Part 13

Philippoksen voima verrattuna keski- ja etelä-Kreikan hajanaisiin kansoihin perustui myöskin siihen, että hänellä oli käsissään sekä sotilaallinen että valtiollinen johto, kun sitävastoin pienten vapaavaltioitten politiikka oli kansankokousten vaihtelevan enemmistön vallassa. Ja tämä Philippoksen ylivoimaisuus ilmeni sitäkin selvemmin, kun hän oli erinomaisen ovela diplomaatti. Hänen käsitystään politiikan keinoista kuvaavat sanat, jotka hän lausui piiritettäessä erästä korkealla sijaitsevaa linnaa, jonka aseman hänen tiedustelujoukkueensa selitti voittamattomaksi. Hän kysyi: »Onko sinne johtava tie tosiaankin niin jyrkkä, ettei edes kultakuormaa kantava aasi voi sinne kiivetä?»

Tuskin tarvinnee huomauttaa, että sellaiselle valtiomiehelle kiistelevä Kreikka aina tarjosi runsaasti tilaisuuksia puuttua asioihin, ja niin taitava juonien punoja voi helposti valmistaa uusiakin mahdollisuuksia sekaantuakseen leikkiin, milloin näki sen hyväksi. Kaikkialla oli tyytymättömyyttä, joka tarpeen vaatiessa voitiin lietsoa voimakkaammaksi, ja kaikkialla tyytymättömät toivoivat hänestä auttajaa ja »sorrettujen» suojelijaa. Philippoksen valtiotaidon ensimmäinen suuri päämäärä oli suurvaltapolitiikalle välttämättömien taloudellisten apulähteitten hankkiminen. Ne hän saavutti miehittämällä Traakian tuottoisat kulta- ja hopeakaivokset, jotka osaksi olivat ateenalaisten omaisuutta. Tavallisella tarmollaan hän kohotti tuotantoa niin suuresti, että hänen kerrotaan saaneen sieltä 1000 talentin vuotuiset tulot.

Hän tarvitsikin paljon rahaa, sillä hänen toinen päämääränsä oli laivaston hankkiminen. Mutta sen saavuttamiseksi hänen täytyi uudelleen astua ateenalaisten varpaille. Hänen valtakuntansa oli näet sisämaanvaltio, jonka Traakian ja Makedonian rannikoilla olevat ateenalaiset siirtokunnat erottivat merestä. Philippos eteni täällä vastustamattomasti ja liitti vihdoin valtapiiriinsä koko rannikkomaan aina Hellespontokseen asti.

Ateenassa johti hänen vastustajiaan ajan etevin kaunopuhuja, Demosthénēs. On ihmeellistä, että tämä mies on voinut saavuttaa sellaisen arvoaseman, kun häneltä luonnostaan puuttuivat kaikki puhujan välttämättömimmät edellytykset. Hän oli lapsuudestaan saakka hintelä ja sairaalloinen, hänen äänensä oli heikko, vieläpä hän sammalsi, ja hänen liikkeistään puuttui sulavuutta. Lisäksi hän oli arka ja ujo. Mutta hänellä oli kylliksi lahjakkuutta ja tarmoa voittaakseen kaikki vaikeudet. Hän koetti korjata ääntämisensä virheitä ja puutteellisuuksia harjoitellen puhumista pitäen piikiviä suussaan. Hän vahvisti keuhkojaan juoksemalla ja lisäsi äänivarojaan pitämällä puheita kulkiessaan ylämäkeä ja koettaen meren rannalla voittaa äänellään myrskyn pauhinan. Ja parantaakseen elehtimistään hän harjoitteli peilin edessä. Useitten vuosien kuluttua hänen hellittämättömät ponnistuksensa tuottivatkin tuloksen, ja hänestä oli tullut täydellinen kaunopuhuja.

Sekä puhujana että ihmisenä Demosthenes muistutti suuresti Periklestä. Molemmat olivat niin kokonaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen aatteensa valtaamia, että heiltä ei riittänyt aikaa seuraelämään tai olemuksensa ulkonaisen miellyttäväisyyden hoitamiseen. Demosthenesta pidettiinkin yleisesti synkkänä ja kärtyisänä; sen johdosta, ettei hän milloinkaan nauttinut viiniä, hänet leimattiin iloa vihaavaksi »vedenjuojaksi.» — Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä — tämä vaatimaton erakkoluonne oli joka tapauksessa todellinen ihmisystävä, joka tunsi kutsumusta esiintyä ihmisten parissa vain silloin, kun yhteinen hyvä oli kysymyksessä. Hänen rahakukkaronsa oli aina avoin tarvitseville, monia hän oli hädän hetkellä auttanut, monia sotavankeja ostanut orjuudesta omilla varoillaan. On väärin väittää sellaista miestä katkeraksi ja ihmisiä halveksivaksi.

