Part 12

Vapauttajat tunkeutuivat aina Sisilian länsirannikolle, mutta sitten tapahtui käänne, ja Dionysiosta itseään piti jonkin aikaa saarrettuna Syrakusassa Karthagon armeija ja laivasto, joka oli voittanut hänen merivoimansa. Tilanne näytti uhkaavalta, mutta sotaonni kääntyi taas, ja mihin aseet eivät kyenneet, sen teki hirveä rutto, joka alkoi raivota piirittäjien keskuudessa. Se tuntuu olleen vielä ankarampi kuin kuuluisa Ateenan rutto. Karthagolaisia kuoli kuin kärpäsiä. Vainajia ei ehditty haudata, ja ruumiit, joita lopulta laskettiin olevan monia tuhansia, saastuttivat ilman löyhkällään. Vihollisen onnettomuuden mitta täyttyi kukkuroilleen, kun syrakusalaiset saivat sytytetyksi karthagolaisten laivaston palamaan. Koko satama oli yhtenä ainoana tulimerenä, ja liekit loimusivat taivasta kohti. Miehistön täytyi hypätä mereen välttyäkseen palamasta elävältä. Karthagon uljas merivoima tuhoutui muutamien tuntien kuluessa melkein kokonaan.

Heidän päällikkönsä teki silloin kaikessa hiljaisuudessa Dionysioksen kanssa sopimuksen, että hän itse karthagolaisineen saisi 300 talentin maksua vastaan häipyä kotiin yön pimeydessä. Muun väkensä hän sitävastoin luovutti viholliselle. Näin hän tällä häpeällisellä sopimuksella pelasti henkensä, mutta vain lyhyeksi ajaksi. Palatessaan Karthagoon hänen maanmiehensä vastaanottivat hänet sellaisella suuttumuksella ja inholla, että hän epätoivoissaan sulkeutui taloonsa ja näännyttäytyi nälkään.

Sotaa jatkettiin yhä onnen vaihdellessa molemmin puolin Tuloksena oli, että Dionysios sai aikaan rauhan, jonka mukaan karthagolaisten alue supistui länsi-Sisiliaan ja Dionysioksen kiistämättömäksi omaisuudeksi jäi viisi seitsemättäosaa Sisiliasta.

Sisilian olot Syrakusan tappion jälkeen 163

Dionysios levitti valtaansa myöskin etelä-Italiaan ja loi aikansa suurimman kreikkalaisen merivoiman, jolle hän valmisti tukikohtia perustamalla sotilassiirtokuntia kauas Adrianmeren rantamille. Hänen maineensa oli suuri kaikissa Välimerenmaissa. Pidettiinpä häntä arvossa niinkin etäisillä seuduilla, että _gallialaiset_, roomalaisten ja etruskien viholliset, tarjoutuivat hänen liittolaisikseen ja lähettivät hänelle apujoukkoja. Myöskin Kreikan emämaan asioihin hän tehokkaasti sekaantui Spartan liittolaisena.[38]

Mutta sitä kiihkeämmin kaikki Kreikan kansanvaltaiset yhteiskunnat häntä vihasivat. Häntä pidettiin Persian kuninkaan veroisena Hellaan tuhoajana ja väitettiin hänen tehneen liiton Artakserkseen kanssa Kreikan kukistamiseksi. Nämä tunteet purkautuivat olympialaisissa kisoissa tavalla, joka riisti tyrannilta mielenrauhan.

Dionysios ei näet tyytynyt sotapäällikön laakereihin ja yksinvaltiaan arvoasemaan. Hän tahtoi myöskin käydä runoilijasta ja sellaisena kilpailla ihailusta, jota mikään mahtikäsky ei voi herättää. Hemmoiteltu tyranni-runoilija oli kuitenkin sangen arkatuntoinen. Kerran hän luki runoilija Philóksenokselle eräissä juomingeissa muutamia runojaan ja kysyi tyytyväisenä hänen mielipidettään. Philoksenos oli niin varomaton, että arvosteli niitä. Runoilija Dionysios loukkaantui niin pahasti, että antoi tyranni Dionysioksen panettaa runoilijaveljensä kivilouhoksiin. Seuraavana päivänä hän kuitenkin katui ja vapautti runoilijan. Mutta eräissä myöhemmissä juomingeissa Philoksenos raukka pantiin samalle koetukselle. Dionysios kysyi häneltä: »Entä mitä arvelet näistä runoista?» Philoksenos ei vastannut hänelle suoraan, vaan kääntyi henkivartijan puoleen sanoen: »Vie minut takaisin kivilouhoksiin!»

