valtiaitten ja sitten heettiläisten kuninkaitten kanssa. Molemmat puolet tavoittelivat Foinikian rannikon satamia, Libanonin metsien laivanrakennuspuita ja vuorien malmeja. Ptolemaiokset kilpailivat myös Antigonoksen jälkeläisten kanssa Aigeian meren herruudesta. Ei mikään kolmesta osavaltiosta pyrkinyt enää maailmanherruuteen, mutta kaikki ne tahtoivat olla suurvalloista ensimmäisenä.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Job. Gust. Droysen, Geschichte des Hellenismus.

HELLENISTINEN AIKA

MAAILMAN TALOUDELLISEN KEHITYKSEN UUSI VAIHE.

Hellenistinen aika on antanut entistä kansainvälisemmän luonteen taloudelliselle elämälle ja uusinut sitä kapitalismin henkeen. Aina höyryn ja industrialismin[67] aikakaudelle saakka se sitten kulkee pääasiallisesti samoja ratoja kuin hellenistisellä ajalla. Oleellisin ero on, että työn suorituttaminen orjilla lakkaa kristinuskon voittaessa alaa.

Helleenien suuri leviäminen oli pääasiassa lakannut 6. vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. idässä Persian valtakunnan perustamisen, lännessä Karthagon ja etruskien kasvavan vallan johdosta. Sitten siirtolaisuus, nopeasti kasvavan väkiluvun varaventtiili, oli ollut tukossa yli kaksi vuosisataa, kunnes Aleksanteri Suuri sen jälleen aukaisi. Tämän pitkän luonnottoman tilan seurauksia olivat ne yhteiskunnalliset pulmat, jotka peloponnesolaissotien ajoista alkaen tuottivat Kreikalle vahinkoa. Maan liian lukuisa väestö joko tuhosi itseään sisällissodilla tai värväytyi palkkasotureiksi vieraan palvelukseen.

Aleksanteri sitävastoin avasi uuden maailman kreikkalaisille ja antoi heille siten mahdollisuuksia paremmalla tavalla käyttää kansanvoimaa, joka uhkasi murtaa patonsa. Hänen valloituksillaan Itämailla on kaupalle, liikenteelle ja taloudelliselle elämälle yleensä ollut merkitys, joka on verrattavissa Amerikan löytöön 18 vuosisataa myöhemmin. Molemmat nämä tapahtumat ovat uusien vaiheiden johdantoa ihmiskunnan historiassa. Ennen Aleksanteria Välimeren seudut ja kaukaisemmat itämaat olivat muodostaneet kaksi toistensa vieressä olevaa eri maailmaa. Tosin kreikkalaisten siirtyminen Vähään-Aasiaan, Sisiliaan, etelä-Sisiliaan ja moniin muihin maihin oli synnyttänyt kreikkalaisia kaupunkeja ympäriinsä Välimeren rannoille, mutta Syyrian rannikoillahan ei kreikkalaista siirtoasutusta ollut, ja niissä seuduin, minne kreikkalaisia oli asettunut asumaan Itämaille, he eivät missään olleet tunkeneet syvemmälle sisämaahan. Sisä-Aasiaan, Intiaan ja Arabiaan johtavat kauppatiet persialaiset, foinikialaiset ja egyptiläiset olivat tarkasti pitäneet muilta kansoilta suljettuina. Nyt sitävastoin Aleksanteri oli avannut Aasian Intiaan ja Egyptin ensimmäiseen kataraktiin saakka ei ainoastaan makedonialaisen ratsumiehen peitselle, vaan myös helleeni-kauppiaan laivalle ja kuorma-aasille. Siten hän oli hankkinut helleeneille määrättömän laajat raakatavara- ja tavarankuluttajaseudut. Nyt myös suurkuninkaan jalometalliaarteet pantiin liikkeeseen rahaksi lyötynä. Kaikki tämä aiheutti Hellaan elinkeinoelämän elpymisen, jota voi verrata siihen, mikä seurasi kreikkalaisten suurta siirtoasutusta 8., 7. ja 6. vuosisadalla.