Sanoimme äsken, että Demosthenes myöskin puhujana eräissä suhteissa muistutti Periklestä. Tämä koskee esityksen selvää ajatusjuoksua, vakuuttavaa voimaa ja taiteellista valmiutta, vaan ei puheitten esitystapaa. Perikles oli ylevän juhlallinen kuin suuri traagillinen näyttelijä. Hän ei milloinkaan antautunut tunteen purkauksiin, ei tehnyt mitään eleitä. Hän edusti niitä vanhanajan kansanpuhujia, joiden perikuvana on _kättänsä viitan alla pitävä_ Solon. Demostheneella ei ollut »olympolaisen» synnynnäistä arvokkuutta ja esiintymisvarmuutta. Hän oli tulinen ja intohimoinen luonne, joka helposti kiihtyi. Hän vastasi herjauksiin herjauksilla ja käytti kaikkia keinoja halventaakseen vastustajaansa. Hän elehti, liikkui edestakaisin puhujalavalla, hiljensi ja koroitti ääntään, joka toisinaan kiihtyi huutamiseksikin, käytti puhuessaan vannomisia ja purskahti joskus mielenliikutuksesta itkuun.

Hänen kykynsä vaikuttaa kuulijoihin oli aivan uskomaton. Se perustui pohjimmiltaan siihen, että hän vuodatti koko tulisielunsa asiaan, jonka oli ottanut ajaakseen, niin että hän ei jättänyt itselleen eikä kuulijoilleen aikaa silmänräpäyksenkään epäilyyn. Hänen kaunopuheisuutensa vyöryi valtavana virtana, joka tempasi kaikki mukaansa eikä sekunninkaan ajaksi jättänyt kuulijaa koskemattomaksi.

Hän otti nyt käytäntöön kaiken tämän erinomaisen kaunopuheisuutensa kehoittaakseen ateenalaisia varomaan viekasta makedonialaista. Hän näki heidän taistelussaan Philipposta vastaan kaupunkitasavallan taistelun yksinvaltaa vastaan, joka hänen käsityksensä mukaan merkitsi, että vapaa, lakien mukaisesti hallittu valtio vastusti hirmuhallitsijan mielivaltaa. Sillä hänen mielestään yksinvalta oli samaa kuin hirmuvalta: »Jokainen yksinvaltias ja tyranni on vapauden vihollinen ja lakien vastustaja.» Ateenan kansanvaltaa Demosthenes piti vapauden ja oikeuden viimeisenä varustuksena pohjoisesta uhkaavaa sortovaltaa vastaan.

Mutta hänen isänmaallisuutensa ei ulottunut Ateenan rajojen ulkopuolelle. Ei ole syitä, joiden nojalla Demosthenesta voisi pitää yleishelleenisen, koko kreikkalaismaailman käsittävän isänmaallisuuden edustajana. Mutta yhtä väärin olisi pitää Philipposta yleishelleeninä. Hän oli ajanut makedonialaista politiikkaa eikä helleenistä — se käy selvästi ilmi kaikesta hänen teoistaan. Molemmat suunnat saattoivat tosin sopivissa tilaisuuksissa koristella itseään kauniilla yleishelleenisillä iskulauseilla, mutta helleeninen aate ei Demostheneelle enempää kuin Philippoksellekaan ollut itsenäinen päämäärä — se oli vain keino, jolla itsekkäät pyrkimykset voitiin kullata.

Näin ollen oli kysymys siitä, kumpi puolue, Ateena vaiko Makedonia, todella _kykeni_ edustamaan helleenien yhteistä asiaa, ottamaan johdon käsiinsä, kun oli puolustettava Kreikan kaikkia valtioita idän yhteistä vihollista vastaan ja vapautettava Hellas Persian kuninkaan häpeällisestä ylivallasta, joka oli vahvistettu n.s. kuninkaanrauhalla.