_Silloin_ Dionysios hymyili.[39]

Olympialaisissa kisoissa vuonna 388 Dionysioksen murhenäytelmille oli vuoroin vihelletty, vuoroin naurettu, ja kansan suussa kierteli hauska juttu sitä esittäneistä näyttelijöistä: kärsittyään kotimatkalla haaksirikon he arvelivat vastoinkäymistensä aiheutuvan yksinomaan jumalien harmista heille uskottujen viheliäisten osien vuoksi.

Kun Dionysioksen murhenäytelmistä ei ole säilynyt ainoatakaan, emme voi saada luotettavaa käsitystä niiden laadusta; mutta ala-arvoisia ne tuskin lienevät olleet, koskapa ne Ateenan runoilijakilpailuissa saivat parhaita palkintoja. Kreikkalaisten menettely olympialaisissa kisoissa lienee johtunut valtiollisista syistä.

Olkoonpa miten tahansa, ainakin Dionysios aikoi saada suuren voiton vuoden 384 kisoissa, jotka olivat ensimmäiset »kuninkaanrauhan» jälkeen ja joihin sentähden odotettiin erikoisen runsaasti osanottajia koko helleenisestä maailmasta. Dionysios itse oli valtansa ja kunniansa kukkuloilla ja koetti kaikin tavoin liehitellä heimolaisiaan. Hänen lähettiläänsä, jotka saapuivat toimittamaan uhria, olivat pukeutuneet mitä komeimpiin vaatteisiin, joissa kimalteli ylenmäärin kulta- ja hopeakoristeita. Heitä seurasivat valitut esilukijat ja kuorolaulajat, joiden oli määrä esittää hänen runotuotteitaan kaikille, jotka halusivat kuulla. Hän lähetti myöskin useita loistavia nelivaljakkoja Olympiaan. Dionysios oli tehnyt kaikkensa, jotta tämä esiintyminen koko helleeniselle maailmalle osoittaisi hänet onnellisimmaksi ja mahtavimmaksi kaikista ihmisistä. Ja hän odotti, että hänen uljasta lähetystöään tervehdittäisiin riemuhuudoilla, joita kreikkalaiset yleensä tuhlasivat jokaiselle, joka tarjosi kaikelle kansalle komeata katseltavaa.

Mitä hän sitten sai aikaan kaikella tällä loistolla ja prameudella? Sen, että hän entistä enemmän ärsytti kansan mielialaa, niin että järjestyksenvalvojien täytyi puuttua asiaan suojellakseen hänen lähettiläitään väkivallalta. Ja kun hänen nelivaljakkonsa ottivat osaa kilpa-ajoihin, tapahtui niille kaikille onnettomuuksia, ne ajoivat kumoon tai niiden vaunut särkyivät, ja kansanjoukot pilkkasivat niitä. Mutta pahin nöyryytys tapahtui, kun hänen runoelmiaan piti luettaman. Se oli suoranainen häväistys.

Jännittyneenä, suurin odotuksin Dionysios vastaanotti lähettiläänsä näiden palatessa juhlasta. Mutta loistavien riemuvoittojen asemesta hänen täytyi kuulla sanoma syvimmästä nöyryytyksestä, mikä milloinkaan oli kohdannut helleeniä koko Kreikan pyhimmässä ja julkisimmassa juhlassa. Ikinä ennen ei olympialaisissa kisoissa oltu nähty sellaisia vastenmielisyyden purkauksia. Niiltä eivät kaikki hänen palkkajoukkonsa, laivansa ja linnoituksensa voineet häntä suojella.