Mutta määrätietoisuudella, joka oli ominaista kaikelle, mihin Aleksanteri ryhtyi, nuori valloittaja työskenteli kreikkalaisen sekä henkisen että aineellisen kulttuurin levittämiseksi. Perustamalla joukon uusia kaupunkeja Egyptin Aleksandreiasta aina Jaksartes-virran varrelle »uloimpaan Aleksandreiaan» asti, hän hankki kaikkialle vanhaan maailmaan helleenisen sivistyksen tukikohtia. Näiden sivistyskeskuksien välistä liikennettä hän edisti avaamalla maanmiestensä käytettäväksi persialaisten suurenmoisen tieverkon ja sitä kehittämällä sekä valmistelemalla myös uusien merireittien käytäntöön ottamista.

Hänen diadokinsa seurasivat esimerkkiä ja hankkivat kilpaa tuhansia helleenejä, ei ainoastaan palkkasotureita, vaan myös kauppiaita ja käsityöläisiä, lähtemään Itämaihin asuttamaan uusia kaupunkeja, joita Aleksanteri ja hänen seuraajansa olivat perustaneet. _Uusi kreikkalainen siirtoasutuskausi_, kolmas järjestyksessä, alkaa.

Seleukos ja hänen poikansa Antiokhos ovat maailmanhistorian suurimmat kaupunkienperustajat. Aleksanterin aloittamaa asutusta he jatkoivat suurisuuntaisesti yli koko Aasian, Intian ja Turaanin arojen rajoille saakka. Se on valtavin asutus, minkä mikään hallitus koskaan on pannut toimeen.

Kaikki tämän suunnattoman suuren alueen viljavat seudut suorastaan kylvettiin täyteen kukoistavia kreikkalaisia kaupunkiyhdyskuntia, joilla oli kreikkalaiset nimet. Myös Syyria sai nyt samalla tavoin helleenisen leiman. Kaikkialla näissä vastaperustetuissa yhdyskunnissa väestön ydin oli kreikkalaista, ja kreikan kieli oli virallisena kielenä. Neuvosto ja kansankokous kokoontuivat torille neuvottelemaan ja vaaleja toimittamaan. Kreikkalaisille jumalille rakennettiin temppeleitä. Siten seleukidikuninkaat sulattivat aasialaiseen valtaansa länsimaisen kansalaishengen ja itsehallinnon aineksia. Hellenistisen sivistyksen siemeniä kylvettiin yli koko Aasian. Itämaille asumaan asettuvat kreikkalaiset tulivat sinne täynnä nuorekkaan reipasta yritteliäisyyttä ja herättivät uutta elämää kansoihin, jotka olivat jo vaipumaisillaan itämaiseen uneliaisuuteen. Kreikkalaiset osasivat herättää eloon Itämaan uinuvat miljoonat. Minne he asettuivat asumaan, siellä syntyi vilkasta ja mitä moninaisinta teollisuustoimintaa ja monin paikoin myös tuottavaa maanviljelystä.

Helleeniset kaupungit olivat kuin saaristo mahtavassa valtameressä. Monelle niistä luonnollisesti valtameri oli ylivoimainen, mutta muutamat säilyttivät kauan henkisen erikoisleimansa.

Mutta lopulta nämäkin nieli ääretön itämainen ihmismeri, tämä raskas, liikkumaton Itämaa, missä hallitukset ja vallat ovat vain pintavärettä, mutta kansan tavat ja elämänkatsomus pysyvät muuttumattomina kuin luonto itse. hellenistiseltä ajalta. Ajan mittaan Itämaat vaikuttivatkin enemmän Länsimaihin kuin päinvastoin.

Tigriksen varrelle Seleukos perusti uuden Seleúkeia-nimisen pääkaupungin siten pyrkien syrjäyttämään Babylonin keskeisestä asemastaan maailmankaupan valtiaana. Hän ei viihtynyt vanhassa pääkaupungissa, jonka väestön enemmistö oli seemiläistä ja jossa Mardukin vanhoillinen papisto soitti ensi viulua. Mutta hän ei tahtonut yrittää kaataa uutta viiniä vanhoihin leileihin. Vain helleenisestä kaupungista saattoi ja sai tulla helleenisen valtakunnan keskipiste.