Makedonian ja Ateenan kilpailu on itse asiassa Philippoksen ja Demostheneen kaksintaistelua. Philippoksen asiaa puolusti Ateenassa eräs toinen kaunopuhuja nimeltä Aiskhinēs, joka oli Demostheneen vastakohta ja vastustaja. Aiskhineella oli puhujan ammatin luonnolliset edellytykset, jotka Demostheneelta puuttuivat: hänellä oli voimailijan vartalo, erinomaisen sujuva puhelahja sekä kaunis ja sointuva ääni, jota hän aikaisemmin näyttelijänä oli harjoittanut ja kouluttanut, niin että se teki aivan toisen vaikutuksen kuin Demostheneen kiihtymyksestä kimeä äänensävy. Hän ei myöskään hyväksynyt intohimoista elehtimistä, josta oli tullut Demostheneen toinen luonto.

Aiskhines oli päinvastoin kuin Demosthenes ruumiillisesti terve ja voimakas ihminen, joka katseli elämää sen valoisalta puolelta. Hän soveltui hyvin juhlivien ja juovien makedonialaisten pariin. Hän kerskailikin olevansa »Philippoksen kestiystävä.» — »_Sinä_ Philippoksen kestiystävä!» Demosthenes huudahti. »Kaipa kai yhtä paljon kuin palkolliset ja päivätyöläiset ovat vuokraajansa kestiystäviä.»

Syvä luonne Aiskhines ei ollut. Hän oli näyttelijä eikä muuksi muuttunut, ja asia, jonka hän oli ottanut ajaakseen, oli hänen mielestään vain osa, joka oli näyteltävä hyvin. Mutta hänellä oli kykyä esittää ajatuksensa kauniilla ja sointuvalla kielellä.

Ajan pitkään Aiskhines ei kuitenkaan kyennyt pitämään puoliaan kilpailijaansa vastaan. Demostheneen tulinen kaunopuheisuus vaimensi kaiken arvostelun. Ateenalaiset näkivät vain vaarallisen Makedonian Philippoksen, joka ryösti itselleen kaiken, »tämän valapattoisen, uskottoman ihmisen, tämän roiston, joka on petoksella saavuttanut valta-asemansa.»

Demosthenes piti Philipposta ateenalaisten verivihollisena, joka suunnitteli Ateenan tuhoa. Niin rajattomasti hän pelkäsi »Pohjolan barbaaria», että hän lopulla kehoitti mieluummin liittoutumaan itse suurkuninkaan kanssa.

Itse asiassa Demosthenes oli arvostellut Philippoksen politiikkaa aivan väärin. Makedonian kuningas tunsi todellisuudessa liian suurta ihailua Kreikan etevintä sivistyskaupunkia kohtaan voidakseen hautoa niin barbaarisia suunnitelmia kuin Demosthenes luuli hänen tekevän. Philippoksen tarkoituksena oli tosin saada käsiinsä Ateenan kuten muunkin Kreikan valtiollinen johto, mutta hänen tulevassa suurvallassaan Ateenan oli määrä olla sivistyksellisenä perustana. Hänellä oli myöskin tärkeä valtiollinen syy etsiä mieluummin ateenalaisten ystävyyttä kuin tehdä heidät verivihollisikseen, ja tämä syy oli heidän laivastonsa ja merikelpoisuutensa. Sillä alalla makedonialaiset eivät voineet läheskään kilpailla heidän kanssaan. Sentähden saattoi olla vaarallista, jos Ateena antautui Persian kuninkaan käsiin.

Demostheneen vaikutusvalta kasvoi kuitenkin vuosi vuodelta, ja hän hallitsi kansankokousta yhä täydellisemmin. Useita kertoja hänet valittiin muihin Kreikan valtioihin meneviin lähetystöihin, ja kaikkialla hän piti palopuheita makedonialaista rauhanhäiritsijää vastaan. Hän sai ateenalaiset ryhtymään sotaisiin toimenpiteisiin koettaen tehdä sodan Philipposta vastaan välttämättömäksi. Mutta kuningas odotti vielä otollista hetkeä. Silloin Demosthenes alkoi avoimesti puoltaa sotaa. Se tapahtui järjestyksessä kolmannessa hänen kuuluisista »filippisistä puheistaan» eli »filippiikeistään»[44], joka on »valtavin, intomielisin puhe, minkä Demosthenes itse ja kenties kukaan puhuja maailmassa milloinkaan on pitänyt.»