Dionysioksen kunnianhimoiseen mieleen tämä häväistys koski sanomattomasti. Hän hautoi sitä mielessään, kunnes oli vähällä menettää järkensä. Hän kuvitteli, että kaikkien sydämissä piili häntä kohtaan sellainen viha, jota kreikkalaiset olivat osoittaneet Olympiassa. Parhaita ystäviään ja lähimpiä sukulaisiaankin hän alkoi epäillä, kohdisti heihin mitä järjettömimpiä syytöksiä ja antoi raivoissaan vangita ja mestata useita heistä. Vieläpä hänen veljensä ja hänen oman poikansakin täytyi alistua henkivartijan tarkastettaviksi, ennenkuin he saivat astua hänen eteensä.[40] Mitä kauemmin hän eli, sitä syvemmälle juurtui hänen sieluunsa epäluuloisuus ja ihmisten halveksiminen. Miehissä, jotka tungeksivat hänen ympärillään, hän näki pelkkiä paatuneita oman etunsa tavoittelijoita, jotka imartelivat ja kumarsivat häntä vain siksi, että hänellä oli valta, mutta saattoivat ensimmäisen tilaisuuden tullen pettää hänet, vieläpä työntää tikarin hänen rintaansa. Hän luuli voivansa pitää heitä kurissa vain viekkaudella ja väkivallalla.

Mutta hän itse oli kuitenkin kaikista onnettomin. Hänellä ei ollut koskaan iloista eikä edes rauhallista päivää. Kertomus Damokleenmiekasta on kuvaava hänen kohtalolleen. Hän oli kokenut liian paljon, hänen omallatunnollaan oli niin monta kauhunäkyä, että hän ei milloinkaan voinut tuntea olevansa onnellinen.[41]

Anteliaisuudellaan henkivartijoitaan ja palkkajoukkojansa kohtaan hän kuitenkin säilytti valtansa aina kuolemaansa asti v. 367.

Hänen sijaansa astui silloin muitta mutkitta hänen poikansa _Dionysios II_, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä perinnöllinen valtaistuin. Isä olikin kuolinhetkellään kehaissut jättävänsä pojalleen valtakunnan, joka oli »lujitettu rautaisin sitein.» Sanoillaan vahvoista siteistä, joilla hän oli maanmiehensä sitonut, hän tarkoitti palkkajoukkojaan, voittamattomia linnoituksiaan ja valtavia asevarastojaan. Ne olivat tosiaankin »rautasiteitä» — niin kauan kuin Dionysioksen tapainen voimamies johti asioita. Mutta hänen poikansa ja seuraajansa ei suinkaan ollut tehtävänsä tasalla. Hän oli tosin lahjakas, mutta heikko ja horjuvainen sekä Bakkhoksen ja Venuksen intohimoinen palvelija. Hänen isänsä kunnianhimo ja mustasukkainen oman valtansa valvonta oli mennyt niin pitkälle, että hän ei milloinkaan ollut antanut pojan ottaa osaa mihinkään hallitustoimiin. Aivan tottumattomana niin sotaisiin kuin rauhallisiinkin valtiotoimiin tämä 25-vuotias nuorukainen aivan äkkiä sai vallan käsiinsä. Noin kymmenen vuoden kuluttua hänet karkoitettiin Syrakusasta.

* * * * *

Karthagolaiset käyttivät hyväkseen hämminkiä, joka tämän tapauksen jälkeisinä aikoina vallitsi kaupungissa, luoden laumansa uudelleen Sisiliaan. Hädissään syrakusalaiset silloin kääntyivät emäkaupunkinsa Korinthoksen puoleen pyytäen apua. Korinthoslaiset säälivät maanmiehiään ja päättivät yksimielisesti auttaa heitä.

Apujoukkojen johtajaksi he valitsivat miehen nimellä _Timoléōn_, joka oli saavuttanut mainetta ja kunniaa ei ainoastaan urhoollisuudellaan, vaan myös jalomielisyydellään ja rehellisyydellään. Timoleon oli lisäksi vaatimaton luonne, joka tavoitteli isänmaan parasta enemmän kuin omaa etuaan ja kunniaansa, sanalla sanoen: Epaminondaan tapainen mies. Hän olikin ottanut jalon thebalaisen esikuvakseen. Hänen persoonallisuuttaan muutoin valaisee parhaiten hänen suhteensa omaan veljeensä. Timoleon oli kerran eräässä taistelussa pelastanut hänet varmasta kuolemasta asettumalla itse alttiiksi vihollisen keihäille ja nuolille. Mutta veli oli sitten käyttänyt väärin vaikutusvaltaansa kohoten Korinthoksen tyranniksi ja kohdellut vastustajiaan mielivaltaisesti julistaen laittomia tuomioita ja mestausmääräyksiä. Timoleon puolestaan ei vihannut mitään niin syvästi kuin tyranniutta ja sortovaltaa. Veljen ilkityöt tuottivat hänelle senvuoksi ankaria sieluntuskia. Ensin hän nuhteli tätä ja pyytämällä pyysi häntä luopumaan kunnianhimoisista suunnitelmistaan. Mutta kun tyranni kopeasti torjui kaikki sensuuntaiset puheet, Timoleonin oli valittava joko rakkaus veljeään tai isänmaata kohtaan. Raskaimmin häntä kenties painoi se ajatus, että ellei hän itse kerran olisi pelastanut veljensä henkeä, tämä ei milloinkaan olisi käynyt vaaralliseksi muiden elämälle ja vapaudelle.