Hänen tarkoituksensa täyttyi täysin. Nebukadnesarin jättiläiskaupunki kutistui yhä enemmän kokoon ja rappeutui, mutta hellenistinen Seleukeia vapaine järjestysmuotoineen kasvoi Aasian sen ajan suurimmaksi kaupungiksi — kerrotaan siinä olleen noin puoli miljoonaa asukasta. Sen asema oli myös täysin yhtä edullinen kuin Babylonin. Seleukeiasta johti purjehduskelpoinen kanava Eufratiin, joka juuri tällä kohtaa tekee mutkan lähelle Tigristä.

Seleukeian kautta kuljetettiin nyt länteen Intian tuotteet: maustimet, indigo, pumpuli, helmet ja jalokivet ja myöhemmin myös Kiinan silkki, ja Arabiasta tuli sinne kallisarvoista suitsuketta ja voiteita, kun taas tavarakuormat sieltä kulkivat Aleksandreiaan ja Syyrian satamakaupunkeihin.

Seleukideillä oli paljoa vaikeampi tehtävä kuin Ptolemaioksilla, joiden hallitsema alkuasukaskansa kylläkin oli heille vierasta, mutta kuitenkin syntyperältään _yhtenäistä_, ja jotka voivat hallituksessaan nojautua voimakkaaseen virkavaltaan sekä kansan veriin menneeseen tottumukseen taipua valtiaansa edessä kuten jumalan edessä. Seleukideillä sitävastoin oli hallittavana parikymmentä kansaa eri tapoineen ja laitoksineen.[68] Ja pulmaa eivät tehneet suinkaan yksinkertaisemmaksi mahtavat, itsehallintoon tottuneet vanhat Vähän-Aasian kreikkalaiset kauppakaupungit, jotka vallitsivat Aasian kauppateitten päätepisteitä ja niiden jatkumista länteen. Näiden yhdyskuntien kanssa kuninkaan oli pysyteltävä hyvissä väleissä runsailla lahjoilla ja monenlaatuisilla muilla huomaavaisuudenosoituksilla. Ei sopinut niitä kohtaan osoittaa liian ankaraa kuninkaallista mahtia. Seleukidien tehtävää vaikeutti vielä lukuisa juutalainen väestö, joka vaati uskonnollista itsenäisyyttä. Heprealaisten pyrkimys muodostaa maalliseen yhteiskuntaan eri pappisvaltio johti lopulta vaarallisiin kapinoihin, joista puhumme toisessa yhteydessä.

* * * * *

Egyptissä tuli _Aleksandreiasta_ hellenismin liesi. Tämän kaupungin perustaminen on Aleksanterin nerokkaan kaukonäköisyyden oivin todistus. Itse luonto hänelle neuvoi tämän merikaupungin paikan. Välimeren virrat näet vaikuttavat, että Niilin liejua kulkeutuu itään, niin että ei ainoastaan delttamaan, vaan myös etelä-Syyrian rannikko on täydellisesti mataloitunut. Vasta Niilin läntisimmästä suuhaarasta länteen on meri vapaa liejusta.

Jo ensimmäisten Ptolemaiosten aikaan kaupunki sai suuren merkityksen sekä itään että länteen pitkin Afrikan rannikkoa kulkevassa maailman meriliikenteessä. 3. vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. perkautettiin näet Niilin ja Punaisenmeren välinen kanava, jonka Dareios oli avannut liikenteeseen, mutta joka sitten oli täyttynyt taas lentohiekalla.

Aleksandreiasta ei tullut ainoastaan pohjoisesta etelään suuntautuvan Aigeian meren ja Niilin välisen kauppatien, vaan myös lännestä itään kulkevan Karthagon ja Syyrian välisen kaupan pääasemapaikka. Edullisen asemansa johdosta mahtavan liikesuonen suulla ja erinomaisen rikas sisämaa takanaan kaupungista tuli maailman yhdysliikenteen tärkeimpiä solmukohtiapa se olikin kolme vuosisataa maailman huomattavin kauppakaupunki ja kolmen maanosan keskipiste.

Aleksandreian vilkasta liikennettä edisti se seikka, että purjehtija yölläkin voi tulla satamaan. Silloin näet hänen laivaansa opasti sataman edustalla olevan Pharos-saaren majakan valo; tämä rakennus oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä.