»Meidän täytyy selvittää itsellemme», hän sanoi, »että Philippos vihaa meitä, vihaa kaupunkiamme, maaperää, jolle se on rakennettu, kaikkia sen asukkaita, niitäkin, joiden mieltä nyt hivelee hänen ystävyytensä, mutta kaikista eniten hän vihaa vapaata hallitusmuotoamme. Ja siihen hänellä on pätevät syynsä, sillä hän tietää erinomaisen hyvin, että vaikka hän olisi saanut kaikki muut kansat kynsiinsä, ei hän voisi olla varma saaliistaan, niin kauan kuin on olemassa yksikin sellainen valtio, missä kansa on isäntänä omassa talossaan. Hän tietää, että jos hänelle tapahtuisi onnettomuus, niin kaikki, jotka nyt ovat hänen vallassaan, etsisivät apua ja suojaa meiltä. Sillä teidän tehtävänne, ateenalaiset, on asettua estämään toisten ryöstönhalua, riistää heiltä heidän saaliinsa ja auttaa kaikkia ihmisiä vapauteen.» Ja milloin oli otollinen hetki tämän teon suorittamiselle, ellei nyt, juuri nyt? »Sillä mitä enemmän Philippos saa levittää valtaansa, sitä vaarallisemmaksi hän lopulta käy omalle vapaudellemme. Meidän on tehtävä velvollisuutemme ja sekaannuttava asioiden kulkuun, milloin tarvis vaatii. Ja meitä on jo kohdannut se, mitä _vapaat miehet_ nimittävät hädäksi. Ei kai ole tarkoitus, että meidän pitäisi odottaa sitä, mikä orjien mielestä on hätää, nimittäin sortoa ja pahoinpitelyä? Sillä jumalat varjelkoot, ettei meidän tarvitsisi _sitä_ kokea!»[45]

Sellainen puhe vaikutti vihdoin sen havainto-opetuksen vahvistamana, jota Philippos itse tarjosi ateenalaisille ennen kaikkea Traakiassa. Lysandroksen Hellespontoksen-retki oli vielä tuoreessa muistissa, ja ateenalaiset tiesivät, mitä viljantuonnin ehkäiseminen heille merkitsi. Traakian niemimaa oli — käyttääksemme nykyaikaista vertausta — Ateenan merivallan Gibraltar.[46] Taloudelliselta kannalta oli taistelun esineenä _meritie Mustalle merelle_, Ateenan merenkulun ja kreikkalaisten leipäviljan hankinnan valtaväylä.

Hehkuvalla isänmaanrakkaudellaan ja ihailtavalla kaunopuheisuudellaan Demosthenes luo loistoa Ateenan itsenäisyyden viimeisille päiville. On vain vahinko, että tässä näytelmässä on niin paljon onttoja korulauseita, että vapaus, jonka kunniaksi hän käyttelee vuoroin rintaääniä, vuoroin itkuisia diskanttisäveleitä, oikeastaan on Kreikan pikkuvaltioiden kallisarvoinen vapaus tuhota toisiaan. _Tätä_ vapautta uhkasi nyt todellinen vaara. — »Kaikkien aikojen suurimmasta puhujasta» tuntuu yhä enemmän vakiintuvan se käsitys, että hän oli suuri kansanpuhuja ja asianajaja, mutta pieni valtiomies.

Mutta toiselta puolen: onkohan valtiomieheltä milloinkaan voitu pyytää, että hän vapaaehtoisesti sallisi maansa joutua vieraan vallan alaiseksi? Kaikkein vähimmin sitä voi odottaa kreikkalaiselta, joka niin intohimoisesti piti kiinni pikkuvaltionsa itsehallintaoikeudesta. Philipposta ja hänen suurta poikaansa Aleksanteria voi varmasti ihailla tarvitsematta silti olla tuntematta samaa isänmaanystävä Demosthenesta kohtaan, joka eli ja kuoli uskoen palavasti Ateenan kutsumukseen ja kansanvallan pyhään asiaan.

* * * * *

Demostehenes sai vihdoin käsiinsä Ateenan politiikan ylijohdon ja hänen onnistui saada aikaan liitto Korinthoksen ja muutamien muitten valtioitten kanssa Philipposta vastaan, Hän pyysi myöskin apua Susan suurkuninkaalta.