Eräänä päivänä Timoleon keräsi ympärilleen muutamia ystäviä, lähti heidän kanssaan tyrannin luo Akropoliille ja rukoilemalla rukoili häntä luopumaan vallastaan. Mutta hirmuhallitsija torjui ivallisin sanoin kaikki hänen pyyntönsä. Silloin miehet tempasivat miekkansa ja pistivät hänet kuoliaaksi. Timoleon ei kuitenkaan omin käsin ottanut osaa tähän kaameaan verityöhön eikä voinut katsella hirveätä näkyä, vaan seisoi jonkin matkan päässä syrjässä ja peitti itkien kasvonsa käsillään.

Korinthoksen porvarit huokasivat helpotuksesta vapautuessaan verisestä tyrannista ja ihailivat Timoleonia, jonka povessa isänmaanrakkaus oli voittanut luonnollisen sukulaistunteen. Mutta hänen vanha äitinsä kirosi veljenmurhaajan eikä sallinut tämän enää näyttäytyä silmiensä edessä. Monien muittenkin mielestä oli liian järkyttävää, että veli oli tehnyt sellaisen teon veljelleen. Mutta ne, jotka näin ajattelivat, eivät muistaneet, että jos tätä ei olisi tapahtunut, ei tyrannista olisi ikinä voitu vapautua. Sillä ainoastaan lähimmät omaiset pääsivät niin lähelle häntä, että he olisivat voineet raivata hänet pois tieltä.

Onneton, tuskien raatelema murhaaja joutui epätoivon valtaan muistaessaan kaikkia kaameita kokemuksiaan ja oli vähällä riistää itseltään hengen. Ainoastaan ystävien sekaantuminen asiaan esti häntä näännyttäytymästä nälkään. Mutta hän pakeni ihmisten parista ja piileskeli useita vuosia maaseudun yksinäisyydessä.

* * * * *

Timoleonin elämän järkyttävästä murhenäytelmästä oli kulunut kaksikymmentä vuotta, kun hänet valittiin Syrakusaan lähetettävien apujoukkojen johtajaksi. Hän käytti parhaansa mukaan vähäisiä varoja, jotka korinthoslaiset voivat uskoa hänen haltuunsa. Mutta inhimillisesti katsoen hänen pienellä joukollaan tuntui olevan hyvin vähäiset mahdollisuudet tehdä mitään karthagolaisten sotalaumojen torjumiseksi. Vieläpä heräsi kysymys, voisivatko he edes astua maihin saarelle, jota vihollinen vastarakennetulla laivastollaan piti silmällä. Mutta jumalat antoivat Timoleonille suotuisia enteitä. Ei siinä kyllin, että hän sai Delphoista rohkaisevan vastauksen, vaan tapahtui myöskin, että juuri hänen ollessaan temppelissä erään jumalankuvan voitonseppele putosi hänen päähänsä.

Timoleonin onnistuikin ensi töikseen vetää vihollista nenästä, niin että hän saattoi häiritsemättä laskea joukkonsa maihin Sisilian itärannikolle, Syrakusan pohjoispuolelle. Käyttäen viisaasti itsessään mitättömiä sotavoimiaan ja sekaantuen asioihin oikealla hetkellä hän pääsi vihollisista voiton puolelle, ja onnistui hänen vihdoin viekkaudella päästä Syrakusaan, vaikka karthagolaiset pitivät sitä saarrettuna. Jumalat osoittivat jatkuvasti Timoleonille suosiotaan valmistamalla hänelle erinomaisen edullisia tilanteita ja sokaisemalla vihollisen silmät.