Aleksandreiassa virtaili sekaisin kaikkia maailman kansanheimoja. Intialaisiakin siellä näki jokseenkin usein, ja Aleksandreian taidekäsiteollisuudessa on piirteitä, jotka mahdollisesti viittaavat siihen, että maailmankaupungin vilinässä esiintyi myös kiinalaisia. Rooman keisari Hadrianus mainitsee eräässä kirjeessään Aleksandreian kaupunkina, missä kukaan ei kulje toimetonna: yksi puhaltaa lasia, toinen tekee papyrusta, kolmas kutoo palttinaa — kaikilla on jonkinlaista taidokkuutta tai ainakin he haluavat olla sitä omaavinaan. Myös raajarikot, sokeat ja luuvalon vaivaamat tekevät työtä. Aleksandreialaiset tuntevat vain yhden jumalan: rahan.»

Egypti oli kyllin rikas synnyttääkseen tuottoisan viennin muihin Välimeren satamiin. Syrjähkön asemansa ja mainioitten luonnollisten rajainsa ansiosta maa sai olla rauhassa niiltä hurjilta kiistoilta, mitkä hävittivät Aasiaa, ja rauhallisemmin kehittää taloudellisia apulähteitään. Kanavat, Egyptin elinsuonet, voitiin panna taas hyvään kuntoon, ja Niilinmaasta alkoi tulla koko maailman jyväaitta ja elintarpeitten hankkija. Täältä ei viety vain viljaa ja paljon muita maanviljelyksen tuotteita, vaan myös kankaita, lasitavaroita ja papyrusta. Tästä onnellisesta maasta puuttui oikeastaan vain puutavaraa ja kuparia. Molempia oli kuitenkin Kypros-saarella, jonka Ptolemaios I kyllin kaukonäköisenä oli ottanut haltuunsa Aleksanterin valtakuntaa jaettaessa.

Lukuisat tämän ajan papyruslähdekirjat antavat meille mielenkiintoisia tietoja faaraoitten maan taloudellisesta elämästä. Egypti on ainoa hellenistisistä valtioista, joka on antanut meille mahdollisuuden syvemmin tunkeutua itse hellenistisen ajan elämään ja päästä selville, kuinka hellenismi elimöityi ja kykeni sitten perinpohjin hapattamaan vieraan kansan. Siinä suhteessa ovat arkeologien Aasiassa tekemät löydöt vähäpätöistä verrattuna siihen, mitä erämaanhiekka on meille säilyttänyt.

Egyptin papyruslöydöistä huomaamme m.m., että ptolemaiolaiskuningas itse oli valtakuntansa suurin liikemies. Koko Egyptin viljanviennin Ptolemaiokset olivat ottaneet yksinoikeudekseen, ja tuloksena heidän määrätietoisesta kauppapolitiikastaan oli, että Egyptin ohra ja vehnä yhä enemmän tunki syrjään maailmanmarkkinoilta Mustanmerenmaitten viljaa.

Viljantuotantoon perustui Ptolemaiosten mahti ja Egyptin poliittinen vaikutus. Mutta ei ollut talonpoika raukalle itselleen paljon iloa runsaista sadoistaan. Koko maa oli suurina tiluksina, jotka kuuluivat kuninkaalle tai temppeleille taikka olivat määrätyt siviili- ja sotilasvirkamiesten käytettäviksi. Talonpoika itse omisti tavallisesti vain talonsa, ja viljastaan hän sai vain pienen osan. Ei ainoatakaan jyvää hän saanut viljaa korjatessaan viedä taloonsa. Valtion puimapaikoilla kylän edustalla hänen viljansa virallisen valvonnan alaisena puitiin ja sitten punnittiin. Jos talonpoika oli velassa, niin otettiin sen maksu tällöin. Sitten valtio otti vero-osuutensa, ja maamiehen piti itsensä huolehtia sen kuljettamisesta lähimpään kuninkaalliseen viljavarastoon. Siellä vilja kuormattiin aasien ja kameelien selkään, jotka kuuluivat eläinten omistajille, joiden velvollisuutena oli huolehtia sen kuljetuksesta lähimmälle kanavalle tai Niilin rannalle, ja laivoilla se kuljetettiin edelleen Aleksandreiaan.