Siellä oli Artakserkses II kuollut v. 358 hallittuaan lähes puoli vuosisataa, ja hänen sijaansa oli tullut hänen nuorin poikansa _Artakserkses III_ [47]. Virallisesti Demostheneen avunpyyntö tosin tylysti torjuttiin, mutta salateitse kerrotaan persialaista kultaa lähetetyn sota-avustukseksi Ateenan hallitusmiehille, myöskin Demostheneelle. Vihdoin ateenalaiset eivät enää tahtoneet odottaa, vaan julistivat Philippoksen rauhanrikkojaksi ja tuottivat hänelle tappion meritaistelussa. Odotettu vastaus viipyi. Mutta vuonna 338 se annettiin Khairōneian luona Boiotiassa.

Paljon oli nyt sen varassa, kenen puolelle Theba liittyisi. Demostheneelle tuotti suuren riemuvoiton ja Philippoksen laskelmiin arveluttavan aukon se, että suuren kaunopuhujan oli onnistunut saada thebalaiset puolelleen. Khaironeian taistelussa Philippos voitti kuitenkin käyttämällä taitavasti makedonialaista falangia. Hyökkäyssivustan johdon hän uskoi 18-vuotiaalle pojalleen Aleksanterille, jonka tukena oli kokeneita kenraaleja. Nuorukaisen ratsastaessa ratkaisevaan hyökkäykseen thebalaisten pyhää joukkoa vastaan Philippos itse piti toisella sivustalla huolen ateenalaisista tehden valeliikkeitä, jotka saivat heidät luulemaan, että hän aikoi lähteä pakoon. »Pyhä joukko» kaatui viimeiseen mieheen. Liittoutuneitten urhoollisuus ei mahtanut mitään Philippoksen ylivoimaiselle taktiikalle. Philippos oli saanut ratkaisevan yliotteen myöskin sen nojalla, että hän itse johti koko joukkoaan, kun taas vastapuolueen ylijohto oli jaettu ateenalaisten ja thebalaisten kesken. Liittoutuneitten liikkeitä suunnittelivat yhteisissä neuvotteluissaan heidän valtiomiehensä ja kenraalinsa, joista oikeastaan kukaan ei ollut niin vaativan tehtävän tasalla.[48]

Vastoin tapaansa Philippos ei ajanut voitettuja takaa. Hän oli näet jo ennen taistelun alkua asettanut itselleen toisen päämäärän kuin vihollisen tuhoamisen: hän tahtoi saada aikaan sovinnon vihollisten erään osan, ateenalaisten kanssa. Hänelle ei tuottanut etua — päinvastoin — pakottaa ateenalaiset epätoivoiseen vastarintaan ja työntää heidät suoraan suurkuninkaan syliin. Sen vuoksi nähtiin nyt, miten voittaja itse heti taistelun jälkeen ojensi kätensä voitetuille ja myönsi heille odottamattoman suotuisat rauhanehdot. Tosin heidän täytyi hajoittaa meriliittonsa viimeisetkin rippeet ja luopua Traakian rannikolta hankkimistaan alueista, mutta vapautensa ja itsehallintonsa he saivat pitää, kun sitävastoin thebalaisten täytyi tyytyä siihen, että heidän linnaansa asetettiin makedonialaista varusväkeä ja heitä hallitsemaan Philippoksen kannattajien muodostama neuvosto. Khaironeian luona vangiksi joutuneet ateenalaiset Philippos luovutti takaisin ilman lunnaita, mutta vangitut thebalaiset hän myytätti orjiksi.

Ihmeekseen ateenalaisten täytyi todeta, että se käsitys, jonka he nyt saivat voittajasta, ei lainkaan vastannut sitä kuvaa, jonka Demosthenes oli aina heille esittänyt. Philippoksen lempeys — jota muuten ei juuri voi pitää hänelle ominaisena — tuotti heille niin mieluisan yllätyksen, että he pystyttivät kaupunkinsa torille häntä esittävän kuvapatsaan. Ja kun Philippoksen oma poika tuli tuomaan kaatuneitten ateenalaisten ruumiita kotiin, ihastui intomielinen kansa niin suuresti, että sekä Philippokselle että Aleksanterille myönnettiin kaupungin kansalaisoikeus.