Mutta kun vapautustyö oli täytetty, vapauttaja joutui kovimmalle koetukselle. Voisiko hän tyhjentää kukkuraisen onnenmaljan juopumatta? Tuskin milloinkaan oli Syrakusassa ihailtu ainoatakaan miestä niin suuresti kuin häntä, ja nyt hänellä oli hallussaan kaupungin kaikki runsaat varat. Mikä esti häntä kohoamasta tyranniksi ja kieltämästä entistä itseään. Oli monta, jotka innokkaasti kehoittivat häntä tekemään niin, ja jotka pitivät häntä pölkkypäänä, jos hän ei siihen ryhtynyt. He vakuuttivat, että syrakusalaiset eivät olleet kypsiä saamaan vapaata hallitusmuotoa ja että he yleensäkin sietivät vapautta vain _aivan, aivan_ pienissä erissä.

Mitä Timoleon silloin teki? Hän kutsui julistuksilla kaikki syrakusalaiset, jotka halusivat olla mukana, saapumaan yhdessä hänen kanssaan hajoittamaan sortovallan varustusta, lujaa linnaa, jonka Dionysios oli itselleen rakennuttanut. Se oli vertauskuvallinen teko, ja kansa, jonka vapautta oli poljettu enemmän kuin puoli vuosisataa, tervehti sitä lämpimällä kiitollisuudella. Kun hirmuvallan tunnusmerkki oli hajoitettu, pystytettiin sen sijaan samalle paikalle rakennus oikeudenkäyttöä varten. Timoleonin vaikutusvalta perustui yksinomaan kansalaisten kunnioitukseen ja ihailuun, eikä se siitä vähentynyt, päinvastoin.

Lopuksi Timoleon kruunasi vapautustyönsä tuottamalla karthagolaisille musertavan tappion vuonna 341, juuri kun heidän piti kulkea erään joen yli nykyisen Palermon eteläpuolella. Nytkin jumalat olivat hänelle erikoisen suopeita. Jo taistelun alussa puhkesi rajuilma. Se kasvoi hirmumyrskyksi ja toi mukanaan sadetta ja rakeita, jotka korvia huumaavien ukkosenjyrähdysten kaikuessa ruoskivat karthagolaisten kasvoja, niin, että he eivät voineet nähdä omaa kättänsäkään, kun kreikkalaisilla sitävastoin oli myötätuuli. Rakeet räiskyivät karthagolaisten kilpiä vasten, niin että upseerien komentohuudot kokonaan hukkuivat pauhinaan. Maa kävi liejuiseksi. Sotilaat kaatuilivat ja jäivät avuttomina makaamaan raskaissa varustuksissaan. Eri joukko-osastot tungeskelivat toisiaan vastaan hirveän sekasorron vallitessa, ja sillä aikaa joki alkoi tulvia, niin että se tempasi joukon sotilaita mukaansa. Vihdoin ei yksikään karthagolainen enää ajatellut muuta kuin pakoa. Mutta kreikkalaiset ajoivat heitä takaa joka suunnalle, panivat toimeen kauhean verilöylyn ja saivat uskomattoman määrän vankeja sekä ennenkuulumattoman runsaan saaliin. Tämä oli Karthagolle peloittavan ankara isku, ja tappion sanoma sai kaupungissa aikaan maansurun.

Sisilian kreikkalaiset tunsivat nyt olonsa niin turvalliseksi, että he uskalsivat rakentaa uudelleen Akragaan ja muitakin hävitettyjä kaupunkeja, ja väestöä lisäsivät emämaasta saapuvat siirtolaiset. Saaren kreikkalaiset kaupungit yhtyivät liittoon Syrakusan johdolla. Mutta täällä kuten Thebassakin tuli näkyviin, että kaikki oli yhden ainoan miehen työn tulosta. Kun Timoleon liian aikaisin temmattiin pois — se tapahtui vuonna 336 — puhkesivat kreikkalaisten yhteiskuntien välillä uudelleen vanhat onnettomat riidat, ja osa heistä turvautui karthagolaisten apuun.

Sisilian historiassa näemme saman masentavan ilmiön kuin emämaassakin. Sama auttamaton eripuraisuus tarjosi täälläkin helleenien verivihollisille tilaisuuden sekaantua asioihin. Vain erikoisen voimakkaat persoonallisuudet ovat sellaisen kansan keskuudessa kyenneet jonkin aikaa pitämään kurissa sekä sisäisiä hajaannuspyrkimyksiä että ulkonaisia vihollisia.

Kirjallisuutta:

Edward A. Freeman, History of Sicily: 4 nid.