Mutta Ptolemaiokset eivät olleet ottaneet haltuunsa ainoastaan viljakauppaa — he olivat myös pidättäneet yksinoikeudekseen useat parhaiten kannattavat suurteollisuusalat tai ainakin olivat suuria osakkaita niissä. Sellaisia olivat öljyn valmistus, kutomateollisuus, lasinpuhallus, papyrustuotanto, oluen valmistus ja hajuaineitten tuotanto. Öljy valmistettiin kuninkaan tehtaissa ja myytiin sitten monopolin tavaralle määräämiin vähittäishintoihin, joten välikäsien voitto oli tarkoin määrätty.

Monopolisointi tietysti houkutteli salakuljetukseen. Muiston siitä tapaamme seuraavasta erään korkean virkamiehen kirjeestä alaiselleen: »Heti tämän kirjelmän saatuasi lähetä luokseni sekä sinun huostaasi vankeuteen jätetty nainen ynnä salakuljetettu öljy että myös mies, joka hänet luoksesi toi. Jos et moisia rikoksia kylässä saa loppumaan, niin olet saava sitä katua.»

Myös pankkilaitos ja kaakkoon suuntautuva kauppa olivat hallituksen käsissä. Valtakunnanpankilla oli pääkonttorinsa Aleksandreiassa, ja sen alaisina haarakonttoreita kaikissa suuremmissa kaupungeissa.[69]

Vilja oli hyvin tärkeää maksuvälineenä rahan ohella. Oli olemassa julkisia varastoja, ja joka sinne talletti viljaa, voi käyttää sitä maksuna kirjoittamalla yksinkertaisesti niin ja niin monen tynnyrin maksumääräyksen. Tuollaiset maksumääräykset voivat sitten käydä seteleistä yli koko maan.

Egyptin verotuslaitosta hoiti valtiokoneisto, joka toimi pettämättömän varmasti. Ei kukaan verotettava päässyt tässä maassa täyttämästä, mitä valtio vaati. Noin tusinasta Egyptin kaupungista on löydetty Ptolemaiosten ajalta manttaaliluetteloja niin tarkkoine tietoineen talonomistajista ja vuokralaisista, että me vähäisen mielikuvituksen avulla voimme nähdä näiden rauniokaupunkien väestön elävänä edessämme.

Laajan taloudellisen politiikkansa avulla Ptolemaioksista tuli ajallaan maailman rikkaimmat hallitsijat. Mutta osasivatpa he myös menettää rahoja. Toiset heistä olivat suuria sivistyksen edistäjiä, mutta toiset tuhlasivat paljon juhliin ja loistoon ja palvoivat Bakkhosta ja Venusta enemmän kuin Apollonia.[70]

* * * * *

Egyptiläisten koko luonteensävy oli erikoislaatuista, eikä ollut helppoa saada sitä yhtymään helleeniseen aatemaailmaan. Tarkasta, juhlallisesta muodollisuudesta, mikä oli seurauksena pappis- ja virkamiesvallasta, oli tullut egyptiläisten toinen luonto. Kuinka loppumattomalla arvonimisarjalla faaraon pitikään komeilla, kun hän suvaitsi laatia jonkin asiakirjan! Ja missä muualla maan päällä tarvittiin kuusikymmentä — sanottuna ja kirjoitettuna 60 — todistajaa, jotta sopimuksella olisi laillinen voima!

Ptolemaioksilla ei ollut muuta tietä kulkea kuin vanha, jo tasaiseksi poljettu, jota papit ja virkamiehet viittoivat, jos kuninkaat tahtoivat voittaa kansan puolelleen. Suvaitsevaisuuden ja hienotunteisuuden toisten uskoa ja tapoja kohtaan he olivat oppineet suurelta, laajanäköiseltä edeltäjältään. Rosetten kivi on yksi monia todisteita Ptolemaiosten kyvystä anteliaisuudella voittaa mahtava papisto puolelleen. Samalla tavoin vaikutti myös lukuisain temppelien rakentaminen sellaisten kuin Edfun ja Esnen temppelien, jotka tämä hallitsijasuku pani alulle. Ptolemaiokset uhrasivat myös vanhain faaraoitten tapaan Egyptin kummallisille koirapäisille demoneille ja kuvauttivat temppelin seinille itsensä niille uhraamassa ja niitä rukoilemassa, aivan kuin olisivat olleet »joku Thotmes tai Ramses.