* * * * *

Voiton saatuaan Philippos aloitti suuren työnsä pyrkien yhdistämään koko Kreikan ratkaisevaan taisteluun idän perivihollista vastaan. Tämä suunnitelma saavutti voimakasta vastakaikua koko kreikkalaisessa maailmassa. Sellaisen kostoretken ajatus ei ollut milloinkaan kuollut; ja vaikkakin se uinuvana piili kansansielussa, se voitiin kuitenkin helposti herättää. »Se oli», sanoo muuan etevä antiikin historian tuntija, »helleeneille samaa kuin länsimaitten kristikunnalle vuosisatoja kestävä taistelu uskottomia vastaan.» Ja mitä selvemmin idän jättiläisen voimattomuus ja sisäinen hajanaisuus alkoi tulla näkyviin, sitä lujemmaksi kasvoi luottamus sodan onnelliseen päätökseen. Miten kauan pitikään sietää sitä häväistystä, että nämä barbaarit pyrkivät esiintymään helleenien poliittisina holhoojina?

Nyt oli ilmestynyt se mies, joka kykeni kokoamaan Hellaan sotavoimat. Philippos solmi ateenalaisten kanssa liiton, johon hän aikoi johtonsa alaiseksi saada liittymään koko Kreikan. Peloponnesoksella siihen liittyivät kaikki paitsi sparttalaiset. Kuu nämä kieltäytyivät alistumasta muukalaisten valtaan, niin Philippos hävitti Lakonian ja jakoi sparttalaisten muut alueet heidän naapuriensa kesken. Sen jälkeen hän kehoitti kaikkia Kreikan manteren itsenäisiä valtioita lähettämään edustajia Korinthoksessa pidettävään suureen kongressiin. Siellä julistettiin yleinen maanrauha ja päätettiin perustaa _yleinen helleenien liitto_. Philippoksesta tuli liiton ylipäällikkö ja elinikäinen presidentti, jonka arvonimenä oli hegemoni.

Se haave, josta helleenien parhaat miehet kaikkina aikoina olivat uneksineet, oli siis nyt toteutunut, vaikkakin toisella tavalla, kuin he olivat kuvitelleet. Kreikka ei milloinkaan ennen ollut esiintynyt niin yhtenäisenä kokonaisuutena kuin nyt. Tähän loppuivat alinomaiset, kuluttavat veljessodat. Tämä Philippoksen nerouden ja rautaisen tahdon uusi valtiollinen luomus joutui kestämään sarjan vaikeita koettelemuksia, kunnes roomalaisten ylivoima sen vihdoin kukisti.

Khaironeian taistelussa maakuntavaltio oli voittanut kaupunkivaltion. Mutta kunnallisella valtiolla oli Kreikassa liian syvät juuret, jotta se olisi voitu perin pohjin hävittää sen maaperästä. Kreikasta ei sentähden milloinkaan tullut makedonialaista maakuntaa. Mutta _poliittisena_ laitoksena kaupunkivaltio on kuollut.

* * * * *

Suoritettuaan järjestelytyönsä Philippos palasi Makedoniaan ryhtyen tarmokkaasti varustamaan sotaa Persiaa vastaan. Siellä Artakserkses III:n verinen hallitus oli päättynyt samana vuonna, jolloin Philippos sai Kreikan valtaansa. Muuan suurkuninkaan sotapäällikkö oli myrkyttämällä vapauttanut maailman hirmuvaltiaasta ja hänen sijaansa kohottanut valtaistuimelle erään hänen sukulaisensa, joka oli nimeltään Dareios III, luonteeltaan lempeä ja hienotunteinen mies.

Philippoksen suuren sotaretken lähimpänä päämääränä piti olla joonialaisten vapauttaminen Persian ylivallasta. Keväällä 336 hän lähetti 10 000 miehen suuruisen etujoukon Vähään-Aasiaan ja aikoi itse saapua pääjoukon keralla myöhemmin. Mutta ennenkuin tämä oli ennättänyt tapahtua, hänet surmattiin tyttärensä häissä. Murhamies oli muuan nuori ylhäinen makedonialainen, jota Philippoksen toisen puolison läheisen sukulaisen kerrotaan inhoittavasti herjanneen. Nuorukaisen katkeruutta sen johdosta, ettei kuningas ollut kohdellut häntä oikeudenmukaisesti, Philippoksen vihamiehet olivat yllyttäneet. Todennäköisesti oli teon suunnitellut Philippoksen ensimmäinen puoliso, kostonhimoinen, pirullinen Olympias suuttuneena siitä, että hänet oli hylätty. Myöskin Dareios-kuningas kerskaili julkisissa kirjoituksissaan olevansa murhan alkuunpanija. Emme kuitenkaan tiedä, onko tämä totta. Luultavana sitä ei pidetä. Joka tapauksessa hän pysyi väitteessään vieläpä eräässä Aleksanterille lähettämässään kirjeessä, joka muutenkin oli sanamuodoltaan kopea ja loukkaava. Hän voi mielestänsä antautua sellaisiin tunteenpurkauksiin, kun Makedonian taholta ei enää muka vaara uhannut.