Adolph Holm, Geschichte Siciliens im Alterthum: 3 nid.

Victor Ehrenberg, Karthago (Beiheft 14 zum Alten Orien!).

MAKEDONIAN JOHTOVALTA

MAKEDONIAN KUNINGAS PHILIPPOS.

Mantineian taistelun jälkeen kaikki Kreikan valtiot ovat niin uupuneet, että mikään niistä ei enää uskalla ryhtyä johtamaan toisia. Mikään vanhan Hellaan kansa ei enää rohkene uneksia suuruudenunelmia. Sen sijaan on tullut erään valtion vuoro, joka siihen asti oli ollut syrjässä historian piiristä, nimittäin Makedonian.

Kreikkalaiset eivät tahtoneet tunnustaa makedonialaisia varsinaisiksi helleeneiksi, vaan pitivät heitä vielä barbaareina. Eikä tosiaan varmasti tiedetäkään, puhuivatko makedonialaiset kreikkaa vai jotakin muuta indo-eurooppalaista kiellä, joka siinä tapauksessa on saattanut olla aivan erilaista kuin kreikka. Ainoatakaan makedonian kansankielellä kirjoitettua riviä ei näet ole säilynyt, sillä hovi ja sivistyneet yhteiskuntaluokat omaksuivat niin aikaisin kreikankielen, että makedonian kansankieltä ei ehditty kirjoitukseen lainkaan käyttää. On kuitenkin todennäköistä, että tämäkin kieli on ollut kreikkalaista murretta. Ei näet milloinkaan mainita, että kreikkalaiset ja makedonialaiset olisivat tarvinneet tulkkia voidakseen puhua. keskenään, kun sitävastoin tiedetään, että esimerkiksi makedonialaisten naapureina asuvien illyrialaisten kieli oli kreikkalaisille käsittämätöntä. Sen olettamuksen puolesta, että makedonialaisten kansankieli oli kreikan murretta, puhuu myöskin se tosiseikka, että makedonialaiset käyttivät kuukausista ja jumalista kreikkalaisia nimityksiä.

Mutta _historiallista_ yhteyttä helleenien kanssa makedonialaisilla ei ollut — ja se kuitenkin ennenkaikkea luo yhteenkuuluvaisuudentunteen. Tällä kansalla ei ollut lainkaan osuutta Hellaan yhteiseen runouteen ja tarustoon. Heillä ei ollut oikeutta ottaa osaa olympialaisiin kisoihin eikä muihin yleishelleenisiin juhliin, ja helleenien liittoon, jonka keskuksena oli Delphoi, ei heitä hyväksytty, ennenkuin Philippos kuningas väkipakolla pääsi jäseneksi. — On aivan toinen asia, että makedonialaiset ajan pitkään osoittivat erinomaista kykyä omaksua helleenistä sivistystä.

Makedonialaiset olivat maanviljelijäkansaa. Heidän maansa oli hedelmällistä, mutta sen ilmasto oli ankarampi ja kosteampi kuin varsinaisen Kreikan.[42] Siihen aikaan, jolloin makedonialaiset alkavat esiintyä historiassa, Philippos kuninkaan aikoina, he olivat vielä paljoa vanhanaikaisemmalla asteella kuin muut kreikkalaiset heimot; he elivät homerisella kannalla ja olivat »paimenten ja talonpoikien kansaa.» He olivat eläneet enemmän syrjässä suurten maailmantapahtumien ulottuvilta kuin Kreikan merenkulkijakansa. Kautta vuosisatojen he olivat sitkeästi pitäneet kiinni vanhoista laitoksistaan, jotka olivat peräisin siltä ajalta, jolloin ne olivat yhteisiä koko Kreikalle. Näin oli homerisen ajan vanha patriarkallinen kuningaskunta säilynyt heidän maassaan, johtuen pääasiallisesti siitä, että Makedoniassa ei ollut suuria ja mahtavia kaupunkeja. Sillä nämä olivat kreikkalaisissa seuduissa aina hajoittavana aineksena.

Makedonia tarjosi kuluttamatonta kansanvoimaa hallitsijansa käytettäväksi, se oli yhtenäinen valtio, jonka vapaat kansalaiset olivat taitavia metsästäjiä ja urheita sotureita, ylpeitä arvistaan ja voittamattomia juomasankareita aivan kuin muinaiset pohjoismaalaiset. Nuorukaisella ei ollut oikeutta istua pitopöydän ääressä, ennenkuin hän oli kaatanut ensimmäisen metsäkarjunsa, ja miehen, joka ei vielä ollut surmannut yhtään vihollista, täytyi käyttää nuoraa vyötäisillään.