Heti murhatyön jälkeen vainajan ystävät pistivät kuoliaaksi Philippoksen murhaajat, ja ne heidän rikostoverinsa, jotka saatiin ilmi, Aleksanteri tuomitsi kuolemaan. Hän käytti myöskin tilaisuutta hyväkseen raivaten samaa keinoa käyttäen tieltään muutamia sukulaisia, jotka kilpailivat hänen kanssaan kruunusta. Heidät tuomittiin osallisuudesta hänen isäänsä vastaan tehtyyn salaliittoon.

* * * * *

Makedonian Philipposta on eri aikoina arvosteltu hyvin eri lailla. Historian tuomarit ovat kauan katselleet häntä Demostheneen silmillä; ja niissäkin tapauksissa, jolloin ei ole suorastaan menetelty näin, häntä on arvosteltu _Ateenan_ politiikan kannalta. Vasta meidän aikanamme on alettu huomata, että hänhän oli _Makedonian_ kuningas ja että häntä on siis arvosteltava makedonialaisten kannalta hallitsijana, joka pyrki luomaan oman valtakuntansa suureksi ja mahtavaksi. Mutta hänen politiikkansa ei pysähtynyt tähän: hän tahtoi tehdä Makedonian voimakkaaksi kyetäkseen siten tarjoamaan kaikille helleeneille pätevän johtajan sen maailmanhistoriallisen tehtävän suorittamiseen, joka oli heille uskottu aina Kreikan suuruudenajan syntymähetkestä saakka. Ja senvuoksi Philippoksen elämäntyötä voi hyvin arvostella ei yksin _makedonialaiselta_, vaan myös _helleeniseltä_ kannalta.

Kirjallisuutta, joka liittyy tähän ja seuraavaan lukuun.

Julius Kaerst, Geschichte des Hellenismus: 2 osaa.

Tähän lukuun:

Arnold Schaefer, Demosthenes und seine Zeit: 3 nid.

C.A.F. Brückner, König Philipp und die hellenischen Staaten.

Walther Kranz, Demosthenes und Philipp.

ALEKSANTERI SUURI.

Siinä historian näytelmän kohtauksessa, missä Makedonian Aleksanteri ensi kerran esiintyy, hän on vielä vallaton, huimapäinen poika. Mutta jo silloin hän tietää, miten muita on hallittava. Sentähden sisältyykin vertauskuva kertomukseen siitä, miten hän taltuttaa hurjan thessalialaisen sotaoriin nimeltä Buképhalos, jota etevimmät ratsastajat ovat turhaan koettaneet opettaa. Hevonen on niin vauhko ja hurja, ettei kukaan voi päästä sen selkään. Philippos määrää silloin, että eläin on lähetettävä pois, koska siihen ei opetus pysty.

Mutta silloin nuori Aleksanteri pyytää saada yrittää. Hän tarttuu virman varsan ohjaksiin, taputtelee sitä ja puhelee sille rauhoittavasti — ja äkkiä hän istuu Bukephaloksen selässä. Se on käynyt päinsä siten, että hän talutti hevosen suoraan aurinkoa kohti, jotta se ei näkisi omaa varjoaan. Poika on näet huomannut, että ori pelkää juuri sitä.

Tuntiessaan ratsastajan selässään Bukephalos syöksähtää hurjaan laukkaan ja on pian hävinnyt säikähtyneen hovin näkyvistä. Kaikki valmistautuvat siihen, etteivät enää milloinkaan näe prinssiä elävänä.

Hetken kuluttua ilmestyy päinvastaiselta suunnalta ratsumies, joka ohjaa juoksijaansa tyynesti ja varmasti. Ratsastaja on Aleksanteri.

Siitä ajasta lähtien Bukephalos kantoi uskollisesti nuorta isäntäänsä. Mutta kenenkään muun ei kannattanut yrittääkään päästä sen selkään.[49]