Kun _Makedonian kuningas Philippos_ puuttui Kreikan kohtaloon, hänellä oli käytettävissään suuret varastot elävää voimaa. Nuori kuningas itse oli voimaa uhkuva luonne, oikea makedonialainen, jolla oli taipumusta barbaariseen kohtuuttomuuteen, jopa hurjuuteen huveissa ja nautinnoissa. Mutta hän hautoi suuria suunnitelmia eikä milloinkaan unohtanut niitä, ja makedonialaiseen alkuvoimaan yhtyi hänessä helleeninen sivistys. Sen hän oli suureksi osaksi hankkinut Thebassa, missä hän oli viettänyt varhaisimmat nuoruusvuotensa.[43] Hänen vanhempi ystävänsä Epaminondas, jota hän suuresti ihaili, oli tutustuttanut hänet valtio- ja sotataitoonsa.

Vuonna 359 hän nousi Makedonian valtaistuimelle.

Kunnianhimoinen kuningas oli asettanut päämääräkseen Makedonian laajentamisen suureksi Balkaninvaltioksi, ja hän oli päättänyt käyttää hyväkseen kaikkia suotuisia tilaisuuksia. Ensiksi hän ryhtyi perinpohjaisiin valmistuksiin järjestäen uudelleen maansa tarjoaman oivallisen armeija-aineksen, etenkin aatelisen ratsuväkensä. Mutta myöskin karaistunut talonpoikaiskansa, jonka täytyi aina olla varuillaan ryöstäviä ja hävittäviä naapureita vastaan, oli erinomaista sotilasainesta. Yhdistäen ratsu- ja jalkaväen Philippos loi Epaminondaan »vinorintamasta» uuden taktillisen muunnoksen, joka on nimeltään »_makedonialainen falangi_». Se erosi thebalaisesta falangista varsinkin siinä suhteessa, että hyökkäysten suorittajana oli etupäässä ratsuväki eikä jalkaväki, jota taas käytettiin enimmäkseen puolustussivustan tehtäviin. Jalkamiesten pitkät keihäät soveltuivatkin hyvin tähän tarkoitukseen. Nämä aseet olivat kooltaan niin valtavia, että vielä viidennen rivin keihäät ulottuivat ensi rivin miehiin saakka. Viidennen rivin takana olevat miehet, joiden päätehtävänä oli tukea rintamaa ja työntää sitä eteenpäin, laskivat keihäänsä vinosti pystyyn edessään seisovan miehen olkapäille murtaakseen siten vihollisen heittokeihäitten ja nuolisateen voiman.

Ratsuväen Philippos muodosti taktillisiksi kokonaisuuksiksi, joka tehtävä luonnollisesti oli vaikeampi kuin jalkaväen järjestäminen. Varsinaisessa Kreikassa ei ratsuväen järjestely ollut vielä milloinkaan ehtinyt niin pitkälle, ei edes Boiotiassa. Makedonian Philippos lieneekin siis todellisen ratsuväen luoja.

Makedonialaisen sotataidon historiallinen merkitys ei kuitenkaan rajoitu tähän. Philippoksen luoma ja hänen poikansa Aleksanterin myöhemmin täydellistyttämä armeija merkitsi käännekohtaa taktiikan kehityksessä myöskin sen perusteella, että eri aselajit, jalkaväki ja ratsuväki, kevyt- ja raskasaseiset joukot j.n.e., sulautuivat _taktilliseksi kokonaisuudeksi_.

Alituisella harjoituksella, kesällä ja talvella, päivin ja öin, Philippos piti armeijansa taistelukuntoisena. Ja sotilaat seurasivat uskollisina ja ihaillen arpista johtajaansa, joka jakoi heidän kanssaan kaikki vaivat ja vaarat. Yleisen asevelvollisuuden pohjalla hän täten loi politiikalleen tottelevaisen aseen aikana, jolloin Kreikan muitten yhteiskuntien kansalaiset alkoivat pitää itseään liian hyvinä harjoittamaan aseitten käyttöä ja uskoivat mieluimmin kotinsa ja kontunsa puolustamisen palkkajoukkojen tehtäväksi.